Kirjoittaja Aihe: Kun jäljelle jäi vain ontto kuori K-11  (Luettu 1612 kertaa)

Lauranood

  • Unelmien metsästäjä
  • ***
  • Viestejä: 363
  • Melankolisia sanoja ja unelmia
Kun jäljelle jäi vain ontto kuori K-11
« : 11.06.2010 20:08:05 »
// Alaotsikko: Kauneus on katoavaista ja masokisti on sairautta, se kaikki on rakkautta <3

Kirjoittaja Lauranood
Ikäraja K-11
Tyylilaji Angs, Romance, Drama, ehkä hieman horror ja jotain sellaista
Varoitukset Kiroilua ja psyykkistä tuskaa melkein läpi koko tarinan
"tiivistelmä"Millainen olisi oikeus ilman ottajaansa. Minulle oli jaettu oikeutta. En saisi enää edes haaveilla hänestä, hän ei ollut minun. Paiskasin nyrkkini peiliin. Tunsin sirpaleen lävistävän käteni. En siltikään nostanut kättäni irti peilistä. Näin punaisen nesteen, veren, valuva käteni alta.
A/N Jaa no tällänen tälläkertaa sattui ilmestymään. Sateisilla päivilläkö ei muka ole vaikutusta mielialaan?


Niin särkyvää on onni tää

Muistan rakkauden, muistan kaipauksen. Kun rakastin sinua, kaipasin sinua. Kun kaipasin sinua, rakastin sinua, mutta entä nyt? Kun olet mennyt ja jättänyt minut yksin.

Muistatko sen illan? Suutelit minua ensimmäisen kerran. Silloin minä olin taivaassa.
Muistatko sen illan? Sinä lupasit rakastaa minua aina. Silloin olin varma, että olet minun vain minun.
Muistatko sen illan? Vuodatin ainakin sata kyyneltä, onnenkyyneltä.

Mustan sen illan, suutelit minua viimeisen kerran, silloin maailma murtui allani.
Muistan sen illan, sinä hylkäsit minut, silloin olin varma, että kuolen.
Muistan sen illan, vuodatin ainakin tuhat katkeraa kyyneltä, vain sinun vuoksesi.

Mitä minä nyt teen? Olen eksynyt, omaan päähäni. En pääse pakoon tunteitani, mutta en voi antaa niiden olla olemassa. Olen hukkumaisillani, omaan katkeruuteeni. Kuka nyt saa olla vierelläsi ja tuntea viimein elävänsä. En ainakaan minä. Se saa minut kuolemaan katkeruudesta.

Muistatko vielä miltä minä tunnun sylissäsi? Minä muistan, miltä tuntuu olla sinun sylissäsi. Se on pehmeää, lämmintä ja silloin sydän on kotonaan. Entä nyt? Allani, poskeani vasten on vain kovaa maata, sen syli on kovaa, kylmää ja missä on sydämeni? Sitä minä en tiedä, olen hukannut sen.


Katsoin itseäni peilistä, miltä näytinkään! Silmieni alla oli tummat lilat varjot. Näytin zombilta. Mustat hiukseni törröttivät sinne ja tänne. Yritin sukia niitä käsilläni, turhaan. Kasvoni olivat kalpeat ja kuolleet. Suuni, no se ei takuulla koskaan enää muuttuisi. Ei todellisesti. Se on jähmettynyt ikuiseen suruun. Se ei muutu, ei ilman sinua ja sinua ei enää ole, ei minun maailmassani.

Millainen olisi oikeus ilman ottajaansa. Minulle oli jaettu oikeutta. En saisi enää edes haaveilla hänestä, hän ei ollut minun. Paiskasin nyrkkini peiliin. Tunsin sirpaleen lävistävän käteni. En siltikään nostanut kättäni irti peilistä. Näin punaisen nesteen, veren, valuva käteni alta.

