Rating: k-11
Genre: drama, romance, angst
A/N. Kyllä se tästä vielä suttaantuu. 11. Arkinen, 223. Uupumus ja 216. Sanattomuus ja kappale.
VIIWhen time is poetry and
Stolen the world outside
The waiting could crush my heart
The tide breaks a wave of fear Herätessäni oli kulunut varmaan ainakin neljä tuntia siitä, kun olin tupsahtanut palelevana ja paniikissa ovesta sisälle. Pystyin vain kuvittelemaan, miten tylsää Jerellä oli ollut siinä välissä, mutta ei mahtanut mitään.
Räpyttelin uneliaana silmiäni ja tuijottelin ympärilleni, enkä aluksi paikantanut Jereä yhtään mistään. Samassa kuulin oven käyvän ja käänsin päätäni juuri sen verran, että näin ulko-ovelle.
Jere kantoi mukanaan kahta kauppakassia ja sen silmäripset olivat muuttuneet valkoisiksi pakkasen takia.
”Ai oot hereillä”, se sanoi potkiessaan tennareita jalastaan, eikä missään vaiheessa laskenut kasseja käsistään.
”Joo… valmistaudutko maailmanloppuun vai mikä sua riivaa?”
”Naah, ajattelin vaan laittaa sulle ruokaa ja hain suklaata.”
Tuijotin Jereä vähän aikaa kummastuneena, mutta päätin, että oli parempi vain olla sanomatta mitään. Nyin tummansinisen villapaitani hihoja alemmas noustessani täkkikasan alta ja kömmin keittiönpöydän luokse kurkistamaan kauppakassiin.
”Oikeesti, yritätkö tehä musta muodottoman?” hörähdin väsyneen kuuloisella äänellä. Kassissa oli kolmea eri makua suklaata, limpparia, leipää, epämääräisiä pieniä syötäviä ja ties mitä.
”Een, huolehdin vain sun rasvaprosentin oikealle tolalle”, Jere virnisti ja oli yhtäkkiä oudon lähellä. Käänsin katseeni siihen hieman varoen, purren huultani epävarmana.
Jeren silmät näyttivät oudon helliltä, kun se tarttui minua ranteesta ja kohotti hieman hihaa.
”Ootsä kunnossa?”
Nielaisin ja katsoin vähän järkyttyneenä omia ranteitani. Jäljet olivat huomattavasti pahemmat, kuin aiemmin.
*
Olin paennut vessaan jonkinasteisen mutisevan vastauksen jälkeen ja jättänyt Jeren tuijottamaan makaronipakettia vaitonaisena.
Seisoin suihkuverhon vieressä olevan peilin edessä ja tuijotin paidatonta yläruumistani pienen kauhun vallassa. Olin minä ennenkin saanut kunnolla selkääni ja joskus turpaanikin, mutta tämä oli ehdottomasti paljon pahempaa.
Mustelmia risteili ihollani violetteina läntteinä niskassa, selässä ja kyljissä. Hauikset ja ranteet olivat sormenjäljillä ja lonkassa oli selvä jälki pöydänreunaan iskeytymisestä.
En oikeastaan osannut mennä enää edes paniikkiin, pahin shokki oli iskenyt puolen yön aikoihin, kun minut oli kirjaimellisesti heitetty takaovesta hankeen ja jätetty sinne. En ollut tiennyt mitä tehdä, joten olin vain lähtenyt kaupungille niissä vähissä vaatteissa, mitä minulla oli päällä. Olin aluksi värjötellyt jonkun ABC:n sisätiloissa ja vasta aamulla kompuroinut Jeren asunnolle.
En vieläkään tiennyt, oliko se ollut loppujen lopuksi mikään hyvä idea. En vain tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt.
Huokaisten pesin kasvojani lämpimällä vedellä ja päätin mennä takaisin keittiöön katsomaan, mitä Jere oikeasti puuhasi elävässä elämässä.
*
Tarkkailin, kun tummempi paistoi lohimedaljonkeja paistinpannulla ja toisella kädellä hämmensi makaroneja. Minusta se oli ihan väärällä alalla, sen olisi kuulunut lähteä opiskelemaan kokiksi tai kondiittoriksi, eikä miettiä millä akselilla rekka kääntyi perävaunun kanssa liikenneympyrässä.
Istuin pöydänreunalla ja lämmitin käsiäni kuuman kaakaomukin ympärillä, jonka Jere oli tuupannut minulle heti, kun olin tullut keittiöön. Sen kasvot olivat olleet vakavat, kun se oli pyytänyt minua juomaan.
”Sun pitäs tehdä ruokaa ammatikses”, sanoin hetken kuluttua, kun olin polttanut kieleni kaakaoon jo toisen kerran.
”Oon mä miettinyt sitä”, Jere yllätyksekseni vastasi ja minä kohotin kulmaani hieman.
”Ai?”
”Joo… mutta siitä menis maku loppujen lopuks. Menee autoistakin, kun niiden kans pitää pyöriä työn puolesta.”
Olihan tuossa pointtinsa kieltämättä. ”Niin kai”, vastasin ja yritin olla tippumatta pöydänreunalta.
”Mä muuten soitin tossa äsken siitä yhdestä kämpästä”, Jere sanoi kohta ja minun oli pakko laskea kuppini pöydälle, etten olisi kaatanut sitä lattialle hämmästyksestä.
”Se vapautuu ensi viikonloppuna.”
En voinut olla ajattelematta, että ensi viikonloppuun oli jumalattoman pitkä aika. Ja puhuiko Jere muuten vain lämpimikseen?
Jätkä kääntyi minua kohti paistinlasta tanassa ja minä estin itseäni hymyilemästä näylle.
”Mä en voi päästää sua enää takaisin”, se sanoi ja purin kieltäni, etten olisi tokaissut asiaan jotain epäsovinnaista. ”Että jos sä vaan haluat, niin mä muutan sut ulos siitä helvetistä.”
En osannut kuin hymyillä hiljaa vastaukseksi ja Jere naurahti epävarmasti.
”Mä otan ton myöntävänä vastauksena?”
”Joo”, vastasin, vaikka tuntui edelleen siltä, etten saisi sanaakaan suustani enää koskaan. ”Tietysti.”
Jos sä vaan jaksat mua. Mutta sitä en aikonut päästää livahtamaan suustani.
Halusin itkeä ilosta.