Sata samettiyökköä (S)

[shaya]

Ikäraja: S
Genre: drama, angst, romance, perussettii
Paritus: Poppy/Minerva
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa Potterit, minä kupin teetä. Se ei oikeastaan ole sama asia.
Summary: olen vain hänen peilikuvansa ja salaisuuksia, meissä kaikissa on varjomme, minä en muuta olekaan.

A/N: Tämä idea on pyörinyt mielessäni jo hetken aikaa, mutta aiemmin en saanut oikein mitään järkevää paperille. Tyyli on erilainen kuin mitä yleensä kirjoitan, mutta itse kyllä tykkään. (: Lilsille ja Guadaloupelle pusuja esilukemisesta!
FF10: 01. Harmaa

Taivaalta sataa vettä; pisaroissa sadasosasekunnin heijastuksia ihmisistä, kaduilla kävelevistä juoksevista liian kiireisistä edes ajattelemaan. Istun kerrostalon rappusilla, niin reunalla, että oikea polvi kastuu yhden neljäsosan.

Kissa singahtaa kadun poikki, istuu viereeni; suon sille katseen. Kaivan kaavuntaskusta sätkän, sytytän vain ärsyttääkseni; hän ei voi sanoa mitään vaikka tahtoisikin. Kädetkin kaipaisivat rasvaa, minun hänen minun kosketuksissaan kuluneet, kynnet sentään muistin aamulla lakata, silloin ennen kuin istun tähän. (Odottamaan.)

Ulko-ovi aukeaa, naapurin vanha rouva rollaattorinsa kanssa ja kissa siirtyy sivuun vain sen verran kuin katoksessa mahtuu, luonnotonta. Emme tervehdi, nainen ei edes tunne minua eikä kissaa. Kerran kutsui teelle mutta ehkä minulla oli liian vahva silmämeikki, olin jatkamassa matkaa kaupunkiin.

Rouvan huoneissa oli haalenneet kukkatapetit ja tee samaa sävyä; hei sanoi ja minä sanoin no, hei, lihavassa ranteessa nahkahihnainen kello tikitti piinaavasti päätäni särkee. Pelargonioita punaisia ikkunalaudat täynnä, vaikka olisi tehnyt mieli istua niille. Hameessani oli sininen helma, se oli silloin kun se oli vielä uusi.

Tumppaan savukkeen seinämään (jälkiä suttukasassa; jos aloittaisin nyt, tekisin ehkä kuvion), avaan oven uudelleen ja päästän kissan rappukäytävään. Menen ylös hissillä, seitsemänteen kerrokseen, asunnon ostin kuolemansyntien takia ja toinen tulee rappusia pitkin. Sisällä ovet ovat harmaanruskeita, kopioita toisistaan; minun ovessani väärä nimi, pikkupojat taas asialla (sillä nehän minua vihaavat).

Riisun kengät, takaa kuuluu humahdus ja kahinaa. Ei ole kissaa, on Minerva. Kuivat kädet. Hiuksissa pisaroita, tuulahdus alkoholia. Rommikolaa. Ei kai se muuten taas tulisi mutta olen minä silti iloinen.

”Hei.”
”No hei.”

(ei sanoja kaipauksesta.)

Hetken olen epävarma; sipaisen hiuksia korvan taakse ja puren huultakin. Täällä me aina ja silti on niin vaikeaa, aloittaa, se peli jonka säännöissä olen jo epäonnistunut ja huijannut. Ei saa ei saa niin lupasin ja sitten rikoin, en särkenyt häntä kumminkaan, itseni vain. Ja seuraavana torstaina hän tuli luokseni uudelleen.

Nainen astuu lähemmäs, minäkin, olen vain hänen peilikuvansa ja salaisuuksia, meissä kaikissa on varjomme, minä en muuta olekaan. Kaadun sängylle hipaisusta, suutelen takaisin ilman pyyntöä, hän ei kysy olenko varma muistanko säännöt, minä en valehtele vaan huokaan hiljaa.

Iltapäivän varjot tanssivat seinillä, hänen kasvoillaan, ne ovat kaikki minussa eikä ulkona paista aurinkokaan. Painan sormeni tiukemmin vasten, imen ihoa kaulasta ja toisinaan tahtoisin purra, purra purra kuole mene pois minun elämästäni! ja sata samettiyökköä hänen hiuksissaan. En koskaan sano sitä ääneen.