Tunsin kirpaisun kädessäni, kun lasinsiru työntyi vain syvemmälle. Verta tuli lisää. Se tahrasi peilin ja valui lavuaarin reunalle. Se tuli punaiseksi tahraksi valkoiselle. Työnsin kättäni vieläkin lähemmäksi peiliä ja tunsin sirun menevän aina vain syvemmälle. Verta tuli jälleen lisää.

Mitä hyötyä oli verestä? Mihin minä tarvitsin sitä? Ennen se oli ollut yksinkertainen asia. Se oli ollut ikuinen vaarani, mitä jos hän olisi tappanut minut? Mitä sitten jos vereni nyt valuu hukkaan? Se oli aina tarkoitettu hänelle. Ei kenellekään muulle. Ei edes minulle itselleni, se oli hänen.

Vielä kerran työnsin kättäni lähemmäs peiliä. Tunsin lasinsirun koskevan luutani, lihastani siinä alla. Kiljaisin tuskasta. Kuulin auttajani saapuvan. Se ei olisi hän, ei enää koskaan. Kuulin jonkun koputtavan oveen. Näin kahvan menevän alas yhä uudelleen ja uudelleen, turhaan. Minä en aikonut avata, en kenellekään muulle kuin hänelle, mutta hän ei koskaan enää tulisi.

“Onko kaikki hyvin? Saatko oven auki? Liukastuitko? Sano nyt jotain!” kuulin äitini hätäisen äänen. Marie. Niin siellä oli vain Marie, ei kukaan muu. Ei hän, ei tietenkään. Mutta, senhän minä tiesin, olen aina tiennytkin. “Anastasia! Oletko siellä?” kuulin äänen aina vain menevän hätäisemmäksi.

“Olen”, nyyhkäisin. Itkinkö minä? Miten se oli mahdollista? En huomannut alkavani itkeä. Tämä oli väärin! Minun piti lopettaa tämä, en saanut vuodattaa enää ainuttakaan kyyneltä hänen vuokseen, mutta se oli vaikeaa. Liian vaikeaa? Miten voisin olla itkemättä hänen takiaan, hän oli kaikkeni, hän omisti minussa kaiken. Hän vain ei halunnut omistaa mitään minussa. Ei edes yhtä ajatusta minusta.

“Anastasia, avaa ovi!” kuulin hänen huutavan. “Häivy!” kiljaisin. Ääneni oli karhea, itkun jäljiltä. Itkun, mitä ei koskaan pitänyt edes tulla. “Anastasia kiltti, älä itke. Mikä sinun on?” hän hätääntyi tosissaan. “Mene pois, en halua sinua tänne!” huusin. Ääneni oli säröillä, mutta minä kestäisin. Minun oli pakko kestää. Kuulin hänen huokaisevan ja lähtevän.

Viimeinkin. Haluisin olla yksin, muistella yksin. Surra ja kärsiä yksin. Mikä hän oli tunkeutumaan suruuni, jota minun ei enää koskaan pitänyt tuntea. Nojasin raskaammin toiseen käteeni, joka piti lavuaarin reunasta kiinni. Huokaisin, tuskasta. Kipu alkoi mennä sietämättömäksi. Miksi?

Siirsin käteni pois peilinpäältä. Peilissä oli säröjä ja verta. Vilkaisin välinpitämättömästi kättäni, johon oli uponnut kolme lasinsirua. Ne olivat liian syvällä poisotettaviksi, tarvitsin apua, mutta miksi? Mitä minä siitä hyötyisin? Huokaisin alistuneesti ja siirsin painoni takaisin jaloille. Pyyhkäisin kyyneleeni pois ja lähdin ulos kylpyhuoneesta, jättäen sotkun taakseni.

Menin keittiöön ja pyysin keittiöapulaista Lindaa ottamaan lasinsirut pois. Käskin hänen olla hiljaa, puhumatta yhtään mitään. Vaieta täysin. En halunnut kuunnella mitään muuta kuin lihani hiljaista suhinaa kun lasinsirut irrotettiin. Sekä niiden hiljaista kolahtelua lasikippoon. Hiljaisuus oli oikein kaunista.

