Nimi: Ajattelin kertoa teille rakkaudesta
Paritus: Ginny~>Luna
Genre: romance, femme
Ikäraja: S
A/N: Oi pikku ikuisuusprojektini. Minua hieman huolestuttaa kun olen varmaan postannut enemmän ficcejä kun kirjoittanut muita viestejä. Ja onpas tämä pitkä. Kunnioitan suuresti sitä, joka lukee tämän loppun ja kommentoi.
Juttu, jolla kiinnitän huomionne: ...tämä rakkaus, minun rakkauteni on samanlaista kuin päivän lehti ja paloiteltu appelsiini, pieniä, turhia mausteita päivässä...
Ajattelin kertoa teille rakkaudesta
Ajattelin kertoa teille rakkaudesta. En sellaisesta rakkaudesta, jossa sydän vääntyilee ulos rinnasta tai pomppii ilosta. Rakkaudessa, josta tulen kertomaan, ei ole vienosti punastuvia neitoja tai sanoja, jotka jäävät kurkkuun ihastuksen vallatessa tajunnan. Tässä rakkaustarinassa ei ole pahemmin kolmiodraamaa, ei petoksia paitsi muutamia tunnetasoisia, ei entisiä mustasukkaisia rakastajia tai hämäräperäisiä murhia. Se ei tapahtunut ylhäisön kartanon nurkissa tai syrjäisten katujen katulamppujen alla. Minä en voi kertoa teille intohimosta huonoin seurauksin, en komeista kilpakosijoista tai silmäpelistä suurissa juhlissa. Minä voin tarjota teille paljon yksinkertaisemman tarinan, paljon todellisemman, niin ainakin toivon. Ehkä et halua kuulla sitä, jos toivot elämäsi merkityksen tulevan rakkauden mukana. Jos odotat kuolematonta rakkautta, tulet pettymään. Tämä rakkaus, minun rakkauteni on samanlaista kuin päivän lehti ja paloiteltu appelsiini, pieniä, turhia mausteita päivässä, yksi värikerros lisää suhteiden paksussa maalauksessa.
Minä en muuttunut avautuvaksi ruusunnupuksi kun hän, jota rakastan, kosketti minua ensi kertaa. Niin ei tapahtunut seuraavillakaan kerroilla. Hän ei ole itse viattomuus, hän ei ole pyhimys, joka parantaa kosketuksellaan syntisen. Minä luulin niin aikaisemmin, minä toivoin niin, mutta se ei ole totta. Vaikka minä jumaloin häntä, hän on vain normaali ihminen. Hän on välinpitämätön, joskus jopa enemmän kuin minä, hän on turhaan jääräpäinen, hän pitäytyy uskomuksissaan, hän on ylpeän nöyrä, niin ylpeä. Minä en yritä nyt mitenkään mustamaalata häntä tai kieltää hänen merkitystään minulle, mutta sellainen hän on. Olen yrittänyt olla lokeroimatta häntä, sillä hän päätyy kauttani aina väärään lokeroon. En halua olla väärässä hänen suhteensa, en halua puhua väärin hänestä. Joku voisi sanoa, etten rakasta häntä, mutta kyllä minä rakastan. Hän tekee minut iloiseksi. Ehkei ole järkevää rakastaa häntä. Mutta minä haluan olla hänen kanssaan. Tunnit, joita en vietä hänen kanssaan, tuntuvat liiankin usein hukkaan heitetyiltä. Oikeasti en osaa kuvata sitä jatkuvaa etsintääni hänen luokseen, sitä levottomuutta, jota tunnen, kun voisin olla hänen kanssaan, mutten ole. Se on loputon matka, joka palaa, ei ikuisesti mutta nyt ainakin vuosien ajan, samaan pisteeseen. En voi kuvata sitä paremmin kuin voisin selittää auringonlaskun sokealle, sillä valoa on hyvin vaikea napata.
