Kirjoittaja Aihe: Twilight: Veren kutsu (K-11, epilogi - 08.07, valmis)  (Luettu 40165 kertaa)

mayapple

  • ***
  • Viestejä: 373
Vs: Veren kutsu | Luku 11 - 07.07.
« Vastaus #100 : 07.07.2009 17:58:42 »
Rosiekin on kiva tyyppi oikeasti :) Plus mä tiedän et vaikka Edward ja Bella eroaiskin niin Cullenit ei sun tarinassa vaihtais heti Bellee Rebeccaan. Tai ainakaan en osais kuvitella. Luultavasti Bella pysyis silti perheenjäsenenä ja Eddie joutuis kestään Bellaa. Tai sitten ei..

Mut  tarina on ihana ja nyt kun taas tulee tätä jatkoakin tarpeeks usein...

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #101 : 07.07.2009 18:55:01 »
UntenLaiva, kiitos.  Jep, minä olen ainoa, joka tietää miten käy :)

Sini(tiainen), kiitos.   Ed raukka sai muroista   :-\

SabSab, kiitos.  Aika raakaa se kyllä olis *kuvittelee Jasperin repimässä Reben päätä irti*

katriqqq, kiitos.  No se on hyvä(kö?)  :D  Leka?  Voi vitsi, se olis ollu hyvä idea   ;D

Nabi., kiitos.   Niin, eihän Rosalie pitänyt alunperin siitäkään, kun Bella sai tietää niiden olevan vampyyreja.

Pixie, kiitos.  On jännää lukea, millaisia olettamuksia teillä on lopun suhteen  :D


Jatkoa tuli ennätysnopeasti  :o  Joo, en toki hypännyt kirjoittamaan melkein heti kun heräsin....

Luku 12


Cullenit tuijottivat tiiviisti Rebeccaa, joka oli ristinyt kätensä rinnalleen ja katseli vieressään olevaa lasista pöytää.  Hiljaisuus oli piinaava, kukaan ei sanonut mitään eikä tehnyt minkäänlaista muutakaan ääntä.  Bella katsoi Alicea oikealla puolellaan.  Tämä nyökkäsi hymyilemättä.

”Rebecca”, Alice sanoi heleällä äänellään ja sai punapäisen tytön huomion, ”me odotamme.”
Tämä katsahti Bellaan, joka oli ristinyt jalkansa ja tuijotti lattiaa kireän näköisenä.   Rebecca ei tiennyt, miten aloittaisi.  Sanoisiko hän olevansa pahoillaan?  Vai alkaisiko selittämään heti?
”Aloita miten haluat, kunhan sanot jotain”, Alice sanoi hiljaa Rebeccan hätkähtäessä.
”Tuota”, tämä mutisi, ”olen niin pahoillani, Bella.  En olisi saanut antaa asioiden lipsua tähän tilanteeseen.  Anteeksi.”
Bella kohotti katseensa Rebeccaan.  ”Miksi teit niin?  Sinä tiesit melkein alusta asti, että minä ja Edward olemme yhdessä.”  Hänen äänensävynsä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen tai lempeä.

Rebecca huokaisi ja katsoi vuorotellen jokaista vampyyria huoneessa.  Rosalie näytti siltä kuin olisi valmis hyökkäämään hänen kimppuunsa milloin vain ja Emmett tämän vierellä näytti myös valppaalta.  Jasper istahti juuri Alicen viereen sohvan käsinojalle ilmeettömänä.  Tämä oli sulkenut silmänsä.   Rebecca siirsi katseensa Edwardin yli tämän vanhempiin, jotka seisoskelivat sohvan takana Rosalien ja Emmettin vieressä.  Carlisle ja Esme olivat edelleen huolestuneen näköisiä.

”Bella, sinä tiedät millainen Edward on.  Hän vetää minua puoleensa kuin magneetti neuloja.  Hän on upea.”  Se ei riittänyt Bellalle vastaukseksi.
”Halusitko viedä minut häneltä?  Siinä sinä melkein onnistuit, mutta Edward selvästi rakastaa minua enemmän kuin sinua!”  Bellan ääni kävi kovemmaksi sana sanalta.  Rebecca arveli huutamisen alkavan pian.
”En.  Minä yritin sanoa itselleni, etten voi tehdä niin!  En halunnut rikkoa teidän välejänne!  Ja kun Edward tuli eilen luokseni, en pystynyt hillitsemään itseäni eikä hän selvästikään itseään myöskään.”

Kaikkien päät kääntyivät Edwardiin, joka istui liikkumattomana Bellan vasemmalla puolella.
”Rebecca”, hän sanoi hiljaa luomatta katsettaan kehenkään, ”minä hillitsin itseni niin hyvin kuin pystyin.  Jos en olisi hillinnyt ollenkaan, et ehkä seisoisi siinä nyt.  Janosin vertasi eilen niin kamalasti.”  Edward katsoi Bellaa.  ”Mutta myönnän, ettei pelkästään veresi saanut minua tekemään niin, ja tunnen siitä erittäin kovaa syyllisyyttä.”
”Niin, Edward sanoi minulle eilen, että jollei Bellaa olisi, hän ei kieltäisi minua itseltään”, Rebecca sanoi saaden kaikkien päät kääntymään nyt itseensä.  Rosalie puristi molemmat kätensä nyrkkiin.
”Valehtelet”, tämä sähähti.
”Ei, hän puhuu totta”, Bella mutisi.  ”Edward kertoi minulle ihan kaiken”,  hän nousi ylös ja käveli hitaasti Rebeccan luokse kasvoillaan inhon ja vihan sekainen ilme, ”toisin kuin sinä.”

Rebecca hymähti.  ”Ei ystäväsi Alicekaan kertonut sinulle mitään.  Etkö ole hänelle vihainen?  Edes pikkuisen?”  Nyt se alkaisi, huuto ja kiistely, Rebecca oli siitä varma.
”Hän halusi Edwardin kertovan itse ja minusta se oli vain hyvä sillä tavoin.”
”Niinkö?  Kuule, jos Alice olisi kertonut suudelmasta käytävällä, olisit varmasti estänyt minua ja Edwardia enää tapaamasta muualla kuin koulussa, ja siinä tapauksessa emme olisi täällä keskustelemassa tästä!  Ehkä Alice ei olekaan puolellasi?”

Jasper murisi.  ”Alice on aina tukenut Bellaa ja tukee nytkin.  Hän vain teki niin kuin parhaaksi näki.”
”Kiitos, Jasper”, Bella sanoi kääntymättä katsomaan tätä.  Hänen vihansa ja halunsa huutaa kasvoi hänen sisällään hetki hetkeltä suuremmaksi.  ”Rebecca, jos et kerta halunnut vahingoittaa välejämme, mikset estänyt Edwardia, kun hän suuteli sinua?”
”En pystynyt!  Et sinäkään pysty vastustamaan hänen suudelmiaan!”
”Se on eri asia!  Me olemme yhdessä, ja te ette ole!”  Bella huudahti.  ”Minä luotin sinuun ja luulin, että olemme ystäviä!  Ja sinä pidit minua pilkkanasi ja selkäni takana suunnittelit, miten saisit Edwardin huomion itsee-”
”Minä en todellakaan suunnitellut mitään!  Tein vain kuten sydämeni sanoi, enkä ajatellut.”

Bella puristi vasemman kätensä nyrkkiin.  Hän halusi lyödä tätä punatukkaista petturia niin kovaa kuin vain pystyisi.  Mutta hän vain tuijotti vihaisesti tätä ja tarttui oikealla kädellään lasisella pöydällä olevaan kukkamaljakkoon, jossa oli ruusuja.
”Sinäkin taitaisit kaivata viilennystä”, Bella sanoi Rebeccan perääntyessä askeleen taaksepäin.  ”Toisaalta tein tämän jo kerran.”  Hän katsoi hetken aikaa maljakkoa ja antoi sen tipahtaa käsistään lattialle.  Hän oli kuulevinaan Esmen voihkaisevan, kun lasinsirpaleet lensivät pitkin lattiaa.
”Sinä ainakin”, Rebecca mutisi Bellalle, joka astui lasinsirpaleiden yli.  Ne kaikki olivat jääneet lähes yhteen kasaan heidän väliinsä.  ”Rauhoittuisit, niin voisimme keskustella asiasta ihan rauhassa kuten äsken.”

Bella pudisti päätään.  ”Sinä pyysit jo anteeksi, mutta minä en sitä pyyntöä hyväksy.  Sinä kerroit, miksi teit niin ja puolustelit itseäsi.  Tuskinpa sinulla olisi enää muuta sanottavaa!”  Hän tyrkkäsi Rebeccaa molemmilla käsillään ja tämä kaatui lattialle päästäen suustaan ulvahduksen.  Bella ei tajunnut, mitä oli tapahtunut ennen kuin makasi itsekin lattialla ja näki Jasperin ja Rosalien hyökänneen Rebeccan luokse.  Tämä oli saanut haavan käteensä viereisestä nojatuolista, josta oli ollut esillä parin sentin mittainen rautalanka. 

”Ei!”  Alice parkaisi ja ryntäsi Edward ja Emmettin kanssa repimään Jasperia ja Rosalieta irti Rebeccasta.  Carlisle oli kadonnut paikalta, luultavasti hakemaan lääkärilaukkuaan.  ”Päästä irti hänestä.  Jasper!”

Bella seurasi Jasperin ja Rosalien taltuttelua lattialta käsin säikähtäneenä.  Hän oli kyllä vihainen Rebeccalle ja halusi tämän painuvaan helvettiin, mutta tätä hän ei ollut osannut odottaa.  Sen piti olla vain pieni tönäisy, josta ei olisi pitänyt koitua harmia.  Bella istui sekavana tunteistaan ja nojasi toista nojatuolia vasten.  Emmett oli vetänyt Rosalien pois, mutta tämä yritti rimpuilla vastaan.  Edward ja Alice saivat vedettyä Jasperin pois ja he veivät tämän ja Rosalien ulos rauhoittumaan.  Bella näki Rebeccan nousevan istumaan ja huomasi tytön tärisevän pelosta.  Punaista verta pulppusi tämän kädestä lattialle.