Lähdin keittiöstä kädessäni side. Minuun sattui, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Se ei ollut oikeastaan edes hämmentävää, se oli normaalia. Käteeni sattui ja rintaani pakotti. Oikeastaan mukava yhdistelmä. Kipua ja taas kipua. Suin mustia hiuksiani ja muistin, että ne näyttivät kamalilta.

Menin toiseen kylpyhuoneeseen. Otin harjan ja hoitoainepullon käteeni. Selvitin valtaisan takkupehkoni. Olin ollut viikon yksin huoneessani, maannut sängystä. Siitä on tasan vuosi. Hän jätti minut tasan vuosi sitten. Hän jätti minut kitumaan yksin, murehtimaan, kuolemaan. Se sattui ja se sattuu yhä, mutta mikä on kaiken tarkoitus? Mihin kipu johtaa?

En meikannut en lauttautunut. Selvitin vain hiukseni. Minulla oli ylläni pyjaman housu ja toppi. En jaksaisi pukeutua. Näin oli hyvä, luonnollinen olo. Miksi vaivaantua tekemään itsestään jotain, mitä ei ollut? Se olisi turhaa, vain kulissi, joka rapistuu ajallaan pois. Turhaa ja hyödytöntä. Miksi vaivaantua?

Tiesin, että saisin huudot. Olin jälleen rikkonut yhden pelin, mutta mitä väliä sillä olisi? Hän ei enää koskaan olisi täällä. Hän ei torunut minua leikillään enää mistään. Eikä edes aiheesta. En enää koskaan kuulisi hänen sanovan mitään. Joten mitä väliä? Halusin aamupalaa, mutta mihin tarvitsisin sitä?

Mieleeni kaikui muisto, suloinen ja yksi yhdessä vietetty muisto. Niin kaunis ja niin särkyvä. Haalistuva ja häälyvä, niin katoavainen. Vain muisto oli jäljellä.

Kuulin ääniä uneni läpi. Ruuanlaiton ääniä. Nousin ylös, miksi nukuin sohvalla? Se oli outoa. Kuuntelin vielä hetken aivan hiljaa. Haistoin ihanan tuoksun ja vatsani murisi levottomasti. Naurahdin hiljaa. Kuulin hänenkin nauravan, ihanalla äänellään. Se oli kuin timanttien hiljaista kalinaa. Niin kaunista, niin korvaamatonta.

Kävelin keittiöön. Hän laittoi ruokaa. Vain minulle. Se sai minut hymyilemään. Olin hänen ainoansa. Pian, aivan pian me lähtisimme. Enää vuosi tai pari, sitten hän saisi luvan olla minun, vain minun. Me karkaisimme minun vanhoillisilta vanhemmiltamme. He halveksivat suhdettamme, he tiesivät, mikä hän oli.


Rintaani sattui muiston voimasta. Silloin kaikki oli ollut hyvin. Me olimme suunnitelleet lähtöä. Kukaan ei olisi voinut estää meitä. Eivät edes minun typerät vanhempani. Olin silloin seitsemäntoista, nuori ja rakastuntu. Minun syntymäpäiväni häälyivät enää vajaa puolenvuoden päässä. Olisin täyttänyt kahdeksantoista.

Nyt olin yhdeksäntoista ja hänen. En koskaan saisi sydämeltäni pois tätä tuskaa. Se oli revitty kahtia. Istahdin hetkeksi sohvallemme. Siinä minä olin herännyt melkein kaksi vuotta sitten. Onnellisena ja rakastuneena. Nyt olin vain surullinen, hylätty ja kuollut. Minulta oli viety kaikki.

Hän oli luullut, että hän satutti minua. Otti minulta normaalin nuoren elämäni. Teki minusta sidotun, joten hän lähti. Sanoi, ettei koskaan tule takaisin. Hän meni ja vei elämäni. Kaiken hyvän elämästäni. Hän jätti vanhemmilleni sen mitä he halusivat kuoren, mutta minkälaisen? Kuluneen ja ryöstetyn. Tuhruisen. Ei kaunista seurapiirikuningatarta.