Minä en voi sanoa, että rakastuin häneen ensisilmäykseltä. En muista milloin näin hänet ensikertaa tai mitä ajattelin hänestä, mutta voisin kuvitella lokeroineeni hänet täyshulluksi. Kiinnostavaksi sellaiseksi. En muista mitä sanoin hänelle ensimmäiseksi, mutta minä muistan joitain hetkiä kun aloimme tutustua. Minä muistan kuinka sattumalta istuimme vastakkain pöydässä ja juttelimme, luultavasti koulusta tai narskuista. Jossain vaiheessa minä olin hänen kanssaan, nauroin hänen kanssaan ja kuuntelin hänen toisesta paikasta tulleita kertomuksiaan. En muista miksi, mutta minä päädyin puhumaan hänelle kaikesta siitä, mitä ajattelin. Me keskustelimme kaikesta, mitä ajattelimme sydämissämme. Me teemme sitä vieläkin. Minä rakastan sitä vieläkin, vaikka joskus minusta tuntuu, etteivät hänen sanansa tuo hänen ajatuksiaan yhtään lähemmäs. Ei mitään liian suurta eihän? Tämän takia minä varoitin teitä. Minun rakkauteni, minun yksipuolinen rakkauteni on tällaista.
Minä olen itkenyt hänen vuokseen. Minä olin ihastunut häneen ja itkin, sillä en koskaan saisi häntä. Hän on hetero, valitettavaa kaikille naissukupuolen edustajille. Mutta nyt minä pelkään enemmän ystävyyden puolestamme. Minä pelkään hänen kuolemaansa tai sitä, että hän tajuaa, etten minä oikeasti ole hyvää seuraa. Minä en pysty sanomaan, pitääkö hän minusta. Hän ei ole ulottuvissani, hän varmasti voisi antaa itsensä myös pahimmalle viholliselleen. En tiedä, mitä hänen mielessään liikkuu kun hän näkee minut, jos edes koskaan näkeekään. En aina ole edes varma, huomaako hän minun olevan paikalla, vaikka aina välillä hän taas keskittää täyden tietoisuutensa minuun. En ehkä haluakaan olla varma. Mutta milloin en ole välittänyt jostain, joka liittyy häneen? Minä kerään tiedonmurusia hänestä, yleensä en anna niiden pudota itse vaan revin ne paljain käsin irti, jankaten ja kysellen. Sitten kun olen ruokkinut itseni tiedolla, annan omani hänelle. Hän luultavasti jättää ne paikoilleen. Olet varmaan aina kuvitellut, että tällainen rakkaus on vain vanhoille aviopareille, tämä kiihkottomuus. Mutta ei, tämä on niille, jotka pystyvät laskeutumaan unelmistaan vaikka se sattuukin, vaikka sitä häpeää, vaikka onkin ollut typerä, pilvessä rakkaudesta.
Rakkautta on varmasti monenlaista. Kaikki niistä ovat tavoittelemisen arvoisia, kaikki ne ovat kiitoksen arvoisia. Minä opin sen sinä päivänä, kun ensikertaa kyseenalaistin tunteeni. Minä olin teeskennellyt itselleni, olin vääristellyt tunteitani kun yritin pistää ne sanoihin. Ne kaikki olivat vääriä, ne kaikki kuulostivat hienommilta kuin miltä minä tunsin. Hän oli ollut taas mitä on ja kun olin ärhennellyt liian monetta kertaa hänelle saadakseen hänen huomionsa, minun täytyi pysähtyä miettimään. Minä tiesin silloin jo, kuinka paljon helpompaa oli sanoa vihaavansa jotakuta kuin kertoa rakastavansa tätä. Minä tiesin, kuinka paljon helpompaa oli listata kaikki virheet kuin kiittää hyvistä puolista. Minä olin päästänyt kaiken niin pitkälle ja olin jo unohtanut kaikki hänen hyvät puolensa. Jotkut alkuperäisistä hyveistä olin jo huomannut vääriksi ja muut unohtanut. Kun rakkaus oltiin riistämässä minulta, tajusin, että halusin sitä. Sain sen takaisin, ja muistin, miksi minä halusin häntä ja haluan vieläkin: hän saa minut tuntemaan jotakin. Iloa, surua, häpeää, mitä vain. Kunhan se tulee häneltä.