Kun hetki on ohi, verhot ikkunassa näyttävät jälleen tummilta. Makaan hetken paikoillani, nousen. Kahvinkeitin päälle keittiössä ja vaatteet jo valmiiksi lattialla, astun suihkun alle ja revin lakat kynsistäni. Odotan oven kolahdusta, sitä ei kuulu tänään. Olen kai onnellinen.

Kuivaan hiukseni pyyhkeeseen, peitän märän vartalon hellemekolla. Ulkona on syksy.

”Kiitos”, nainen sanoo keittiössä, hörppii mustaa kahvia punaisesta mukista. Jos tämä menisi niin kuin minä haluan, sanottaisiin vain satukirjasanoja. Kiitos on karkea, se kertoo asioiden todellisen luonteen. Seksiä, satunnaisuutta, ystävyyttä korkeintaan. Mielessäni rikon posliinikuppeja, en vain itseäni.

Olen valheita, juon kahvia valkoisesta mukista ja maidolla, suutelen Minervaa uudelleen ja astun kolmen tunnin kuluttua suihkun alle, uudelleen. Uudelleen uudelleen uudelleen.

Istun sängyn laidalla, puen päälleni liivimekkoa. Tunnen kädet hiuksissani, letittävät ranskalaisittain; liian hieno sana, minun hiukseni ovat maantienharmaat.

”Minulla oli hauskaa.”
”Mmm.”

Letitys jää puolitiehen, saan suukon poskelle. Varon liikuttamasta päätä, hänen tekemänsä punos on minulle niin kovin arvokas. Kahvinkeitin naksahtaa päälle keittiössä, huomaavaisuusilluusioita.

Nousen sängyltä, kuuntelen sen narinaa ja katson ulos ikkunasta; kaupunki on kaunis mutta hiljaa. Kissa naukuu vaativasti eteisessä, sillä on pöyheä turkki ja silmälasikuviot silmien ympärillä. Avaan oven rappukäytävään, en hymyile edes kohteliaisuudesta.

Ulkona sataa, istun kerrostalon rappusilla; niin laidalla, että yksi neljäsosa polvesta kastuu. Tumppaan puolipoltettuja savukkeita talon seinään, katselen ohikiitäviä heijastuksia pisaroissa. Kadun yli juoksee vääriä kissoja.

[Luci]

Tykkään, tykkään, tykkään.

Tekstityyli erottui edukseen, sulkuja, kursivointia ja hajanaisia lauseita. Yksilöllinen tyylisi meni tässä mielestäni entistä yksilöllisemmälle tasolle. Toit Poppyn tunteet esille hyvin ja häneen oli jotenkin normaalia helpompi samaistua.

Käytit myös ihania sana- ja lausevalintoja, kuten nuo Scintillan aijemmin maininneet kohdat. Tuo lopetus

Kadun yli juoksee vääriä kissoja

Voin vain kehua! Mahtava idea. Jotenkin fic tuntui pursuilevan ihania ideoita ja lauseita ja koko Poppyn ajatusmaailma aukesi minulle luettavaksi.

Kauhean vaikeaa sanoa mitään uutta, kun aijempi kommentti on niin kattava. Kuitenkin, kiitos ficistä minunkin puolesta! Tykkän paljon!

[shaya]

Tilla, haha, joo, tuo vierastus kirjojen aikaan vanhempia hahmoja kohtaan on tuttua minullekin kyllä! Sen takia juuri tuo irrallinen ympäristökin ja muuta, helpotti kirjoittamistakin kun ei koko ajan pyörinyt mielessä se hahmojen tuleva vanheneminen ja kaikki. Ja totta kyllä sekin, että vahvat silmämeikit eivät ehkä ihan istu siihen kirjoissa esiintyneeseen Poppyyn, mutta oikaisin vähän... : D Joo. Ja tuo, mitä sanoit merkkien ylikäytöstä, on kyllä ihan totta; joskus sorrun liioitteluun enkä osaa karsia tarpeeksi edes useiden läpilukukertojen jälkeen. Haha, tuo kissajuttu oikeastaan - aluksi mun piti kirjoittaa jotakin originaalintynkää ja kirjoitin kissan siihen, ja sitten aloin miettiä tuota mun FF10-aihetta ja sitä, että Minerva on animaagi ja kaikkea. Yököt ovat yöperhosia, kuten Epik jo sanoikin, mutta tietääkseni ihan samettiyökköjä ei ole, se on vain vertauskuva tai jotain. Hihi, kiitos kommentista! ♥