Minulla ei ollut mitään muistona hänestä. Vain omat ajatukseni, omat muistikuvani. Minut oli tuomittu helvettiini. Kärsisin loppuun asti. Pääsisinkö koskaan pois? Antaisiko joku minun poistua? Mutta milloin. Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen vai peräti kahdeksankymmenen vuoden kuluttua. Se tuntui liian pitkältä ajalta elää. Elää tyhjänä ja hylättynä.

Nousin ylös sohvalta ja painoin kädet littanalle vatsalleni. Miksi vatsaani sattui? Oliko tuska kiirinyt vatsaani asti? Tunsiko sekin menetyksen ja kivun tuskat? Ensin käsi, sitten sydän ja nyt vielä vatsakin. Mitä minulta halutaan? Haluaako joku kaiken mitä minussa vielä on? Ottakaa kaikki, viekää tuhkatkin pesästä! Minä en välitä, en enää. Minulta on viety jo kaikki mikä teki elämästäni elämisen arvoisen.

Menin keittiöön kuin sumussa. Likaisessa muistojen sumussa, joka piti minua vankinaan. Menin keittiön läpi, suoraan ruokailuhuoneeseen. Siellä olivat molemmat vanhempani. Oliko sillä väliä? He olivat ehkä löytäneet jo peilin, mutta oliko sillä väliä? He huutavat minulle ja hakkuvisvat minua, mutta oliko sillä väliä? Oliko millään enää väliä?

“Sinä rikoit jälleen yhden pelin ja tahrit sen vereen”, Harold, isäni, sanoi ankarasti. “Niin”, totesin. Ääneni oli tyhjä. Se oli pelkkä ontto kuiskaus. Häälyvä varjo entisestä kirkkaasta itsestään. Aivan kuten minäkin, vain varjo, tyhjä kuori. Kaiken antanut ja kaiken hävinnyt. Sellaiselta olo tuntuikin. Olin menettänyt kaiken.

“Se oli kallis peili, jälleen”, hän totesi vihaisemmin. “Niin”, kuiskasin häälyväisellä äänelläni. “Alan kyllästyä tähän”, hän korotti ääntään. “Niin”, toistin vain yhtä sanaa. Minä en välittänyt, en enää mistään. “Sinä käyttäydyn kuin mikäkin pummin lapsi, joka ei ole koskaan saanut mitään!” hän syytti. “Niin.”

“Alan kyllästyä, potkaisen sinut kohta pihalle. Et tee mitään!” hän syyti lisää. “Niin.” “Kuulitko? Saat painua etsimään sitä jätkääsi!” hän karjaisi. “Auts, hiero vielä hieman suolaa haavoihin” parkaisin. Hän tiesi, että minut oli jätetty. Mitä hän halusi, että alkaisin itkeä ja rukoilla, että hän ei potkaisisi minua pihalle? Turhaa. Minä en enää välittänyt, en mistään.

Oli niin hiljaista, että pystyin taas vajoamaan muistoihini. Siihen kamalaan muistoon kun isäni huusi minulle viimeksi tässä samassa huoneessa.

Katsoin häntä tyhjänä. Hän oli saanu salaisuuteni selville ja miten? Lukemalla minun päiväkirjaani! Millainen hirviö minut olikaan kasvattanut. “Minä en kasvattanut sinua tuollaiseksi lutkaksi!” hän raivosi minulle. Se sattui. Hän, oma isäni, vihasi minua huusi minulle.

Rinnassani kasvava kipu vain voimistui. Onneksi minulla oli hänet, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Hän oli mennyt oudoksi, hiljaiseksi. Hän oli kova ja kylmä kuin kivi. Hänen ennen niin lämmin kuorensa oli murtunut, kuollut. Hän pääsisi siitä yli. Pääsisihän? Se oli ainoa asia, mitä saatoin toivoa. Minun salaisuuteni ei ollut enää salaisuus. Oliko se pilaava kaiken? Ei, ja jos niin kävisi. Hänestä en luopuisi kaikki muu saisi mennä, mutta sen yhden asian minä pitäisin.


