Kirjoittaja Aihe: HETALIA: København -syndrooma, K-11 | osa 25/25 Valmis  (Luettu 9129 kertaa)

AnanasRypäle

  • Banaanikärpänen~
  • ***
  • Viestejä: 18
  • o~(ö__ö)~o
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 10. osa 19.11.
« Vastaus #40 : 23.11.2011 20:35:10 »
Ihana tämä SuFin -kohtaus! ^^ Aaaaw.... Berwald haluaa saada Tinon kokonaan itselleen. < 3 Ja tehdä mitä vain sen eteen. ~
Suloista.

Yaaayyy! Eirikur löytyi! 8D Ja Preussi liittyi joukkoon!
Jännittävää. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista... Ja koskakohan Mathiaksen rakas saapuu kuvioihin?
Mutta nämä SuFin kohdat ovat kyllä nannaa. Samoiten Tinon, Eirikurin ja Lukaksen velirakkaus on niin... suloista. ^^

^ Joo-o. Mun viesteistä ei irtoa pienimpiäkään rippeitä rakentavasta kommentista, mutta...

Yksinkertaisesti: I love it.

Joulutonttu

  • ***
  • Viestejä: 60
  • Kaksi niin erilaista
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 10. osa 19.11.
« Vastaus #41 : 06.12.2011 18:21:02 »
Rakastanraastanrakastan. Pian uusi ! SuFin <3

Vyra

  • Vieras
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 10. osa 19.11.
« Vastaus #42 : 14.12.2011 13:47:01 »
AnanasRypäle: Kiitos~ Mie aattelin, että tää tarina on jo menettänyt kaiken hohtonsa, mutta hyvä jos vielä kiinnostaa ^^

Joulutonttu: Kiitos, ikävä kyllä en voi luvata nopeaa julkaisutahtia. Tässä on kaikkea muitakin asioita hoidettavana ^^''

Ja vihdoin ja viimein uusi osa! Kiittäkää Sipiä joka asetti deadlineksi tämän päivän. (oikeasti... miksi sie manipuloit mua koko ajan?!) Anyway, pelkään pahoin että muutamat kohdat tuntuvat vanhan kertaukselta :/ suurin osa ajasta meni siihen että paukutin päätäni seinään sen takia, mutta olen tuota yhtä kohtaa kirjoittanut niin monta kertaa että en enää muista missä kaikkialla se on... Hassu tunne.

Yhdestoista osa:

Lukas heräsi pimeään. Hän räpytteli hetken silmiään ja nosti kätensä ylös varmistaakseen, että ne olivat varmasti auki. Hän pystyi näkemään ihonsa kalpean sävyn, joten ilmeisesti ne olivat. Seuraavaksi hän käänteli päätään ja yritti erottaa toisen hahmon, jonka olisi pitänyt olla aivan hänen vierellään. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, vaikka Eirikurin oudon hopeisten hiusten olisi pitänyt erottua myös tässä valaistuksessa. Lukas huokaisi ja hieroi otsaansa.

”Is”, hän sanoi ääneen, ”mikset sinä koskaan voi pysytellä lähistöllä?” Lukas tiesi veljensä ja muisti myös ne monet kerrat, kun tämä oli sopivan tilaisuuden tullen vain kadonnut paikalta. Joskus ihan vain jonnekin lähimetsään, joskus kylälle tai myllylle tai jonnekin, missä hän pystyi kuuntelemaan ihmisiä. Lukas oli usein huomauttanut hänelle tästä taipumuksesta, mutta hän ei ollut koskaan ollut aidon vihainen. Ketä se edes vahingoitti, jos poika tahtoi hiukan omaa aikaa? Ei varmasti ketään ja pojat olivat sellaisia, mutta Lukas ei olisi koskaan uskonut Eirikurin jättävän häntä yksin nukkumaan keskelle tuntematonta metsää, kun Tino oli missä lie ja viikingit saattoivat olla lähistöllä. Entä jos Mathias olisi saapunut paikalle juuri sopivasti, kun Lukas olisi ollut kaikkein haavoittumaisillaan? Entä jos hän olisi herännyt viikinkien ympäröimänä hiljaisuuden sijaan? Entä jos…

Ajatus iskeytyi voimalla Lukaksen tajuntaan karkottaen viimeisetkin unen rippeet.

”Jos he ovat löytäneet hänet…”, norjalainen kuiskasi ja ponnisti sitten ylös maasta tuhlaamatta ajatustakaan muulle kuin pikkuveljelleen, ”ei, ei, ei… ei se voi olla… ei…” Hän ei kyennyt enää pysähtymään vaan lähes huomaamattaan hän alkoi kävellä pientä ympyrää yrittäen saada ajatuksensa kasaan. Pimeä alkoi hitaasti haipua hämäräksi auringon noustessa, mutta Lukas ei huomioinut sitäkään. Vasta jossain kolmannenkymmenennenkolmannen kieroksensa kohdalla hän pysähtyi ja hänen silmiensä katse oli jälleen tuttu jäisen sininen.

”Olkoon se sitten niin”, hän julisti ääneen itselleen. Lukas ei ollut pelkuri eikä hän ollut heikko persoona, mutta silti hän oli alusta lähtien juossut karkuun viikinkimiestä, joka oli lähes puolihuolimattomasti vienyt hänen entisen vapautensa ja alistanut hänet. Mutta Mathias ei ollut saanut kaikkea ja Lukas kyllä tiesi tasan tarkkaan, miten käyttää sitä mitä hänellä oli jäljellä. Hänen pitäisi vain lopettaa pakeneminen.

Lukas mietti vielä hetken ja sitten hän lähti kävelemään varmoin askelin aivan kuin koko metsä kuuluisi hänelle. Hänen katseensa tutki ilmeettömänä ympäristöä, mutta hän ei edes harkinnut pysähtyvänsä minnekään. Lepo oli vienyt lähes kaikki kivut ja väsymyksen mennessään ja hän oli saanut juuri arvokkaan hetken koota ajatuksiaan, mitä ei ollut tapahtunut sitten sen kun Mathias viikinkeineen oli alun perin hyökännyt hänen kyläänsä. Oikeastaan vain pieni huolen aiheuttama ryppy hänen silmäkulmiensa välissä kertoi, ettei hän ollut aivan varma toimisiko hänen suunnitelmansa sittenkään.

*****

”Berwald!” Mathias huusi, ”onko kaikki valmista?”

”On!” ruotsalainen huusi takaisin jo aavistuksen äkäisenä siitä, että hänen piti jälleen vastata ja keskeyttää se mitä hän sitten olikaan tekemässä. Todellakin hän olisi nauttinut Tinon katselemisesta paljon enemmän kuin Mathiaksen seurasta. Suomalainen keskusteli hiljaa pikkuveljensä kanssa ja kumpikin vaikutti rauhalliselta, mutta Berwald katsoi parhaaksi varmistaa, etteivät he suunnitelleet karkaamista. Suurta vastahakoisuutta tuntien hän oli jopa ehdottanut Mathiakselle heidän sitomistaan, mutta viikinkimies oli vastannut kieltävästi ja selittänyt jotain lupauksestaan Norgelle. Koko selitys oli mennyt ohi Berwaldin korvien ja hän ajatteli Mathiaksen taas harhailevan jotain.

”Mikset sinä sitten vastannut heti?” viikinkimies kysyi, ”minä huusin sinua neljä kertaa.”

”V’isi”, Berwald oikaisi häntä, ”ja m’nä v’stasin j’ka k’rta…” Mathias ei edes kuunnellut. Hän vain marssi pitkin laivaansa tarkistaen kaikkea ja näyttäen täysin hyödyttömältä. Berwald tiesi, mistä se johtui. Mathias oli huolestunut ja hän yritti purkaa sitä pitämällä itsensä kiireisenä. Se ei ollut uusi asia, viikinkimies tapasi hermostua usein, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun syy oli jossain muussa kuin siinä että olut oli lopussa. Berwald ei ollut koskaan nähnyt miehen hermostuvan vain siksi, että yksi vangeista oli karannut ja vieläkin teillä tietämättömillä.

Yksi toisensa jälkeen viikingit alkoivat maleksia Berwaldin ympärillä ja syy siihenkin oli ilmeinen. Laiva oli valmis, matka saattoi alkaa ja he olivat tehneet kaiken mikä pitikin tehdä, mutta he eivät uskaltautuneet lähestyä hermostunutta Mathiasta. Ainoa, joka näytti ottavan rennosti, oli Gilbert. Hän nukkui sen varjolla, että oli urheasti vahtinut leiriä koko yön ja ottanut jopa heidän vankinsa kiinni.

”M’thias”, Berwald kutsui, kun viimeinenkin mies alkoi näyttää enemmän kyllästyneeltä kuin innokkaalta palaamaan kotiin. He luultavasti lähtisivät kohta kävelemään, jos mitään ei tapahtuisi.

”Joo, joo”, viikinkimies vastasi ja loikkasi laivan reunan ylitse suoraan veteen ja kahlasi rantaan nopein askelin, ”viimeinen matkustaja pitää vielä odottaa kyytiin.” Tanskalainen virnisti sanoessaan sen, mutta sekä Tino että Eirikur vilkaisivat toisiaan huolissaan kuullessaan sen.

Mathias oli hermostunut ja kaikki olivat nähneet sen hänen tavastaan pyöriä ympäriinsä leirissä koko aamun, mutta oikeastaan hän oli tehnyt sen tarkoituksella. Pysyessään liikkeellä hän saattoi tarkkailla kaikkea samaan aikaan ja varsinkin metsän reunaa. Siksi pieni hahmo, joka oli jo hyvän tovin tarkkailut viikinkejä hämärästä ja pysytellyt varoen piilossa, ei ollut onnistunut välttämään Mathiaksen katsetta. Viikinkimies oli virnistänyt tyytyväisenä ja pitänyt esityksen pystyssä. Norgen täytyisi luulla, että he olivat lähdössä tänään tai hän olisi paennut syvemmälle metsään.

”Sinä luulet, että hän suostuu tulemaan?” Tino kysyi ääneen. Suomalainen oli ehtinyt rohkaistua viime päivinä tarpeeksi puhuakseen ääneen, mutta Eirikur jaksoi silti luoda äkäisiä mulkaisuja jokaiselle miehelle, joka tuli paria metriä lähemmäs.

”En luule. Minä tiedän ja… Se alkaa nyt!” Mathias vastasi ja tarttui kiinni Eirikurin käsivarteen kiskaisten hänet luokseen. Hopeahiuksinen nuorukainen älähti ja yritti kiskoa kätensä vapaaksi, mutta sitten veitsi ilmestyi hänen kaulalleen.

”Älä liiku äläkä päästä äännähdystäkään”, viikinkimies totesi synkällä äänellä, ”jos kaikki menee niin kuin minä sanon, sinä et menetä pisaraakaan verta.” Eirikur inahti hiljaa ja yritti nähdä kaulallaan olevan veitsen, mutta Mathias piti terän aivan hänen ihoaan vasten.

”Päästä hänet!” Tino huusi ja olisi tullut lähemmäs, jos Berwald ei olisi ottanut häntä kiinni.

”Pidä pikku ystäväsi erossa tästä”, Mathias käski ruotsalaista, joka nyökkäsi totisena ja nosti Tinon helposti ylös olkapäälleen. Suomalainen kiljui vielä hetken ja yritti potkia miestä, mutta sitten Berwald mutisi jotain ja hän rauhoittui antaen vastahakoisena käsiensä roikkua vapaasti maata kohti.

”Norge!” Mathias huusi jonnekin metsää kohti välittämättä muusta, ”Norge, minä tiedän että sinä olet siellä ja minulla on sinun veljesi… Ikävä kyllä minulla ei ole käyttöä heille, joten käytkö kanssani taas kauppaa, Norgeni? Vastaa tai pikkuveljesi kuolee tähän ja toinen seuraa perässä!” Hetken oli täysin hiljaista, mutta sitten jokin kahahti hiljaa yhden kuusen latvustossa ja Lukas liukui varoen alas puusta. Tässä vaiheessa suurin osa viikingeistä alkoi luoda moittivia katseita niitä miehiä kohti, joiden tehtävä olisi nimenomaan ollut vahtia leiriä ja pitää huolta ettei kukaan tulisi noin vain lähelle, mutta Mathias keskittyi vain norjalaiseen.

”Olen tässä”, Lukas totesi ja hänen ilmeensä pysyi vakavan tyynenä. Hänen vaatteensa olivat repaleiset ja hän oli kietonut kahleen pätkän ranteensa ympärille, mutta hän ei kuitenkaan väistänyt Mathiaksen katsetta tuumaakaan.

”Tule lähemmäs”, viikinkimies käski, mutta norjalainen ei liikahtanut.

”Päästä ensin veljeni”, hän vastasi. Mathias piti vielä hetken veistään Eirikurin kaulalla, mutta sitten hän virnisti ja laski kätensä. Hän tönäisi nuorukaisen kohti Berwaldia, joka tarttui kiinni tämän olkapäästä vapaalla kädellään. Mathias viittoi kutsuvasti Lukakselle ja tällä kertaa hän totteli astuen pari metriä lähemmäs. Ei aivan suoraan viikingin eteen, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin joten he pystyivät näkemään toisensa paremmin ja puhumaan ilman huutamista. Mathiaksen pienestä merkistä muutamat miehet kiersivät nuorukaisen taakse, jotta tämä ei pääsisi enää perääntymään. 

”Olen iloinen, että vastasit kutsuuni”, Mathias totesi, ”olisi ollut sääli jättää sinut tänne yksin.”

”Et antanut paljoa vaihtoehtoja”, Lukas vastasi ja hetkeksi hänen katseensa viivähti Eirikurissa ja ruotsalaisen olalla roikkuvassa Tinossa, ”mitä tahdot?” Mathiaksen virnistys vain leveni.

”Minä tahdon sinut mukaani”, hän sanoi, ”säästän veljiesi henget siitä hyvässä ja jatkan siitä sopimuksesta, jonka teimme ennen kuin kadotin sinut.” Mies valitsi sanansa oudosti, mutta jos Lukas sitä ihmetteli, hän ei näyttänyt ajatusta ulospäin.

”Hyvä on”, norjalainen vastasi suoraan ja onnistui yllättämään viikingin, joka oli odottanut silti vastahakoisempaa reaktiota vaikka hänellä olikin etulyönti asema tässä neuvottelussa. Mathias kuitenkin tointui nopeasti ja hänen ilmeensä vaihtui itsevarmasta voitonriemuiseksi.

”Tule Norgeni…”, hän kutsui lähes kuiskaten ja ojensi kätensä, mutta Lukas ei liikahtanut. Hän vilkaisi vielä kerran veljiään, jotka kumpikin olivat joko liian kauhistuneita tai sitten järkyttyneitä puhuakseen mitään.

”Mathias, minulla on myös jotain muuta”, Lukas sanoi tyynesti ja viikinki hätkähti hieman, kun norjalainen lausui hänen nimensä. Voi kuinka kaunis Norgen ääni olikaan ja miten oikealta se kuulosti sanoessaan hänen nimensä, mutta tilanne oli vielä auki, joten Mathias hillitsi itsensä.

”Mitä Norge?” hän kysyi ja livautti pienen annoksen viettelyä ääneensä. Hän tahtoi norjalaisen niin pahasti, mutta hän tahtoi myös yrittää toista tapaa, että Lukas itse tulisi hänen syliinsä vapaasta tahdostaan. Enemmin tai myöhemmin se tapahtuisi juuri niin.

”Tule tänne”, Lukas sanoi ja viittasi kädellään ympärilleen, ”en tahdo muiden kuulevan.” Mathias naurahti ja muutamat viikingeistä naureskelivat mukana aivan kuin norjalainen olisi kertonut jonkin erittäin kaksimielisen vitsin. Äänet kuitenkin vaikenivat nopeasti Lukaksen kylmän katseen alla.

”Eli vain minun korvilleni? Se käy hyvin, Norge”, Mathias vastasi tyytyväisenä ja käveli innokkain askelin sen muutaman metrin matkan, joka heitä enää odotti. Lukas ei väistänyt tai perääntynyt, vaikka viikinki suorastaan painautui häntä vasten. Itse asiassa hän teki juuri päinvastoin ja kurottautui ylöspäin saadakseen kuiskattua sanansa Mathiaksen korvaan.

”Sinä pidät kaupanteosta, Mathias, etkö pidäkin?” Lukas kuiskasi tyynellä sävyllä, ”muistatko, mitä lupasit siitä hyvästä, että sait koskettaa minua? Minä en koskaan saanut osuuttani, joten olet yhden velkaa.” Mathias hymähti ja hänen kätensä kohosi sivelemään norjalaisen hiuksia.

”Tietenkin, Norge…”, hän vastasi, ”mitä tahdot minulta? Uusia vaatteita ehkä? Koruja kaunista ihoasi vasten vai erityistä kohtelua? Voin antaa…”

”Tahdon, että opetat minut taistelemaan”, norjalainen keskeytti yhä kuiskaten. Mathias oli hetken hiljaa miettien ehdotusta, mutta sitten hän nyökkäsi.

”Minä pidän kyllä sinut turvassa”, hän vastasi, ”mutta jos Norgeni toivoo sitä… Teen sinusta soturin.”

”Minä en luota sinun suojeluusi”, Lukas totesi ja Mathias peitti hetkittäisen loukkaantumisensa taitavasti, ”mutta sitten olemme sujut.”

”Ainakin toistaiseksi. Rakastan käydä kauppaa kanssasi, Norge”, Mathias vastasi ja sitten hän suikkasi virnistäen pienen suukon norjalaisen huulille tarttuessaan käsillään tämän vyötäisille. Helpolla liikkeellä hän nosti Lukaksen olalleen aivan kuin Berwald oli nostanut Tinon ja hän nosti vapaan kätensä ilmaan voiton merkiksi, ”ja nyt miehet! Kotia kohti!” Hänen huutoonsa vastattiin myöntävästi ja kaikki lähtivät siirtymään laivaan ajatellen jo kotia, jonne ei olisi pitkä matka.

