A/N: Aattelin laittaa nyt sen eka osan, tiedän, että siellä voi olla virheitä, mutta ilmoitelkaa niin korjailen, innokkaat lukijani!
Iso kiitos kommenteista:NiNNNille anskuulle ja saltsulle, sekä Zirille (olenpas suosittu
)
1. luku P
BPoV:
Päässäni tykytti ikävästi, yritin avata silmiäni, ne olivat raskaat kuin kivet. Monen yrityksen jälkeen se onnistui, mutta huoneessa oli niin kirkasta, että suljin heti silmäni. Räpsäytin uudelleen silmiäni ja huomasin tumma hiuksisen miehen seisovan vuoteeni vierellä.
Katsoimme hetken toisiamme, kunnes huomasin miehen silmissä surua.
“Kuka te olette?”, kysyin räpytellen silmiäni.
“Olen lääkärinne, Robert Nalick”, lääkäri sanoi.
“Minun…pitäisi…”, Robert avasi suunsa, mutta sulki sen ennen kuin sai sanoja ulos suustaan. Mies kamppaili hetken itsensä kanssa, kunnes hän puhui:
“Hyvä, rouva Swan, valitettavasti minun on kerrottava teille surullisia uutisia”, Robert aloitti.
“Niin?”, kysyin heiveröisellä äänellä.
“Olette olleet vakavassa auto-onnettomuudessa hetki sitten, taivaan kiitos selvisitte!”, hän sanoi.
“Tyttärenne kuoli muutama tunti sitten, vakaviin aivovammoihin, olen hyvin pahoillani takianne, rouva Swan”, mies jatkoi.
Tieto iskostui mieleeni kovalla rytinällä, ei, ei, ei tämä saanut olla totta, ei tytärtäni, ei häntä. Miksi tämä tapahtui juuri hänelle, mikset ottanut minua Jumala? Minä en haluaisi enää elää, en tämän jälkeen. Tyhmä auto, tyhmät jarrut, tyhmä kolari! Tämä typerä, kamala päivä oli vienyt minulta tyttären, ainoan tarkoituksen elää.
“Mitä minä nyt teen, miksette te antaneet tyttäreni elää ja minun kuolla?!”, huusin
“Minä lähden nyt tästä kurjasta sairaalasta!”, yritin kavuta sairaala sängystä pois.
“Auu!”, huusin kun tunsin jalkani laskeutuvan maahan, se oli varmasti poikki. Eikä asiaa auttanut se, että mies painoi hätä-nappia ja huoneeseen ryntäsi kourallinen hoitajia.
“Varovasti, rouva Swan, jalkanne on poikki!”, Robert huusi melun yli.
“Osaan kyllä päätellä sen itsekin“, sanoin pyöritellen silmiäni.
Hoitajat auttoivat minut takaisin sairaala sänkyyn ja, joku heistä peitteli minut.
“Pääsette huomenna pois, mutta teidän tulisi käyttää kävelykeppejä, rouva Swan”, hän sanoi vielä.
“Kyllä, kyllä, lässyn sitä ja lässyn tätä, ihan niin kuin tässä ei olisi muita murheita kuin yksi pahainen jalka”, sanoin tuntien kumminkin pahaa omatuntoa siitä, että olin niin ilkeä, hänhän vain halusi auttaa minua ja pelasti, jopa henkeni.
“Anteeksi, olen vain vähän huonolla tuulella nyt, saisinko olla hetken yksin?”, kysyin.
“Ei se mitään, rouva Swan, ymmärrän teitä, palaan parin tunnin kuluttua”, Robert hymyili.
Jäin Robertin lähdön jälkeen vain yksin ajatusteni kanssa, olisin siltikin halunnut seuraa, enkä miettiä mitä hän juuri oli sanonut. Tyttäreni oli kuollut, auto-onnettomuudessa. Minä en ollut saanut jarruja toimimaan, ne olivat jumittuneet ja sitten… ja sitten… En voinut estää itseäni itkemästä. Halusin niin koskettaa Rosalin (A/N: Bellan tytär on Rosal eikä Rosalie) pieniä käsiä ja suukottaa häntä, lukea satuja illalla, tuudittaa hänet uneen laulullani. Mutta nyt minulla oli vain muistot, ne seitsemän lyhyttä vuotta, jotka olin saanut jakaa Rosalin kanssa, elämäni parhaat vuodet. Nukahdin kyyneleiden valuessa poskilleni, syvään uneen.
----
Kävelin katua pitkin läheiseen kauppaan, tihensin askeliani, minun oli kylmä. Menin kaupan ovesta sisään, ladoin tarvittavat ainekset tiskille ja odotin myyjän koodaavan ne. Katselin ympärilleni kaupassa, kunnes jähmetyin paikalleni, näin edessäni valkoisen hohtavan Rosalin, jonka rinnassa luki “Pelastajasi saapuu pian”. En saanut henkeä.