Kyynel tipahti poskelleni. Harold raivosi vielä taustalla. Hän huusi ja kuulin sellaisen lauseen kuin: “En tunne sinua enää, et ole enää sama tytär. Olet minulle nykyisin aikamoinen pettymys.” Se satutti. “Sellainenhan olen sinulle aina ollutkin, mutta onneksi sinulla on Tess, miten sinä muuten pärjäisit?” karjaisin ontolla äänelläni. Se särähteli ilmassa, sillä kyyneleet karkasivat jälleen poskilleni.

Silloin kuulin henkäyksen takanani. Tess seisoi ovella. Tiedän mitä hän näki. Minut ja isänsä. Minä seisoin ja nojasin pöytään, olin kurottautunut isäni kasvoihin päin, halveksiva ilme kasvoillani. Haroldkin seisoi. Hän nojasi myös minuun päin, suuttunut ilme kasvoillaan. Ehkä hieman epäröivä, se oli hänelle oikein. “Teresa”, kuulin Marien vinkaisevan. Hän juoksi nopeasti tukkimaan sisareni korvat.

“Mitä suotta? Sinä varjelet häntä turhaan, aivan kuten minuakin. Luulin, että maailma olisi hyvä paikka. Kun hän herää, se sattuu. Sattuisi vähemmän, jos lakkaisit teeskentelemästä hänelle Maailma on kamala paikka!” karjaisin. Olin vihainen. He olivat aina saaneet minut uskomaan, että maailmassa on helppo elää. Sitten kun on aika aukaista silmät, on jo liian myöhäistä. Silloin on jo sattunut.

Ryntäsin pois huoneesta. Minä halusin särkeä jotain. Pelin vaikka, muta miksi? Siksikö, että se toi kipua? Kipu turrutti muut tunteet. Peitti ne alleen, mutta sekin on valehtelemista. En halua enää koskaan turruttaa mitään. Lopulta kipua ei voi enää pakoilla. Se tulee ja kovaa. Silloin sattuu.

Juoksin huoneeseeni ja hyppäsin vuoteelleni. Menin aivan vuoteeni keskelle ja painauduin sykkyrään. Vedin käteni litteälle vatsalleni. Annoin muistojeni virrata. Annoin sen päivän tulla uudelleen mieleeni. Sen päivän,  joka mullisti maailmani.

Tunsin jotain yllättävää. Potkun vatsassani? Vatsassani oli pieni kuhmu. Olisiko se niin? Olisiko se mahdollista? Katsoin itseäni peilistä. Se näytti siltä. Mutta, miksi? Tai oikeastaan, se kuulosti täydelliseltä. Me voisimme viimein olla oikea perhe. Tämä minun lapseni ja hänen lapsensa. Hän tämän lapsen isänä.

Hymyilin uuden idean kaartuessa mieleeni. Hioin vanhaa suunnitelmaamme. Me muuttaisimme pois, siitä ei olisi epäilystäkään, mutta nyt me voisimme aloittaa uuden elämän. Perheenä. Hän voisi ehkä jopa tehdä minusta kaltaisensa, mutta onko sillä väliä? Meitä olisi kolme.

Minä, Michael ja pieni, hmm, Danielimme. Näin jo Danin sieluni silmin. Mustat hiukset, kuten minulla, isänsä vihreät kauniit silmät ja kasvonpiirteet. Minä hymyilin. Loin mielessäni lapsemme. Kauniin ja ihastuttavan. Melkein kuolemattoman. Unelmani olivat kuolemattomia ja lapsi totta.