”Bella, vie Rebecca keittiöön”, Esme pyysi.  Hän seisoi jäykkänä edelleen sohvan takana eikä hengittänyt.  ”Bella.”
Bella nousi ylös ja auttoi Rebeccan pystyyn.  He menivät keittiöön, missä Carlisle seisoi lääkärilaukkunsa kanssa vakavan näköisenä pöydän vieressä
”No niin, katsotaanpa sitä haavaasi”, Carlisle sanoi Rebeccan istuessa alas pöydän ääreen.  Bella jätti Carlislen hoitamaan tämän kättä ja poistui ulos, missä kaikki muut olivat.

”Se oli lähellä”, Alice sanoi kuulostaen hieman huojentuneelta.  ”En ehtinyt nähdä tilannetta tarpeeksi nopeasti estääkseni heitä, anteeksi.”
”Olisit vain antanut minun imeä hänet kuiviin!”  Rosalie murisi Emmettille, joka edelleen piteli hänestä kiinni, jottei hän ryntäisi sisään.
”Rebecca varmasti järkyttyi”, Esme totesi hiljaa.  Bella nyökkäsi ja näki mielessään kuinka Rebecca oli tärissyt koko matkan keittiöön Carlislen luo.
”Olen pahoillani tästä.”  Bella katsoi kaikkia vuorotellen.  Hänen vihansa oli hieman laantunut ja syyllisyys painoi nyt hänen sydäntään enemmän.  Hän oli melkein tappanut Rebeccan.  Niin hän olikin halunnut tehdä koko päivän, mutta nyt kun se oli meinannut oikeasti tapahtua, hän oli säikähtänyt, pahasti.

”Bella, et tiennyt, että näin kävisi”, Edward sanoi lohduttaen.  Hän meni Bellan lähelle ja silitti tämän hiuksia.  Bella ei torjunut Edwardin kosketusta.  ”Olit vihainen ja teit niin kuin sinusta tuntui.  Et voinut mitenkään tietää, että hän saisi haavan siitä tuolista.”
”Tuolista?”  Bella toisti ja katsoi Edwardia.  ”Eivätkö lasinsirpa-”
”Ei.  Ne eivät olleet levinneet sinne asti.   Nojatuolista oli esillä pieni rautalangan pätkä ja se sai haavan Rebeccan ihoon”, Edward selitti rauhallisesti.  ”Carlisle on tainnut kohta saada Rebeccan käden hoidettua.  Mennäänkö katsomaan?”

Bella nyökkäsi ja he kaksi lähtivät takaisin sisälle kävellen vieläkin erillään.  Bella huomasi ettei Edward hengittänyt, kun he tulivat keittiön ovelle ja näkivät Carlislen napsauttavan laukkunsa kiinni.  Rebecca istui tuolissa kalpeana näyttäen sairaalta.  Punaisista silmistä päätellen hän oli itkenyt äsken ja pidätteli nyt itkuaan, mutta turhaan.  Pian kyyneleet taas virtasivat pitkin kasvoja.

”Onko hän kunnossa?”  Edward kysyi Carlislelta.
”On, mutta epäilen hänen tarvitsevan kipsin oikeaan käteensä, se näyttää olevan murtunut”, tämä vastasi kuulostaen vakavalta.
”Jasper puristi kättä liian lujaa”, Edward sanoi hiljaa.  ”Carlisle, luuletko, että muut voivat palata sisään?”
”Jotta voitte jatkaa keskustelua?  Edward, tämä asia on teidän kolmen välinen, ja olisi riski päästää Jasper ja Rosalie tänne.”
Edward katsoi Bellaa, joka kohautti olkapäitään.  Olisiko heillä mitään keskusteltavaa enää?  ”Me juttelemme vielä vähän aikaa kolmistaan, jos Rebecca jaksaa.”

Tyttö nyökkäsi kuivaten samalla kyyneliään.  Oikeassa kädessä olevaan siteeseen jäi musta tuhru ripsiväristä, joka oli levinnyt ympäri Rebeccan kasvoja.  ”Olen… oikeasti todella pahoillani kaikesta.”  Hän seurasi Carlislen poistuvan keittiöstä ja katsoi sitten Bellaa, jonka ilme oli muuttumassa taas vihaiseksi.  ”Bella, jätän teidät rauhaan ja toivon, että voitte selvittää asiat Edwardin kanssa.  En halua teidän eroavan, olette niin hieno pari.”
”Jos vielä haluat suudella Edwardia joskus, muistele silloin tätä päivää.  Et ehkä halua enää toiste joutua verenhimoisten vampyyrien lähelle”, Bella sanoi koettaen hillitä vihaa äänessään.
Rebecca hymyili surullisesti.  ”Niin, olet oikeassa.”  Hän nousi ylös.  ”Ehkä vielä joskus annat minulle anteeksi.”

Bella ei sanonut enää mitään, eikä Edwardkaan.  Tämä vain huolehti perheensä muualle siksi aikaa, kun Rebecca lähti autollaan kotiin.  Bella istui keittiönpöydän ääressä, kun Edward, Alice ja muut palasivat sisälle ja kertoivat Rebeccan lähteneen.

”Edward”, Bella mutisi ja tämä istahti hänen vieressään olevaan tuoliin, ”minä haluan olla yksin.  En halua, että tulet yöllä luokseni.”
Tämä nyökkäsi.  ”Teen niin kuin haluat.”

***

Oli pimeää.  Kuuta, joka olisi voinut valaista yön pimeyttä, ei näkynyt taivaalla.  Ainoa valo  keskellä yön pimeyttä tuli Swanien talon yläkerrasta, huoneesta, jossa Bella pyöri patjallaan lattialla eikä saanut unta.  Hänen mieltään kaihersivat päivällä tapahtunut onnettomuus ja Edwardin suudelmat Rebeccan kanssa.  Kun hän vain ajattelikin, näki mielessään rakkaansa painavan huulensa jonkun toisen huulia vasten, jääpiikit hänen sydämensä ympärillä upottivat itseään hitaasti syvemmälle ja syvemmälle.  Bella nousi istumaan ja jäi katsomaan pientä valkoista lukulamppua, jonka hän oli siirtänyt pöydältä lattialle.

Miksi, Edward?  Sinä aina sanoit, että minä olen se ainoa.  Valehtelitko minulle?

Hän nousi ylös ja käveli ikkunan luokse ja tuijotti mustaa maisemaa märän ikkunan läpi.  Ulkona satoi ja se rummutti talon kattoa häiritsevästi.

Toivottavasti olet kotona, etkä Rebeccan luona.  Jos menit sinne, en anna ikinä sinulle anteeksi.

Bella painoi kätensä ikkunaa vasten.  Se tuntui kylmältä, kylmemmältä kuin Edwardin iho, mutta hän silti sulki silmänsä ja kuvitteli pitävänsä kättään tämän rinnan päällä.

Kaipaan sinua.  Haluaisin kaiken olevan niin kuin ennen, mutta katkeruus ja viha eivät jätä minua rauhaan.
 
Hän aukaisi ikkunan äänettömästi ja antoi yötuulen tuulla ja sekoittaa hänen hiuksensa.  Sade pyrki sisään tuulen mukana kastellen Bellan kasvoja.

Rakastan sinua, Edward.  Haluan vieläkin elää kanssasi ikuisesti.  Ikkuna pamahti kiinni.  Bella katsahti vaistomaisesti ovelle ja pelkäsi Charlien heräävän, mutta pian hän kuuli tutun kuorsauksen ja huoahti helpotuksesta.  Ja toivon, että sinäkin haluat.

***

Aamulla Bella heräsi kovalta lattialta  väsyneenä ja kylmissään.  Hän oli potkinut peiton pois päältään yöllä ja pyörinyt unissaan, jolloin hän oli kierinyt patjalta lattialle.  Hän muisti, mitä oli yöllä ajatellut ja halusi soittaa Alicelle saadakseen tietää, missä Edward oli viime yön ollut.
Bella nousi ylös ja katsahti kelloon.  Hänellä olisi tarpeeksi aikaa käydä suihkussa ja puhua Alicen kanssa ennen kouluun lähtemistä.  Niinpä hän otti pesutarvikkeensa ja lähti kylpyhuoneeseen.

Vaatteet päälle saatuaan Bella asteli rappusia alas nopeaan tahtiin ja yllättyi pikkuisen nähdessään Alicen istuvan olohuoneen sohvalla.  Tietenkin, Alice oli nähnyt, että Bella soittaisi hänelle.

”Huomenta”, Alice sanoi pirteästi Bellalle, joka istui alas hänen viereensä.  ”Halusit ilmeisesti soittaa minulle?”
”Niin.  Missä Edward oli viime yön?”  Bella kysyi heti.
”Kotona.  Olisitpa nähnyt hänet.  Hän oli todella surullinen ja näin hänen monen monta kertaa lähtevän pois, mutta loppujen lopuksi hän ei oikeasti lähtenytkään.  Jos hän olisi, olisin estänyt.”
Bella tunsi kaipauksen nuolen iskevän sydämeensä.  Hän voihkaisi.  ”Hän meinasi lähteä ulkomaille?”
”Aivan.  Me kaikki puhuimme hänen kanssaan vähän aikaa siitä ja sanoimme, että se ei ratkaisisi mitään.  Hän väitti kiven kovaa vastaan hokien, että sinun olisi parempi ilman häntä.”  Alice tutkaili Bellan säikähtäneen näköisiä kasvoja.  ”Älä hätäile, hän ei ole menossa minnekään.”

”Missä hän on nyt?”  Bella kysäisi.  Hänen äänessään oli pikkuisen hätääntynyt.  Ei Edward voisi lähteä pois, ei!  Se satuttaisi Bellaa enemmän, pahemmin kuin muutama typerä suudelma Rebeccan kanssa.  Edward oli hänen kaikkensa, ei tämä saisi lähteä!
”Kotona.  Pyysin Jasperia ja Emmettiä pitämään häntä silmällä.  Hän ei ehkä tule kouluun tänään.”