Haluan häntä. En voi kieltää sitä. Olen miettinyt ne monet keinot, jolla saisin hänen kätensä koskettamaan minua. Minä pidän hänen kosketuksestaan, vaikkei se tunnukaan ihmeelliseltä, vaikka ei se lähetä mielihyvän aaltoja pitkin selkärankaani, vaan hän tuntuu tutulta ja lämpimältä. Hän ei pidä läheisyydestä paljoakaan, en tiedä miksi, hän on pilvi aamusumua, joka livistää kosketuksesta. Hän usein poistaa kosketukseni ja vaikka se häiritseekin minua hieman, olen tyytyväinen, sillä sain silti sen kosketuksen. Hänen poskensa kaartuvat sisäänpäin enkä kerro teille, miten sen sain tietooni. Se on yksi häpeällinen muisto, mutta eikö se silti saa hymyn nousemaan huulilleni? Minä en halua hänen koskettavan muita, jos minä en voi saada häntä, niin ei kukaan muukaan ole häntä ansainnut. Mikseivät nuo hailakat silmät voi kerrankin tarkentua minuun, miksi ne aina katsovat kauemmas piilotettuihin syvyyksiin?
Minä olen mustasukkainen luonteeltani. Kateellinen myös, tietenkin, mutta enemmän mustasukkainen. Minä olen mustasukkainen kaikista niistä, jotka ovat tunteneet hänet kauemmin kuin minä, kadehdin kaikkia niitä, jotka ymmärtävät häntä minua enemmän. Kaikki ne, jotka ovat jakaneet hänen menneisyytensä, vaikka heitä ei ole kovin montaa, ovat varastaneet osan hänestä itsellensä, mutta niin kauan kun ne osat ovat menneisyydestä, ne ovat vain lakastuneita ruusuja, jotka hapertuvat palasiksi. Vaarana ovat he, jotka pitävät tuoreita terälehtiä povitaskussaan. Tiedän, ettei minulla ole oikeuksia niihin, mutta minä olen periaatteessa erittäin asialle omistautuva. Jos minä rakastan, on tapa mikä hyvänsä, sitten minä rakastan kokonaan. Kateellisuudesta minun pitää sanoa, että olen erittäin kateellinen hänelle. Hän on jotain aivan erilaista, jotain lähes kitkerää tasaisessa minässäni. Hän puhuu vähän perheestään, vaikka periaatteessa mainitseekin isänsä melko usein. Minä puhun hänelle perheestäni melko usein ja luulenpa, että hän pitää kuuntelemisesta. Useimmin hän ei haluaisi puhua itsestään vaan lausuu muististaan jotain, mitä en tunne tai sitten kertoo tarinoita, joiden takia hänet tunnetaan hulluna. Aina välillä onnistun kyllä kääntämään puheen häneen itseensä ja saan pieniä osasia terälehdestä itselleni.
Ajatukseni hänestä ovat halpaa runoutta, sillä runoilijaa minusta ei koskaan tule, ainoa inspiraationi täällä on hän, joka puolestaan innostuu kaksihaaraisesta ruohonkorresta tai ranteen nikamista. Tylsä rakkaus ilman intohimoa tuo minulle suurimman tyydytyksen, mikä olisikaan enemmän ihmeitä täynnä kuin normaalin kosketuksen takainen tarkoitus? Tarinani jälkeen on kertojan huuleni kuivat, sisimpäni on raahattu tähän kertomukseen, joka ei anna teille sensaationhalun tyydytystä. Minähän kerroin teille kun tämän aloitin, tarinan, jolla ei ole vielä loppua. Pelkään sitä viimeistä pistettä, sillä minä todella haluaisin jakaa elämääni hänen kanssaan loppuun saakka. Mutta sen en voi luvata tapahtuvan, joten minä lopetan tämän vielä hetken kertomisiin, paljastuksista pienimpään. Hänen nimensä, kuu jolle ulvon, mutta se ei ole ainoani.
Luna, joka tulisi aina kuulostamaan huulillani kauniimmalta kuin kuu itse.