”Laske minut alas, idiootti!” Lukas vastusti olotilaansa, mutta Mathias vain nauroi. Joku päivä, joku kaunis päivä norjalainen tulisi hänen syliinsä ja rakastaisi häntä. Sitä odotellessa Mathias voisi aivan hyvin käyttäytyä kuin viikinkisoturin kuului.


A/N: Kyllästyin Norjan säälimiseen :'D Eli nyt alkaa sitten tulla enemmän asiaa Tinon ja Eirikurin näkökulmasta ja Lukas saa keskittyä opettelemaan viikinkinä oloa.
Kommentoikaa, jos tätä joku vielä lukee...

AnanasRypäle

  • Banaanikärpänen~
  • ***
  • Viestejä: 18
  • o~(ö__ö)~o
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 11. osa 14.12.
« Vastaus #43 : 14.12.2011 21:55:37 »
Minä ainakin luen! U_____U (ja uskon että moni muukin, muttei vain kommentoi)

Ah, uusi kappale tuli näinkin pian. Luulin, että saisin odottaa hiukan kauemmin mutta hyvä näin. n___n
Sipi saisi asettaa sulle jatkossakin deadlinejä, jotta me nälkäiset lukijat saisimme ruokaa. >8D
Paitsi toisaalta paremmin käyttää enemmän aikaa kappaleisiin, kuin tehdä nopeasti hutaistuja. Ja onhan sitä muutakin elämää kuin pelkkä tämän ficcin kirjoittaminen. ^^ *selittää kaikkea turhaa*

Mutta hyvä oli tämäkin. Saatiinpa norjakin takaisin messiin.
Luulin kyllä yhdessä vaiheessa että Lukas löisi tai muuten yrittäisi rökittää Mathiasta, mutta ei niin käynytkään. Ei se kyllä olis pärjännytkään... Tanska kun on niin mahtava. ^^
Yllätyksenä tuli se, että Lukas halusi Mathiaksen opettavan tälle kuinka taistellaan. Mainiota! Odotan innolla. (:
Ja kiva, että ensi kappaleessa saadan katsella asioita hieman Tinon ja Eirikurinkin näkökulmasta. n_____n
« Viimeksi muokattu: 14.12.2011 21:57:57 kirjoittanut AnanasRypäle »

Sinu

  • ***
  • Viestejä: 119
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 11. osa 14.12.
« Vastaus #44 : 15.12.2011 16:28:12 »
Jes! Norja on taas Norja eikä mikään pompoteltava rassukka. Ihanaa että kyllästyit hänen säälimiseensä. Se ei sovi hänelle pidemmän päälle yhtään. Nyt tuli tunne, että tämä ficki alkaa käydä todella mielenkiintoiseksi. Tunnustan, että välillä vähän pelkäsin, että mihin tämä kaikki johtaa... ^^'' Mut onneksi et anna asioiden koskaan lipsua kaaokseen.
Ja Preussi on cool! Kaikessa mahtavuudessaan, tietysti.

Piti muuten kysymäni, että mitä tapahtui lukujen nimille? Ne oli niin kivoja noin erilaiset syndroomat. Eipä tässä muuta. Mukana pysytään hamaan tappiin asti. (:
Jag tänker banka dig gul och blå!

Joulutonttu

  • ***
  • Viestejä: 60
  • Kaksi niin erilaista
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 11. osa 14.12.
« Vastaus #45 : 18.12.2011 21:04:37 »
Minä luen. saatan olla välillä töykeä, mutta tämä ficci, ah.. Hetalia + viikinkiaika = hyviä muistoja (Sain joskus vitosluokalla ekan kymppini historiasta viikinkiajasta/suomen esihistoriasta.. Vikasta tehtävästäki lisäpiste ekaa kertaa ku kirjoitin ruotsin viikingeistä) ja hetalia on vaan niin ihanaa. Jatkathan tätä varmasti? Lupaa se minulle käsi sydämellä ! Jos tää ei jatku niin olen hyvin maassa ~ :( Tää on yksi parhaista ficeistäsi ! :--'D Ja ymmärrän kyllä, jos on muutakin hommaa, mutta pääasia että tämä jatkui! Ihana luku jälleen.

MyrsyliuutE_96

  • C'est Gryffondor
  • ***
  • Viestejä: 587
  • Upsiding down.
    • Myrsis's site
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 11. osa 14.12.
« Vastaus #46 : 30.12.2011 18:57:48 »
Ahsoo. Minäkin palaan ruutuun :D
Tiedätkös, Köpi on hyvin kehittyvä ja monimuotoinen tarina. Siinä on monta syvyyttä ja se on ihan makea tapaus muutenkin, joten siitä on pakko pitää. Ilmaiset asiat ihanalla tavalla ja se tekee ainakin minut tosi tyytyväiseksi tähän.. juttuun. Ideahan on yhä tosi loistava, nyt siihen vain tulee enemmän käsittelypintaa kun jatkat tätä eteenpäin ja se on kiva juttu.

Kymppilukuhan oli lähinnä pelkkää SuFiniä, mikä ei sinänsä edes ollut kovin yllättävää. Se oli yllättävää, että taisit kuvata suhteellisen lyhyen ajan tapahtumia mutta jollakin tavalla sait sen tuntumaan pitkältä. Sanavalinnat aiheen suhteen olivat tosi sopivat ja mielestäni ainakin tapahtumien kulku oli looginen ja hyvä. Siis niinkuin tosi viihdyttävää draamanpoikasta ilmassa, vaikka Berwald ei saakkaan unelmien kullaltaan sitä vastakaikua, ainakaan ihan siinä muodossa kuin hän tahtoisi. Mutta sinä teit Ruotsista juuri sellaisen kuin olisin kuvitellutkin. Jossakin sisäisessä fanonissani Ruotsi rakastaa Suomea kokoajan ja aina, ja siksi pidin siitä luvusta paljon:'D Anna anteeksi analyysipoikasen vammaus kun en tosiaankaan muista luvusta ihan hirveästi.

No, tuo yhdestoista sen sijaan oli ihan erilainen. Siinä tapahtui jotakin juonelle oleellista ja tapahtumapaikat ja -ajat vaihtelivat entiseen tahtiin, mistä tykkään, älä huoli. Kielellisesti teksti on oikeaa ja hahmot ovat minusta ainakin pysyneet hyvin itsenään, ehkä ne ovat enemmän sinun näköisiäsi kuin jossakin aiemmassa fikissä, mutta kuitenkin itsejään. Se on taito josta kannattaa olla ylpeä^^ Betana minulla on yhä jonkinlainen muistikuva tulevista tapahtumista ja pidän sitä yhä etuoikeutena, joten pystyn melkein suoraan lonkalta väittämään, että tarina yrittää kirjoittaa itseään jollakin tavalla.. Voi hitto, en osaa selittää miten ajattelen tämän^^' Mutta siis niin, käytännössä virheetöntä tekstiä. Tykkään. Kaupankäyntihän on muuten oikeastaan jo oma tarinansa, ainakin minusta se käy jo hyvinkin sitovasta sivujuonesta. Nam♥~

Hahmoista vielä sen verran, että olet valinnut juuri oikean hahmon oikeaan paikkaan. Roolitus on ihan käsittämättömän awesome^^ Tuitui vaan. Ainiin, ja ota huomioon, sinä kykenet herättämään tunteita. Pariin kertaan olen melkein itkenyt tämän kanssa ja siihen vaaditaan jo melko paljon nykyään, ihan totta. Nauran, itken tai awwittelen, mieluiten taidan tehdä sen juuri sinun fikkiesi kanssa, koska fikeissäsi on aina sitä jotakin. Jos on ihan pakko antaa kritiikkiä, niin sanoisin että viilaisit hieman sanavalintoja, välillä ne tuntuvat vähän valjuilta, mutta eivät häiritsevän paljon. Se on ehkä ainut asia enää, missä sinun pitäisi prepata. Sekään ei vaadi paljoa ja se voi olla ihan hyvin minunkin korvieni välissä.

Okei, olen puhunut. Anteeksi taas kommentin laatu, mutta minä yritin kovasti. Ehkä tajusit pointin ja saat tuosta jotakin selvää. Mutta vielä viimeiseksi: Köpi FTW. ♥

<3:llä
~Myrsis~
'Cuz I'm Behind the Broken Mirror  on my own

B. A. T.1/3+2♥

Vinzup

  • Purilaiskuningastar
  • ***
  • Viestejä: 66
  • Captain Smållwave
Vs: København -syndrooma, K-15 Hetalia | 11. osa 14.12.
« Vastaus #47 : 30.12.2011 19:15:48 »
Saat potkaista, anteeksi... ^^" Nyt minä kyllä kommentoin vaikka mikä olisi!!!

Jees, loistavaa näpytystyötä jälleen kerran ystäväiseni! Näistä viikingeistä en saa kyllä sitten tarpeekseni... ;) Toi on kyllä niin mukavaa luettavaa, tykkään etenkin tosta, miten tuo Norjan ja Tanskan "suhde" (jos sitä nyt siksi voi sanoa) muotoutuu. Mä sitten rakastan sitä! <3 Puhumattakaan Ruotsista, se on vaan niin symppis. :3

Lainaus
Mathiaksen kanssa käydyn juttelutuokion jälkeen Tino oli kiltisti palannut takaisin leiriin ja Berwald oli lähes välittömästi poiminut hänet taas mukaansa. Oikeastaan pieni ääni suomalaisen mielessä sanoi, että mies oli odottanut häntä takaisin, mutta Tino vaiensi se itsepintaisesti. Hän oli vanki ja hänen vanginvartijansa oli vain innokas työssään.
Se juttelutuokio Mathiaksen kanssa... Se sai mulle hymyn huulille. :3 Oli jotenkin ihanaa lukea sitä, miten Mathias kyselee Tinolta Lukaksesta.
 Ja sitten Berwald nappasi Tinon. xD Pfft, innokas työssään, kertakaikkiaan. :D *thumbs up*

Lainaus
Hän ei tahtonut olla pelkästään suomalaisen suojelija eikä hän tahtonut olla pelkkä veli tälle.

Hän tahtoi Tinon omakseen.

Hän tiesi tekevänsä kaikkensa sen vuoksi.

”Olen pahoillani”, Tino mutisi nopeasti ja kiskaisi kätensä vapaaksi.
Sydäntäsärkevää, mutta ihana D: Mutta onneks meidän Sveltä ei konstit lopu. :) Kyllä se siitä!! :D

Sitten pääsemmekin metsään rämyämään. Vihdoin ja viimein Norja sai ansaitsemansa levon! :) Islannin mietinnät veljestään oli just paikallaan, sopi koko tarinaan hyvin. Ihanaa tietää, että se on aidosti huolissaan veljestään...
 Mutta kun Preussi tuli paikalle, niin... Ei hyvä Luoja repesin. xD Mä olin kokonaan unohtanut sen!! No, hyvä että virkistit muistiani... ;D Vaikka harmittaahan tietenkin, että Islannin pakoreissu katkesi siihen. ;)

Lainaus
”Hei kaikki!” joku huusi ja sai aikaan pienoisen kuhinan miesten joukossa, ”mahtavuus on saapunut, joten kumartakaa, jos ette ole sitä vielä tehneet.” Mathias virnisti ja nousi ylös kuullessaan äänen, mutta Berwald huokaisi hiljaa ja mietti, mitä ihmettä hän oli tehnyt väärin kun jumalat nyt päättivät lähettää kaikki typerykset paikalle juuri kun hän olisi tahtonut olla ihan rauhassa kahdestaan Tinon kanssa.
Jee, Preussi! XDD Mun reaktio oli kutakuinkin sama kuin Mathiaksen, sillä poikkeuksella tosin, että takalisto pysyi liimattuna tuoliin. x) Ja en voinut kuin tirskua Ruotsille. ;D
Mutta, nyt alkaakin olla ryhmä rämä koossa! :) (Pitivät he siitä tai eivät.)

Lainaus
Lukas ei ollut pelkuri eikä hän ollut heikko persoona, mutta silti hän oli alusta lähtien juossut karkuun viikinkimiestä, joka oli lähes puolihuolimattomasti vienyt hänen entisen vapautensa ja alistanut hänet. Mutta Mathias ei ollut saanut kaikkea ja Lukas kyllä tiesi tasan tarkkaan, miten käyttää sitä mitä hänellä oli jäljellä. Hänen pitäisi vain lopettaa pakeneminen.
Noniin, jes! Lukas messissä! Mä pidin tän pätkän vahvasta päättäväisyydestä ja siitä, miten Norja vihdoin päätti ottaa härkää kiinni sarvista. Hienoa, että asiat alkaa nyt mennä mallilleen, ainakin osittain Lukaksen osalta.

Lainaus
”Ainakin toistaiseksi. Rakastan käydä kauppaa kanssasi, Norge”, Mathias vastasi ja sitten hän suikkasi virnistäen pienen suukon norjalaisen huulille tarttuessaan käsillään tämän vyötäisille.
No aws. Tykkäsin tästä pienestä DenNor hetkestä, vaikkakin tämä jälkimmäinen puolisko parista ei varmaan ihan yhtä paljon... ;D Mutta kieltämättä on ovela tuo Norja. Eipä olisi mulle tullut tuo heti mieleen, mutta tottahan se. :O Ovelaa... ;D

Lainaus
Sitä odotellessa Mathias voisi aivan hyvin käyttäytyä kuin viikinkisoturin kuului.
Kyllä! Ja justiinsa tuosta käytöksestä pidän!! :D ...jei BD

Okei, tämä kommentti on laadultaan _aivan_surkea_ ja pahoittelen sitä :( Mutta, jälleen kerran, rakastan tätä tarinaa ja sun tapaasi kirjoittaa sitä... Juoni kulkee hyvin eteenpäin, ja uskon että Norjankin tilaisuus vielä koittaa ;D Mielenkiinnolla jäänkin odottamaan mitä tuosta taistelemiseen opettelusta/opettamisesta tulee ja mitä siitä seuraa. :) Jatka samaa rataa!! :33
- Vini kuittaa -
B.A.T. & Kaaosduo! ~beware~ <3
Vielä ne mammuttikärpäset valtaa maan.
Tunnen itseni lampaaksi kissojen joukossa...

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 11. osa 14.12.
« Vastaus #48 : 18.06.2014 21:04:55 »
*Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin*
Vyra: ...Hups.

Yleisön pyynnöstä ja siitä tiedosta johtuen, että mulla on ensimmäinen vapaa kesä viiteen vuoteen ja aikaa tehdä mitä lystää, Köpi on nyt lopettanut kitumisen ja herännyt kuolleista. Piti aika kaukaa kaivaa tämä.

Suuret kiitokset kaikille, jotka olette kommentoineet mun fikkeihin sinä aikana kun olin eläkkeellä. Näin ne kommentit pari viikkoa sitten kun aloitin Köpin kirjoittamisen taas ja ne lämmittivät sydäntä kovin. Toivottavasti annatte anteeksi poissaoloni. Olen ihan elossa ja kaikki raajat paikallaan. Paitsi oikea käsivarsi. Se tahtoo kuulua jollekin muulle ilmeisesti.

Ihan ensiksi:

AnanasRypäle: Kiitos! Kyllä se Lukas vielä Mathiaksen rökittää parin luvun päästä.

Sinu: Kiitos! Mä muistelen, että se meni niin että mä kyllästyin keksimään uusia syndroomia lukujen nimiksi. Mä kuitenkin oon nyt ottanut ne taas käyttöön, vaikka ovatkin aika hatusta revittyjä.

Joulutonttu: Kiitos paljon!
Lainaus
Jos tää ei jatku niin olen hyvin maassa ~
Anteeksi... Auttaako yhtään, jos se jatkuu nyt?

Myrsis: Kiitos! Siinpä oli syvällinen analyysi. Piti ihan itekin jäädä miettimään noita juttuja vähän tarkemmin.

Vini: Kiitos! Se olen minä, jota pitää potkia...

Lyhyt selostus edeltäneistä tapahtuneista ja pientä yleishöpinää siltä varalta, että ette halua lukea kaikkea uudelleen:

Lukas, Tino ja Eirikur ovat veljeksiä (Tino avioliiton kautta ja Lukas ja Eirikur biologisia) jotka asuvat keskenään pienessä mökissään jossain päin Norjaa. He ovat köyhiä, mutta pärjäävät joten kuten kunnes eräänä päivänä Mathias päättää saapua kylään. Hän ja Berwald ryöstävät kylän miestensä kanssa ja Mathias päättää myös kaapata Lukaksen ja hänen veljensä, koska norjalainen teki häneen vaikutuksen. Laivalla Mathias nimeää Lukaksen Norgeksi ja kiusaa häntä. Lukas kuvittelee veljiensä kuolleen ja yrittää vahingoittaa sekä itseään että Mathiasta. Vasta epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Lukakselle selviää, että Tino ja Eirikur ovat hekin matkalla mukana.

Mathias alkaa "tehdä kauppaa" Lukaksen kanssa, jotta veljet saisivat paremmat olot. Myrsky kuitenkin yllättää viikingit ja Lukas ja Eirikur putoavat mereen. He päätyvät rannalle jonkin matkan päähän viikingeistä, joiden seurassa Tino edelleen on. Lyhyen tapahtumaketjun päätteeksi veljekset päätyvät kaikki jälleen Mathiaksen luo. Myös Preussi tekee esiintymisensä ja paljastuu, että todellinen syy Mathiaksen ryöstöretkeen on vedonlyönti, jonka hän teki miehen kanssa.