Niin minä olin luullut. En paljastanut pientä salaisuuttani kenellekään, mutta he saivat sen selville ja tuhosivat sen. He halusivat tappaa lapseni, kauniin Danielini. Se oli väärin! Silloin minä välitin, minä rakastin. Hän halusi tuhota oman lapsensa. Minä en antanut, kannoin sitä yhdeksän kuukautta. Kaunista lastani, jota kukaan ei saisi koskaan vahingoittaa.

Minä avasin silmäni. Olin kotonani. Painoin kädet vatsalleni, hän oli poissa. Kaunis vihreäsilmäinen poikani, Danielini! Michael oli vienyt lapseni, kauniin poikani. Pukeuduin nopeasti kesämekkoon ja vedin kengät jalkaani. Oli ilta. Olin matkalla hänen talolleen, mutta huomasin hänet rannalla puolenkilometrin matkan päässä hänen talostaan.

“Michael, mitä, mitä ihmettä tämä on?” kysyin epäuskoisena, itkuisena. Hänellä oli poikani sylissään. Kaunis vihreäsilmäinen poikani. Katsoin rakkaani kasvoja, hänen silmänsä olivat toffeenruskeat. Valitettavaa vampyyreille, mutta hänen silmänsä olivat pojallamme. Olin siitä iloinen, olin aina halunnut ne takaisin.

“Tämä on mennyt liian pitkälle!” hän sanoi ankarana, mutta silti niin surullisena. “Heti kuolemani jälkeen olen ollut sinulle vain pahaksi. Katso nyt mitä olen tehnyt! Olen häpäissyt sinut!” hän parahti ja katsoi poikaamme. “Älä Michael”, parkaisin. Ei kai hän aikonut häipyä.

“Minä lähden!” Ei, ei hän voinut tehdä niin! “Ja vien hänet pois. Hän ei saa enää koskaan tuhota elämääsi. Hänen tulonsa tähän maailmaan oli vääryys sinua kohtaan!” Mitä! Hän aikoi viedä poikani. Minun ainoan lapseni. Kukaan muu lapsi ei ikinä kelpaisi minulle. Haluin vain poikani. Oliko se liikaa pyydetty?

Hän suuteli minua. Viimeisen kerran. Minä itkin. “Älä jätä minua”, nyyhkin. “Sinun täytyy leikkiä, että kuolin, niin minulle olisi hitto soikoon pitänyt käydä”, hän parkaisi. “En ole hyväksi sinulle näin”, hän kuiskasi. Se oli selvä sanoma, hän ei rakastanut minua enää. Ja hän aikoi viedä poikani mukanaan.

Pian hän oli kadonnut. Ja vienyt kaiken mukanaan. Minulle ei jäänyt mitään.


Nyyhkäisin hiljaa. Muistoihini eksyi myös se kaukainen muisto. Hän oli seitsemäntoista ja minä viisitoista. Me rakastuimme. Vuoden seurustelumme jälkeinen aika. Hän oli kahdeksantoista ja minä seitsemäntoista.

Olimme hänen luonaan. Hänen vanhempansa olivat poissa. Olin niin onnellinen. En ollut koskaan rakastanut ketään näin. Hänet oli selvästi tarkoitettu minulle. “Sinun vanhempasi eivät taida koskaan hyväksyä minua”, hän kuiskasi korvaani. Suutelin häntä intohimoisesti. Tartuin hänen niskahiuksiinsa ja vedin lähemmäs itseäni. Hän keskeytti suudelmamme.

“Minä haluan vastauksen”, hän kuiskasi hiljaa. “Luulin sen olevan retorinen kysymys”, sanoin ärtyneenä.
“Ei ollut.”
“No, he ovat kaupungin kermaa. Sinä asut täällä. Surffareiden seassa.”
“Minähän olen surffari ja hengenpelastaja.”
“Niin, pelastit minun henkeni, tulemalla elämääni.”
“Siinä ongelma taitaakin olla. En tiennyt, että kajosin ladyyn.”
Avasin silmäni. “Voinhan aina muuttua. Minustakin voi tulla hengenpelastaja, jos haluat”, ehdotin. “En vie elämääsi. Tällä puolen kaupunkia joutuu tekemään kamalasti töitä, en ole koskaan arvoisesti”, hän sanoi perääntyen.