---
Huohottaen heräsin kiljuntaani, oliko se sittenkin unta? Rosal oli siinä… Itkin kuin pikkulapsi, miksi Rosal vainosi minua, mutta se lappu “Pelastajasi saapuu pian”, mitä ihmettä se oli? Samassa lääkäri olikin jo huoneessani:
“Mikä hätänä, rouva Swan?”, hän sanoi hengästyneenä.
“Näin vain painajaista”
“Jaaha, no tarvitsetteko jotain?”, Robert kysyi.
“No, jos saisin hieman juotavaa, kurkkuani kuivaa”
“Totta kai, rouva Swan”, Robert sanoi.
Hän toi minulle lasin kirkasta vettä ja kulautin sen kurkkuuni yhdellä kulauksella. Kiitin häntä ja pyysin häntä tuomaan pari naistenlehteä. Niinpä hän toi ne ja luin hetken aikaa, kunnes nukahdin uudestaan.
Kuukautta myöhemmin:
BPoV:
Jouduin edelleen käyttämään surkeita kävelykeppejä, ne olivat niin ärsyttävät! Hermoni olivat kireällä, koska kaikki näiden surkeiden kävelykeppejen takia meni päin mäntyä. Mutta pian saisin ne pois, niin kuin kipsinkin. Olin menossa kauppaan ja niiden kanssa oli koko ajan hankaluuksia, joko kompastuin katukiviin tai onnistuin kampittamaan itseni näillä. Huoh, yhtä kömpelö kuin ennenkin. Yritin avata kaupan ovea, mutta se onnistui varsin huonosti, onneksi kaupan myyjä oli tuttuni, joten hän tuli auttamaan minua avaamalla oven.
“Hei Bella, tulossa kauppaan?”, Mike naureskeli.
“Naura sinä vain, mutta kävele itse näillä, niin tiedät miten hankalaa tämä on!”
“Voi, Bella raukkaa, minä voin auttaa sinua ostoksissa”, Mike sanoi mukamas voivotellen.
“Älä yritä, minä inhoan, kun autat minua ruoka-ostoksien valitsemisessa, valitset aina huonot kurkut ja tomaatit, että voit nauraa minulle, jos saat myytyä minulle ne”, sanoin vihaisena.
“Niinpä, on niin hauskaa nähdä sinun köpöttelevän tänne parin tunnin päästä uudestaan, kun tulet vihaisena huitomaan noilla kepeilläsi ja uhkaat viedä minulta hengen”, Mike nauroi.
“Odotas hetki Bella, asiakkaat odottavat”, Mike löntysteli tiskin toiselle puolelle ja minä yritin raahautua vihannesosastolle. Katsoin hetken porkkanoita ja sellereitä, kunnes Mike keskeytti mietintäni.
“Ja rouvalle saisi olla?”, Mike kysyi teennäisen matalasti.
“Kaksi selleriä, neljä porkkanaa ja viisi tomaattia, sekä yksi kurkku”, liityin mukaan leikkiin.
“Tulossa, arvon rouva!”, Mike jatkoi edelleen basso äänellä.
“Mike lopeta, jäät pian kiinni tuohon bassoääneesi ja sitten bassottelet lopun elämäsi, se vasta olisi karmeaa”, nauroin.
“Ajattelin, että se olisi sinusta hauskaa, mutta voin minä vaihtaa, vaikka sopraanoon, jos haluat”, Mike kysyi.
“Tai ehkä sinun pitäisi vaihtaa sopraanoon, olisi niin kiva kuulla, kun laulat”, Mike anoi.
“Lopeta tai en osta sinulta ainuttakaan sellerin pätkää tai porkkanaa!”, puuskahdin vihaisena.
“Kunhan ehdotin vain”, Mike sanoi hiljaa.
“Se tekee sitten 5 euroa”, Mike sanoi lopulta.
“Odotas..”, kaivoin kukkaroni pohjaa.
“Eikä, nyt se tipahti lattialle!”, manailin kömpelyyttäni.
Vieras valkoinen käsi nosti sen maasta yllättävän nopeasti ja hymyili minulle, kun kohtasin hänen katseensa.
“Tässä”, hän sanoi.
“Kiitos paljon”, sanoin vaitonaisena, kun tuijotin hänen kasvojaan.
“Pelastajasi”, kuulin Rosalin äänen sanovan pääni sisällä.
Säikähdin niin, että tiputin lompakkoni uudestaan ja valahdin kalpeaksi, olinko tulossa hulluksi?
“Bella, Bella??”, Mike huhuili, jossain kaukana.