Tässä fikissä käytetään ihmisnimiä (kaikki hahmot eivät ole vielä esiintyneet) eli:
Tanska = Mathias
Norja = Lukas / Norge
Suomi = Tino
Islanti = Eirikur
Ruotsi = Berwald
Preussi = Gilbert
Hollanti = Daan
Espanja = Antonio
Ranska = Francis
Saksa = Ludvig
Italiat = Feli ja Lovi
Unkari = Eliza / Erzsébet
Turkki = Sadik
Egypti = Gupta

Koska viimeisimmästä luvusta on niin kauan, mun kirjoitustyyli on luultavasti muuttunut vähän ja lisäksi olen kadottanut alkuperäisen juonisuunnitelman. Keksi jo uuden, mutta pyydän kuitenkin anteeksi mahdollista hyppäystä. Yritin tehdä vaihdoksen niin pehmeästi kuin voin. Huomauttakaa, jos löydätte joitain räikeitä eroja niin yritän sitten kiemurrella ja selitellä ne parhaani mukaan.

Ja sitten asiaan! Olkaa hyvät, København -syndrooma luku kaksitoista:



Kahdestoista luku: Viikinki-syndrooma


”Olemme melkein perillä”, Mathias totesi tyytyväisenä seuratessaan aluksen kannelta, miten tuttu rantaviiva lipui ohitse. Berwald nyökkäsi ja murahti jotain, mutta Gilbert päätyi olemaan senkin edestä puhelias. Kalpea mies oli jo ajat sitten selittänyt, miten hän oli palannut omalta matkaltaan päiviä sitten ja päättänyt ihan vain tylsyyttään tulla Mathiaksen joukkoa vastaan. Hän myös kertoili useita tarinoita matkastaan kaikille jotka välittivät kuunnella ja myös niille jotka eivät olisi välittäneet. Suurin osa niistä jutuista tuntui olevan räikeästi väritettyjä ja usein niissä kävi huonosti jollekulle jonka nimi oli Daan.  Eirikur, joka oli aluksi pelännyt miestä, oli nopeasti vaihtanut mielipidettään ja luokitellut hänet ”harmittomaksi”. Hänellä alkoi olla myös kohtalaisen hyvä käsitys kaikista Gilbertin kavereista ja vaikka hän tunsi syvää myötätuntoa Daania kohtaan, hän myös vannotti itsensä pysymään kaukana kaikista heistä. Ainakin niistä, joiden nimet olivat Antonio ja Francis.

”Sinun onnesi. Vain muutama tunti ja minä olisin jo voittanut”, Gilbert totesi virnistäen.

”Se olisikin ollut ainoa tapa, millä olisit ehkä voittanut”, Mathias vastasi sujuvasti ja päätti sitten jättää viikinkitovereidensa seuran hetkeksi mennäkseen viihdyttämään Norgeaan, joka oleskeli veljiensä seurassa täsmälleen laivan toisella puolella. Tanskalaisviikingille näin pieni välimatka ei ollut kuitenkaan mitään ja hän harppoi nuorukaisten luokse hymy huulillaan.

”…idiootti”, Lukas mutisi. Tino oli saanut vapaat kädet viikinkien lääketarpeisiin, osittain Berwaldin vahvan vaikutuksen ansiosta, ja hän oli sekoittanut niistä erittäin pahan hajuisen liemen, joka kuitenkin toimi erinomaisesti vieden kaikki Lukaksen kivut mukanaan. Lääkkeen tehoon tyytyväisenä Tinon parantajanvaistot olivat heränneet ja parhaillaan hän kursi Berwaldia kokoon. Lukas ei tiennyt miten, mutta jotenkin Tino oli saanut selville että miehellä oli vasemmassa pohkeessaan vanha haava, joka huonon hoitamisen vuoksi repesi auki silloin tällöin, joten tällä hetkellä ankarailmeinen mies istui hiljaa paikallaan seuraten lähes lumoutuneella ilmeellä kuinka Tinon näppärät sormet työskentelivät langan ja luuneulan kanssa.

”Kohta näette uuden kotinne”, Mathias virnisti ja pörrötti ohimennen Lukaksen hiuksia, ”pidätte siitä varmasti. Lämmintä, seuraa ja tarpeeksi ruokaa talveksi. Upea paikka.”

”Sinäpä vähään tyydyt”, Lukas totesi kuivasti.

”Yksinkertaiset ilot pitävät miehen tiellä”, Mathias vastasi, ”tietenkin olisin paljon iloisempi, jos…”

”Ei”, Lukas sanoi tarpeeksi vahvalla sävyllä, että Tino vilkaisi häntä uteliaasti ompelutyönsä parista. Mathias huokaisi pettyneenä ja leikitteli hetken nuoremman miehen hiuksilla ennen kuin hänen piti väistää kohti tulevaa kättä.

”Hyvä juttu, että meillä on valmiiksi ylimääräisiä majoja”, mies totesi kuulostaen silti hieman pettyneeltä. Lukas ja hän olivat käyneet pitkähkön keskustelun heti sen jälkeen, kun nuorempi oli onnistunut rimpuilemaan itsensä pois vanhemman olalta. Keskustelun koko sisältö ei ollut muille täysin selvä, mutta ainakin se oli sisältänyt vaatimuksen siitä, että veljekset saisivat oman majansa, tarkennuksia siihen mitä Lukas halusi Mathiakselta oppia ja muita ehtoja. Tällä hetkellä myös Lukas oli ilman kahleita eikä ketään heistä vahdittu enää niin tiukasti.   

Lukas jätti viikinkimiehen huomiotta ja keskittyi pitämään Eirikuria silmällä. Nuorin veljistä oli ajautunut hieman lähemmäs tauotta puhuvaa Gilbertiä eikä Lukas ollut aivan varma, pitikö tilanteesta. Toisaalta hän oli myös aivan varma, että Eirikur vaivaantui kuuntelemaan miestä vain siksi että kaikki muut vaihtoehdot olivat istua hiljaa paikallaan ja laskea kuinka monta tikkiä Berwald kestäisi inahtamatta. Tino oli kyllä puuduttanut miehen jalan ja antanut hänelle kipulääkettä, mutta hän oli paljon isokokoisempi kuin kukaan Tinon edellisistä potilaista, joten ilmeisesti suomalainen oli laskenut annoksen väärin ja sen teho oli jo hälventynyt. Lukas oli jo hetken seurannut ison miehen pieniä kivun värähdyksiä, mutta jos mies itse ei aikonut sanoa mitään, ei sanoisi hänkään.

”Heeeeei!” kirkas naisen ääni huusi yhtäkkiä ja muutamat viikingeistä vastasivat tervehdykseen. Lukas nosti päätään sen verran, että näki rannalla hieman ponia isomman hevosen selässä istuvan ruskeahiuksisen naisen, joka heilutti kättään laajassa kaaressa. He olivat seuranneet tiukasti rantaviivaa, joten naisen ääni kantoi hyvin laivaan asti, ”missä te oikein kuhnitte?!” Mathias nousi ylös ja vilkutti naiselle aivan yhtä villisti.
”Oli pakko poimia Gil kyytiin!” hän huusi vastauksen ja kalpea mies, joka oli huomattuaan naisen hiljentynyt ja syöksynyt mahalleen laivan pohjaa vasten.

”Vai sinne hän katosi”, nainen sanoi, ”Gil! Sinun veljelläsi on sinulle vähän asiaa!” Gilbert kirosi hiljaa, mutta nainen ja Mathias kumpikin nauroivat. Berwald murahti jotain itsekseen ja keskittyi viestimään omalla tavallaan kiitosta Tinolle, joka oli juuri saanut työnsä päätökseen. Vakava mies ei ollut paras itsensä ilmaisusta, mutta ilmeisesti suomalainen kuitenkin ymmärsi edes sinne päin.

Mathias vaihtoi vielä muutaman sanan naisen kanssa, kunnes hän ilmoitti ratsastavansa edeltä kylään varoittamaan muita ”suurten sotureiden” paluusta. Lukas ei ollut koskaan ennen tavannut ketään, joka onnistui lausumaan lainausmerkit, mutta tämä nainen onnistui siinä todella hyvin.

”Eliza on hyvä tyyppi”, Mathias totesi kun nainen oli kadonnut laukkaavan hevosen kanssa metsään, ”mutta kannattaa suojautua silloin kun hän on sotapolulla.”

”Hullu nainen!” Gilbert totesi kauempaa.

*****
Veljesten ensimmäinen vaikutelma viikinkikylästä oli sekaisuus.

Kylä ei sijainnut aivan rannan tuntumassa vaan heidän täytyi kävellä hetki polkua pitkin sisämaahan päin. Osa Mathiaksen miehistä jäi puuhastelemaan jotain laivan kanssa, mutta suurin osa mukaan lukien Mathias itse ja vangitut veljekset, lähtivät välittömästi kävelemään. Suurin osa myös otti jonkin kantamuksista mukaan. Lukas ei ollut varma tynnyreiden ja säkkien sisällöstä, mutta hän epäili niitä ryöstösaaliiksi. Kukaan ei edes tarjonnut heille kolmelle mitään kannettavaa, vain Tinolla oli pieni lääkelipas jonka hän oli ilmeisesti puolihuolimattomasti ominut itselleen ja jota kukaan ei uskaltanut pyytää takaisin koska Berwald mulkaisi pahasti jokaista joka rohkeni edes lähestyä suomalaista. Mathias kantoi vain pientä pussia jonka hän oli huolella kaivanut esiin.

Itse kylä näytti siltä, että se oli perustettu vahingossa. Pieniä majoja oli useita sikin sokin ilman sen selkeämpää kaavaa ja joukossa oli muutama isompi rakennus, joiden tyylin Lukas tunnisti kotoa. Osa rakennuksista oli tehty puusta ja osa kivestä. Jossain suurin piirtein majojen keskellä oli aukea ja tulenteko paikka. Ihmiset kulkivat majojen lomitse hoitaen omia asioitaan ja tervehtien saapuvaa joukkoa. Lukaksen oli vaikea arvata kylän varsinaista väkilukua, mutta hän veikkasi sen asettuvan 50:nen ja sadan ihmisen välille. Monilla Mathiaksen miehillä tuntui olevan perhettä ja he häipyivät yksi toisensa jälkeen jonnekin kunnes jäljellä olivat vain Berwald, Mathias, Gilbert ja he kolme.

”Minä taidankin tästä lähteä ennen kuin se hullu…”, Gilbert mutisi, muttei ehtinyt paeta ennen kuin pettävän iloisesti hymyilevä nainen ilmestyi suoraan hänen eteensä.

”Lähdössä minne?” Eliza kysyi viattomasti. Hän oli jättänyt hevosensa jonnekin, mutta oli edelleen pukeutunut ratsastukseen paremmin sopiviin miesten vaatteisiin. Gilbert oli aikeissa vastata, mutta Eliza ei antanut hänelle edes mahdollisuutta vastustella. Nainen vain poimi miehen mukaansa ja väläytti ystävällisen hymyn kaikille muille mennessään.

”Gil taitaa olla pulassa”, Mathias naureskeli ja heilutti miehen ja naisen perään, ”selvä, minun täytyy mennä esittelemään aarteeni. Berwald, näytä sinä näille kolmelle missä he voivat asua ja kerro kaikki.” Iso mies nyökkäsi ja mutisi jotain mikä kuulosti lähinnä myöntävältä. Mathias lähti harppomaan pitkin askelin poispäin, mutta pysähtyi sitten yhtäkkiä ja kääntyi ympäri aivan kuin olisi unohtanut jotain.

”Ai niin, ja Norge”, hän sanoi ja palasi takaisin siksi aikaa, että ehti koskettaa kädellään Lukaksen poskea ja hiuksia, ”jos koskaan tarvitset mitään, käänny vain puoleeni, rakas.”

”Painu helvettiin”, Lukas vastasi painottaen sanoja huolella, jotta niiden viesti olisi erittäin selkeä jopa typerykselle. Mathias kuitenkin vain naurahti ja katosi paikalta sanoen jotain siitä että hän todellakin piti enemmän tulisesta tyypistä.

”T’tä t’etä”, Berwald mutisi ja lähti johdattamaan veljeksiä kylän sokkeloiden läpi.

Berwald johdatti heidät ripeästi kylän läpi kohti metsää. Muutamat viikingit loivat heihin uteliaita katseita, mutta kukaan ei pysähtynyt tai puhunut mitään. Suurin osa vain väisty heidän tieltään kyselemättä sen enempää, mistä uudet tulokkaat oikein tulivat ja mitä he siellä tekivät. Tino ei ollut aivan varma, mutta hänestä ihmisten varovaiset katseet Berwaldin suuntaan selittivät osittain sen, miksi kukaan ei kysynyt mitään. Nuorukainen huomasi ihmettelevänsä tätä asiaa mielessään. Berwald oli tietenkin pelottavan näköinen kokonsa ja ankaran ilmeensä vuoksi eikä epäselvä puhetapa paljoa parantanut vaikutelmaan, mutta Tino oli huomannut alun pelon jälkeen että mies ei kertaakaan tehnyt uhkaavaa elettä ketään kohti. Tietenkin he olivat vankeja, mutta Berwaldin vahtiva asenne tuntui enemmän turvalliselta kuin ahdistavalta.

Tinon mietteet keskeytyivät äkisti, kun hän käveli suoraan päin miettimänsä miehen selkää. Kuten aina, suomalainen oli eksynyt ajatuksiinsa eikä ollut huomannut että he olivat päässeet jo perille pienen metsänreunassa hieman kylän ulkopuolella seisovan mökin luo. Tino hymyili pahoittelevasti Berwaldille, joka oli kääntynyt katsomaan häntä kumma ilme kasvoillaan. Mies onneksi antoi asian olla ja viittasi vain mökkiä kohden.

”S’inä”, hän sanoi, ”ei asuttu v’hään a’kaan. Ih’an h’vässä k’nnossa s’lti.”

”Ah, se näyttää ihan kivalta”, Tino totesi. Mökki oli suurin piirtein samankokoinen kuin se missä he olivat vielä jokin aika sitten asuneet, mutta siinä oli ehjä katto ja se näytti siltä että joku olisi vielä aivan vastaikään pitänyt siitä huolta. He olivat kaikki myös tyytyväisiä siitä, että se sijaitsi niin syrjässä muista. Lukas ja Eirikur eivät olleet koskaan olleet kaikkein seurallisimpia ja Tinokin nautti rauhasta. Lisäksi pieni etäisyys viikinkeihin olisi luultavasti vain hyväksi.
 
”M’nä asun t’olla”, Berwald sanoi ja viittoi tällä kertaa kohti pientä polkua joka johti syvemmälle metsään, ”jos t’rvitset apua j’skus.” Tino mumisi myöntävästi ja asteli lähemmäs heidän uutta kotiaan. Lukas oli jo marssinut sisälle ja tutki paikkoja äänekkään ryminän säestyksellä. Tino ei ollut varma, mistä hänen veljensä oli taikonut uuden asenteensa, mutta ainakin se oli selkeästi parempi muutos siihen alakuloon, jota Tino oli nähnyt aiemmin.

”M’nä voin n’yttää m’stä saatte r’okaa ja t’rvikkeita”, Berwald lupasi, ”v’en vain n’mä ja t’len t’kaisin.” Tino nyökkäsi. Mies oli kantanut koko ajan kahta säkkiä ja ne alkoivat varmasti painaa jo.

”Kiitos”, hän sanoi yksinkertaisesti ja hymyili miehelle. Berwald tuijotti takaisin ja vain äkillinen tömähdys, jonka Lukas aiheutti tipauttamalla puisen kulhon lattialle ja joka sai Tinon kääntämään katseensa poispäin juuri väärällä hetkellä, esti suomalaista todistamasta sitä harvinaista näkyä punastuvasta viikingistä. Tino hävisi sisälle tarkistamaan, mitä hänen veljensä oli särkenyt, ja Berwald katsoi hänen peräänsä hetken ennen kuin mumisi jotain itsekseen ja lähti kohti omaa kotiaan.

Eirikur, joka oli hiljaa seisonut pihalla ja todistanut hetkeä, katseli mietteliäänä hänen peräänsä.

”Mielenkiintoista”, hän totesi.

*****

”Se on ihan kelvollinen”, Lukas totesi perusteellisen tarkastuksen jälkeen, ”tarvitaan vain puhtaita olkia, vettä ja ruokaa.” Mökin edellisen omistaja oli jättänyt myös sisätilat siedettävään kuntoon ja asumisvalmiiksi. Itse asiassa mökissä ei ollut kuin yksi iso huone, jonka toinen pääty oli nukkumista varten ja toinen tulisijalle. Lukas oli huolellisesti tarkistanut kaikkien parrujen raot siltä varalta, että niitä täytyisi tilkitä talvea varten, mutta kaikki näytti olevan siltäkin saralta kunnossa.

”Mitä te ajattelette tästä?” Eirikur kysyi veljiltään.

”Mökistäkö? Se on ihan kiva”, Tino toisti mitä oli sanonut jo aiemmin, mutta Eirikur pudisti päätään.

”Ei vaan tästä kaikesta”, hän sanoi, ”tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme kaikki kolme yksin. Mitä ihmettä täällä on tekeillä? Olemmeko nyt vankeja ja, jos olemme, mitä meistä tahdotaan?” Tino kohautti olkiaan. Hän ei myöskään oikein pysynyt perillä viikinkien mielenliikkeistä, mutta toistaiseksi kaikkein tärkeintä oli se että he olivat kaikki elossa.

”Ei sillä oikeastaan ole väliä”, Lukas sanoi ennen kuin Tino ehti ilmaista omaa mielipidettään tarkemmin, ”talvi on tulossa ja olemme kaukana kotoa, joten tässä tilanteessa on parempi vain mennä mukana.”

”Lukas on oikeassa”, Tino sanoi mietittyään hetken, ”meitä ei vahdita enää, mutta lähteminen nyt olisi itsemurha. Eivätkä nuo viikingit niin kovin pahoilta tunnu, Berwald sanoi tulevansa kohta takaisin näyttämään mistä saamme ruokaa.”