Bella nyökkäsi ja painoi päänsä polviin.  Hän halusi soittaa Edwardille, huutaa tälle, että tämän pitäisi unohtaa mokomat lähtöajatukset, mutta toisaalta hän tunsi vieläkin itsensä niin pettyneeksi, ettei hän voisi soittaa.  Jos Edward lähtisi se olisi hänen elämänsä loppu, hän romahtaisi totaalisesti ja itkisi hysteerisesti monta päivää tämän perään.

”Bella, oletko sinä kunnossa?”  Alice kysyi varovaisesti.  Bella kohottautui takaisin istuma-asentoon ja huomasi alkaneensa itkeä.
”Hän ei saa lähteä.  Alice, jos hän yrittää lähteä, teidän on estettävä häntä.  Sanokaa, että minä kiellän häntä lähtemästä.”
”Hyvä on, Bella.  Minä teen niin.”

Alice otti Bellan halaukseensa ja koetti rauhoitella tätä lupaamalla, että kaikki tulisi vielä jokin päivä olemaan hyvin, vaikka se nyt tuntuikin mahdottomalta.

***

Edward ei tosiaan ollut tullut kouluun, eikä myöskään Jasperia tai Emmettiä näkynyt.  Bella kysyi jokaisen tunnin jälkeen Alicelta, oliko Edward varmasti kotona ja tämä vastasi joka kerran myöntävästi.  Bella koetti olla kysymättä sitä espanjantunnin jälkeen, kun he kolme, hän, Alice ja Rosalie, kävelivät kohti ruokalaa, mutta kysymys lipsahti hänen suustaan ”vahingossa”.  Alice ei kuitenkaan pannut pahakseen Bellan kyselyä, hän ymmärsi tämän olevan vain huolissaan.

”Syö, Bella”, Alice kehotti ja ojensi omenansa Bellalle.  ”Näytät tavallista kalpeammalta.”
”Johtuisikohan se siitä, että olen väsynyt, vihainen ja huolissani?”  Bella kysyi pitäen katseensa pöydän pinnassa.  ”En tiedä, mitä tehdä.”
”Minä tiedän.”

Bella kohotti katseensa ja näki Rebeccan seisovan heidän pöytänsä luona.  Mustan paidan oikean hihan alta pilkisti valkoinen sideharso, jonka Carlisle oli eilen sitonut.

”Mene pois”, Rosalie pyysi niin nätisti kuin vain pystyi.
”En.  Bella, olen todella pahoillani kaikesta ja voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu.”  Rebecca istahti Bellaa vastapäätä.  ”Minusta sinun pitäisi antaa Edwardille anteeksi.  Jos teet sen, sinun ei tarvitse antaa minulle anteeksi.  Minähän olen kaiken tämän syyllinen.  Minä-”
”Niin sinä oletkin.  Olet satuttanut jo ihan tarpeeksi meitä kaikkia”, Rosalie tuumasi kireänä.  Rebecca käänsi katseensa vaaleaan vampyyriin.
”Jos kaipaisin tyhmän blondin mielipiteitä, kertoisin kyllä.”

Rosalie pomppasi pystyyn.  Hän näytti vihaiselta.  Moni oppilas oli kääntynyt katsomaan, mitä Cullenien pöydässä oikein tapahtui.  Rosalie ei kuitenkaan välittänyt vaan tuijotti Rebeccaa hyvin tiiviisti ja vihaisesti kuin antaisi tälle hetken aikaa valmistautua kuolemaansa.

”Rose”, Alice sanoi hiljaa, ”istu alas.  Kaikki tuijottavat.”
Rosalie mulkaisi vielä Rebeccaa ennen kuin istui takaisin alas.  Hän kääntyi poispäin punapäisestä tytöstä ja tuijotteli ikkunasta ulos.
”Bella, anna hänelle anteeksi”, Rebecca pyysi vielä kerran ja poistui ruokalasta.  Kaikki, paitsi Rosalie, Bella ja Alice, seurasivat hänen poistumistaan.  Hetken aikaa oli hiljaista, mutta pian suurin osa oppilaista jatkoi taas puhumista.

”Jos olisimme nyt jossain muualla”, Rosalie mutisi kääntyessään Aliceen ja Bellaan päin, ”olisin repinyt häneltä pään irti.”


A/N: Tiedän, tuo "onnettomuus" muistuttaa  Uudessa Kuussa tapahtunutta.  Vielä yksi luku ja epilogi.  Niin ja siitä jatko-osasta tähän..  Ajattelin alkaa tekemään sitä (suunnittelemaan) heti tämän saatuani valmiiksi.  Se spoilaisi valitettavasti BD:tä jonkin verran, muttah..  Kiinnostaisiko?  Niin ja kommentit ovat tervetulleita.

Tällipaju-

  • ***
  • Viestejä: 119
  • Vapaus on valtaa.
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #102 : 07.07.2009 19:08:52 »
Sietämättömän hyvä! Siis mä oon yhtä aikaa koukussa tähän ja vihaan tätä!  :o
Rebecca sais painua.....juuri sinne!
Harmi ku Rosalie ei tappanu sitä (oon raaka ja ehdoton tässä asiassa)
Onneks Edward kumminki tietää ketä ilman ei voi elää :D

Jatkoa innolla ja inholla odottaen, Tällipaju-

Eltsu

  • ***
  • Viestejä: 75
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #103 : 07.07.2009 19:59:50 »
Sietämättömän hyvä! Siis mä oon yhtä aikaa koukussa tähän ja vihaan tätä!  :o
Rebecca sais painua.....juuri sinne!
Harmi ku Rosalie ei tappanu sitä (oon raaka ja ehdoton tässä asiassa)
Onneks Edward kumminki tietää ketä ilman ei voi elää :D

Jatkoa innolla ja inholla odottaen, Tällipaju-
Haa oon ihan samaa mieltä ihan joka sanassa sunkanssa.Se on tosi harmi ettei Rosalie ja Jasper ehtiny tappaa sitä:D,Mutta mä näin tästä jo unta menee hyvin mullaki.Jatkoo vaan nopeesti
If you can live forever what do live for? Twilight<3

Sini(tiainen)

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #104 : 07.07.2009 20:06:35 »
Jess jatkoa taas ;D!!
Hitot, että Jasper ja Rosalie ei onnistunu tappaa sitä Rebeccaa. :(
Sun ficissä mä pidän Rosaliesta. Se on niin avulias Rebeccan pään repimisessä. :D
Toivottavasti se vika luku tulee yhtä nopeeta kuin nää muut luvut. ;)

Amanecer

  • ***
  • Viestejä: 392
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #105 : 07.07.2009 20:29:42 »
Oho, jo kaksi lukua lisää tämän päivän aikana, mahtavaa. Juonen kulkua en tällä kertaa osaa kommentoida millään lailla. Tämä kaikki pani jotenkin hiljaiseksi. Mielenkiintoinen ratkaisu, että Rebecca viedään Culleneille juttelemaan. Ja aika jännä, että Rose menetti myös malttinsa tuolla tavalla. :D Kiva muuten, että minäkin annan inspistä näillä turhanpäiväisillä kommenteillani (viittaus kirjojen paiskomiseen).

Eli yksi luku ja epilogi. Harmi, että tämä loppuu, mutta kyllähän sen jo aavisti. Toivottavasti seuraava luku tulee taas mahdollisimman pian. En malta odottaa. ;)

- Amanecer
Onni on kuin lasi: kun se on kirkkaimmilleen hiottu, se särkyy.

mayapple

  • ***
  • Viestejä: 373
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #106 : 07.07.2009 20:52:39 »
Rosalie on oikeasti tosi ihana tässä fikissä. Tällä menolla mun ei ees tarvi tulla tappaan Rebeccaa, kun Rosalie tekee sen mun puolesta. Mutta tää on liian koukuttava fikki joten äkkiä jatkoa. (Joo kyllä pystyt laittaan kolmannenkin luvun tän päivän aikana :P Ei ny ehkä sentään...)

Mutta kirjotat kyllä tosi hyvin. :)

marru

  • ***
  • Viestejä: 9
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #107 : 07.07.2009 21:52:34 »
Laita pliis Edward viel vähä anelee..toi oli hyvä ku se heitti ne maidot edwardin päälle..ihanaa...nopeesti seuraavat luvut!!!!!

UntenLaiva

  • A Musketeer
  • ***
  • Viestejä: 175
  • "Every man for himself"
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #108 : 07.07.2009 23:40:40 »
oioioi... ihanaa tekstiä! oo kiltti laita rebecca pois häiritsemästä bellan ja edwardin elämää... :D pliide!! anna heille onnellinen loppu ja kaikkea muutaki kivaa  :-*

kakku.

  • ***
  • Viestejä: 501
  • I know it hurts, it was meant to
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #109 : 08.07.2009 09:01:22 »
Siis miten ihmeessä sä oikeen voit kirjottaa näin hyvää tekstiä näin nopeesti!!!!!  :o :o
Uskomatonta.

Lainaus
Hän halusi lyödä tätä punatukkaista petturia niin kovaa kuin vain pystyisi.
Tässäkin vaiheessa olis voinu käyttää sitä lekaa  ;D ;D
But I am the chosen one.
Avatar by Aiju

SabSab

  • Team Cullen<3
  • ***
  • Viestejä: 148
Vs: Veren kutsu | Luku 12 - 07.07.
« Vastaus #110 : 08.07.2009 12:57:44 »
Hihiii, ihanaa kun tuli jatka näin pian ;>
Tää oli taas tosihyvä osa, ois vaan ollut kivaa jos Jasper ja Rosalie todella olis tappanu Rebecan<3
Yhyy, niinkö vähän tätä on enään jäljellä ;<
Innolla jatkoa ja kaikkea mahdollista siis odotan :)
Cullenismi<3

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Luku 13 - 08.07.
« Vastaus #111 : 08.07.2009 14:49:24 »
Tällipaju-, kiitos.  Aika jännää, että vihaa ja tykkää tästä samalla :D

Eltsu, kiitos.  Unta?  Millaista? :)

Sini(tiainen), kiitos.  Rose on kirjoissa vähän tyly Bellaa kohtaan (spoil (BD) paitsi sit BD:ssä se on aika kiva oikeastaan tätä kohtaa..