Vieras oli jo nostanut lompakkoni pöydälle ja katsoi minua ihmeissään. Tuijotin vierasta, kunnes poskelleni vierähti ensimmäinen kyynel ja sitten toinen, valahdin lattialle polvilleni, vaikka jalkaani särki vastalauseeksi. En välittänyt, koska itkin ensimmäistä kertaa viikkoihin. Painoin pääni käsiini ja itkin tovin kaupan lattialla. Minulla oli tapana, jos jokin muistutti minua Rosalista, käpertyä lähimpään nurkkaan ja humista siellä hetken aikaa. Mike tuli viereeni ja yritti silittää olkapäitäni, mutta nostin käteni torjuvasti pystyyn ja hän vetäytyi. Hetken kuluttua kyyneleeni kuivuivat ja nousin punaisena lattialta, ottaen tukea kassasta. Mike ja vieras katsoivat minua huolestuneina, niinpä sopersin heille vain “anteeksi” ja häivyin kaupasta.
Yritin päästä kaupasta ulos kunnialla ja kerrankin sain oven kunnolla auki. Lähdin taivaltamaan, jopa kilometrin kotimatkaani tuskan hiki otsallani, ehdin parin kymmenen metrin päähän, kunnes kuulin askelia takaani, ne saavuttivat minua, käännähdin ympäri ja olin törmätä tulijaan, mutta hän väisti täpärästi.
“Unohdit lompakkosi ja ostoksesi”, se sama vieras mies sanoi hymyillen.
Säikähdin hieman tulijaa, mutta kiitin häntä naamapunaisena.
“Voinko saattaa sinut, tuo voi olla aika hankalaa vielä näiden kanssa”, hän kysyi.
“No, jos se käy”, sanoin hiljaa.
“Eihän tästä mitään vaivaa ole, kun kumminkin olen menossa samaan suuntaan”
“Olen muuten Edward”, hän esittäytyi.
“Bella”
“Kaunis nimi”, hän sanoi.
“Niin kai”, naurahdin.
Kuljimme lopun matkaa hiljaa vain katsellen milloin mihinkin.
“Minä asun tässä, niin voit jättää ne tuohon”, sanoin lopulta, kun tulimme ulko-ovelleni.
“Kyllä minä nämä sisälle asti kannan”, hän sanoi varmana.
“Hyvä on, mennäänkö hissillä?”, kysyin.
“Totta kai, tai voisinhan minä sinut kantaakin, jos haluat?”, hän virnisti.
“Ei kiitos”, sanoin punastuen.
Astuimme hissiin ja ajoimme kolmanteen kerrokseen. Yritin avata ovea, mutta avaimeni tippuivat ja Edward uljaasti nosti ne ja antoi minulle hymyillen. Kun olin vihdoin saanut oven auki Edward kantoi ostokseni eteiseen ja laski ne kenkieni viereen.
“No, jos kaipaat apua, soita tuohon numeroon, niin olen käytettävissä”, hän sanoi ensin tarkasteltuaan eteistäni.
“Okei, tässä on minun numeroni”, vaihdoimme “käyntikorttejamme” ja Edward lähti saman tien. Katsoin Edwardin lähtöä, kun hän oli sulkenut oven ja sanonut “Hei sitten.” Kiiruhdin ikkunaan katsomaan, kun hän lähti kulkemaan siihen suuntaan, josta olimme juuri tulleet, minä puhisin vihaisena ja päätin soittaa Edwardille nyt, kun minulla oli hänen numeronsa.
Kahden pirauksen jälkeen Edward vastasi:
“Niin?”, samalla kääntyen ikkunaani päin.
“Sinä valehtelit minulle!”, huusin puhelimeen.
“Heh, niin tein, koska halusin todella kovasti saattaa sinut ja arvelin, ettet hyväksyisi tarjoustani, jos saisit kuulla, että asun kaupungin toisella laidalla”, hän nauroi hampaat välkkyen. Näin sen jopa ikkunasta käsin.
“Nyt sinä joudut kävelemään takiani monta kilometriä enemmän”, murisin vihaisena.
“Minä olen nopea kävelemään, älä sinä siitä huolehdi”, Edward sanoi vakaasti.
“Mutta, sinä teit minulle palveluksen ja minä järjestin sinut vain kävelemään enemmän”, nurisin. Miksi minä oikein tein niin??
“Minä tiedän miten voit hyvittää”, hän hymyili hampaat näkyen.
“No?”, pelkäsin hänen ilmettään.
“Tulet huomenna kahville ja ostoksille kanssani”, Edward naurahti.
“Eikä, ei se olisi sinusta hauskaa yrittää kestää minua koko päivän ja vielä kaupassa!”, puuskahdin karahtaen punaiseksi.