Luci, oi, ihana kuulla, että Poppyyn saattoi samaistua - hieman itseä vielä julkaisuvaiheessakin epäilytti, että onkohan tämä ollenkaan aito. Voi apua, en osaa oikein vastata kommenttiisi mitään, niin paljon kehuja, että jo ihan punastuu tässä! Kiitos kuitenkin hurjastihurjasti kommentistasi, arvostan. ♥

Epik, äää apua, mitä sulle voi edes vastata! Olen kauhean otettu, jos minä kirjoittajana sai kuitenkin avaamaan tämän ficin, ja vielä kommentoimaankin, ootko edes paras. ♥ Ja joo, nuopa ne eroavaisuudet, vähän karkeampaa ehkä, kuin mitä yleensä kirjoitan - oli kyllä sinänsä ihan virkistävää, vähän poikkeuksia normikaavoihin ja muutenkin, tämä idea on odottanut kirjoittamistaan varmaan puoli vuotta. Tuo velhojen ja noitien istuttaminen jästikerrostaloihin on mun uus paha tapa, mutta tosiaan, itse en edes usko Poppyn tai Minervan asuneen Tylypahkassa aina; kai sitä täytyy opiskella opettajaksikin, ennen kuin pääsee? Ja olisihan se hiukan hassua, jos joku vuoden vanhempi kaveri opettaisi itseä... no jaa. Row ei ole taaskaan kertonut tarpeeksi! : D Kiitos vielä hurjasti ihanasta kommentista, hih!

[Lozku]

Hei apua, ihana!

Tosi ihanan semmosen angstisen, mutta jotenkin kepeän tunnelman olet saanut aikaan. Sellaisen hiljaisen. Todella hienosti kirjoitettu. En tietenkään lukenut aluksi paritusta, mutta Minervan mukaan tule oli ihana lisä. Loppu oli tottakai mahtava.

Kadun yli juoksee vääriä kissoja.

En osaakommentoida, varsinkaan koulussa. Mutta en voi sanoa muuta kuin että ihan mahtava ficci.

[Ruskapoika]

Oi voi. Nimi oli jo houkuttava ja sitten sinä kirjottajaksi niin olihan se pakko tulla kattomaan, minkälainen suloisuus täältä löytyy. Parituskin on kaunis, miuun kyllä iskee oikein nätistikin Tylypahkan opettajien välinen femme, koska kuka sanoo, ettei muka vanhemmillakin ihmisillä voisi olla seksuaalistaelämää ja nuoruus kiehtoo liikaakin opettajista, kun ei kerrota kirjoissa mitään. D: Ei reiluja jättää toisten elämä täysin auki. No, onneks me ficcarit korjataan sekin aukko.

Pidin suuresti tosta tyylistä, mitä olit tässä käyttänyt. Yleensäkin sin tyylis kirjottaa on todella persoonallinen, mitä oot varmaan jo kyllästymiseen asti kuullu san0ttavan. Erilaisia kielikuvia, mitkä antaa semmosen säväyksen tekstiin ja sitten sin tapa piilottaa tunteita sanoihin, jollonka se tulee niin erilaisissa merkityksissä esille. Samoin toi, miten rinnastat teot ja tunteet ihmisiä kohtaan toisiinsa. Se on kätevää ja samalla luo pientä illuusiota lukijan ja tekstin välille. Antaa realistisen kuvan, kun lähtee ajattelemaan tosielämää. Monestihan sitä pitää jotain arvossa, koska se on toisen tekemä / antama. Tai itsetekemäähän sitä monesti arvostetaan paljon. Joten tämä;

Varon liikuttamasta päätä, hänen tekemänsä punos on minulle niin kovin arvokas.

kohta on laittoman ihana ja paljon tunteita keräävä. Poppysta selkeesti erottaa sen, miten se kaipaa rakastaa välittää Minervasta, mutta Minerva ei välitä yhtä paljoa Poppysta. Tai näin sen itse tulkitsisin.