”Sinä ymmärrät mitä hän sanoo?” Eirikur kysyi hämmentyneenä ja Tino loi häneen yhtä hämmentyneen katseen.

”Tietenkin”, suomalainen vastasi, ”ei se nyt niin epäselvää ole.” Eirikur katsoi häntä oudosti hetken, mutta päätti sitten antaa asian olla.

”Mutta minä silti ihmettelen, miksi meidät kaapattiin?” hän kysyi sen sijaan.

”Se oli varmasti pelkkä päähänpisto”, Lukas totesi hieman liian huolimattomalla sävyllä, ”viikingit eivät ole kovin älykkäitä. Sieppailevat ihmisiä koko ajan ja…” Loppu puheesta vaimeni kuulumattomiin ja Erikur ja Tino jakoivat huolestuneen katseen keskenään.

”Selvä, eli me pysymme täällä”, Tino totesi ja muut myönsivät, ”siinä tapauksessa on varmaan parasta asettua kodiksi.”

****
Berwald saapui myöhemmin taas paikalle, aivan kuten oli luvannutkin. Hän jäi odottamaan ulos vähän matkan päähän ja Tino ilmestyi mökistä pian sen jälkeen. Hän hymyili miehelle kävellessään tätä kohti.

”Lukas ja Eirikur päättivät jäädä tänne”, hän selitti, ”minusta tuntuu, että Lukaksella on silti joitain kipuja sen myrskyn jäljiltä, mutta hän itse vain väitti saaneensa tarpeeksi viikingeistä yhdelle päivälle. Eirikur jäi pitämään hänelle seuraa.” Berwald nyökkäsi ja he lähtivät yhdessä kävelemään takaisin kylää kohti. Tino katseli uteliaana ympärilleen ja hänen viikinkiseuralaisensa lähinnä tarkkaili häntä. Berwald oli muutaman viimeisimmän päivän aikana löytänyt itselleen paljon uusia mieluisia ajanviettotapoja ja kaikki niistä tuntuivat jotenkin liittyvän Tinoon. Nuoremman miehen katselu oli yksi niistä ja samalla hän teki hiljaa mielessään havaintoja. Tino näytti voivan hyvin sillä hetkellä, mutta hän näytti myös väsyneeltä ja hänen äänessään oli pieni vire, joka kertoi siitä että hän puhui ainakin osittain vain tavan vuoksi, ei siksi että halusi nimenomaan puhua. Berwald pohti hetken oliko Tino nälkäinen. Hän oli kyllä yrittänyt ruokkia miehen parhaansa mukaan laivalla. Itse asiassa Tino oli tietämättään syönyt osan myös Berwaldin omasta annoksesta.

Uudet vaatteet Tino ainakin tarvitsisi. Hänen nykyiset olivat jo nuhjaantuneet kaikesta tapahtuneesta eikä kaunis vaalea pellava näyttänyt enää ollenkaan entiseltään. Tinolla ei myöskään ollut kenkiä, mutta hän käveli kuitenkin avojaloin tottuneesti. Berwald vilkaisi huolestuneena harmaan sävyistä taivasta. Hän pystyi jo haistamaan tulevan talven ja hänen täytyi pitää huolta, että Tino selviäisi siitä myös.

”T’nne”, Berwald mutisi ja onnistui säikäyttämään Tinon, joka oli puolihuolimattomasti jutellut niitä näitä.

”Minne?” hän kysyi, mutta seurasi kuitenkin kiltisti.

”V’rastolle”, viikinki vastasi, ”t’rvitset v’atteita.” 

Muutamaa tuntia myöhemmin Tino huomasi omistavansa useammankin uuden vaatekerran, kasan erilaisia tarvittavia esineitä ja parin säkin verran ruokaa. Berwald oli tarkasti pitänyt huolen, että suomalainen saisi mukaansa varmasti kaiken mitä saattoi tarvita. Tino taas oli kuvitellut, että rahattomana hän ei saisi mitään muuta kuin ehkä hieman ruokaa. Tämä kuvitelma oli särkynyt siinä vaiheessa, kun Berwald oli tottuneesti alkanut poimia varastoilta tavaraa mukaansa eikä kukaan ollut väittänyt vastaan. Pikainen selitys paljasti Tinolle, että viikinkikylässä toteutettiin erityistä jakamisperiaatetta. Yleiset varastot olivat paikkoja, joista kuka tahansa sai hakea mitä tarvitsi sillä ehdolla että toisi myös joskus jotain takaisin.

”Hei, Sve!” Mathiaksen ääni pysäytti heidät ja Berwald murahti tavalla, jonka Tino oli oppinut tunnistamaan hänen harmistuneeksi murahdukseksi. Joko hän ei pitänyt lempinimestään tai sitten yleisesti puhujasta.

”M’tä?” mies kysyi.

”Ai, olet ottanut Norgen veljen mukaan”, Mathias totesi ohittaen kysymykseen, ”hei, Norgen veli!”

”H’n on T’no”, Berwald murahti ennen kuin Tino ehti itse.

”Ai niin”, Mathias totesi näyttämättä kuitenkaan juurikaan ajattelevan asiaa, ”missä minun Norgeni on?”

”Lukas jäi mökille”, Tino vastasi ja hymyili kokeeksi. He olivat jo sopineet jäävänsä viikinkikylään ainakin talven yli, joten oli kai paras vain alkaa tutustua ihmisiin paremmin.

”Hmm, tarvitseekohan hän seuraa”, Mathias sanoi enemmänkin itselleen kuin kahdelle muulle miehelle, ”kuitenkin, illalla on juhlat. Kukaan ei osannut päättää, onko minun vai Gilin aarre parempi, joten siitä järjestetään äänestys. Tietenkin minä voitan, mutta kai on pakko pitää jännitystä yllä.”

”Mhm”, Berwald mutisi. Hän ei pitänyt juhlista ja yleensä loisti poissaolollaan parhaansa mukaan.

”Siitä sitten pääsemmekin asiaan”, Mathias jatkoi pirteästi huolimatta yleisönsä epäkiinnosta, ”Norgen veli, muista sanoa Norgelle että pukee jotain nättiä päälleen. Aion esitellä hänet kaikille. Vaikka hän on tietenkin minun, mutta miehen täytyy antaa ylpeillä välillä, eikö niin?”

”Tuota, joo?” Tino vastasi, vaikka hänen vastauksensa kuulostikin enemmän kysymykseltä. Hän ei ollut aivan varma, miten tuollaiseen asiaan täytyi vastata, mutta myöntyminen oli aina turvallinen vaihtoehto.

”Loistavaa”, Mathias sanoi ja virnisti leveästi, ”hei sitten. Täytyy mennä nyt!” Viikinkimies katosi paikalta nopeasti. Ilmeisesti kiireisenä tekemään mitä sitten ikinä hän tekikään normaalisti päivisin. Tino katsoi hämmentyneenä miehen perään ja vilkaisi sitten kysyvästi viikinkiä vierellään.

”M’nä en t’edä”, Berwald vastasi täysin totuudenmukaisesti ennen kuin suomalainen ehti edes kysyä.


A/N: Seuraava luku saattaa mennä juhannuksen jälkeiseen aikaan. Se on valmis jo, mutta en oo vielä varma otanko konetta mukaan juhlimaan.

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 12. osa 18.6.2014
« Vastaus #49 : 19.06.2014 20:07:57 »
Kone pääsi mukaan lomalle ja tässä on tulossa niin jänniä kohtia, että mä en malta odottaa niiden päästämistä maailmalle! Jos olisin viisas, panttaisin näitä lukuja ja pakottaisin kaikki kommaamaan, mutta mä en ole ollut koskaan tunnettu viisaudestani (tyhmistä teoista enemmänkin) joten dämit, tässä on luku kolmetoista~


Kolmastoista luku: Vedonlyönti-syndrooma

”Meidän on mentävä minne?” Lukas kysyi kylmästi ja Tino värähti tahtomattaan. Hän oli arvannut, ettei hänen veljensä pitäisi asiasta.

”Juhliin”, hän kuitenkin toisti vielä kerran, ”Berwald lupasi hakea meidät täältä, joten voimme mennä kaikki yhtä aikaa.” Lukas loi häneen tuiman katseen aivan kuin koko juttu olisi suomalaisen vika, vaikka Tino oli vain saanut sanantuojan epämieluisan roolin.

”Miksi?” Lukas kysyi.

”Tuota…”, Tino etsi oikeita sanoja, ”sanotaan vaikka niin että minulla on tunne, että me joko menemme sinne itse tai sitten meidät raahataan sinne.” Joskus asiat oli vain parasta sanoa suoraan ja kiertelemättä. Lukaksen silmät siristyivät, mutta hänkään ei voinut olla ajattelematta asiaa niin. Heidän vangin asema oli ehkä tällä hetkellä epävirallinen, mutta he olivat silti viikinkien armoilla yhtäkaikki ja Lukas todellakin vihasi ajatusta siitä että Mathias syöksyisi paikalle ja raahaisi hänet johonkin. Taas. Lukas värähti ajatuksesta.

”Selvä”, hän mutisi synkästi ja vilkaisi vaatteita, joita Tino oli tuonut mukanaan. He kolme olivat suurin piirtein samankokoisia. Eirikur oli hieman lyhyempi, mutta he pystyivät aivan hyvin käyttämään samoja vaatteita. Hetken Lukas kuitenkin leikki ajatuksella, että menisi paikalle vanhoissa vaatteissaan. Mutta sitten hän muisti, että itse asiassa nekin olivat Mathiaksen antamia. Norjalainen vaan ei voinut voittaa tällä kertaa.

Pienen yrittämisen jälkeen jokainen veljeksistä löysi itselleen jotain puhtaampaa päälle pantavaa. Vaatteet olivat kaikki yksinkertaisia, mutta silti hyvin tehtyjä ja tarpeeksi lämpimiä pitämään heidät kylmettymästä syysiltana. Berwald ilmestyi jälleen paikalle juuri sopivalla hetkellä sanomatta sanaakaan, mutta hän tuijotti kuitenkin Tinoa niin pitkään, että nuorempi mies alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.

Kylän keskellä oleva aukio osoittautui juhlapaikaksi ja Berwald ohjasi heidät perille asti jääden seisomaan lähettyville siltä varalta, että joku heistä kolmesta tarvitsisi häntä. Aukiolle oli pystytetty kokko ja ilmassa tuoksui valmistuvan ruuan tuoksu. Ilmeisesti koko kylä oli paikalla ja ihmisten äänet sekoittuivat toisiinsa tulen loimussa.

”Hei, te olette ne uudet tulokkaat”, yhtäkkiä oudon tuttu ääni sanoi, vaikka Tino ei äkkiseltään osannut yhdistää sitä mihinkään. Hän kuitenkin kääntyi uteliaana ja näki ruskeahiuksisen naisen hymyilevän hänelle.

”Minä olen Eliza”, hän tervehti ja samassa veljekset muistivat naisen, joka oli ensin ratsastanut rannalla ja sitten kaapannut Gilbertin mukaansa. Ilmeisesti Eliza oli vapaalla sinä iltana sillä hän ei näyttänyt juuri sillä hetkellä vaanivan ketään.

”Hauska tavata”, Tino sanoi kohteliaasti, ”minä olen Tino ja tässä ovat veljeni Lukas ja Eirikur.” Yleensä Tino antoi heidän esitellä itse itsensä, mutta Lukas oli silti ärtyneellä tuulella, jota ei todellakaan kohentanut se että Mathias oli huomannut hänet ja vilkutti nyt iloisesti.

”Hei, Norge!” viikinki huudahti juostessaan paikalle ja halasi miestä, ”minulla oli sinua jo ikävä. Oliko sinulla minua?” Lukas jähmettyi, mutta ei työntänyt miestä pois. Heidän sopimuksensa oli silti voimassa ja, vaikka viikinki vaikuttikin nyt erilaiselta, Lukas muisti miten hän oli uhkaillut häntä vain muutama päivä sitten. Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä osoittamasta mielipidettään sanoilla.

”Ei todellakaan”, hän sanoi terävästi, ”minä vihaan sinua.”

”Ja minä rakastan sinua”, Mathias vastasi nauraen, ”sinä olet minun ja minä en koskaan luovuta.” Lukas katsoi häntä kylmästi.

”Voi, voi”, Eliza sanoi yhtäkkiä oudolla äänellä, joka sai kylmänväreet hiipimään jokaisen kuulijan selkää pitkin, ”minä en tiennytkään tästä mitään. En yhtään mitään.” Hän katseli Mathiasta ja Lukasta outo katse silmissään ja jopa viikinkimies näytti värähtävän hieman.

”Ai, hei Eliza!” hän kuitenkin sanoi onnistuen kuulostamaan pirteän huolimattomalta, ”en huomannut sinua ollenkaan. Onko Gilbert vielä elossa? Tarvitsen häntä vielä maksamaan sitten kun voittoni on julistettu.” 

”Kyllä hän ainakin kävelee vielä”, nainen vastasi silti pelottava ilme kasvoillaan, vaikka se alkoi pikkuhiljaa vaihtua mietteliääksi. Jos mainittu mies olisi ollut paikalla, hän olisi tässä vaiheessa paennut koska hän tunsi Elizan ja tiesi milloin tämä suunnitteli jotain mikä ei välttämättä olisi mukavaa hänelle.

”Se on… hyvä”, Mathias sanoi ja hänen itsesuojeluvaistonsa alkoi pikkuhiljaa toimia, ”minun täytyykin tästä mennä. Tule, Norge!” Ilmeisesti viikingin itsesuojeluvaisto käsitti myös Lukaksen suojelun tai sitten hän vain oli oma itsensä, koska Mathias kiskoi nuoremman miehen mukaansa välittämättä tälläkään kertaa norjalaisen vastalauseista.

”Oikein mukavaa”, Eliza mutisi katsoessaan heidän peräänsä, mutta koki sitten täydellisen luonteenmuutoksen ja kääntyi lempeästi hymyillen paikalle jääneiden Tinon ja Eirikurin puoleen, ”niin, halusin vain toivottaa teidät tervetulleeksi ja, jos koskaan tarvitsette apua, kutsukaa vain minua! Minutkin on kaapattu ja lisäksi olen mestari käsittelemään lähitaisteluaseita.” Tino melkein jäi ihmettelemään mainintaa lähitaisteluaseista, mutta sitten hänen aivonsa rekisteröivät sitä edeltäneen asian.

”Sinutkin on kaapattu?” hän kysyi hämmästyneenä ja nainen nauroi hänen ilmeelleen.

”Totta kai”, hän sanoi, ”meitä on täällä paljon. Katsotaanpa… Näetkö tuon vakavailmeisen miehen tuolla?” Eliza osoitti vaaleata miestä, joka seisoi ryhdikkäästi muutaman metrin päässä. Tai niin ryhdikkäästi kuin joku voi seistä silloin kun joku riippuu käsivarresta kiinni, ”hän on yksi kauppiaista, mutta tuo nuorempi mies hänen käsivarressaan on Feli. Hänellä on myös veli ja he kummatkin ovat alun perin Antonion kaappaamia.” Nainen mietti hetken ja etsi jotakuta väkijoukosta, ”ja tuolla on Daan. Hän päätyi tänne alun perin siksi, että hänen sisaruksensa kaapattiin ja hän seurasi perässä. Gilbert kaveeraa nykyään hänen kanssaan. Hän näyttää nyt juttelevan Eduardin kanssa… Kaapattu hänetkin.”

”Okei”, Tino sanoi hitaasti. Hän olikin ihmetellyt, miksi kylässä ei näyttänyt olevan hirveän paljon lapsia. Selvästi yhteisön väkiluku kasvoi muilla kuin luonnollisilla keinoilla.

”Eli meillä monilla on mielenkiintoinen tarina taustalla”, Eliza totesi silti hymyillen, ”ja minä ole varma, että tekin viihdytte hyvin, kunhan totutte. Tämä on ihan hyvä paikka elää.” Naisen lupaus ei aivan vakuuttanut Tinoa, joka oli kaikesta puutteesta huolimatta viihtynyt hyvin myös Norjassa, mutta he olivat jo päättäneet pysyä ainakin talven yli.

Väkijoukko alkoi kerääntyä ja yhtäkkiä kokon toiselta puolelta alkoi kuulua melua. Tino oli erottavinaan kahden miehen äänet muiden äänien yli, mutta hän ei ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen selkeästi mistä he puhuivat tai edes arvatakseen, mistä oli kyse. Eliza kuitenkin ilmeisesti omasi paremman kuulon tai kuudennen aistin, koska hän kohotti katsettaan, suoristi ryhtinsä ja tuijotti väkijoukkoa epäilevä katse silmissään.

”Suokaa anteeksi”, hän sanoi, ”minua taidetaan tarvitaan toisaalla.”

*****
Raahatuksi tuleminen oli jo jokin aika sitten kohonnut Lukaksen inhoaminen asioiden listalla korkealle sijalle. Itse asiassa se oli toisena heti erään tietyn viikingin olemassa olon jälkeen. Kun nämä kaksi asiaa yhdistettiin samaan tilanteeseen, saatiin erittäin ärsyyntynyt norjalainen.

Mutta se taas ei haitannut Mathiasta ollenkaan.

Lukas löysi itsensä tapahtuman aitiopaikalta aukion laidalle tuodun raskaan pöydän luota. Mathias huusi jotain muille miehille ja puristi Lukaksen tiukemmin kainaloonsa.

”Silti täällä”, Gilbert, joka oli noussut seisomaan pöydälle, huusi, ”en uskonut, että sinulla olisi pokkaa kohdata minut!”