“Olisipa, sinun kanssasi se olisi pikemminkin huvittavaa”, hän sanoi nauraen.
“Hyvä on, monelta tavataan?”, luovutin, koska eihän minulla mitään vastaan sitä ollut.
“Tulen hakemaan sinut yhdeltätoista, sopiiko?”, hän kysyi.
“Sopii, huomenna yhdeltätoista”, sanoin ja suljin puhelimen.
EPoV:
Naurahdin, ties monennettako kertaa kotimatkallani, Bella oli niin huvittava. Oli sittenkin hyvä lähteä kauppaan ostamaan paitaa. Tietysti Alicella oli näppinsä pelissä, vaikka olin ensin vastustellut, mutta hän oli saanut minut ylipuhuttua.
--
“Edward sinunhan pitäisi saada uusi kauluspaita, kun ne vanhasi ovat ihan huonoja, jos menisit ostamaan sellaisen tuolta Kasenderin kaupasta?”, Alice leperteli minulle iloisena.
Katsoin häneen ihmeissäni ja yritin lukea hänen ajatuksiaan, mutta hän ajatteli vain minkä värinen kauluspaita minun tulisi ostaa.
“Mutta, sehän kauppa on tavaratalo, josta saa paitoja 15 eurolla, yleensä sinä vaadit minua ostamaan vähintään 50 euron merkkivaatteen.”, sanoin kiukkuisena, Alicella oli jotain tekemistä selkäni takana.
“Alice, mihin pyrit tällä, sano jo, miksi minun tulisi ostaa kauluspaita tänään tavaratalosta, kun voisin ostaa sen huomenna kunnon liikkeestä?”, murisin vihaisesti.
“Älä suutu, Edward, mutta sinun todella kannattaa mennä sinne kauppaan, vaikka et ostaisi koko paitaa”, Alice kehräsi.
--
Olin saapunut jo koti ovelleni ja menin sisälle, kun huomasin Alicen katsovan elokuvaa Jasperin kanssa, he katsahtivat minuun, kun istahdin heidän vierelleen. Alice hymyili minulle säteilevästi, Jasper taas katsoi minuun epäilevästi.
“Mistä noin hyvällä tuulella, Edward?”, Jasper kysyi.
“Ei mistään erikoisesta”, naurahdin.
---
Älä yritä huijata minua! -Alice nauroi
En yrittääkään se oli vain niin huvittavaa -sanoin nauraen
Tiedän, näin sen ja hän on hyvin suloinen, niin kaunis -Alice hymyili
Minä vien hänet huomenna ostoksille ja kahville -sanoin riemuiten
Joku taitaa olla vähän innoissaan -Alice hykersi
---
“Lopeta”, sanoin lopulta, kun hän vain kiusasi minua.
“Mitä te taas olette keskustelleet mielienne sisällä, se ei ole kivaa, kun en voi kuulla mitä puhutte!”, Jasper puuskahti.
“Edward koki tänään, jotain kivaa!”, Alice hymyili.
“Mitä sitten?”, Jasper kysyi silmät pilkehtien.
“Hän tapasi erään erityisen”, Alice sanoi.
“Ai, tytön?”, Jasper kysyi.
“En, Jasper, minä olen täysi homo, en voi sietää tyttöjä silmissäni!”, sanoin vakavana.
“Emmett sinä voitit!”, Jasper huusi.
“Jes!”, kuului jostain talon huoneista.
“MITÄ!”, Alice huusi.
“Ei sinun tarvitse noin kovaa huutaa, kulta”, Jasper sanoi
“Te olette hulluja, mistä te nyt löitte vetoa?”, Alice kysyi.
“Siitä, että onko Edward homo”, Jasper sanoi.
“MITÄ!?”, nyt oli minun vuoroni huutaa.
“Älkää nyt kiljuko, minä menetän korvani”, Jasper sanoi anoen.
“PALJONKO SINÄ MENETIT TÄLLÄ KERTAA!!!”, Alice karjui Jasperille.
“No.., minä tuhlasin ne kaikki rahat, jotka olivat siellä lippaassa”, Jasper sanoi nolona.
“MITÄ IHMETTÄ SINÄ OLET MENNYT TEKEMÄÄN, NIILLÄ RAHOILLA MEIDÄN PITI MATKUSTAA PARIISIIN LOMALLE, NYT ET SAA SEKSIÄ VIIKKOON!”, Alice karjui.
“Mutta, Alice…”, Jasper yritti sanoa Alicen perään, mutta hän oli jo mennyt.
(A/N: vikan pätkän ei pitäs olla kursivoitu mut en saanu sitä pois, mut toivottavasti nautitte ja oli sopivan pitunen)
Kommentteja?