Ulkona sataa, istun kerrostalon rappusilla; niin laidalla, että yksi neljäsosa polvesta kastuu. Tumppaan puolipoltettuja savukkeita talon seinään, katselen ohikiitäviä heijastuksia pisaroissa. Kadun yli juoksee vääriä kissoja.

Monet on sanonu tästä lopusta, enkä miekään osaa olla sanomatta jotain. Se miten sanoilla sait lopun ja alun yhdistettyä tavallaan yhtenäiseksi on upea ja nerokas. Sanojen toisto ei tunnu mitenkään oudolta tai väkinäiseltä, vaan haikean kitkerältä kerronnalta, jossa sanotaan, ehkä hieman kierto ilmauksin, että toinen on taas poissa, eikä olisi tulossa takaisin ainakaan ihan äkkiä. Ja tuo kadun yli juoksee vääriä kissoja on jotenkin kaiken yhteen nitova. Semmonen toteamisen arvoinen.

Kiitos tästä.

[Vanilje]

Oi, tää oli kyllä nätti. Oli ihan pakko tulla lukemaan kun näin tämän otsikon, se vaikutti vaan niin mielenkiintoiselta. Ja parituskin oli mielenkiintoinen. Sanotaanko, etten ole kovinkaan paljon tylypahkan opettajista lukenut - varsinkaan femmeä, mutta halusin vähän laajentaa omaa ficcimaailmaani. Ja tämä oli kyllä oikein kaunista luettavaa. Sellainen jännä, hienolla tavalla. (:

Tässä tekstissä tunnelma oli onnistunut. Vähän sellainen haikean harmaa. Jotenkin ainakin minulle tuli vähän juuri sellainen harmaa fiilis, sen tyylistä kun tämä ficcikin oli. Onnistuit kyllä hienosti luomaan tunnelma, saatoin melkein haistaa tupakan savun ja nähdä kissan juoksevan harmaan tien yli. Ääh, tuntuu että toistan vaan itteeni koko ajan. Lukiessa kun tuli niin paljon ajatuksia ja nyt kun ne pitäisi saada kirjoitettua niin ei tule mitään. Koita saada kuitenkin jotain selkoa tästä kommentista. :D Tykkäilin tuosta ficin rakenteesta ja tyylistä ylipäänsä. Oon siulta pari tekstiä lukenut ennenkin ja niistäkin kyllä tykkäsin. Vaikka tämä olikin vähän erilainen kun aiemmat tekstisi niin oli siellä kyllä niitä siun omiakin piirteitä huomattavissa. Mutta niin, olit käyttänyt kaikkia kauniita ja mielenkiintoisia sanoja, esimerkiksi tuo samettiyökkö. Kaikki tuollaiset pienet yksityiskohdat iskee minuun ja auttaa hirveesti kokonaiskuvan luomisessa. Ne tuo siihen tekstiin ehkä sitä omanlaistaan väriä.

Tillan tavoin onnistuit muuten minuakin huijaamaan - en aluksi yhtään tajunnut että Poppyn vieressä istunut kissa oli Minerva. En tiedä miten ihmeessä tuon pystyin tuon seikan ohittamaan kokonaan. Nyt näin jälkeen päin kun ajattelee, niin totta kai, sehän nyt on ihan loogista kun Minerva on animaagi! En muistanut koko Minervan animaagiutta, pöh. Tykkäsin kuitenkin tuosta lopetuslauseesta. Se jotenkin sopi niin hyvin siihen, miten Minerva lähti. Siitä ehkä näkyy se, miten jossain määrin Poppy kuitenkin ikävöi Minervaa.

Nainen astuu lähemmäs, minäkin, olen vain hänen peilikuvansa ja salaisuuksia, meissä kaikissa on varjomme, minä en muuta olekaan.