”Toivot vain”, Mathias vastasi aivan yhtä uhmakkaasti. Hän painoi pikaisen suudelman Lukaksen hiuksille ja päästi sitten otteensa miehestä noustakseen itsekin pöydälle Gilbertin seuraan. Lukas yritti suorittaa vetäytymisen taka-alalle, mutta Mathiaksen jättämä tyhjä tila täyttyi nopeasti ja ihmiset lähes painoivat hänet pöytää vasten. Lukaksen rimpuillessa sen verran, että sai tilaa itselleen, Eliza oli myös noussut pöydälle ja asettunut tiukasti kahden toisiaan solvaavan miehen väliin. Hänen paistinpannua pitelevä kätensä oli vakaa ja ilme tarpeeksi ankara saamaan kenet vain miettimään kahdesti.

”Minut on valittu tämän kisan puolueettomaksi tuomariksi”, Eliza julisti ja yleisöstä kuului sekalaista hurraamista.

”Mitä?” Mathias ja Gilbert kysyivät yhtä aikaa ja Eliza nyökkäsi erittäin tyytyväisen näköisenä.

”Milloin meillä on muka ennen ollut tuomareita?” Gilbert jatkoi, ”mitä se edes tarkoittaa?”

”Ja miksi?” Mathias kysyi.

”Tästä asti ja siksi, että muutoin emme pääse koskaan nukkumaan”, Eliza sanoi jättäen keskimmäisen kysymyksen huomiotta, ”selvä, hyvät herrat, pelin sääntö oli löytää yhdessä kuukaudessa maailman suurin aarre ja palata sitten määräajassa takaisin. Kaikki keinot olivat sallittuja aarteen saamiseksi. Esittäkää nyt tuomisenne.” Mathias ja Gilbert olivat ehkä järkyttyneitä Elizan esiintymisestä, mutta he palasivat kuitenkin nopeasti normaaleiksi.

”Minä lähdin etelään”, Gilbert julisti kovaan ääneen ja nosti pienen pussin ylös kaikkien nähtäville, ”ja toin mukanani tämän! Se on suoraan kaukaisten maiden kuninkaan kruunusta.” Mies käänsi pussin ympäri kämmenelleen paljastaen kananmunan kokoisen rubiinin. Se hehkui tulen loistetta ja lähinnä olevat ihmiset huokaisivat ihailusta. Mathias ei kuitenkaan ollut vakuuttunut ja hänen virneensä ei horjunut yhtään.

”Minä kuljin pohjoiseen”, hän sanoi keräten huomion itseensä, ”ja toin teille tämän. Se on äärimmäisen pohjoisen kansojen taidonnäyte, jonka sain palkkioksi urotöistäni.” Hän nosti esille hieman kättään isomman patsaan, joka esitti merenneitoa. Se oli veistetty luusta, mutta suomut merenneidon pyrstössä olivat pieniä meripihkan palasia. Se ei ehkä hehkunut aivan niin kuin rubiini, mutta käsityön taidonnäyte lumosi ihmiset yhtälailla. Miehet antoivat väkijoukon ihailla aarteitaan hetken, kunnes Eliza kohotti taas äänensä muiden ylitse.

”Olemme nyt nähneet nyt kummankin aarteen”, hän sanoi, ”on äänestyksen aika. Ne teistä, jotka kannattavat Gilbertiä, huutakaa nyt!” Innokas huuto kohosi väkijoukosta ja osa ihmisistä heilutti käsiään. Eliza katsoi tilannetta hetken ennen kuin jatkoi, ”ja sitten ne, jotka kannattavat Mathiasta!” Taas ihmiset huusivat.

”Näyttää siltä, että meillä on tasapeli”, nainen julisti hetken mietinnän jälkeen, mutta miehet eivät olleet tyytyväisiä siihen tulokseen.

”Se ei ole mahdollista”, Gilbert sanoi, ”vain yksi meistä voi voittaa ja se olen tietenkin mahtava minä!”

”Unissasi”, Mathias vastasi, ”voittaja olen minä, koska minä toin kaksi aarretta!”

”Minä näen vain yhden, joten en tiedä mitä olet juonut”, kalpea mies heitti takaisin. Mathias virnisti, kääntyi ja nosti pahaa aavistamattoman Lukaksen ylös pöydälle muiden näytettäväksi.

”Minä toin hänet, minun Norgeni”, hän sanoi ylpeällä sävyllä, ”kaikista aarteista kauneimman.” Sen sanottuaan hän taivutti päätään alaspäin ja painoi huulensa nuoremman miehen huulille. Lukas, joka ei ollut osannut varautua tilanteeseen, ei myöskään ehtinyt tehdä elettäkään estääkseen viikinkiä. Väkijoukko riemastui ja Mathias sai osakseen sen illan suurimmat suosionosoitukset.

”Huijaamista!” Gilbert julisti heti, kun äänet edes vähän laantuivat, ”Mathias, sinä olet siis niin pelkuri, että et edes voi hävitä kunniallisesti.” Mathias piti edelleenkin tiukan otteen norjalaisesta, mutta nyt hänen huulillaan sentään oli jotain muuta tekemistä.

”Me voimme myös sopia tämän tappelemalla”, hän ehdotti suoraan eikä Gilbert tarvinnut toista kehotusta. Mies rynnisti häntä kohden niin nopeasti, että Mathias ehti juuri ja juuri työntää Lukaksen pois edestä eikä Eliza ehtinyt väliin paistinpannunsa kanssa. Väkijoukko riemastui vielä enemmän, kun kaksi miestä kävi käsiksi toisiinsa. Eliza ja Lukas olivat vähemmän riemastuneita, koska kun pöytä keikahti äkillisistä liikkeistä nurin, he kaksi olivat ne jotka jäivät alle.

Tappelu levisi nopeasti, kun Gilbertin ja Mathiaksen kannattajat alkoivat samoin osoittaa kannatustaan käymällä toistensa kimppuun. Lukas nousi nopeasti ylös maasta, jottei jäisi miesten jalkoihin. Hän oli lyönyt silmäkulmansa pöydänkulmaan kaatuessaan ja hän tunsi jo nyt kuinka mustelma alkoi muodostua ja muutama veripisara tipahti hänen poskelleen. Eliza oli onneksi selvinnyt vähemmällä ja nainen oli jo pystyssä valmiina palauttamaan järjestystä tai liittymään mukaan. Miten vain. Lukas ei välittänyt. Hän halusi vain pois tappelun tieltä ja varmistaa, että se iso viikinki, joka seurasi Tinoa toisena varjona, olisi ollut tarpeeksi viisas pitääkseen Lukaksen veljet poissa väkijoukosta.

Tappelu alkoi laantua yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Muutamat miehet pitelivät kättään tai poskeaan iskun aiheuttaman kivun vuoksi ja muutama nainen oli jo järjestäytynyt hoitamaan pieniä haavoja. Mathias ja Gilbert olivat kumpikin vielä pystyssä eikä voittajasta ollut varmuutta, mutta asia oli kuitenkin ilmeisesti sovittu tai hetkeksi unohdettu, koska he nojasivat toisiinsa nauraen.

Kunnes Mathias näki Lukaksen.

Viikingin ilme vaihtui hetkessä iloisesta vakavaksi, melkein julmaksi, hän päästi käsivartensa tipahtamaan Gilbertin olalta ja käveli suoraan norjalaisen luokse. Kevyesti hänen sormensa koskettivat ruhjetta Lukaksen silmäkulmassa ja niihin jäi hieman verta.

”Kuka tämän teki?” hän kysyi ensin hiljaa ja sitten huusi, ”kuka paskiainen uskaltaa vahingoittaa, jotain mikä kuuluu minulle!” Ihmiset hiljenivät. He kaikki tuijottivat Mathiasta, jonka pelkkä ilme oli pelottava. Hän näytti valmiilta käymään kenen tahansa kimppuun pienestäkin syystä ja, kun Lukas katsoi hänen silmiään, hän näki sen katseen jonka hän oli nähnyt silloin kun Mathias oli ensimmäisen kerran katsonut häntä.

”Kukaan ei tehnyt tätä, idiootti”, Lukas lopulta sai äänensä kuuluviin, kun kukaan ei ollut uskaltanut puhua tai liikahtaa hetkeen siinä pelossa että vihainen viikinkimies sekoaisi, ”minä tipahdin pöydältä, kun sinä kaadoit sen. Oikeastaan tämä on sinun vikasi. Sinä nostit minut sinne!” Mathias tuijotti vakavana eteensä vielä hetken, mutta sitten hän rentoutui ja hänen ilmeensä vaihtui pahoittelevaan hymyyn.

”Anna anteeksi, Norge”, hän kuiskasi ja silitti toisella kädellään norjalaisen poskea, ”minä lupaan olla varovaisempi. Sinuun ei kuulu sattua, Norge.” Hän painoi höyhenenkevyen suudelman ruhjeen päälle ja Lukas antoi hänen tehdä sen. Hän oli silti vielä hieman järkyttynyt siitä, miten viikingin olemus oli salamannopeasi muuttunut. Hän oli näyttänyt valmiilta tappamaan.

Mathias otti kiinni Lukaksen kädestä ja lähti johdattamaan miestä poispäin. Mennessään Lukas oli varma, että hän kuuli useamman kuin yhden syvän helpotuksen huokauksen. Hän olisi huokaissut itsekin, mutta hän ei ollut ihan varma vielä siitä, oliko hän kuivilla vesillä.

****
Tino ja Eirikur olivat kumpikin yllättyneitä, kun suhteellisen rauhallisesti alkanut tilanne kääntyi täydeksi tappeluksi. He olisivat muutoin menneet etsimään veljeään, jonka he näkivät kaatuvan pöydän mukana, mutta Berwald pysäytti heidät ja viesti päänpudistuksella, ettei mukaan meneminen olisi viisasta. Ainoa rauhallinen alue näyttikin olevan vakavan viikinkimiehen ympärillä. Aivan kuin ihmiset eivät olisi uskaltaneet edes tässäkään tilanteessa rikkoa Berwaldin kolmen metrin henkilökohtaista tilaa. Eli Tino ja Eirikur olivat kumpikin hyvässä turvassa.

Kun Mathias meni heidän ohitseen Lukas mukanaan, Eirikur kutsui veljeään, mutta jostain syystä Lukas ei kuullut häntä. Tino liikahti mennäkseen perään, mutta tällä kertaa Berwald pysäytti hänet lempeällä, mutta vahvalla otteella hänen olkapäästään.

”M’thias p’tää hänestä h’olta”, mies vakuutti ja, vaikka Tino oli huolestunut, hän tahtoi luottaa mieheen.


A/N: Tätä fikkiä ei muuten missään nimessä kannata käyttää historian tehtävien lähteenä. Tämä on täynnä asiavirheitä ja taisin myös keksiä pari asiaa joita ei olisi oikeasti ollut edes olemassa viikinkiaikana. Mutta taiteilijanvapaus on hieno asia.
Monet hahmot muuten jäävät vain maininnaksi. Esimerkiksi Saksa on tähän mennessä vain hiippailut taustalla, mutta tähän on myös pikkuhiljaa hiipinyt pieni PruHun vivahde... Yksi heteropari piristää kivasti joukkoa.
Elizan "kaappaamisesta" tulee vielä lisääkin. Muistakaa se, se on tärkeä asia.

Slytherin cat

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 13. osa 19.6.2014
« Vastaus #50 : 20.06.2014 11:20:51 »
Oumaigaad!! Sä niinku oikeesti jatkoit tätä! Niinku, totaalisen upeeta! *Puolabakteeritartunta?*
Olen rakastunut tähän ficciin! (Ja Norjaan!) (Ja Islantiin, mutta Norjaan silti enemmän...)

Nyt on vähän kiire, kun ollaan lähdössä, mutta kommentoin nyt pikaisesti.

Luin tämän eilen kokonaan, eli juuri sopivasti, kun olit julkaissut uuden luvun. Kommentoin siis nyt ensin koko ficciä...
Tämä on kyllä jotain niin ihanaa!! En ole koskaan ennen saanut tällaisia "awwws" kohtauksia, mitä tästä tästä tuli melkein jatkuvasti. En ole ennen myöskään pitänyt näin paljoa DenNorista. Tuo ensimmäinen "kaupankäynti" heidän välillään... <3 Hmm, olen muutenkin nähnyt viimeaikoina aikas mielenkiintoisia DenNor-unia... Tiedänkin mitä sinne seuraavaksi tulee. :D
Tässä oli sellainen jännä tunnelma, etenkin näitten ensimmäisten lukujen kohdalla laivassa. En oikein osaa kuvailla... Samaistuin Norjaan ja Tanskaan samaan aikaan, melko ristiriitainen siis, ehkä. Näin myös silmissäni nämä kaikki paikat ja tunsin jonkin tuoksun. Sellaisen, mitä veneissä joskus on. Telttakohtia lukiessa tuntui ahtaalta (ahdistavalta, Norja-parka), kannella melkein itsekin tunsin tuulen ja laineet. Vähän vapaampi olo.

Norjan ja Islannin saapuessa maihin, tunnelma jotenkin latistui, mielestäni... Tilanne kuiteenkin korjaantui, kun Unkari astui kuvaan. :D

Viimeisimmässä luvussa, tuossa juhlakohdassa, tunnelma oli taas mukava. Tuli sellainen partioleirin-iltanuotiomainen olo. Ja sitten myöhemmin jotain muutakin, eihän iltanuotioilla tapella (luulisin. xD)
Kumma kyllä, minusta tuntuu, että pidin hieman enemmän vanhasta kirjoitustyylistäsi. Se oli jotenkin selkeämpää, ja tilanteeseen pääsi paremmin mukaan... Mutta ei hätää! Tämä teksti on edelleenkin mahtavaa, olen koukussa.

Sitten mieleenpainuvien kohtien vuoro (Tulevat lukujen järjestyksestä välittämättä siihen järjestykseen, jossa ne tulevat mieleeni):
-Unkari odottamassa saapuvaa laivaataijotain(????) ja heiluttamassa kättään. Miksiköhän tämä jäi näin syvästi mieleeni, että tuli ensimmäisenä tähän? Varmaan johtui niin vahvasta mielikuvasta. Kiva kohta, muttei siitä sen enempää...
-Tuo ensimmäinen kaupankäynti, jota jo hieman kommentoinkin... Vaikket sinä pidä, Norja, niin minä suorastaan rakastan! Nyyh, olen julma rakasta Norjaani kohtaan. Sain kuitenkin tuossa kohdassa aika järkyttäviä awwwsyhäyäyäyäyäyänosebleed-kohtauksia. Teki melkein mieli kirkua, mutten viitsinyt, kun oli yö ja perhe nukkuu... Olen outo.
-Kohta, jossa Norja hyppäsi mereen. Upeaa. Mahtavaa! Näin sen silmissäni. Ja tunsin. Samaistuin Norjaan täysin! Sitä vain tekee mieli lukea uudestaan ja uudestaan. Norjan ajatukset vedessä, miten hän oli tulossa veljiensä luokse, ja rohkeus siitä, miten hän voisi päästää irti elämästään. Ja silti se taustalla häilyvä heikkous.
-Nyt tulee kiire, mutta ficin alku. Se oli niin suloinen, tykkäsin hirmuisesti! Nauroin itsekin Tinon nimeämistaidoille. En unohda tätä ikinä... Pokkaansa pitelevät veljekset ja supershamaani! *virrrn*

Sitten hahmoista:
-Norja. Hänen nimensä, Lukas, on hyvä valinta. Se sopii Norjalle mielestäni parhaiten, ja tällä nimellä olen valtiota aina kutsunut. Norjan luonne oli todella hyvin saatu esiin, olen ihan hulluna tähän. <33 Tuo vahvuus ja heikkous samaan aikaan, jäinen katse, hiljaisuus ja toinen kerta, kun hän kutsui Mathiasta nimeltä. Ihanaa<3 Onkohan muuten sille taisteluharjoitus-jutulle tulossa mitään, missä se esiintyisi?
-Islanti. Nimi Eirikur on... Mielenkiintoinen. Pidän siitä, mutta olen kuitenkin tottunut nimeen Emil niin paljon, että totuttelu vei aikansa. Tämä hahmo oli minusta ehkä hieman ooc, mutta pidin hänestä silti.
-Suomi. Tino, totta kai! Minusta Tino oli ehkä hieman turhankin hämmentynyt ja pelokas Ruotsin suhteen, mutta tämäkin näytti parantuvan parin viime luvun aikana. Oma suloinen itsensä hän kuitenkin muuten oli. Toi pirteyttä tarinaan.
-Tanska. Mathias sopii hyvin. Sitähän minäkin aina... Tanskaan pystyi samaistumaan, ja tämä herra tuuppasi viime yyön uneeni mukaan. (Ja oikeastaan myös kolme veljestä, näin nimittäin jotain outoa muunnos-unta ficistäsi. xD Ajattelin kertoa siitä kommentin lopussa lisää.) Pirteä ja virnuileva, sekä monien mielestä ärsyttävä. Eli ihan niin Tanska, kuin Tanska vaan voi olla.
-Ruotsi. Berwald, mikä muukaan. :D Välillä hänestä lukiessaan tuli sellainen "Huaaaa, jeei, Berkku! BerkkuBerkku, hyvä Berkku!" olo... Mikäköhän sekin on......... .. oikeasti...... Mukavaa, kun tämäkin valtio on mukana, vaikka hän usein minua hieman ärsyttääkin. Mutta ei, se reaktio, kun Ruotsin ensiesiintymisessä tajusin että tämä pelottava viikinki oli Ruotsi... Mieleni oli nimittäin kerinnyt luomaan nimen paljastusta ennen vallan erilaisen mielikuvan! xD
-Muut hahmot. Mielestäni kaikille sopivat nimet hyvin, ja odotan innolla monien hahmojen esiintymistä!!