Amanecer, kiitos.  Joo, toinen luku aamuyöstä ulos ja toinen illemmalla :)  Ei siun kommentit turhanpäiväisiä ole, eikä kenenkään muunkaan.  Kommenteista saa vaan sitä voimaa kirjoittaa lisää :)  Kauhea inspis meneillään, huh huh.  Niin, tämä loppuu  :-\

Pixie, kiitos.  Haha, kolme lukua päivän aikana?  Hmm.. Ei, ei, ei ihan ois pystynyt :)

marru, kiitos.  Bella oli vähän ärsyyntynyt :)  Ja päättipä sitten heitellä murot Edin päälle.

UntenLaiva, kiitos.  Jaa-a, tästä luvusta + epilogista selviää, miten Bellan ja Edin mahtaa käydä (ja Reben!).

katriqqq, kiitos.  En tiedä, ehkä se johtuu inspiksestä? :)  Tai sitten aamuyön huuruissa syntyy parhaimmat tekstit  ;D  Don't know..  Joo, leka käyttöön.

Purriainen, kiitos.  Hmm, en ole varma oletko ainoa, joka ei vihaa Rebeä.  Tai no muistaakseni joku on tainnut aiemmin sanoa, että ei vihaa sitä.   Usagin... Ai se!  Unohdin, että mulla on sellainenkin  :o  Pitääkin kaivaa se esiin ja katsella, että mitä teen sille.  Jos saan jotain ideaa, voisin jatkaakin sitä.

SabSab, kiitos.  Niin, vain tämä luku ja epilogi, sit tää on ohi..


Vähän hermoilin tätä lukua kirjoittaessani.  Toivottavasti kelpaa, sillä tarinoiden loput eivät ole vahvinta alaani.  Pilaan ne aina hätiköimällä... Muttah, olkaa hyvät:

Luku 13


Rebecca katseli sadetta huoneensa ikkunasta istuessaan sängyllään.  Hänellä oli sylissään iso, kovakantinen kirja, tyhjää valkoista paperia ja mustekynä.  Muutamien viime päivien aikana hän oli miettinyt ankarasti, mitä tekisi, miten voisi edes jollain tapaa hyvittää tekoaan Bellalle ja muille.  Yksi vaihtoehto oli pyörinyt hänen mielessään siitä asti, kun Rosalie ja Jasper olivat yrittäneet purra häntä, lähteminen.  Rebecca oli ajatellut voivansa lähteä joksikin aikaa Seattleen setänsä luokse, pois Bellan ja Edwardin silmistä.

Minun on pakko lähteä, muuten en saa ikinä rauhaa.  Eivätkä Bella ja Edward saa välttämättä sovittua, vaikka heidän välillään onkin niin vahva side, Rebecca ajatteli ottaessaan kynän taas käteensä.  Hän pyöritteli sitä sormiensa välissä ja huokaisi.  Kukaan heistä ei selvästikään halua nähdä minua.  Heidän helpotuksekseen minä lähden huomenna.

Rebecca tuijotti tyhjää paperia edessään.  Hän painoi kynän paperille ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä äidilleen ja isälleen.  Siinä hän kertoisi lähtevänsä setänsä luokse ja olevansa pahoillaan, ettei kertonut asiasta aiemmin.  Rebecca tiesi, että hänen vanhempansa haluaisivat kuulla myös hyvän syyn lähtemiseen, joten hieman totuutta kaunistellen hän lisäsi sen vielä kirjeen loppuun.

’Lähden, koska minun on pakko päästä täältä vähäksi aikaa pois.  Satuin loukkaamaan erästä ystävääni hyvin pahasti, ja hän tarvitsee tilaa miettiäkseen asioita.  Älkää olko huolissanne, palaan kyllä takaisin parissa viikossa!

Rebecca’


Hän tuijotti paperia hetken ennen kuin taittoi sen kahtia ja kirjoitti toiselle puolelle ’Äidille ja isälle’.

Sitten vielä Bellalle ja Edwardille.  Tästä tuleekin vaikeampaa, Rebecca huokaisi ajatuksissaan ja otti kirjan välistä toisen tyhjän paperin ja ryhtyi kirjoittamaan.  Siitä kirjeestä tuli pidempi ja se oli täynnä anteeksipyyntöjä ja pahoitteluja.  Rebecca pyysi myös kirjeessä monen monta kertaa, että Bella antaisi Edwardille anteeksi.  Hän myös kertoi, minne oli lähtenyt ja miksi, ja milloin palaisi, jotta nämä osaisivat valmistautua siihen.  Eivät Bella ja Edward sitä tietoa olisi tarvinneet, olihan heillä Alice, mutta Rebecca ei tiennyt tämän voimista.

’Toivottavasti saatte asiat selvitettyä välillänne.  En missään nimessä halua teidän eroavan.  Kun palaan, haluan nähdä teidät yhdessä, lähekkäin.’

Rebecca luki kirjeen läpi ja taittoi sen pienemmäksi kuin vanhemmilleen osoittamansa kirjeen.  Hän otti kirjan välistä nyt yhden valkoisen kirjekuoren, kirjoitti sen taakse ’Edwardille ja Bellalle’  ja sujautti kirjeen sen sisään.

Toivottavasti en pahenna asioita tällä kirjeellä.  Se olisi kyllä kaiken huippu!

***

Bella oli alkanut taas puhua Edwardille, kun tämä oli ollut muutaman päivän poissa koulusta eivätkä he olleet nähneet toisiaan.  Vihan tunne oli laskenut, mutta pettymys ja katkeruus olivat säilyneet Bellan sydämessä.  Hän ei siltikään pystynyt olemaan hiljaa, kun Edward sitten viimein tuli hänen luokseen Alicen pyynnöstä.

”Olin niin huolissani sinusta!  Pelkäsin, että olet lähtenyt, vaikka Alice sanoi ettet ole.”
”Bella, halusin antaa sinulle tilaa.  Ajattelin, että pystyisit ajattelemaan asioita paremmin, kun en olisi lähelläsi”, Edward selitti.  He istuivat Bellan uuden, vaaleapuisen sängyn reunalla.
”Pikemminkin kuvittelin sinut koko ajan Rebeccan huoneen ikkunan taakse”, Bella mutisi.  Niin hän oli useana yönä tehnyt, kuvitellut Edwardin katselemassa Rebeccan nukkumista, valvomassa tämän unta.  Se ei ollut tehnyt hänelle hyvää.  ”Sinä et kuitenkaan ole ollut hänen luonaan.”  Bella katsoi Edwardia kysyvästi.  ”Ethän?”

”En tietenkään.  Olen ollut kotona, sulkeutuneena omaan huoneeseeni.  Mietin, miten voisin lähteä ilman, että Alice näkisi.  Totesin kuitenkin viimeyönä, ettei se onnistuisi”, Edward kertoi vieden kätensä Bellan hiuksiin.  ”Kaipasin sinua ja tuoksuasi.”  Hän imi ilmaa keuhkoihinsa ja ilmeisesti samalla Bellan tuoksua.
”Minäkin kaipasin sinua”, Bella sanoi hiljaa hivuttautuen lähemmäs Edwardia, ”mutta olen edelleen hieman vihainen sinulle.  En voi käsittää vieläkään, että suutelit jotakuta toista kuin minua.  Että tunsit jotain Rebeccaa kohtaan.  Minua sattuu, kun vain ajattelenkin asiaa.”

Edward otti Bellan syliinsä hellästi.  Hän piteli ensin tätä hyvin varovaisesti lähellään, mutta tämä ei rimpuillut eikä pistänyt millään muullakaan tavalla vastaan.
”Bella, ei sinun tarvitse ajatella sitä.  Älä yritä muodostaa kuvaa siitä, mitä tapahtui.  En halua sinun kärsivän.”
”Minä kärsin jo.”
”Tiedän.  Olen pahoillani siitä.  Et saisi kärsiä minun takiani.  Tunnen itseni niin syylliseksi.”

Bella nyökkäsi.  Kaikilla oli paha olla.  Hänellä, Edwardilla ja Rebeccalla.  Rosalie tunsi olonsa enimmäkseen vihaiseksi kuin pahaksi, ja Jasper taasen oli alkanut sättiä itseään Rebeccan kimppuun käymisestä.  Esme oli huolissaan Bellasta, ja Carlisle Edwardista.  Ainoastaan Alice ja Emmett vaikuttivat melko normaaleilta, mutta sisältä hekin olivat täynnä huolta ja suuttumusta.

”Bella”, Edward painoi tämän pään rintaansa vasten, ”minä lupaan, etten enää ikinä loukkaa sinua näin.  Ja jos loukkaankin, lupaan, että lähden heti pois silmistäsi.”

Bella ei sanonut mitään.  Sanat kuulostivat pahoilta hänen korvaansa, suorastaan surullisilta.  Hän tunsi  kaipauksen valtaavan sydämensä taas, Edward ei saisi lähteä, vaikka tämä tekisi sen uudestaan kenen kanssa tahansa.  Ihan sama suutelisiko Edward miljoonan eri tytön kanssa, kunhan tämä ei jättäisi häntä.

***

Kunhan olet vienyt sen, olet vapaa Edwardista, Bellasta ja muista.

Rebecca kantoi kädessään valkoista kirjettä kävellessään koulun parkkipaikalla kohti Edwardin Volvoa.  Hän oli ajatellut laittavansa kirjeen tuulilasinpyyhkijöiden alle, josta Edward varmasti löytäisi sen.

Vielä muutamia askelia, sitten laitat sen paikoilleen ja lähdet Seattleen.

Rebecca oli kuitenkin miettinyt, että sade saattaisi kastella kirjeen niin pahasti ettei sitä ehkä pystyisi lukea.  Tosin se sisälsi samoja asioita, mitä hän oli jo aiemmin sanonut ääneen Bellalle ja Edwardille.  Kirjeellä ei välttämättä olisi minkäänlaista merkitystä.