Tämän vielä halusin lainata. Tässä oli jotain sellaista jännitettä, mitä tässä ficissä vähän muutenkin tuntui näiden kahden välillä olevan. Hienosti onnistuit tässäkin luomaan oikeanlaisen vaikutelman. Sitten tuo Poppyn miete oli jotenkin sellainen vähän haikea. Toinen ei oikein tunne olevansa mitään.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä valtavasti, tuli ihan sellainen fiilis, että tällä parituksella voisi melkein lukea enemmänkin. Kiitos vielä kertaalleen tästä kauniista ficistä! (:

[shaya]

Lozku, haha, koulussa on tosiaan vähän hankalaa kirjoitella kommentteja, mutta kiva kun viitsit kumminkin! Oi, ja hienoa jos tunnelma välittyi ja muutenkin tykkäsit, hihi. Kiitos kommentista, piristi. ♥

Ruska, apua, mä en oikein osaa sanoa sulle mitään! Öööää. Mutta joo, toisaalta onhan se kivaakin että kaikkea ei kerrota kirjoissa, niin jää sitten jotain mistä kirjoittaa - Tylypahkan opettajat on oikeastaan aika muksia siihen. Ja no, mite sen nyt muotoilisi... oon mä tuosta persoonallisuudesta kuullut, mutta en läheskään vielä kyllästymiseen asti. Tunteiden ja tekojen rinnastaminen on joo mun uusin pahe, hupsis. Ja ihan oikein sä tulkitsit, yksipuoliseksi tämä oli sillä lailla tarkoitettukin. ˆˆ Kivaa myös, jos tuo loppu ei ollut liian toistava - itse hieman sitä mietin ennen julkaisua, että menikö koonti vähän pitkäksi. MUtta hihihi kivaa nähdä sua taas finissä ja kommentoimassa ja puspus. ♥

Vanilje, voi että, mulle tulee aina jotenkin tosi otettu olo jos joku vaivautuu lukemaan ja vielä kommentoimaankin, vaikka omien sanojen mukaan aihe ei niin omia olisikaan! Se on muuten jännä, en tiedä välittyykö se muista kuin tästä tekstistä, mutta ajattelen tekstejä aika usein väreinä - kuten tässä tosiaan harmana, minkä näytit löytävänkin. Minervan animaagius, no, minusta animaagien eläinmuotoja käytetään ihan liian vähän hyväksi ficeissä, niistäähn saisi vaikka mitä! Jajaja, mitäs vielä osaisin sanoa, tuntuu tyhmältä kun ei näin aamulla osaa edes vastata kunnolla, vaikka jätit noin pitkn ja ihanan palautteen - kiitos kuitenkin vielä hurjasti, ja kyllähän tuosta sai hyvin selkoa, älä huoli. ♥

[Lils]

Sinä olet aina kirjoittanut tosi nätisti ja lahjakkaasti, senhän sinä tiesitkin jo tosin. Pidin tästä jo silloin kauan sitten, mutta nyt kun vihdoinkin sain aikaiseksi tulla kommentoimaan, taisin pitää enemmänkin.

Pienen ja hennon otteen ensimmäinen säkeistö olisi ehkä kaikki mitä haluaisin sanoa tästä noin tiivistetysti, mutta. Kerrot todellakin asiat todella kauniisti; sinun ei tarvitse kirjoittaa kokonaista jatkoficciä kertomaan jonkin tarinan, sillä sinä kerrot ne asiat tunteilla ja yksityiskohdilla. Tässäkin ficissä vilisi päiviä, viikkoja, kuukausia, vaikka läheltä seurattiin vain pientä hetkiä, muutamaa pientä hetkeä. Yleistunnelma ja yksityiskohdat kertovat, miten kaikki on sujunut ja mihin päädyttiin ja millaisia hahmot ovat missäkin tilanteessa, mistä he pitävät, mitä he haluavat. Tässä oli todella vahva, alakuloinen, hyväksyvä ja lannistunut tunnelma, mutta se ei tehnyt tästä mitenkään tylsää, sellaista been there done that -fiilistä, vaan ne yksityiskohdat koukuttivat, halutti lukea lisää. Tässä se kaikki oli kuitenkin entistä vahvempaa - tämä oli sinun tapaisesi, mutta jotenkin paljon enemmän läsnä, enemmän yksityiskohtia, tunnelmaa, enemmän kaikkea. Vahvempi vain, vaikka tietyllä tavalla samanlaisen hento kuin muutkin.