Huoh, nyt pitäisi mennä pakkaamaan tavaroita... Kerron kuitenkin ensin unestani, jos kiinnostaa. Se nimittäin sai alkunsa tämän ficin lukenmisesta. (Arvasinkin, että tulen näin ihanasta ja mieleenpainuvasta ficistä unia näkemään. :3)
   Minä olin unessa Tino. Olimme laivan kannella, tuo myrsky oli juuri käynnissä... Mutta sensijaan, että kummatkin, Norja sekä Islanti olisivat lentäneet veteen, vain Islanti lensi.
Myöhemmin sitten olin Norjan kanssa jonkun talon pihalla, Islannin hautajaisissa. (Nyyh, menetti henkensä unessani, pikkuinen. On minun mieleni niin julma...)
   Okei, nyt tuntuu sen verran siltä, että menee ohi aiheen, joten lopetan.

Ja koska äiti stalkkaa tuossa niskan vieressä.

Joten jatkoa, kiitos, koukussa olen!

t. Puolakkahillo

ps. anteeksi kirjoitusvirheistä. Tosiaan, kiire.

Menolly

  • ***
  • Viestejä: 34
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 13. osa 19.6.2014
« Vastaus #51 : 21.06.2014 02:25:06 »
Heiii!
Lupasin kommentin, joten tässä tulee ^^ No niin, tota... Tää sun kirjoitustyylis on edelleen hyvä. Muutosta vaan parempaan suuntaan (Mä oon kyllä niin huono ettimään mitään eroavaisuuksia, etten kyllä edes huomannut kauheesti eroa... Anteeksi)

Berwald on läpi tän ficin ollut tosi suloinen <3 Näissä luvuissa se oikein korostui, tuli välillä sellain "Oii, söpöä" olo. Kivaa, PruHun on kanssa yks mun suosikkiparituksista, hauskaa saada vähän sitäkin :)
Sitäpaitsi Eliza vaan on niin ihana, rakastan <3

Mä oon tässä yrittänyt kehitellä jotain rakentavaa palautetta, mutta ajankohta on hiukka liian myöhäinen rakentavan palautteen antamiseen... Mä jotenkin aavistin, että Tanska jossain vaiheessa esittelee Norjan aarteenaan ^_^ Kyllä mäkin olisin Norjan äänestänyt suurimmaksi aarteeksi.

Tosi kiva kun Norjan luonteeseen on tullut pientä särmää, eihän Norja nyt suostu Tanskan vallan alle jäämään! Sen lisäksi Norjalla on muutenkin sun ficeissä mukavasti tunnetta ja luonnetta. Eihän kukaan ihminen (tai valtio) voi olla täysin tunteeton. Kyllä sellasiakin Norgeja löytyy, mitkä on kirjotettu täysin luonteettomiksi :(

Mut joo, en kyllä keksi enää mitään muuta. Ihana ficci ja ihana Vyra kun jatkoit tätä <3

Menolly

PS. Anteeks tämän kommentin ihmeellinen sekavuus tms. Kaikkeni yritin ja parhaani tein.
Ja kyllä miusta oli ainakin tosi ihana yllätys, kun mun poissaollessa lukuja oli ilmestynyt kaks ^^ Mitä niitä turhaan panttaamaan.

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 13. osa 19.6.2014
« Vastaus #52 : 21.06.2014 16:47:23 »
Slytherin cat: Kiitos! Joo mä ihan oikeesti! Mun kirjotustahti on tällä hetkellä sama kun silloin kun tein Ensitapaamista ja Köpin pituus on jo yli puolet sen fikin pituudesta (mä arvioin että mulla on vielä 4-5 lukua kirjoittamatta eli tästä voisi tulla jopa pidempi ja yhteensä noin 26 lukua pitkä). Jos toi oli sun pikainen kommentti niin mä haluan nähdä sen ei-pikaisen kans. Tää fikki sai muutenkin alkunsa unesta, että en yhtään ihmettele, jos sillä on joku vaikutus aiheuttaakin niitä.

Menolly: Oi, kiitos! (ei tarttennutkaan pakottaa!) Mä yritin saada Norjaan lisää särmää, mutta siinä on muuten sitten vaikea hahmo kirjoittaa. Toisaalta hänen pitäisi olla tosi tosi vihainen Tanskalle, mutta kun mä haluun ne rakastumaan toisiinsa...


Neljästoista luku: Katumussyndrooma

Mathias työnsi Lukaksen edellään sisään ovesta ja salpasi sen sitten perässään. Norjalainen löysi itsensä pienestä rakennuksesta, joka oli vain hieman isompi kuin se pieni mökki, johon hän ja hänen veljensä olivat asettuneet. Tämä asunto oli kuitenkin huomattavasti asutumman näköinen. Huonekaluja oli enemmän ja sekalaiset tavarat peittivät sitä tilaa, mikä jäi yli. Tulisijassa näkyi silti muutama lämpimänä hehkuva hiili ja Lukaksen ei ollut vaikea arvata, kenelle asunto kuului. Hän tunnisti helposti pitkävartisen kirveen, joka nojasi seinään oven vieressä, ja vaatteet joita hän oli nähnyt Mathiaksen käyttävän.

Viikinkimies olisi normaalisti luultavasti huomauttanut jotain siitä miten hän oli viimein saanut norjalaisen taloonsa, mutta ilmeisesti hän oli liian huolestunut sanomaan mitään sellaista. Hän vain työnsi Lukaksen istumaan jakkaralle pöydän ääreen ja puuhasi hetken tulisijan edessä herätellen hiillosta takaisin eloon. Palatessaan norjalaisen luo hänellä oli mukanaan sekä sytytetty kynttilä että pieni puinen rasia, jonka sisältö oli vielä Lukakselle arvoitus.

”Anteeksi”, Mathias sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, ja asetti kynttilän pöydälle tuomaan valoa ennen kuin polvistui lattialle norjalaisen eteen.

”Et sinä ennen ole sitä pyytänyt”, Lukas mutisi takaisin ja hyvin pieneksi, tuskin huomattavaksi hetkeksi, Mathiaksen kädet jähmettyivät kesken tuomansa lippaan tutkimisen.

”Silloin oli eri tilanne”, hän sanoi jatkaen edelleen samalla oudon hiljaisella äänensävyllä. Lukas olisi halunnut vastata jotain, muistuttaa miestä siitä mitä hän oli tehnyt, mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi. Hän halusi vain etsiä veljensä ja nukahtaa heidän viereensä aivan kuten he olivat tehneet niin monina kylminä öinä ennenkin. Mathias oli löytänyt jostain palan pehmeää kangasta ja paineli sillä nyt kevyesti Lukaksen ruhjetta. Hän oli kastanut kankaan jollain aineella, jonka oli lippaastaan löytänyt ja sen raikkaalla tuoksulla oli oudon rauhoittava vaikutus Lukakseen.

Mathias ei sanonut enää mitään. Hän vain puhdisti nuoremman miehen ruhjeen ja tarkisti, ettei tällä ollut näkyviä haavoja missään muualla. Laivamatkan aikana tulleet haavat ja ruhjeet olivat suurimmaksi osaksi jo parantuneet ja Tino oli hoitanut niitä parhaiden kykyjensä mukaan, mutta viikinki tarkisti kuitenkin nekin. Lukas ei välittänyt panna vastaan, joten hän antoi miehen tehdä mitä halusi pysäyttäen tämän kädet vain silloin kuin ne yrittivät nostaa hänen tunikansa helmaa. Yllättäen Mathias antoi periksi ja keskittyi vain näkyviin vammoihin.

Tulen rätinä ja Mathiaksen käyttämän aineen tuoksu saivat jo muutenkin uupuneen Lukaksen nuokkumaan, joten hän hätkähti hieman, kun viikinki laittoi lääkintätarpeensa syrjään ja nosti kätensä nuoremman miehen poskelle. Hän silitti pehmeää ihoa peukalollaan ja katsoi häntä vakavana suoraan silmiin. Pienen hetken Lukas vastasi hänen katseeseensa. Se oli niin erilainen nyt. Vain hetki sitten siniset silmät olivat olleet kylmät ja vailla muuta tunnetta kuin viha, mutta nyt ne katsoivat norjalaista lämpimästi eikä hän ollut varma, mitä hän niistä näki. Ei ainakaan sitä samaa, jota hän oli ennen niissä nähnyt. Lukas siirsi päätään sen verran, että kevyt kosketus katosi ja katsekontakti särkyi.

”Sinun pitäisi mennä kotiin”, Mathias sanoi ja sanaakaan sanomatta Lukas nyökkäsi. Hän nousi paikaltaan ja lähti talosta katsomatta kertaakaan enää viikinkiä joka jäi hetkeksi siihen lattialle polvilleen.

****

”Veli, oletko kunnossa?” Eirikur sanoi ensimmäisenä, kun Lukas astui sisään heidän uuteen pieneen kotiinsa. Tino oli pitänyt tulta yllä ja huolimatta yön viileydestä mökissä oli tarpeeksi lämmin ja luultavasti he pärjäisivät hyvin Berwaldin antamien turkisten alla.
”Täysin kunnossa”, Lukas vastasi. Tino tuli hänen luokseen ja tarkasteli uusinta ruhjetta tottunein silmin tulen valossa. Ilmeisesti hän ei löytänyt siitä mitään huolestumisen arvoista, koska hän vain nyökkäsi eikä tehnyt mitään elettä kaivaakseen luvatta viemänsä lääkelippaan esiin.

”Näyttää hyvältä”, hän mutisi, ”jos se on aamulla kipeä tai turvonnut, kerro minulle heti.”

”Kyllä, herra”, Lukas mutisi, mutta hänen sarkastinen vaikutelmansa epäonnistui hieman sanoja seuranneen haukotuksen vuoksi. Tino hymyili hänelle selvästi huvittuneena.

”Nukkumaanmeno aika”, Eirikur myönsi ja haukotteli hänkin. Hän ja Tino olivat jo vaihtaneet päälleen kevyemmät pellavaiset yöpuvut, joten Lukas seurasi esimerkkiä. Mökissä ei ollut tilaa erillisille makuualustoille, mutta se ei heitä haitannut. He olivat tottuneet nukkumaan kylkikyljessä ja he kaikki tunsivat tarvitsevansa läheisyyttä sinä yönä, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.

Lukas nukahti kolmikosta viimeisenä. Hän katseli kuinka hiipuvan tulen hehku loisti Eirikurin hopeisilta hiuksilta ja kuinka tyyni Tinon ilme oli, kun hän nukkui. Kummankin hengitys oli tasainen ja Lukas alkoi tiedostamatta hengittää samaan tahtiin. Juuri ennen nukahtamistaan hän ajatteli, kuinka hyvältä tuntui taas nukkua vierekkäin aivan, kuten he olivat lapsesta asti tehneet. Tino makasi selkä seinää vasten, Eirikur kippurassa veljiensä välissä ja Lukas vanhimpana ulommaisimpana.


A/N: Tää oli aika lyhyt luku, mutta seuraava on pidempi sitten (mä laitan sen varmaan maanantaina sitten niin saatte pari päivää pohtia jotain mitä sitten ikinä pohdittekaan). Tappeleminenkin alkaa ensi luvussa, jee!

Mä yritän saada Tanskan muuttumaan hieman, mutta ei hänestä kuitenkaan ihan pehmoa tule (mitä nyt vähän tossun alle jää...). Tämä luku nimittäin oli se, jossa hän oikeasti tajusi rakastavansa Norjaa. Ennen tätä hän oli vain kiinnostunut ja osoitti sen oudosti. Mä vähän pelkään, että en saa tätä suhdetta kirjoitettua niin kuin haluaisin, mutta toivotaan parasta. Aina on sitten nuo muut parit, joilla voin paikata.

Questacia

  • ***
  • Viestejä: 25
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 14. osa 21.6.2014
« Vastaus #53 : 21.06.2014 20:37:48 »
Mitämitämitä tää jatkuu taas! o.o ♥ Joskus vuosi sitten luin tämän heti alkuun Hetalian löydettyäni, mutta luin nyt uudestaan ja hävettävän vähän sitä enää tästä muisti.. Kaikista eniten oli jäänyt mieleen kohta, jossa aalto pyyhkäisee Lukasin ja Eirikurin mereen.

Luin viime kesänä myös sun (ainakin melkeen) kaikki muutkin ficit, mutten vaan uskaltanut kommentoida. Hehe. Ja en uskonut, että sä enää tänne takasin tulisit kirjoittelemaan. Onneksi tulit :3 Kuitenkin, tykkään ihan hirveesti sun tyylistä (vanhemmasta ja nyt uudesta)! Tämäkään ei mikään aiheeltaan ole mikään hullunhauska, vaan ennemin synkähkö ja vakamman puoleinen (paitsi kaikki iiiiihanat SuFin ja DenNor kohtaukset. Varsinkin SuFin, ah kuolen niille :3 ♥) mutta sun teksti on silti kevyttä ja sitä on mukava lukea. Aiheesta puheenollen, rakastan tätä viikinki!Au:ta niiin paljon! Tätä on ihan liian vähän suomeksi (ja englanniksikin) mutta mun tuskaani helpottaa, että nää harvat on näin mahtavia ja ihania!

Tykkään tosi paljon kaikista hahmoista (okei Gil on välillä vähän ärsyttävä, mutta se nyt kuuluu asiaan), mutta erityispropsit pitää antaa Mathiakselle! Aika moni onkin jo sanonut, mutta sanonpa minäkin, että on ihana lukea tollasta.. järkevämpää Tanskaa! Se mikään idiootti ole (vaikka vähän hölmö joskus). Ei-niin-oleellisena mainitsen myös sen, että tykkään kauheesti sun nimivalinnoista, ne on aikalailla samat kun munkin headcanonissa! Esim. Eirikur vaan musta sopii Islannille niin hyvin!

Tää nyt oli vähän tällasta tajunnanvirtaa, eli ei mitään järkeä tässä. Aika lyhyeksikin jäi ;__; Joka tapauksessa, halusin vaan tulla kiittämään sua, että ylipäätään oot kirjottanut tällasta ihanaa ja nyt palasit jatkamaan~ ^^
Wer fremde Sprachen nicht kennt, weiß nichts von seiner eigenen.
~ Johann Wolfgang von Goethe

Salmiakkityttö

  • Hajattelija
  • ***
  • Viestejä: 26
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 13. osa 19.6.2014
« Vastaus #54 : 22.06.2014 11:44:21 »
Mitä silmäni näkevätkään??

Olen käynyt tässä tauon aikana lukemassa tämän ficin useampaankin kertaan ja on pakko myöntää että innolla ei ollut rajaa, kun huomasin että jatkoa oli tullut. Mahtavaa että tämä päivä koitti! Tauosta huolimatta olet todella pitänyt laatusi yllä (voiko noin edes sanoa...) ja jos ei katsoisi päivämääriä en usko että eroa huomaisi. Tarinaa jatkuu luontevasti ja hahmoissa ei ole tapahtunut mitään radikaaleja muutoksia. Tarinasi on edelleen se ihana aarre, jonka luo palaa aina uudelleen.

Mielipiteeni ei ole tässä välissä muuttunut ja monenkin ficin jälkeen olen vieläkin sitä mieltä että tämä on paras koskaan lukemani. Kommenttini nyt ovat aina tällaisia typeriä hypetysviestejä, mutta tiivistetään nyt se mitä minulla oli tarkoitus sanoa yhteen lauseeseen:

"Kiitos, kun palasit tämän tekstin pariin." :)
"Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua.
Paitsi sodassa rakkaus ja rakkaudessa sota."
~Juice Leskinen~

Slytherin cat

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 14. osa 21.6.2014
« Vastaus #55 : 22.06.2014 17:13:12 »
Oii, uusi luku! Ja näin nopeasti!
Saat ehkä vielä joskus nähdä sellaisen "ei kiireellä kirjoitetun kommentin", mutta tämäkään ei sitä vielä ole... Tällainen minikommentti vaan:

Tämä luku oli todella suloinen, Mathias oli kovin huolehtivainen. :3 Tykkään tästä lauseesta:

Hän katseli kuinka hiipuvan tulen hehku loisti Eirikurin hopeisilta hiuksilta

Tuo kuvaus oli tosi kaunis. <3
Kun tuo luku oli tosiaan aika lyhyt, ei minulla ole kovin paljoa kommentoitavaa... Kiitos tästäkin luvusta kuitenkin, odotan jatkoa! ^^

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 14. osa 21.6.2014
« Vastaus #56 : 23.06.2014 01:22:41 »
Uusi lukija ilmoittautuu!!

Jee löysin uuden hetalia ficin! No kuitenkin ficcisi juoni on koukuttava ja pidän tästä ideasta missä pojat päätyivät viikinki kylään, ja sitten kylän seikkailuihin.
Tarina on ihanaa vaihtelua sille että he olisivat "virallisia" maita, vaan he seikkailevat maina jossain muissa seikkailuissa ihanaa. Hahmot ovat todella toimivia ja pidän kirjoitus tavastasi muutenkin, tuo Lukasin ja Mathiaksen suhde on ihastuttava, tässä viimeisessä luvussa oli hellyttävää että Mathias hoiti Lukasia. Ficcisi on koukuttava ja saa miettimään lisää kylästä ja sen asukkaista mutta myös suhteet saavat odottamaan innolla jatkoa. :) 



Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 14. osa 21.6.2014
« Vastaus #57 : 23.06.2014 12:57:24 »
Questacia: Kiitos! Musta on niin kiva tietää, että joku pitää tästä. Olihan mullakin hauskaa kirjottaessa, mutta se on eri asia...

Salmiakkityttö: Oi, kiitos!

Slytherin cat: Kiitos! Joo, mä voin nyt laittaa näitä nopeammin, kun kaikki on valmiiksi kirjoitettu ja tallennettu kolmeen eripaikkaan, joten ei pitäisi tulla seiniä vastaan enää.

Kuolotar: Jee, uusi uhri! Kiitos!

Ihan btw, tästä eteenpäin aika kulkee välillä pienillä hyppäyksillä. Tässä fikissä kuitenkin kuluu useampi vuosi enkä mä keksi mitään mielenkiintoista joka päivälle. Mutta mä yritin kirjoittaa niin että se ajankuluminen on luonnollista.