”Eikö olisi kivempaa antaa se ihan kasvokkain?”  kuului heleä ääni Rebeccan selän takaa.  Hän kääntyi ympäri ja näki Alice Cullenin musta sateenvarjo kädessään.  ”Minusta ainakin.”
”Bella repisi kirjeen silmieni edessä”, Rebecca mutisi.  Hän ihmetteli, mistä Alice oli oikein ilmestynyt siihen.
”Rebecca, minusta sinun olisi parempi kertoa heille päin naamaa, että olet lähdössä.  Etkö itsekin ajattele niin?”

Miten ihmeessä hän tietää, että olen lähdössä?  Rebecca ihmetteli tuijottaen hölmönä keijukaismaista Alicea, joka seisoi hänen edessään pikkuisen hymyillen.  Ehkä hän arvasi?

”Tule.”  Alice lähti kävelemään takaisin koululle ja viittoi Rebeccaa mukaansa.  Tämä seisoi hetken aikaa paikoillaan, mutta päätti sitten lähteä vampyyritytön perään.  Rebecca ei tosiaan ollut odottanut tätä.  Hän oli luullut saavansa lähteä kaikessa rauhassa pois, kohtaamatta Bellaa tai Edwardia.

He saapuivat katoksen alle, jossa Edward, Bella, Rosalie ja muut Cullenien perheestä seisoivat.  Rebecca käveli hitaasti Alicen jäljessä  heidän luokseen.  Rosalie hymähti ja risti kätensä rinnalleen nähdessään Rebeccan.

”No niin, kerro heille”, Alice kehotti ja asettui Edwardin viereen seisomaan.  Rebecca ojensi kirjeen, joka oli hieman kastunut, Bellalle.  Tämä katsoi sitä hetken ennen kuin ryhtyi availemaan kuorta.
”Sinun ei tarvitse lukea sitä”, Rebecca sanoi hiljaa katsellen maahan.  ”Tulin vain kertomaan, että olen lähdössä Seattleen setäni luokse joksikin aikaa.  Se sama lukee tuossa kirjeessä.”
”Hyvä vaan, että pääsemme mokomasta eroon”, Rosalie mutisi hyvin hiljaa, mutta kaikki kuulivat sen silti.
”Haluan, että sillä välin kun olen poissa, te korjaatte välinne.”  Rebecca katsoi vuorotellen Bellaa ja Edwardia, joista toinen oli yllättynyt hänen lähtemisilmoituksestaan.  ”En tiennyt, miten voisin korvata tekoni, joten päätin lähteä pois silmistänne, jotta saatte tilanteen ennalleen.”
Bella nyökkäsi.  ”Kiitos.  Toivottavasti saat selvitettyä päätäsi setäsi luona.”  Hän kuulosti tympeältä.
”Enköhän.  No, nähdään parin viikon kuluttua.”  Rebecca astui muutaman askeleen taaksepäin ja koetti hymyillä.  ”Heippa.”

Hän kääntyi ympäri ja alkoi kävellä nopeaa vauhtia autolleen.  Bella ja Edward lukivat kirjeen, minkä jälkeen Bella repi sen palasiksi ja tunki takkinsa taskuun.  Hän ei tekisi mitään sillä kirjeellä, ei Edwardkaan, joten turha sitä olisi säästää.

”Täällä on kylmä.  Mennään sisälle.”

***

Ensimmäisen tunnin aikana, jolloin Bellalla ja Edwardilla oli matematiikkaa opettaja Varnerin kanssa, Bella tunsi olonsa omituisen helpottuneeksi.  Hän tiesi, ettei törmäisi Rebeccaan seuraavien viikkojen aikana, eikä Edwardkaan näkisi tätä.  Ehkä helpottuminen johtui siitä, että hänen ei tarvitsisi huolehtia niin paljon sitä, että mahtoiko Edward olla Rebeccan luona.  Totta kai Edward voisi aina nopeasti juosta Seattleen, mutta Bella ei nähnyt siinä ajatuksessa mitään järkeä sillä hetkellä.

Kun tunti loppui, Alice juoksi Bellaa ja Edwardia vastaan käytävällä.  Hän veti nämä sivummalle ja selitti nähneensä välähdyksiä Rebeccasta, huolestuttavia sellaisia.  Bella kohautti olkiaan ja sanoi, ettei se välttämättä olisi mitään, ja Edward muistutti, että tulevaisuus voisi aina muuttua.  Alice nyökkäsi, mutta hän oli varma, ettei se muuttuisi.

”Millaisia välähdyksiä oikein näit?  Mitä niissä tapahtui?”  Edward kysyi maltillisesti.  Bella nojasi seinää vasten huokaillen.  Hän oli juuri päässyt Rebeccasta eroon ja nyt Alice oli tullut selittämään välähdyksistään, jotka koskivat tätä.
”Epäselviä, mutta näen huoltoaseman ja pari miestä”, Alice kertoi.
”Seuraa tilannetta seuraavan tunnin ajan ja jos näet jotain merkittävää, kerro meille”, Edward sanoi ja Alice nyökkäsi.  ”Jos hän on vaarassa, lähden hänen peräänsä.”  Se sai Bellan hereille.  Hän katsahti Edwardiin hätääntyneenä ja sekavana.
”Mitä?  Ei, et sinä voi lähteä hänen peräänsä!”
”Bella, minä olen ainoa johon hän luottaa meistä.  Sitä paitsi emme ole edes varmoja Alicen näyistä.”
”En halua, että lähdet hänen peräänsä”, Bella sanoi tiukasti puristaen matematiikan kirjaa rintaansa vasten.  Hänen mielessään pyöri mielikuva Edwardista ja Rebeccasta ajamassa yhdessä auringonlaskuun.

Edward laski kätensä Bellan olkapäille, mutta tämä ravisti ne pois.  ”En luultavasti joudu lähtemään.  Jos lähden, palaan kyllä takaisin luoksesi.  Luota minuun.”

’Luota minuun?’  Bella toisti mielessään.  Miten voin luottaa sinuun, kun haluat ilmiselvästi juosta Rebeccan perään!  Hän sotkee kaiken vaikkei olekaan täällä.

***

Toisen tunnin kuluttua Alice veti heidät taas syrjemmäs, tällä kertaa ihan ulos saakka ja selitti nähneensä lisää hämäriä välähdyksiä metsästä.  Bella katseli Edwardia, kun he kuuntelivat Alicea.  Hän arveli Edwardin ottavan autonsa ja lähtevän Rebeccan perään.  Hän oli niin varma, ettei hätkähtänyt, kun Edward otti Volvonsa avaimet esille.

”Minä lähden hänen peräänsä”, tämä sanoi puristaen avaimia kädessään.
”Haluatko, että lähden mukaan?”  Alice kysyi, mutta Edward pudisti päätään ja kääntyi katsomaan Bellaa, joka tunsi olonsa hylätyksi.
”Jää sinä hänen luokseen ja koita saada hänet uskomaan, että tulen takaisin”, Edward pyysi.  Alice nyökkäsi.  ”Bella, minä en aio karata hänen kanssaan.  Tiedän, että sinä ajattelet niin, vaikken pystykään lukemaan ajatuksiasi.  Tulen takaisin niin pian kuin mahdollista, tiedät sen sydämessäsi.”

Bella halasi Edwardia tiukasti.  Hän ei olisi halunnut päästää tätä menemään Rebeccan perään.  Se teki hänen olonsa kurjaksi ja surulliseksi.  Mitä jos Edward ei palaisikaan?  Se olisi kaiken loppu.

***

Sinä päivänä aika tuntui kuluvan äärettömän hitaasti, ainakin Bellan mielestä.  Tunnilla istuskelut ilman Edwardia olivat tylsiä, eikä hiljaisessa ruokapöydässäkään istuminen ollut suurinta herkkua.  Alice tarkkaili tulevaisuutta aina tilaisuuden tullen ja ilmoitti, jos jotain uutta ilmeni.  Bella oli varmuuden vuoksi pyytänyt ystäväänsä tarkkailemaan myös Edwardia, jos tämä päättäisikin lähteä Rebeccan matkaan.  Alice kuitenkin rauhoitteli häntä ja sanoi, ettei niin kävisi.  Mutta Bella ei voinut olla varma asiasta.  Häntä väsytti, hän oli huolissaan ja täynnä suuttumuksen ja katkeruuden sekaisia tunteita.  Muutamien päivien takaiset mielikuvat Edwardista ja Rebeccasta nousivat pintaan viimeisellä tunnilla, ja Bella oli erittäin surullisen näköinen kävellessään ulos sateeseen.

Edward lupasi palata niin pian kuin mahdollista, mutta milloin se on?  Tänä iltana?  Huomenna?  Ylihuomenna?  Bella mietti suunnatessaan kohti parkkipaikkaa.  Tai ehkei koskaan.

Hän nosti katseensa maasta ja näki Alicen, Rosalien, Jasperin ja Emmettin seisovan hopeisen Volvon luona Edwardin kanssa.  Bella ilostui näkemästään ja hymyili hieman itsekseen.  Rebeccaa ei näkynyt, ja Edward oli palannut niin kuin oli sanonut.

Hän ei jättänytkään minua.

Bella kiirehti muiden luokse ja kuuli heidän keskustelevan vakavina.
”No, löytyikö Rebecca?”  hän kysyi asettuessaan Alicen ja Rosalien väliin ja suuntasi katseensa Edwardiin.
”Ei”, tämä vastasi lyhyesti.
”Edward juuri kertoi, että oli löytänyt Rebeccan auton näkemältäni huoltoasemalta”, Alice alkoi selittää tarkemmin.  Hän näytti vakavalta, niin kaikki muutkin (paitsi Rosalie, joka katseli välinpitämättömänä taivaalle).  ”Hän oli myyjän mukaan tankannut ja ostanut vähän syötävää ja sitten lähtenyt luultavastikin takaisin autolleen.  Edward tutki läheisen metsän, mutta hän ei löytänyt mitään.  Ei minkäänlaisia jälkiä Rebeccasta.”
”Paitsi hyvin valju hajujälki”, Edward lisäsi.  ”En senkään avulla päässyt kunnolla jäljille.”

