// Alaotsikko: romance, pientä flangstia aistittavissa, rare-ja osastohaaste
Nimi: Ajat muuttuvat
Kirjoittaja: Lallu
Beta: Wienova
Ikäraja: K-11
Genre: romance, semi-flangst.
(fluffy/angst)
Summary:
"Sinä et voi vahingossa hymyillä minulle, ymmärrätkö? Sinä olet itse sanonut niin minulle. Muistuuko mieleen?"
A/N: Mulla on aina kauheet ongelmat rarehaasteen kanssa. Tän kirjottamisessa meni iäisyys ja nyt päätin jättää nykimisen ja betauttaa tän. FF100 sana on
079.Milloin?, osallistuu myöskin rare-ja osastohaasteisiin.
Daphne käveli poikaystäväänsä vastaan koulun käytävällä. Tämä käyttäytyi kuten aina muutoinkin muiden seurassa; hän ei huomioinut Daphnea millään tavalla.
Joskus aiemmin se aiheutti tytössä reaktion, jota hän ei halunnut kellekään; hän melkein itki keskellä käytävää muiden luihuisten seistessä vieressä. Harry oli kuitenkin puhunut tytölle järkeä. Kukaan ei saisi tietää, olivathan he rohkelikko ja luihuinen, eli heidän ei tulisi edes hengittää samaa ilmaa ilman, että he laukoisivat toisilleen loukkauksia.
Harry käveli saman päivän aikana jo toistamiseen tyttöä vastaan, mutta tällä kerralla epähuomiossa hymyili tälle. Daphnen kasvoille nousi epäuskoinen ja kauhistunut ilme, koska hänen vieressään kävelevä Millicent Bulstrode ei ollut tyhmä ja tämä oli aivan varmasti huomannut hymyn.
Tytöt jatkoivat matkaansa luokan eteen. Daphne yritti olla mahdollisimman normaalisti.
"Daph, mitä ihmettä tuolla äsken tapahtui?" Millicent kysyi hiljaa, etteivät muut paikallaolijat olisi kuulleet.
"Mitä sinä tarkoitat?" Daphne kysyi yrittäen näyttää siltä, ettei yhtään tiennyt, mistä toinen puhui.
"Potta hymyili sinulle. HYMYILI", Millicent jatkoi melkein huutaen viimeisen sanan.
"En minä huomannut", toinen tyttö yritti olla kuin ei mitään.
"Sinä säikähdit. Mitä täällä oikein on meneillään?"
"En tiedä", Daphne ilmoitti lähtien luokkaan sisälle. Millicent katseli tyttöä ihmeissään lähes koko tunnin ajan. Hän ei voinut vieläkään ymmärtää, mitä aiemmin oli tapahtunut.
Daphne tapasi Harryn myöhemmin samana iltana. Tyttö oli vihdoin ja viimein päättänyt saada selvyyden siitä, missä he menivät ja mitä ihmettä he tulisivat tekemään.
"Se oli vahinko", poika yritti.
"Sinä et voi vahingossa hymyillä minulle, ymmärrätkö? Sinä olet itse sanonut niin minulle. Muistuuko mieleen?" tyttö kysyi nostaen kädet rintansa päälle puuskaan.
"Ehkä jotenkin hämärästi muistan jotain sellaista", Harry sanoi katsellen seinille.
”Sinä et voi vain muuttaa mieltäsi, kun siltä tuntuu”, Daphne jatkoi edelleen seisten kädet puuskassa. Tytön ilme oli väsynyt.
”Mitä sinä sitten ehdotat?” Harry kysyi yrittäen näyttää mahdollisimman säälittävältä.
”Koita nyt hyvä ihminen päättää, mitä haluat!"
"Sinut", Harry sanoi silmät suurina.
"Kiva", tyttö tuhahti vastaukseksi. Silmiään pyöritellen hän jäi odottamaan, mitä muuta poika sanoisi.