Viidestoista luku: Tappelu-syndrooma

Kului muutama päivää ja veljekset alkoivat tottua viikinkikylän erikoislaatuiseen elämään. Eliza piti heille usein seuraa ja kyseli usein outoja kysymyksiä varsinkin Lukakselta. Mies vastasi niihin aina hyvin lyhyesti ja niin tylysti kuin vain kehtasi. Nainen ei tuntunut olevan tyytynyt niihin vastauksiin, mutta pysyi kuitenkin lähettyvillä katsoen veljeksiä välillä oudosti.

Eirikur ja Lukas pitäytyivät enimmäkseen omissa oloissaan sietäen uteliaita kyläläisiä mutta hakematta kuitenkaan kertaakaan kontaktia. Tino sen sijaan oli nopeasti löytänyt uusia ystäviä ja varsinkin Eduardin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Heille paljastui hyvin nopeasti, että Eduard itse asiassa puhui kieltä joka oli hyvin lähellä sitä jota Tino oli alun perin lapsena oppinut. Miehet viettivät pitkiä hetkiä jutellen oudolla kielellään, jota kukaan muu ei tunnustanut ymmärtävänsä. Berwald oli aina lähettyvillä, mutta tarpeeksi kaukana jottei pelästyttäisi ketään ankaralla olemuksellaan. Muutaman kerran Tino huomasi hänet ja joka kerta hän kääntyi ja vilkutti miehelle hymyillen. Joka kerta Berwald tunsi jo tutuksi käyneen oudon piston sisällään ja hän tunsi olonsa kummaksi.

Myös Mathias piti veljeksiä silmällä ja usein hän pysähtyi kesken kaiken vain katsoakseen Lukasta miettivä ilme kasvoillaan. Hän teki sen paljon salavihkaisemmin kuin Berwald eikä norjalainen koskaan tuntunut huomaavan tarkkailijaansa. Tai sitten hän ei vain välittänyt.

Kerran Mathias ja Berwald sattuivat tarkkailuhetkelleen yhtä aikaa. Veljekset olivat kaikki kolme lähellä kylän keskusaukiota. Miehet eivät tarkalleen kuulleet, mistä oli kyse, mutta ilmeisesti Eiza ja Feli selittivät juuri jotain vuotuisesta talvijuhlasta.

”Hei, Sve”, Mathias yhtäkkiä sanoi katkaisten jo hetken kestäneen hiljaisuuden.
”M’tä?” ruotsalainen kysyi kääntämättä kertaakaan katsettaan Tinosta, jonka tapa heiluttaa käsiään pienissä eleissä silloin kun hän innostui puhumaan jostain, kiehtoi miestä kovasti.

”Minulla on ollut outo olo viime aikoina”, Mathias myönsi tuijottaen hänkin samaa ryhmää, mutta eri henkilöä. Lukas seisoi hieman veljiensä takana ja kuunteli tarkasti, vaikkei itse sanonut sanaakaan.

”Onn’ksi olk’on”, Berwald vastasi, ”s’tä k’tsutaan a’kuistumiseksi.”

”En minä sitä tarkoittanut”, toinen viikinki mutisi takaisin.

”H’rmi. M’nä jo t’ivoin.”

”Minä en ole koskaan ennen tuntenut näin”, Mathias alkoi selittää pyytämättä, ”aivan kuin minun sisältäni puuttuisi pala ja olisin vasta nyt tajunnut sen. Enkä tiedä, miten pystyn täyttämään sen tyhjän kohdan. Se on samalla ikävän pistävä tunne, mutta kuitenkin paras tunne koskaan.” Berwald käänsi katseensa Tinosta Mathiakseen ensimmäisen kerran sen keskustelun aikana ja katsoi häntä pitkään tutkivasti.

”S’nä olet harv’naisen t’nteellinen”, hän sanoi ja Mathias tuhahti hiljaa, muttei kieltänytkään. Hetken he olivat hiljaa kunnes Mathias taas jatkoi.

”Sinulla on sama tunne, eikö olekin?” hän kysyi. Berwald saattoi olla erakkoluonne, mutta Mathias oli seilannut hänen kanssaan tarpeeksi monta kertaa, että jopa hän huomasi kuinka mies oli viime aikoina muuttanut käyttäytymistään.

”Ja”, Berwald lopulta vastasi mietittyään vastaustaan hetken. Mathias nyökkäsi ja hetkeksi hänen kasvoillaan viivähti vihainen ilme.

”Sinun outo tunteesi ei johdu Norgesta?” hän kysyi selvästi valmiiksi vihaisena, ”hän kuuluu minulle.” Berwald pudisti päätään nopeasti ja Mathiaksen mieliala vaihtui kerralla taas mietteliääksi ja oudon rauhalliseksi.

”T’no”, Berwald selitti ja samassa hänen katseensa eksyi taas mieheen, josta hän oli puhunutkin.

”Hienoa”, Mathias mutisi, ”niin minä arvelinkin.” Mies ei sanonut enää mitään eikä esittänyt enää yhtäkään kysymystä, joten hän oli ilmeisesti saanut vastauksensa. He katselivat hetken kahdestaan hiljaa Tinoa ja Lukasta, mutta sitten Mathias kääntyi ja häipyi paikalta yhtä hiljaa kuin oli sinne tullutkin. Miehen mentyä Tino sattui vilkaisemaan taakseen. Hän huomasi etäältä tarkkailevan hahmon heti ja jo tuttuun tapaansa nosti kättään ja hymyili.

Berwald kohotti kättään hieman vastaukseksi ja ihmetteli, miten pelkkä yksi pieni hymy Tinolta täytti hetkeksi sen uuden tyhjän tilan hänen sisällään, mitä mikään muu ei tuntunut täyttävän.

*****

Noin reilu kuukausi veljesten sieppaamisesta ensilumi satoi maahan. Yöt olivat käyneet kylmiksi ja Berwald oli huolestuneena kantanut Tinolle enemmän turkiksia ja polttopuita, vaikka hänelle sanottiin monta kertaa, ettei siihen olisi tarvetta. Päivänvalon määrä myös väheni päivä päivältä ja hitaasti kylä alkoi vaipua talvilepoon. Talven ensimmäisten lumien sataessa alkoi myös käydä entistä selvemmäksi se, kuinka erikoista kylän väestö oikein olikaan. Alkuperäiset viikingit jatkoivat toimiaan kuten aina, mutta monet kaukomailta tulleet menivät joko sekaisin tai vaihtoehtoisesti lukkiutuivat sisätiloihin ja vannoivat, etteivät koskaan enää astuisi ulos. Tino vietti yhden iltapäivän Felin seurana, kun italialainen yritti houkutella vastustelevaa veljeään ulos. Lovino vannoi joka vuosi, että matkustaisi takaisin etelään, jossa kaikki oli hänen mielestään paljon paremmin, mutta kuitenkin hän joka vuosi jätti matkansa tekemättä. Tino ei ollut suoraan kysynyt asiaa, mutta Feli oli avuliaasti selittänyt asian liittyvän jotenkin Antonioon. Sen pidempää selitystä italialainen ei ehtinyt kertomaan, koska yllättäen Romano päättikin tulla ulos ja nakata veljensä lumihankeen.

Tino myös sai selville, ettei viikinkikylällä ollut varsinaista parantajaa. Monet asukkaista osasivat hoitaa erilaisia pieniä vammoja ja valmistaa jonkin verran lääkkeitä, mutta Tinon taidot saivat nopeasti huomiota ja hän alkoi hoitaa parantajan töitä. Tämä myös tarjosi Berwaldille uuden tehtävän, koska innokas suomalainen ei osannut sanoa ”ei” ja ilman ankarailmeistä viikinkimiestä selustassaan, hän olisi pian hukkunut töihin.

Eräänä koleana harmaana päivänä Lukas teki jotain, mitä ei olisi uskonut koskaan tekevänsä. Hän etsi Mathiaksen käsiinsä.

”Täällä sinä siis olet”, norjalainen totesi löydettyään viimein etsimänsä viikingin suurtalon pöydän äärestä. Gilbert, Daan ja Antonio olivat myös hänen seurassaan samoin kuin useampi viikinkimiehistä. Talvi tarjosi paljon luppoaikaa ja joillekin miehille se tuntui tarkoittavan vain hyvää syytä viettää päivät porukalla juoden ja rellestäen.

”Oliko sinulla ikävä minua, Norge?” viikinki kysyi tyytyväisenä, ”jos olisin tiennyt, olisin heti tullut luoksesi!” Lukas pyöräytti silmiään ja istui alas Mathiasta vastapäätä. Tiukalla otteella hän tarttui miehen kolpakkoon ja siirsi sen syrjään.

”Sinä lupasit minulle jotain”, hän sanoi siirtyen tapojensa mukaisesti suoraan asiaan. Gilbert avasi suunsa kommentoidakseen jotain, mutta Mathias loi häneen niin tiukan katseen, että Daan totesi parhaaksi tukkia toverinsa suu. Vaalea mies yritti kuitenkin parhaansa saadakseen asiansa sanottua, mutta merkitys katosi jonnekin.

”Minä olen luvannut sinulle monia asioita”, Mathias sanoi virnistäen ja nojasi leukaansa kämmeneensä, ”suurimman osan ja hauskimmat vain unissani, mutta toteutan mielelläni nekin jos vain toivot.” Lukaksen katse tuntui viilentävän koko huonetta muutaman asteen, mutta viikinkimies näytti silti todella tyytyväiseltä itseensä.

”En tarkoittanut sitä”, norjalainen sanoi, ”lupasit opettaa minut taistelemaan.” Mathias oli hetken hiljaa ja sitten hän kurotti kättään napatakseen Lukaksen viemän kolpakon. Hän otti siitä pitkän kulauksen ennen kuin vastasi.

”Huomenna, rakkaani”, hän lopulta sanoi, ”tule pienelle aukiolle metsässä kylän ulkopuolella hetki auringon nousun jälkeen.” Lukas nyökkäsi myöntymykseksi ja nousi ylös. Mathiaksella oli kuitenkin eri ajatus miehen lähtemisestä ja hän tarttui norjalaisen käsivarteen kiskaisten tämän lähemmäs. Lukas melkein kaatui hänen syliinsä, mutta sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa ja mulkaisi viikinkimiestä kylmästi.

”Mikset viipyisi hetkeä nyt kun kerta tulit tänne”, Mathias sanoi virnistäen, ”sylini on aivan tyhjä, mutta olen kuullut että se on todella miellyttävä paikka istua.” Lukas ei sanonut sanaakaan. Hän vain läimäytti miestä vapaalla kädellään ja kiskaisi sitten toisen irti otteesta. Muutamat pöydänääressä olevista miehistä nauroivat, kun norjalainen käveli pois nopeasti pitäen ryhtinsä, mutta Mathiaksen katse sai useimmat vaikenemaan ja keskittymään juomiinsa.

”Siinä sinulla on aarteesi”, Gilbert kuitenkin sai sanottua ja nauroi käheästi päälle.

”Ja sinulla ei ole varaa puhua”, terävä naisenääni vastasi sivusta ennen kuin Mathias ehti. Vaalea mies totesi ihmeen nopeasti juomansa hyvin kiinnostavaksi ja teki kaikkensa ollakseen huomioimatta Elizaa, joka sattui aivan sattumalta kantamaan juuri painavaa paistinpannua käsissään.

*****

”Huomenta, Norge!” Mathias toivotti iloisesti ja tiputti kantamansa paketin maahan ilman sen suurempia seremonioita. Paketti kalahti osuessaan maahan ja Lukas katseli sitä uteliaana.

”Mitä tuo on?” hän kysyi hymyilevältä viikingiltä.

”Aseita”, Mathias vastasi, ”et sinä ilmankaan voi tapella.” Hän avasi pakettinsa Lukaksen tutkivien silmien alla ja esitteli jokaisen aseista lyhyesti. Suurin osa näytti olevan ryöstösaalista, mutta mukana oli myös pari jotka Mathias väitti ostaneensa, vaikkei muistanutkaan enää mistä.  Lukas tunnisti helposti pitkävartisen kirveen, jonka hän oli tottunut näkemään miehen mukana. Sen lisäksi joukossa oli pari erimittaista veistä, yksi kevyempi kirves, raskaan näköinen miekka ja toinen, joka oli paljon kevyempi ja oudon käyrä. Mathias nosti oudomman miekan ylös ja pyöräytti sitä kädessään tottuneesti.

”Gilbert toi tämän idästä”, hän selitti ja kuljetti puolihuolimattomasti sormeaan pitkin terän kaiverruksia, ”se oli sama reissu, jolla Eliza tuli tänne. Gil ei jostain syystä puhu siitä paljoa.” Lukas nyökkäsi hajamielisesti keskittyen tarkkailemaan aseita edessään. Hän ei ollut varma, mikä niistä olisi hänelle paras, mutta hän kuitenkin karsi vaihtoehtoja mielessään. Mikään kovin raskas se ei ainakaan saisi olla. Hän luottaisi mieluummin nopeuteen kuin raakaan voimaan.

”Minä ajattelin ehdottaa sinulle veistä”, Mathias sanoi ja ojensi hänelle veitsen joka oli suurin piirtein hänen kyynärvartensa pituinen. Lukas otti sen käteensä ja yritti löytää hyvän otteen. Mathias kuitenkin vain nauroi, kun norjalainen oli mielestään valmis.

”Et sinä voi pitää sitä noin”, viikinki sanoi ja tarttui hänen veistä pitelevään käteensä, ”siirrä ote kahvalla taemmas niin et viillä itseäsi. Olisi ikävää, jos Norgeni saisi haavoja.”

”Minä en ole sinun Norgesi”, Lukas mutisi, mutta noudatti kuitenkin neuvoa. Mathias nyökkäsi tyytyväisenä ja keskittyi selittämään enemmän. Muutaman kokeellisen heilahduksen ja puunrunkoa kohden suoritetun iskun jälkeen Lukas kuitenkin heitti veitsen takaisin muiden aseiden joukkoon.

”Se ei tunnu oikealta”, hän sanoi. Lukas ei vaivautunut selittämään Mathiakselle sen enempää siitä mikä kaikki oli väärin siinä veitsessä, mutta se ei vaan tuntunut sopivalta. Kahva oli liian lyhyt, jotta hän olisi voinut käyttää kumpaakin kättään ja lyhyys esti samoin aseen nopean siirron kädestä käteen. Eikä hän edes pitänyt tavasta, jolla sitä oli tarkoitus käyttää.

”Valitse sitten toinen”, Mathias kehotti ja seurasi uteliaana kuinka Lukas totisena kokeili jokaista aseista ennen kuin päätyi lyhyeen kirveeseen.

”Erinomaista, Norge”, hän kehui ja selitti lyhyesti, miten kirveen käyttö poikkesi veitsestä. Sitten hän nosti omansa maasta.

”Otetaanko pieni ottelu?” hän kysyi virnistäen, ”ei hätää, Norge, en aio loukata sinua.” Lukas tuhahti ja paransi otettaan kirveen nahoitetusta varresta.

”Oletko sinä aina noin ärsyttävä”, hän kysyi.

”Sinä rakastat minua sen takia”, Mathias vastasi ja nauroi, ”mitä, jos tekisimme tästä vielä hieman jännittävämpää, Norge?” Lukas jännittyi hiukan varautuneena sanojen vuoksi, mutta pysyi silti paikallaan.

”Mitä tarkoitat?” hän kysyi.

”Jos voitat minut, saat palkkion”, viikinki selitti, ”katsotaanpa… suudelman?” Lukas katsoi häntä jäätävästi.

”Minä en halua suudella sinua, joten se ei ole kovin hyvä palkkio”, hän totesi.

”Tehdään sitten se niin päin, että jos minä voitan, minä saan suudelman sinulta”, Mathias sanoi hetken mietittyään, ”itse asiassa tämä on paljon parempi idea. Minä pidän suudelmista.”

”Tai sitten minä voisin etsiä jonkun muun opettajaksi”, Lukas sanoi nopeasti, mutta viikingin virne vain leveni.

”Epäilen, rakas Norge”, hän sanoi, ”taisteluharjoituksissa voi sattua yhtä sun toista eikä kukaan halua minun vihaani.” Lukas muisti viikingin ilmeen sinä iltana, kun hän oli saanut pienen ruhjeen, ja sen miten kauhistuneita ihmiset olivat olleet. Hän joutui vastentahtoisesti myöntämään myös sen, että teräsaseiden kanssa hän luultavasti saisi pari uutta arpea jo pelkästä harjoittelusta.

”Kuinka kovasti sinä tahdot oppia taistelemaan, Norge?” Mathias kysyi katkaisten norjalaisen ajatukset hetkeksi. Hän halusi suojella veljiään jo pelkästään se syy, miksi hän nyt seisoi täällä pienellä lumisella aukiolla viikingin kanssa, oli osoitus siitä kuinka vähään hän pystyi. Lukas puri hammastaan ja asettui parempaan asentoon.

”Olkoon se sitten niin”, hän vastasi.

Puoli tuntia myöhemmin hän makasi maassa selällään sydän lyöden nopeasti ja keuhkot pumpaten epätoivoisesti enemmän ilmaa hänen kehoonsa. Hänen käsiään särki Mathiaksen äkillisen hyökkäyksen jälkeen ja hänen oma kirveensä lojui hetkeksi unohtuneena hänen vieressään. Viikinki seisoi hänen yllään nojaten oman kirveensä varteen ja Lukas hetken vihasi sitä, miten toinen mies ei näyttänyt edes hengästyneeltä vaikka hän itse oli väsyneempi kuin koskaan.