Bellasta alkoi tuntua oudolta.  Oliko Rebecca kuollut?  Olivatko Alicen näyissä olleet miehet vieneet Rebeccan metsään ja tehneet tälle jotain?   Tappaneet?  Ajatus värisytti Bellaa ja sai hänet tuntemaan syyllisyyttä.

”Hän on luultavasti kuollut”, Alice sanoi hiljaa sulkiessaan silmänsä.  Hän koetti nähdä Rebeccan tulevaisuutta, mutta turhaan.  Kaikki oli hyvin hämärää, lähes pelkkää mustaa.  ”En näe mitään.”
Bella pudisti päätään.  ”Jos hän on vain kadoksissa?  Emme voi tietää.”
”Alice näkisi, jos hän olisi kadoksissa, Bella”, Jasper sanoi.  ”Nyt hän ei näe mitään.”
”Ehkä hän on liian kaukana?”  Bella ehdotti epätoivoisesti.  Hän tiesi, että se oli turhaa.  Alice oli varmaan oikeassa, Rebecca taisi olla kuollut.

***

”Jos en olisi ollut hänelle niin kamala, hän olisi vielä elossa”, Bella selitti hysteerisenä Edwardille.  He istuivat hänen huoneessaan sängyllä.  Bella poti kamalaa syyllisyyttä siitä, että Rebecca mitä todennäköisimmin ei enää palaisi takaisin.
”Bella, rakas, ei ole vielä varmaa, onko hän kuollut”, Edward koetti lohduttaa.
”Mutta Alice sanoi, ettei näe mitään!  Eikö se jo sano, että hän-”
Edward veti Bellan syleilyynsä.  ”Ei.  Bella, minäkin tunnen syyllisyyttä tästä.  Jos olisin hillinnyt itseni Rebeccan kanssa, emme nyt istuisi tässä potien syyllisyyttä.”

Bella painoi päänsä Edwardin olkapäälle.  Hiljalleen muutama kyynel vieri pitkin hänen poskeaan.  Kaikki se viha ja katkeruus oli pienentynyt hyvin pieneksi pisteeksi hänen sydämessään, jonka syyllisyys oli vallannut omakseen.

”En voi uskoa tätä.  Vielä vähän aikaa sitten toivoin, ettei häntä olisi olemassa ja nyt häntä ei varmaan olekaan”, Bella sanoi hiljaa Edwardin kuivatessa hänen kyyneleensä.  ”Minä tapoin hänet.”
”Älä sano noin.  Sinä olit kaukana hänestä, kun hän katosi.  Sinulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa.”

Bella painautui tiukemmin Edwardia vasten.  Tämä alkoi hyräillä tuutulaulua ja toivoi sen rauhoittavan Bellaa edes hieman.  Mutta vaikutus oli suurempi.  Hän nukahti Edwardin syliin itkettyään aikansa.

***

Kuukausi oli vierähtänyt nopeaan ja sekä Forksin että Seattlen poliisi oli sen aikana tutkinut Rebecca Parkerin katoamista. Hänen vanhempansa olivat soittaneet poliisille soitettuaan ensin Seattleen Rebeccan sedälle, joka oli sanonut, ettei tyttö ollut tullut luokseen.  Syntyi suuri tutkinta ja etsintä, josta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista hyötyä, mitään ei löydetty.  Poliisi oli toistaiseksi todennut Rebeccan kadonneeksi, ei vielä kuolleeksi.
Cullenit olivat käyneet haravoimassa huoltoaseman läheistä metsää myöskin, mutta hekin olivat yhtä epäonnisia, kuten poliisit.  Rebecca oli kadonnut taivaan tuuliin, eikä kukaan Culleneista uskonut, että tämä löydettäisiin.  He olivat viimeisten parin viikon aikana tulleet entistä varmemmiksi siitä, että tämä oli kuollut.

Kuluneen kuukauden aikana oli tapahtunut sentään jotain iloista, kun Bella vihdoin oli antanut Edwardille anteeksi.  Tämä oli siitä lähtien pysynyt Bellan luona koko ajan, jättämättä tyttöä hetkeksikään yksin.  Se oli Bellasta ehkä hiukan tarpeetonta, hän kyllä luotti Edwardiin, muttei niin kuin ennen.

”Ihanaa, että kaikki on taas hyvin”, Esme sanoi iloisesti.  He kaikki istuivat Cullenien talon olohuoneessa.  Rikkoontunut maljakko oli korvattu uudella, muttei läheskään yhtä hienolla.  ”Ainakin meidän osaltamme.”
”Niin”, Rosalie mutisi hyvin hiljaa, ”hyvä, että häirikkö on poissa.”

Kukaan ei kiinnittänyt hänen kommenttiinsa huomiota.  Rosalie oli Rosalie, eikä toisenlaiseksi muuttuisi.

”Esme on oikeassa”, Alice myötäili ottoäitiään.  ”On ihanaa, kun perhe on koossa taas.”
”Eihän se edes hajonnut missään vaiheessa”, Emmett huomautti.  ”Bellan ja Edwardin välit vain vähän kiristyivät, siinä se.”
”Se kuitenkin vaikutti meihin kaikkiin, Em”, Alice sanoi.

Bella ja Edward hymyilivät istuessaan sohvalla vierekkäin.  Edward kuiskasi jotain Bellan korvaan, tämä nyökkäsi.

”Anteeksi, mutta me poistumme yläkertaan”, Edward ilmoitti noustessaan ylös.  Hän nosti höyhenen kevyesti Bellan syliinsä ja lähti viemään tätä yläkertaan, huoneeseensa.  ”Kerroinko jo tänään, että rakastan sinua?”
Bella näytti miettivältä hetken.  ”Taisit sinä sanoa noin aamulla, en ole ihan varma.”   Hän painoi huulensa Edwardin kylmää poskea vasten.  ”Minäkin rakastan sinua.”

Huoneessaan Edward laski Bellan mustalle nahkasohvalle ja kävi sulavin liikkein tämän vierelle.  Nopeasti hän kaappasi tämän takaisin syliinsä ja suuteli tätä.

”Edward.”
”Niin, Bella?”
”Sanoinko jo olevani pahoillani siitä, kun kaadoin murot päällesi?”  Bella katsoi Edwardia ja odotti.  Tämä hymyili tutulla vinolla tavallaan ja alkoi nauraa.  ”Voi, Bella, älä ole pahoillasi siitä.  Se huvitti minua enemmän kuin suututti.”
Bella tuijotti Edwardia epäuskoisena.  ”Oikeasti?”
Tämä nyökkäsi.  ”Taisit olla aika vihainen minulle?”
”Etkö muka huomannut?”
”Valitettavasti huomasin.”

Bella huokaisi ja painoi päänsä Edwardin kovaa ja kylmää rintaa vasten.  Tuntui hyvältä olla rakkaansa sylissä, olipa syli sitten pehmeä tai ei.

”En halua menettää sinua”, hän kuiskasi.
”Ei hätää, olen aina luonasi”, Edward lupasi.

Bella luotti tämän sanoihin sataprosenttisesti.  Edward oli nyt hänen, ainoastaan ja vain hänen, ja asia tulisi aina olemaan näin.  Siitä hän pitäisi huolen.


A/N:  Tässä tämä nyt melkein sitten onkin.  Vielä epilogi, joka valaisee Rebeccan kohtaloa.  En voi uskoa, että tämä on sitten ohi… Toivottavasti ei ole virheitä tässä luvussa (sanoja puutu tai mitään, huomasin joitakin sanoja puuttuvan, kun luin tätä läpi virheiden varalta).   Kommentteja?
« Viimeksi muokattu: 08.07.2009 23:39:30 kirjoittanut Tuhisija »

`mus

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Luku 13 - 08.07.
« Vastaus #112 : 08.07.2009 15:49:18 »
Hassua, että tässä tämä nyt sitten oli : o Koukkuunhan tuohon jäi (: Ja tuo Rebecan kohtalo todella jäi vaivaamaan. Kuoliko Rebecca? jos, niin miten? Tekivätkö ne miehet mitä Alice näki, hänelle jotain? No, en voi muuta sanoa kuin että olet mahtava kirjoittaja (:

Tämä oli tosiaankin ensimmäinen fic mihin koskaan kommentoin, joten mitään rakentavaa kommenttia en valitettavasti osaa antaa.
Epilogia odotellessa.

-  `mus




Nabi.

  • ***
  • Viestejä: 267
Vs: Veren kutsu | Luku 13 - 08.07.
« Vastaus #113 : 08.07.2009 17:01:08 »
Mmm... Kohta se loppuu. Jäi häiritsemään mitä Rebecalle tapahtui. Epäilen, että häestä tuli vampyyri ja hän lähti jonnekkin hevon perseeseen tai sitten joku imi hänestä kaiken veren ja hävitti ruumiin hyvin. Toivottavasti saan pian nähdä miten tässä käy. Rosalie on kyllä lutuinen tässä ficissä kun se on niin äreä... Miksi muuten Emmett ei ole vielä lohdutellut/puolustellut sitä? Noh, ihan sama!

Jatkoa pian? Kiitos!

Kiitän ja kumarran
Everyone thinks that I have it all
but it’s so empty living behind these castle walls
nobody knows i’m all alone
but there’s no place to fall.

kakku.