"Oikeasti. Minulle alkaa olla aivan sama, mitä muut ajattelevat", poika jatkoi.
"Oletkos nyt miettinyt, mitä mieltä minä olen?" Daphne sanoi unohtaen tyystin aiemmat olotilansa ja itkunsa pojan vuoksi.
"Sinä melkein itkit, kun sanoin sinulle, että meidän täytyy pitää tämä salassa".
"Siitä on vuosi!"
"Niin?"
"Ajat muuttuvat", tyttö sanoi punan noustessa tämän kasvoille.
"Ja nytkö sinä et halua, että olemme yhdessä julkisesti?"
"En minä niinkään sanonut."
"Nyt sinä olet, rakas, sekava."
"Enhän", Daphne intti vastaan muistuttaen pientä lasta.
"Daph, pysytkö itse edes kärryillä siitä, mitä juuri sanoit?"
"Toki."
"No?"
"Mitä no?"
"Mihin tulokseen me nyt tulimme? Kerrommeko vai emme?"
"No en minä tiedä."
"Jos minä vaikka vakuutan sinut siitä, että on ihan ok kertoa?" poika sanoi silmät tuikkien iloisesti lasien takana.
"Häh?"
Daphne ei kerennyt enempää miettiä, kun tunsi poikaystävänsä huulet omillaan. Sinne meni sitten sekin maine, hän mietti kiertäessään kätensä pojan ympärille. Daphne suuteli poikaa takaisin kuin hukkuva. Harryn irrottautuessa suudelmasta, Daphne jäi seisomaan silmät kiinni nojaten toisen rintaan piirrellen samalla kuvioita tämän paitaan sormellaan.
”No?” poika kysyi aivan tytön korvan vierestä.
~
"Daph, Potter tuijottaa sinua taas hymyillen", Millicent kertoi avuliaasti seuraavana päiväna liemien tunnilla.
"Ihanko totta", Daphne sanoi hieman kyllästyneenä. Häntä alkoi jo kaduttaa.
"Juu ja katsos, nyt hän tulee tänne. Mitä ihmettä Potta oikein tahtoo?" toinen tyttö jatkoi pudistellen päätään ihmeissään.
"Enpäs osaa arvata", Daphne kuiskasi. Hän huokaisi syvään. Tässä sitä mennään.
"Huomenta, Daph", Harry sanoi pysähtyen seisomaan istuvan tytön eteen.
"Huomenta, Harry", Daphne sanoi hampaitaan kiristellen pienen punan noustessa vakaasti hänen kasvoilleen.
"Kaduttaako jo?" Harry kysyi virnistellen.
"Minä en petä lupaustani", tyttö sanoi nousten ylös penkiltään. Millicent katsoi parivaljakkoa toinen kulma koholla.
Eipä ole hetkeen oudompaa näkyä nähty, hän mietti.
Daphne huokaisi vielä kerran nopeasti, nappasi Harrya kauluksista kiinni ja runnoi suunsa pojan suuta vasten. Harry tyrskähti huvittuneesti ja otti ohjat omiin käsiinsä saaden tytön mumisemaan pojan suuta vasten. Daphne rutisti edelleenkin pojan kaulusta aivan kuin hän saisi siitä turvaa. Häntä ahdisti se, kuinka paljon he tulisivat kuulemaan pienestä välikohtauksesta. Kaikki luihuisten seitsemäsluokkalaiset kun kerran olivat paikalla ja tuntien heidän inhonsa Harrya kohtaan, oli se lähes varma, että seuraavat viikot eivät välttämättä kovin mukavia tytölle olisi.
Korjaan. Tuo on oudointa, mitä on hetkeen nähty, Millicent mietti tuijottaen suutelevaa kaksikkoa suu auki. Ehkä luihuisia ei sittenkään kiinnostanut niin paljon, että he jaksaisivat tehdä Daphnen elämästä helvetin.