Neljäsosapolvet, sinireunaiset hameet, tupakantumpeista suttukuvioita seinään - sinä todella hallitset juurikin ne yksityiskohdat, ja kaikista eniten sinun kirjoituksissasi sen tunnelman lisänä nautin siitä, miten pieniä asioita voi bongata ja etsiä sieltä itse, melkein pelata peliä että mitä kaikkea löytää ja ymmärtää tekstin seasta vihjeinä, niin kuin niitä voisi jotenkin keräillä. Kaikista eniten pidin siitä, miten toisen asuntoa kuvailtiin; kukkaistapetit ja yhtäläisyyksiä teesävyn kanssa, kukkasia ikkunalaudalla, päänsärky - miten toinen oli niin vieras sen naisen kotona, ja kuvailit hienosti sen asian, mitä on aina miettinyt. Minäkin olen kuitenkin ollut niissä kodeissa; niissä, joissa tapetit ovat jotenkin ahdistavan väriset, on kukkasia, liikaa kaikkea söpöä mutta silti se on jotenkin vain ällöttävää, teen väristä.

Minerva oli tässä tekstissä hyvin läsnä, no ehkäpä Poppykin, mutta kun häntä ei tunne samalla tavalla, ei niitä persoonallisuuksia osaa löytää sieltä tekstistä, silloin ne ovat vain kerrontaa. Mutta sininen hame oli hieno, ja se velttous ja alistuvuus. Varsinkin lopetus oli hieno; se, miten kadun yli vilisti kissoja, vääriä kissoja, kertoi tavallaan kaiken sekin.

Tämän olisi vain halunnut lukea monta, monta kertaa ja löytää kaikenlaista uutta, mutta päädyin nyt vain kahteen peräkkäiseen kertaan ja pidin jo niistä. Kiitos tosi paljon itsellesi, hurjan kaunis ja taidokas fic. ♥

[Letizia]

Nostanpa ihan tahallani tällaisen vanhemman tekstin, koska Poppy & Minerva - tämä on harvinainen helmi parituksen puolesta ja muutenkin. :)

Molemmat naiset ovat tässä hieman erilaiset kuin omassa päässäni (jossa he kyllä ovat olemassa myös nuorina noitina), mutta pidän kovasti näistä tulkinnoista. Etenkin Poppy lakattuine kynsineen sätkällä rappusilla. Hmm, näen tässä ehkä jotain (jästimaailman) hoitajastereotypioita, mutta äh, stereotypia oli huono sana, koska Poppy nimenomaan on tässä kokonainen hahmo eikä minkään tyypin edustaja, mutta nämä mielleyhtymät ehdottomasti sopivat tähän. Valepuvussa liikkuva, rommikolalle tuoksahtava professorisnainen puolestaan on kyllä oikeastaan niin Minervaa että. Minerva ei jättäisi mitään sattuman varaan! Muotoa muutetaan turvallisesti Poppyn eteisenoven takana.

Enhän kyllä tiedä, onko Minerva tässä jo professori, mutta pointtini oli että luin rivien välistä jossain määrin yhteiskunnallisen aseman eroa. En ole varma, oliko se tarkoituksellista vaiko lukijan omaa taipumusta. :) Niin tai näin, pidin tästä, vaikka toimii kyllä myös ajatellen pelkästään luonne-eroja ja kiintymyksen juopaa. Kiitos on karkea oli yksi mieleenjäävimpiä yksityiskohtia.

Menen ylös hissillä, seitsemänteen kerrokseen, asunnon ostin kuolemansyntien takia

Ooh. Tämä kertoi paljon Poppystä, vai herättikö sittenkin enemmän kysymyksiä, mutta hienoa.

Tässä oli paljon muitakin sanavalintoja, yksityiskohtia, kuvailuja, tapoja ilmaista asiat, jotka tuntuvat kiehtovilta ja jotenkin eksoottisilta. Ehkä siksi, että tyylissä on paljon sellaista, mitä itse en kirjoittaisi, mutta hyvin mielelläni luen. Tunnelma oli hauras mutta elämänmakuinen.
 
Väärät kissat ovat kyllä mielettömän hieno lopetus tälle. Pidin tekstistä tosi paljon!