  • ***
  • Viestejä: 501
  • I know it hurts, it was meant to
Vs: Veren kutsu | Luku 13 - 08.07.
« Vastaus #114 : 08.07.2009 20:26:34 »
Lainaus
”Sanoinko jo olevani pahoillani siitä, kun kaadoin murot päällesi?”  Bella katsoi Edwardia ja odotti.  Tämä hymyili tutulla vinolla tavallaan ja alkoi nauraa.  ”Voi, Bella, älä ole pahoillasi siitä.  Se huvitti minua enemmän kuin suututti.”
NE MUROT!!! HAHAHAHAHAHAHAHAH!!!!! ;D ;D ;D ;D ;D

Oikeesti ihan upeeta tekstiä! Äkkiä se viimenen osa!! :D
But I am the chosen one.
Avatar by Aiju

Sini(tiainen)

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Luku 13 - 08.07.
« Vastaus #115 : 08.07.2009 20:31:08 »
Muakin jäi mietityttämään se Rebecca. Toivon vaan että siitä ei tullu vampyyriä.
 Sillon se kuitenkin yrittäis taas Ediä itteleen. *mustasukkainen Bellan puolesta*
En vaan voi luottaa siihen. (mikä on kyllä aika outoa koska sehän on sun keksimä hahmo.)
Toivottavasti se epilogi tulis pian muuten räjähän täällä jännityksestä. ::)

Ayos

  • Nöpötiainen
  • ***
  • Viestejä: 440
  • Ylemmyyskompleksi
Vs: Veren kutsu | Luku 13 - 08.07.
« Vastaus #116 : 08.07.2009 21:16:15 »
Jes, tähän on tullut jatkoa. Jostain syystä janoan epilogiinkin jonkun viittauksen Edward/Rebeccaan... ehkä draama on mahdottoman mehukasta tai olen vain vinksahtanut. Epilogi peliin vaan.

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Epilogi - 08.07.
« Vastaus #117 : 08.07.2009 23:05:21 »
Purriainen, kiitos.  Tiesin, että Reben kohtalo jäisi vaivaamaan, mutten halunnut pistää sitä lukuun 13, joten päätin (itse asiassa jo aikoja sitten :) ), että epilogi saa valaista Reben kohtaloa.

`mus, kiitos.  Epilogi valaiskoon Reben kohtaloa :)  En minäkään aina osaa antaa rakentavaa kommenttia.

Nabi., kiitos.  Ai niin, Emmett  :o  Voi vitsi, miksei miulle tullut tuota mieleen?  Hyvähän sitä on nyt näin jälkeenpäin ajatella...  ;D

katriqqq, kiitos.  Murot :D  Äkkiähän tämä tulikin, hih..

Sini(tiainen), kiitos.  Rebe on vähän sellainen juu, vähän kiero.   Eikä häneen tarvitse luottaa, vaikka onkin minun luoma hahmo :)

Ayos, kiitos.  Kaipaat Ed/Rebeä?  *ideoita syntyy mielessä*  Ei, en usko, että olet vinksahtanut, draama on vain niin käsittämättömän koukuttavaa :)


Nyt tämä on sitten valmis.  Olkaa hyvät, viimeinen silaus ficilleni:

Epilogi


Joka puolella oli pimeää, pelkkää mustaa.  Rebecca Parker voihki, sätki ja huusi kivusta.  Hän ei tiennyt, missä hän oli, hän ei välittänyt siitä.  Hän vain halusi kivun loppuvan nopeasti.  Mutta se vain yltyi ja sai hänet näkemään viime hetkensä ennen tätä, ennen kuolettavaa kipua…

Rebecca ajoi huoltoaseman pihaan, joka oli lähes tyhjä.  Yksi valkoinen Volvo oli pysäköity lähelle itse rakennusta.  Hän katsoi autoa pitkään ja huokaisi, se oli melkein samanlainen kuin Edwardilla.

’Unohda heidät, olet nyt pääsemässä vähäksi aikaa eroon heistä’, Rebecca sanoi itselleen pysäytettyään autonsa.  Hän aikoi tankata ja ehkä ostaa hieman juotavaa ja syötävää ajomatkaa varten.  ’Hekin unohtavat sinut, Rebecca.’

Hän nousi autostaan ja alkoi tankata.  Kun hän oli sen tehnyt, hän ajoi autonsa parkkiin huoltoaseman rakennuksen kulmalle ja lähti sisälle.  Siellä oli miellyttävän lämmintä.

’En tarvitse kauheasti mitään ruokaa mukaani.’  Rebecca käväisi hakemassa kylmäkaapista pullon vettä ja meni kassalle.  Hän nappasi valkoisesta korista suklaalevyn, maksoi ostoksensa ja tankkauksen ja lähti takaisin sateeseen.  ’Olen ihan varma, että Bella repi kirjeeni.  Tai jos ei hän niin sitten Rosalie.  Tai ehkä Edward.’

Hän oli juuri saapumassa autolleen, kun näki silmäkulmastaan kaksi pitkää, tummahiuksista miestä rakennuksen kulmalla.  Hän huomasi toisen miehen ottavan pari askelta lähemmäs häntä.

”Hei”, mies sanoi.  Rebecca pysähtyi ja kääntyi katsomaan tätä.  Mies näytti suunnilleen kaksikymppiseltä ja oli melko lihaksikas.  ”Näytät melko yksinäiseltä.  Etkö haluaisi seuraa?”
Rebecca pudisti päätään.  Toinenkin mies asteli lähemmäs häntä.  Tämä oli hintelämpi ja lyhyempi kuin ystävänsä.
”No, miksi et?  Tule nyt, pidetään vähän hauskaa”, lihaksikkaampi miehistä sanoi ja vinkkasi silmää.  Rebecca käänsi selkänsä ja oli menossa autolleen, kun tunsi käsien tarttuvan hänen vyötäröstään.
”Mitä sin-”, Rebecca yritti huutaa, mutta toinen miehistä peitti hänen suunsa kädellään.  Rebeccaa pelotti, keitä nämä miehet olivat, mitä he halusivat?
”Shh, tottele vain meitä, niin sinulle ei käy huonosti”, lipevä ääni kuiskasi.  ”Evan, anna huivi.”

Rebecca yritti rimpuilla irti, kun miehet asettivat hänen silmilleen huivin.  Hän toivoi, että joku näkisi, mitä tapahtui, mutta moottoritie oli kauempana, eikä huoltoasemalla ollut myyjän ja yhden kahvilla olevan asiakkaan lisäksi muita kuin he.  Ympärilläkin oli vain metsää.  Rebecca potki ja riuhtoi, kun miehet lähtivät kantamaan häntä jonnekin, mitä ilmeisemmin metsään.

’Minne he oikein vievät minua?’  Rebecca mietti.  Häntä oli alkanut pelottaa.  Mitä jos miehet olisivat murhaajia ja hän olisi heidän seuraava kohteensa?  Tai ehkä miehet vain halusivat rahaa ja pelottelivat häntä tällä tavalla.

Tuntui kuluneen hyvin pitkä aika, kunnes Rebecca tunsi heidän pysähtyvän.  Hänet laskettiin pehmeälle, sammalen peittämälle maalle.  Rebecca ei tajunnut heti, ettei miehen käsi enää ollut hänen suunsa ympärillä, mutta kun hän tajusi sen, oli jo liian myöhäistä.  Miehet olivat laittaneet toisen huivin hänelle suukapulaksi, jottei hän pystyisi huutamaan.

”No niin, oletkos nyt kiltti”, matala ääni sanoi ja nauroi perään.  Rebecca koetti nousta ylös, mutta vahvat kädet lukitsivat hänet maahan.  ”Tämä onnistuu paljon helpommin, jos et rimpuile.  Pääset nopeammin pois.”

Rebecca ei välittänyt vaan koetti edelleen vapautua, mutta se oli mahdotonta, kun toinen miehistä piteli hänen käsivarsistaan kiinni.  Pian hän tunsi lämpimät kädet paitansa alla ja yritti huutaa huivin läpi, turhaan.  Miehet nauroivat ilkeästi.

”Lupaan, ettei tämä satu, jos rauhoitut.”

Rebecca tunsi miehen avaavan hänen farkkujensa napin ja vetoketjun. Silloin hän tajusi, mitä oli tapahtumassa ja alkoi pyristellä hurjasti vastaan.  Toinen miehistä ei kuitenkaan välittänyt vaan veti Rebeccan housut nilkkoihin asti…


Kipu tuntui helvetilliseltä.  Rebecca huusi entistä lujempaa, suorastaan kirkui, mutta hän ei kuullut kenenkään sanovaan yhtään lohdullista sanaa, taikka tuntenut rauhoittavaa kosketusta ihollaan.  Hän oli varma, että kuolisi kipuun.

Hän makasi maassa pelosta ja järkytyksestä kankeana.  Hän ei kuullut mitään muita ääniä kuin linnun laulun ja tuulen, joka viuhui puiden oksissa.  Kukaan ei enää pidellyt häntä käsivarsista kiinni, kukaan ei koskettanut häntä enää laisinkaan.  Farkkuja hänellä ei ollut jalassa, vain valkoiset alushousut.

Rebecca repi siteen silmiltään ja itki.  Hän kietoi kätensä itsensä ympärille ja tunsi itsensä likaiseksi.  Miksi, miksi hän?  Tuntemukset kauheasta kokemuksesta olivat painautuneet syvälle hänen mieleensä.
Rebecca aukaisi silmänsä ja katseli varovaisesti ympärilleen.  Pelkkää metsää, vihreää.  Ja vaaleansiniset farkut parinkymmenen sentin päässä hänestä.

’En voi uskoa, että tämä tapahtui minulle’, Rebecca nyyhkytti ajatuksissaan.  Hän nousi käsivartensa varaan ja kurottautui nappaamaan farkut käsiinsä.  ’Muistan vieläkin heidän murahdukset, voihkaisut ja inhottavan kosketuksen.’  Hän alkoi vaivalloisesti pukea farkkuja päälleen.  ’Ehkä Jumala rankaisi minua tällä tavalla Edward Cullenin kanssa vehtauksesta ja Bellan pettämisestä.’

Rebeccan saatua housut takaisin jalkaan, hän katseli ympärilleen tarkemmin.  Hän näki läheisen kuusen juurella jotain mustaa, hänen laukkunsa.  Hitaasti, mutta varmasti, hän lähti konttaamaan kohti kuusta.  Oksat pistelivät hänen paljaita käsiään, ja hän tunsi kehonsa raskaaksi.

’En jaksa!’

Rebecca lysähti maahan makaamaan selälleen.  Hän tuijotteli taivasta, jonka harmaat sadepilvet olivat peittäneet.  Pian alkaisi sataa, hän oli varma siitä.