”Se sujui hyvin, Norge”, Mathias kuitenkin sanoi tyytyväisenä, ”minä tiesin, että sinulla on tuli sisälläsi.” Lukas mumisi pari rumaa sanaa ja nousi istumaan hitaasti. Hän hapuili kirvestään, mutta Mathias työnsi sen syrjään.

”Ei enää tälle päivälle”, hän sanoi, ”jatkamme huomenna taas aamunkoiton jälkeen.” Lukas jatkoi rumien sanojen listaansa, mikä sai viikingin naureskelemaan hieman.

”Minä voitin”, hän muistutti tyytyväisenä, ”joten…” Lukas tuijotti häntä äkäisesti ja punnersi sitten itsensä jaloilleen, vaikka hän tiesi hyvin askeltensa haparoivan hieman. Hän todellakin harkitsi koko sopimuksen unohtamista, mutta joskus miehen oli tehtävä, mitä miehen täytyi. Mathias oli häntä pidempi, joten Lukaksen täytyi nousta varpailleen ja ottaa tukea miehen olkapäästä voidakseen painaa huulensa pikaisesti viikingin otsalle. Se oli viaton suudelma. Hän antoi joskus samanlaisia veljilleen silloin kun hänen täytyi lohduttaa heitä jostain syystä.

”Me emme sopineet suudelman tyypistä”, Lukas sanoi niin varmalla äänellä kuin pystyi ja käveli sitten nopeasti pois pysähtyen vain poimimaan uuden kirveensä mukaan.

Mathias katsoi hänen peräänsä outo sekoitus epäuskoa, hämmennystä ja iloa kasvoillaan. Sitten hänen huulensa levisivät hymyyn.

”Norge…”, hän kuiskasi itsekseen.


A/N: Mä oon nähnyt muissakin fikeissä tuota "suudelma palkkioksi" juttua, joten hieman klisee ehkä mutta puolustuksekseni sanon sen, että... Se toimii?
Mä lähden muualle viikoksi, joten seuraava luku tulee joskus ens kuun puolella, jos en sitten ehdi huomenna laittaa mitään. Seuraava luku on näköjään SuFiniä ja sitten sitä seuraava on minun lempilukuni~

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | 15. osa 23.6.2014
« Vastaus #58 : 23.06.2014 15:35:34 »
Ou jee! Tarina jatkuu!!

No ensinnäkin vaikka tämä oli painotettu Lukasille ja Mathiakselle tykkäsin silti kovasti tästä, mukavaa oli myös että alussa Tino esiintyi.
Jotenkin olo oli sillälailla aww kun tarinassa Tino löysi parantajan kutsumuksensa ja Berwald joutuu varmistamaan taustalta ettei Tino uuvuu.

Kirjoitat selvää ja  hyvin etenevää tekstiä sillä tuo aika hyppy oli minusta tosi hyvä, se ei mennyt liikaa eteen päin mutta toi tarinaan heti uutta elävyyttä kun pojat olivat jo jonkin aikaa sopeutuneet elämään kylässä. Lukasin ja Mathiaksen suhde on kyllä minusta jotenkin ihana, myös tuo Elizan räväkkä luonne aseistettuna paistinpannulla tuo niin paljon eloa!

Tuo suudelma palkkiona kyllä toimii minun mielestäni melkeinpä millä tahansa parilla ja on siksi aina ihana lisäys, toki on niitäkin joilla se ei vain toimi.
Se että Lukas haluaa oppia taistelemaan tuo kivan lisäyksen ja vie juonta toimivalla tavalla eteenpäin samoin kuin se että Tino löysi parantajan työn. Nyt sitten odotan jännityksessä ja uteliaissuuden vallassa mitä Eirikur puuhailee kylässä ja miten tarina menee eteen päin. :D

Jatkoa jään odottelemaan!

Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Vyra

  • Vieras
Vs: HETALIA: København -syndrooma, K-15 | osa 15/25 23.6.2014
« Vastaus #59 : 24.06.2014 12:41:47 »
Kuolotar: Kiitos! Tämä on sitten niin sekopäinen viikinkikylä, että täällä tapahtuu vaikka mitä...

Mun ei tarttekaan lähtee, kun vasta illalla niin ajattelin tiputtaa vielä yhden luvun tänne ennen kuin menen. Tämäkin on aika lyhyt tosin, mutta ainakin näitä ilmestyy suhteellisen nopeasti.
Tässä muuten top-5 kappaleet joita kuuntelin taukoamatta Köpiä kirjoittaessa: Einer gegen alle -Samsas Traum, Danish way to rock -Nephew, A thousand deaths -Globus, Dead can't testify -Billy Talent (en ees tiiä miksi) ja I can walk on water -Basshunter.

Ja sitten se luku.

Kuudestoista luku: Salaisuus-syndrooma

Tino seurasi hieman huolestuneena, mutta kuitenkin asiaan puuttumatta, kuinka Lukas alkoi ilmestyä kotiin joka päivä uusien vammojen ja haavojen kanssa. Mies ei kuitenkaan suostunut tarkentamaan syytä asiaan ja ohitti Tinon ja Eirikurin kysymykset hiljaisuudella tai ympyräpyöreillä vastauksilla. Hän kuitenkin antoi Tinon tunnollisesti tarkistaa kaikki uudet vammat, vaikka Mathias oli hoitanut ne jo.

Ensilumen jälkeen lumisateet olivat vain jatkuneet ja pian pienet kinokset peittivät viikinkikylän valkoisen peitteen alle. Tino kuunteli lumen narsketta kenkiensä alla ja yritti olla välittämättä pakkasen nipistelystä kasvoillaan. Hän oli ottanut tavakseen vierailla Berwaldin luona aina silloin tällöin sen jälkeen, kun Eliza oli myöntänyt hänelle, ettei kukaan oikein tuntenut viikinkimiestä eikä hänellä tuntunut olevan muita kavereita Mathiaksen lisäksi. Tino tunsi olevansa velkaa miehelle kaikista tarvikkeista ja muusta avusta, joten hän päätti lievittää miehen yksinäisyyttä. Tinolle ei tietenkään tullut edes mieleen mahdollisuus, että Berwald piti yksinolosta.

”Hei”, Tino sanoi nähdessään tutun hahmon pienen mökin edustalla. Berwald kohotti katsettaan ja, vaikka hänen ilmeensä ei juuri muuttunut, hänen silmänsä näyttivät kirkastuvan hetkeksi.

”Hej”, hän mutisi ja Tino seurasi häntä sisälle. Suomalainen piti viikinkimiehen kodista. Se oli samoin pieni ja selvästi rakennettu vain yhden tai kahden hengen tarpeeseen. Berwald ei juuri välittänyt esineistä eikä ryöstösaaliista kuten Mathias, joten hänen asunnossaan oli hyvin vähän mitään ylimääräistä. Mutta kaikki huonekalut ja muutamat astiat olivat kauniisti tehtyjä ja koristeltu kaiverruksin, joita Berwald oli tehnyt pitkinä talvi-iltoina saadakseen ajan kulumaan.  Tinon ehdoton suosikki oli pieni tuoli, jonka selkänoja oli koristeltu hevosia ja koiria esittävillä kuvilla, ja hän aina istui juuri sillä tuolilla.

Berwald oli sulattanut vettä tulen yllä kattilassa ja hauduttanut kuusen neulasia ja lihan palasia tavalla, jonka Tino oli hänelle selittänyt. Tino ei pitänyt itseään kovin hyvänä ruuanlaittajana, joten hän oli erittäin tyytyväinen siitä että viikinki tuntui osaavan sen taidon paljon paremmin. Berwald alkoi kyselemättä kauhoa padasta ruokaa kulhoon ja ojensi sen sitten Tinolle, joka kiitti jo tottuneena toisen miehen hiljaisuuteen.

”Kaikki h’vin?” viikinkimies kysyi ja istui omalle tuolilleen Tinoa vastapäätä. Nuorempi mies poimi lihapaloja sormillaan suuhunsa ja nyökkäsi.

”Kyllä”, hän sanoi, ”oikein hyvin. Kiitos muuten niistä polttopuista. Meillä on omiakin, mutta Lukas on ollut niin kiireinen, että ei ole ehtinyt pilkkomaan niitä, joten ne tulivat tarpeeseen.” Tino hymyili ja Berwaldin oli yhtäkkiä hyvin vaikea keksiä, mihin kohdistaisi silmänsä. Hän piti nuoremman miehen kasvoista ja varsinkin hymystä, mutta ne aiheuttivat hänelle aina kumman olon ja hän pelkäsi sen näkyvän ulospäin. Hän ei halunnut pelästyttää Tinoa. Lopulta hän keskittyi miehen kapeisiin sormiin, jotka etsivät tarkasti parhaat lihapalat kulhosta.

”L’kas?” Berwald kysyi tarkennusta hetken päästä.

”Niin, hän ollut hieman outo viime aikoina”, Tino selitti, ”hän lähtee ulos joskus aivan ilman syytä ja palaa sitten myöhään aivan ruhjeilla. Kerran hänellä oli viiltohaava käsivarressa ja jouduin pyytämään kolme kertaa ennen kuin hän antoi minun ommella sen.”

”M’lloin se alkoi?” viikinki kysyi ja Tino mietti hetken laskien päiviä päässään.

”Muutama viikko sitten”, hän lopulta sanoi huolestuneella äänellä, ”minä olen huolestunut hänestä. Hän yritti vahingoittaa itseään aiemminkin.” Tino oli jo pitkään pyöritellyt sitä vaihtoehtoa mielessään, mutta hän oli sulkenut sen mahdollisuuksien mukaan pois ja hänen huolensa alkoi todella nousta vasta nyt kun hän sanoi se ääneen. Berwald nyökkäsi totisena.

”M’nä ehkä t’edän m’nne hän m’nee”, mies myönsi. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota niin paljoa. Loppujen lopuksi hänen mielenkiintonsa oli Tinossa, ei Lukaksessa.

”Minne?” Tino kysyi hämmästyneenä, ”ja miten sinä tiedät siitä?”

”M’thias sanoi”, viikinki selitti, ”m’nä voin v’edä s’nut s’nne, jos t’hdot.” Tino mietti hetken. Hän tiesi, että Lukas yritti pitää jotain salassa ja periaatteessa hän halusi suoda veljelleen vapauden tehdä mitä halusi, mutta hänen huolensa ja uteliaisuutensa painoivat myös vahvana. Lopulta Tino nyökkäsi hitaasti.

”Se olisi hienoa”, hän sanoi.

****

Tino seurasi viikinkimiehen perässä astuen huolella valmiisiin jalanjälkiin välttääkseen lumessa kahlaamisen. He olivat suunnanneet suoraan metsään ja vaikka Tinolla ei ollut aavistustakaan, että siellä olisi mitään mielenkiintoista, Berwald näytti olevan täysin varma suunnasta. He eivät juurikaan puhuneet ja muutaman kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Berwald nosti kätensä pysähtymismerkiksi. Tino seisahtui tottelevaisesti ja odotti, kun vanhempi mies kuunteli jotain ennen kuin taas jatkoi eteenpäin. Muutaman metrin jälkeen Tinokin alkoi erottaa edestäpäin metallisia kalahduksia ja hän rypisti kulmiaan ihmetellen.

”H’ljaa tänne”, Berwald mutisi ja kumartui hieman puiden suojaan. Äänet kuuluivat nyt suoraan edestäpäin ja Tino kumartui hiljaa vanhemman miehen vierelle seuraamaan metsäaukion tapahtumia. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli hämmennys ja sitten epäusko.

Lukas seisoi polkeutuneen lumen keskellä jalat tukevasti maassa. Hän hengitti raskaasti ja hiukset roikkuivat osittain hänen silmillään, mutta hänen kirvestä pitelevä kätensä oli kuitenkin vakaa ja hän oli täysin keskittynyt Mathiakseen, jonka jokaista liikettä hänen jäänsiniset silmänsä seurasivat tarkasti. Mathias oli samoin hengästynyt, mutta aivan yhtä keskittynyt. Ainoa selkeä ero oli se, että Lukas oli puolustuskannalla mutta viikinkimies kiersi häntä hitaasti etsien vain mahdollisuutta hyökätä.

Aivan yllättäen ilmaan erillistä varoitusta Mathias otti yhden lyhyemmän askeleen kohti Lukasta ja heilautti kirvestään kohti nuoremman miehen kylkeä. Lukas siirsi painonsa toiselle jalalle ja kiepsahti pois iskun tieltä vain yrittääkseen itse iskeä Mathiasta, jonka toinen puoli oli jäänyt hetkeksi täysin suojattomaksi. Tino henkäisi terävästi ja olisi huutanut, mutta Berwald painoi hellästi kätensä hänen suulleen.

”H’ljaa”, hän mutisi. Berwald oli jo vuosia seurannut Mathiaksen taisteluita ja hän tiesi hyvin, miten mies käsitteli asettaan. Jokainen Lukakseen kohdistunut isku oli huomattavasti rauhallisempi kuin yleensä ja viikinkimies käytti vain liikkeitä jotka sallivat hänen muuttaa aseen suuntaa viime hetkellä, jos Lukas ei onnistuisikaan torjumaan tai väistämään. Lukaksen taidoista Berwaldilla ei ollut mitään hajua, mutta hän epäili, ettei norjalainen saisi Mathiasta tapettua vaikka yrittäisi ja, jos sattuisikin onnistumaan, kenelläkään ei tulisi viikinkiä ikävä.

”Mitä he tekevät?” Tino kuiskasi takaisin, kun ruotsalainen laski kätensä hänen suultaan.

”H’rjoittelevat”, Berwald vastasi. He seurasivat vielä hetken, kun miehet jakelivat iskuja. Välillä Mathias pysähtyi ja selitti jotain Lukakselle, joka aina vastasi vain lyhyesti mutisten tai nyökäten. He myös vaihtoivat asemiaan välillä, mutta lopulta Mathias virnisti ja löi yhdellä sulavalla liikkeellä ensin aseen pois Lukaksen käsistä ja sitten heti perään toisella itse miehen maahan. Norjalainen olisi noussut heti taas ylös, mutta Mathias painoi hänet takaisin maahan kirveensä tylpällä päällä. Hän nauroi.
”Minä voitin taas, Norge”, viikinki sanoi iloisella äänellä. Berwald oli nähnyt taistelun aikana montakin tilannetta, jotka Mathias olisi voinut käyttää helppoon voittoon, mutta ilmeisesti mies halusi antaa norjalaiselle tasoitusta.

”Idiooteilla on aina tuuria”, Lukas vastasi ja työnsi aseen pois päältään.

”Missä minun suukkoni on?” viikinkimies kysyi ohittaen älykkyyttään koskevan huomion. Lukas, joka oli nopeasti päässyt takaisin jaloilleen, pyöräytti silmiään ja hipaisi sitten nopeasti huulillaan toisen miehen poskea, ”aww, minä olisin halunnut sen huulille nyt.”

”Tuki turpasi”, Lukas vastasi.

”En taida”, Mathias sanoi, ”paitsi tietenkin yhdellä keinolla, jos sinä osallistut siihen.” Lukas vilkaisi häntä kylmästi olan yli ja käveli tiehensä kantaen kirvestään olallaan. Mathias naureskeli hetken itsekseen ja katseli hänen peräänsä, mutta sitten hänkin häipyi nopeasti paikalta toiseen suuntaan. Berwald ja Tino odottivat hetken hiljaa varmistuakseen siitä että kumpikin miehistä oli todellakin poistunut paikalta. Sitten Tino päästi suustaan pienen huokaisun.

”Minun täytyy olla kertomatta tästä Elizalle”, hän sanoi ääneen, ”hänellä on muutenkin aivan liian vilkas mielikuvitus.” Berwald nyökkäsi ja lähti kävelemään takaisin päin heidän jälkiään. Ei ollut mitään syytä jäädä paikalle nyt kun näytös oli ohi, ja Tino seurasi häntä myös. He kävelivät taas hiljaa, mutta tällä kertaa Tino ei ollut enää huolissaan. Lukas näytti olevan täysin selvillä siitä mitä teki ja se oli kaikki mitä Tinon tarvitsi tietää. Joten huolehtimisen sijaan hän pohti asiaa.

Hänen ei edes tarvinnut arvata, miksi hänen veljensä käytti salaa aikaa opetellakseen tappelemaan. Lukas oli aina ollut suojeleva ja tässä tilanteessa hän tietenkin halusi oppia mahdollisimman paljon pitääkseen itsensä ja muut suojassa. Tino alkoi kuitenkin yhä enemmän miettiä, mitä hän itse voisi tehdä. Ajatus kirveiden tai miekkojen kaltaisten aseiden käytöstä ei tuntunut hänestä kovin miellyttävältä. Hän oppisi mieluummin jotain, mitä voisi käyttää muuhunkin kuin muiden ihmisten kimppuun käymiseen. Tino harkitsi hetken keihästä, sitä voisi käyttää myös metsästykseen, mutta sitten hän muisti Berwaldin seinällä roikkuneen jousen ja nuoliviinen ja se tuntui heti paremmalta ajatukselta. Hänellä oli aina ollut luontainen kyky tarkkuuteen ja tähtäämiseen ja hän oli sitä paitsi käyttänyt ritsaa metsästykseen jo kotona Norjassa. Jousi olisi vain askel ylöspäin.

”Berwald?” hän kysyi. He olivat taas jo melkein viikinkimiehen kotona eikä Tino ollut edes huomannut matkaa miettiessään.

”Ja?” mies kysyi ja vilkaisi häntä olkansa yli.

”Opettaisitko sinä minut ampumaan jousella?” nuorempi mies kysyi eikä Berwaldin tarvinnut miettiä pitkään. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitten päätynyt siihen tulokseen, että vastaus jokaiseen Tinon kysymykseen olisi ”kyllä”.


A/N Se oli lyhyt eikä siinä oikeastaan tapahtunut mitään. Olinpa ilkeä.
Seuraavan luvun nimi on "Eliza-syndrooma" ja se tulee sitten ensiviikolla, bye!