Kohotin kulmiani. “Minä en piittaa rahasta”, totesin aika loukkaantuneena. Silloin etuovelta kuului rysähdys. Michael veti minut lähemmäs kehoaan. Nosti ylös ja juoksi pois terassilta. Hän sulki oven perässään. Me kuuntelimme. Joku oli sisällä! Kuulin kevyiden askelten lähenevän.

“Hei Michael” kuulin miehen äänen. “Olet ilmeisesti kajonnut tyttööni”, ääni sanoi taas varjoissa. “Mene pois!” Michael komensi. Miten niin hänen tyttöönsä. Kuka ihme siellä oli? En olisikaan halunnut vastausta. Viisitoista vuotias, punasilmäinen poika astui esiin. Hän oli ollut poikaystäväni, kun olin neljäntoista. George! “Mitä hittoa?” kysyin kovaan ääneen. George ei ollut muuttunut melkein laisinkaan.

Katselin häntä. Hän oli liian samanlainen. Hänen pitäisi olla seitsemäntoista, mutta hän näytti viisitoistavuotiaalta. Pelottava. “Mene pois!” Michael komensi. “Noinko veljelle puhutaan?” George vain kysyi. “Veli, mutta? Oletteko te veljeksiä?” kysyin. “Valitettavasti”, Michael murahti.


Avasin silmäni en halunnut muistaa. En halunnut enää ikinä nähdä sitä taistelua. Sitä, joka päättyi hänen kuolemaan. Hänestä tuli vampyyri. Heidän vanhempansa menettivät molemmat poikansa. Olin hänen rinnalla kaikki ne kolme päivää kun hän kärsi. Hän muuttui. Hän ei silti tappanut minua. Hän tiesi, mikä oli oikein ja mikä väärin.

Hän rakasti minua ja minä häntä, mutta entä nyt? Nyt kun minut oli hylätty, rikottu ja tapettu. Mitä minä nyt tekisin. Minulla ei ollut mitään eikä ketään. Olin menettänyt kaiken. Muistoni vain hokivat samaa. “Minulla ei ole enää mitään”, kusikasin. Miksi, miksi hän oli vienyt sydämeni, sieluni, itsensä ja jopa poikani. Minä tarvitsin häntä!

Tarvitsin poikaani. Pientä vihreäsilmäistä enkeliäni. Minähän hakisin hänet takaisin. Hän oli minun. Jos en voinut saada rakastani, halusin edes poikani. sitä hän ei minulta ottaisi, vaikka kaiken muun saikin.

Vilkaisin viimeistä muistoani, se oli kuva. Kuva pojastani. Hänellä ei ollut hampaita, hän oli pieni ja verinen. Hän avasi silmänsä. Vihreät kauniit silmänsä. Daniel. Minun poikani. Suljin silmäni ja itkin. Minä en ole vielä luovuttanut. Minulla on vielä jotain, mitä tavoitella, jotain minkä vuoksi elää, poikani.

Kommentteja?

Ajattelin aluksi, että kirjoitan vain tämän, mutta jos joku haluaa voin kirjoittaa siitä kun Anastasia yrittää saada poikansa takaisin uhmaten vanhempiaan ja rakastamaansa vampyyria. <3

Sinä sanoit, että rakastat minua! Niin sinä sanoit, miksi valehtelit minulle? Miksi annoit minun uskoa niin, vaikka tiesit ettet oikeasti voisi olla sitä ihanaa ikuisuutta kanssani. Minä uskoin valheesi, minä uskoin sinua. Mitä minä sain? Vertavuotavan, petetyn ja jätetyn sydämen. Ja sinä vielä kehtasit väittää rakastavasi minua!
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:37:22 kirjoittanut Pyry »
Syyt muuttuvat, mutta määränpää pysyy samana

Lauranoodin Salainen laatikko