”Tulisipa joku hakemaan minut pois…”, Rebecca mumisi vaipuen mustaan tiedottomuuteen…


Hän tunsi kivun vähenevän ja ajatteli selviävänsä.  Tuskaisan poltteen lakattua hän lakkasi liikehtimästä ja vain kuunteli.  Mitään ei kuulunut, oli täysin hiljaista.  Linnunlaulu oli lakannut jo ajat sitten.   Hän tunnusteli alustaa, jolla makasi, se tuntui pehmeältä, satiiniselta.  Missä hän oli?
Lopulta Rebecca avasi silmänsä.  Ensimmäisenä hän näki harmaan katon, josta roikkui pyöreä, musta lamppu.  Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen.  Huone oli hänen omaa huoneettaan hieman isompi ja sen seinät olivat harmaat.  Lattia oli tummaa puuta.  Sängyn, jolla hän istui, vieressä oli suuri, musta vaatekaappi ja sen vastakkaisella seinällä pyöreä kello, joka ilmoitti ajan olevan varttia yli kaksitoista.  Oli selvästi päivä, sillä huoneen suuresta ikkunasta tulvi valoa, joka valaisi koko huoneen.

Missä oikein olen?

Rebecca kiinnitti huomiota vihdoin itseensä.  Hän tunsi olonsa omituiseksi, aivan kuin hän ei olisi syönyt päiväkausiin.  Hän ei kyllä tiennyt, kuinka monta päivää oli ollut tajuttomana.
Huoneen ovi aukeni narahtaen ja ystävällisen näköinen nainen, jolla oli mustat, puoliselkään ylettyvät hiukset, asteli sisään. Rebecca tuijotti naista kysyvän näköisenä.  Tämä oli pitkä ja näytti jonkin verran yli kolmikymppiseltä, ehkäpä 35-vuotiaalta.  Naisella oli valkomustaraidallinen mekko.

”Näytät heränneen”, nainen sanoi lempeästi.  ”Minä olen Caroline, ja sinä taidat olla Rebecca?”
”Joo”, Rebecca vastasi.  Kuullessaan oman äänensä, hän hätkähti.  Se kuulosti erilaiselta kuin ennen, jokseenkin kauniimmalta.  ”Missä minä olen?  Kuinka kauan olen ollut täällä?  Mistä tiesit nimeni?”
”Noh, kaikki aikanaan, Rebecca.”  Caroline hymyili miellyttävästi.  ”Adam!  Hän on herännyt.”

Ei ehtinyt kulua lähes sekuntiakaan, kun Carolinea lyhyempi mies, Adam, ilmestyi huoneen ovelle.  Hänellä lyhyet, vaaleat hiukset ja hän vaikutti olevan ikävuosissa lähellä neljääkymmentä.  Ruohonvihreä paita ja mustat, suorat housut pukivat miestä erittäin hyvin.

”Hei.  Olen Adam”, mies esittäytyi Rebeccalle kohteliaasti.  ”Miten voit?”
Rebecca tuijotti vuorotellen Carolinea ja Adamia, jotka katselivat häntä uteliaina, hieman varuillaan.  ”Ihan hyvin, tunnen oloni vain hyvin oudoksi, tyhjäksi.  Minulla taitaa olla nälkä.”
Mies ja nainen katsahtivat toisiinsa nopeasti.  Rebecca pani silloin merkille, että heillä molemmilla oli erittäin tummat silmät.  Hän oli nähnyt ne jossain ennenkin, hän oli varma siitä, muttei muistanut missä.
”Älä hätäile, ruokapuoli järjestyy kyllä.  Luuletko, että jaksat odottaa siihen asti, kunnes olemme esitelleet talomme?”  Caroline kysyi.
Rebecca nyökkäsi epävarmana. Hän ei ollut ikinä tuntenut näin suurta näläntunnetta.  Hän mietti, mistä se mahtoi johtua.  ”Toki.  Tuota, missä me siis olemme?”
”Forksin rajalla”, Adam vastasi.  Hänellä oli matala, sointuva ääni.  ”Tule, niin esittelemme sinulle kotimme, joka on tästedes myös sinunkin kotisi.”

Rebecca ei ymmärtänyt viimeistä lausetta, muttei kehdannut kysyä mitään.  Hän lähti Adamin ja Carolinen kanssa kiertelemään taloa, joka osoittautui melko suureksi siihen nähden, että siellä asui vain kaksi henkilöä (Rebeccan olettamuksen mukaan).  Makuuhuoneita oli talossa yhteensä neljä.  Keittiö oli pieni ja se näytti siltä kuin sitä ei olisi käytetty vähään aikaan.  Rebecca ei kysellyt mitään kierroksen aikana, ihasteli vain huoneita ja kuunteli Carolinen selittelyä kaksikerroksisesta talosta.  Kun he saapuivat olohuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa, Caroline ojensi Rebeccalle tämän musta laukun.

”Tutkimme lompakkoasi ja näimme nimesi monissa eri korteissa.  Siitä tiesimme nimesi”,  Adam kertoi.  Hän ja Caroline jäivät seisomaan television eteen, kun Rebecca istahti valkoiselle nahkasohvalle penkoen laukkuaan.
”Onhan kaikki tallella?”  Caroline kysyi katsellen Rebeccan touhua.
”Pitäisi olla”, tämä vastasi tiputtaessaan tavaroita lattialle.  ”Hupsis.”  Rebecca kumartui nostamaan huulirasvansa ja lompakkonsa lattialta, mutta jähmettyi paikoilleen nähdessään kasvonsa pienestä pyöreästä peilistä, joka oli myös tippunut lattialle.  Hän tuijotti omaa kuvaansa hetken aikaa järkyttyneenä.
”Onko kaikki hyvin?”  Adam kysäisi tutkien Rebeccan kasvojen ilmettä.

Tämä nosti peilin lattialta ja katsoi itseään tarkemmin.  Hänen piirteensä näyttivät kaunistuneen, mutta hänen punaiset, lähes olkapäille ylettyvät hiukset olivat sekaisin.  Ja silmät… Hänen silmänsä olivat kirkkaanpunaiset.  Rebecca tuijotti niitä hämmästyneenä, sekavana.

”Minä… Minä haluan kuulla kaiken!”  hän huudahti säikähtäneenä luoden katseensa Carolineen.
Tämä nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä.  ”Me olimme kuljeskelemassa metsässä Adamin kanssa, kun haistoimme tuoreen ihmisveren. Jatkoimme matkaamme sinne suuntaan, mistä tuo taivaallinen tuoksu tuli.  Sitten näimme sinut makaamassa siellä keskellä sammalia ja oksia.  Minun kävi sääliksi, kun näin noin kauniin tytön yksin, selvästi riutuneena.”  Caroline loi katseensa Adamiin.  ”Mieheni ja minä päätimme tuoda sinut talollemme ja keskustelimme siitä, mitä tekisimme.  Adam ei halunnut heittää sinua hukkaan, hän sanoi sinun olevan vahva persoona ja niinpä hän halusi luoda sinusta entistä vahvemman.  Minä hyväksyin päätöksen ja teimme sen.  Muutimme sinut.”
”Vampyyriksi”, Rebecca sanoi hiljaa.  ”Tämä nälän tunne…se onkin janon tunne.  Ja nämä silmät…”
”Silmäsi muuttuvat ajan ollen, kunhan juot eläinten verta.  Me teemme niin”, Adam kertoi.  Rebecca nyökkäsi.  ”Miksi minusta tuntuu siltä, että tiedät jo jotain vampyyrina olemisesta?”

Rebecca huokaisi kärsimättömänä.  Hänen nälkänsä, joka olikin osoittautunut janoksi, oli suuri.  Hän tarvitsi verta, pian.  ”Lukiossa oli vampyyreja, minä ystävystyin yhden kanssa ja sain selville salaisuuden.  Ystäväni kertoi minulle vähän asioista.”

Hän katsoi taas itseään peilistä.  Punaiset silmät kiehtoivat häntä suuresti ja se kauneus, ihon virheettömyys, uskomatonta.  Hän oli nyt vampyyri, kuten Edward ja tämän perhe.

Jokin päivä, Rebecca ajatteli, me kohtaamme, Edward Cullen.  Silloin takuulla hämmästyt näkemästäsi.


A/N:  Nyt se on loppu  :'(  Nautin todella paljon viimeisten lukujen kirjoittamisesta.  Kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille!  En aio missään nimessä lopettaa kirjoittamista, joten saatte iloksenna tai kauhuksenne vielä nähdä lisää kirjoituksiani täällä.
Kommenttia epilogista?

Ja jatko-osasta... Ajattelin todellakin tehdä sen, koska olen itsekin koukuttunut tähän tarinaan (haha, voiko kirjoittaja sanoa niin?).  Tykkäsin niin kirjoittaa tätä ja haluaisin todellakin jatkaa tätä jotenkin.  Taidan alkaa suunnitella sitä  :D

Sini(tiainen)

  • Vieras
Vs: Veren kutsu | Epilogi - 08.07.
« Vastaus #118 : 08.07.2009 23:40:01 »
EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ei siitä voinu tulla vampyyriä ei, ei, ei!!! Nyt se yrittää taas Edwardia!!!
Ois vaan kuollu sinne hevonkuuseen!!! Perhanan vampyyrit!!!!!! >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:( >:(
*kirkumista ja hiusten repimistä*
Enhän mä suhtaudu tähän tarinaan liian voimakkaasti??? :-[.
Ja kirjota ihmeessä jatko-osa. Mie ainakin luen!! ;)

SabSab

  • Team Cullen<3
  • ***
  • Viestejä: 148
Vs: Veren kutsu | Epilogi - 08.07.
« Vastaus #119 : 08.07.2009 23:55:24 »
OMG, SE JÄI ELOO :'<
Yhyy.
Mutjoo, mitä se Eddiest haluu? ;<
Yhyy, ny se loppu ;<
KIRJOTA TOINEN TUOTANTOKAUSI TÄSTÄ :D
Mut siis, tää oli (Rebeccaa eilasketa) ihana<3
Kiitos tästä ihan kamalasti<3
Cullenismi<3