Kirjoittaja Aihe: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-11, John/Alice)  (Luettu 2170 kertaa)

Funtion

  • Vieras
Nimi: Toinen planeetta
Kirjoittaja: sensaatio
Fandom: Luther (BBC)
Ikäraja: K-11
Paritus: viitteitä John/Aliceen
Tyylilaji: draamaa
Sanamäärä: 1,661
Haasteet: Multifandom2, Genrehaaste; het
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Yhteenveto: Alice on seitsemäntoista, joten hänen yleisimmäksi fraasiksi muotoutuu en kerro jos sinäkään et kerro, ja jos hänellä olisi käyntikortti, hän painaisi iskurepliikin siihen, suoraan nimensä alapuolelle.

Alkusanat: Lol, tämä on melkein vuosi sitten kirjoitettu teksti jonka julkaisen vasta nyt pakon edestä Multifandom-haasteen hengittäessä niskaan. Piti eka kirjoittaa jotain Alicen postikorteista, mutta, noh, ehkä kirjoitan niistä joku toinen kerta (meep meep!). Oon ihan älyttömän epävarma tästä, uuden fandomin korkkaus on ihan hullun pelottavaa. Tämä oli todellakin vasta pintaraapaisu Aliceen, enkä enää ees allekirjoita kaikkea tästä näkemyksestäni. :c

Palaute = ♥



Toinen planeetta




Alice ei mene vanhempiensa hautajaisiin, koska niihin menijät ovat surijoita, ja hän on liian kauan teeskennellyt olevansa jotain, mitä hän ei ole.




Alice ei suunnittele vanhempiensa murhaa viikkokausia, päiviä, tai edes tunteja, se on vain yksi hänen monista impulsseistaan ja yhteensattumien kokonaissumma; sopiva aika ja päivä ja paikka. Vaikeinta ei ole ampua, tietenkään, eihän se vaadi kuin sormen liipaisimelle, ja päätöksen, eikä vaikeinta ole tuleva kuulustelukaan tai jälkiseurauksien kestäminen tai omatunto. Vaikeinta on, Alicelle, näytteleminen ambulanssin saapuessa, krokotiilinkyyneleet.

Eikä sekään ole vaikeaa, loppujen lopuksi. Hän kyllästyisi viikossa sarjamurhaajana. Alicella on lista, omassa mielessään, ei paperilla, asioista joita hän ei ole tehnyt, hän käy listaa lävitse epäkronologisesti, vaihtelevalla tahdilla, vanhempien tappaminen oli vain yksi niistä, kuten oli meditointi ja moottoripyörällä ajo, ei mitään sen kummallisempaa, niin kovin, kovin tavanomaista.

Kunnes Luther, John Luther, DCI Luther, tulee kuvioihin ja sekoittaa Alicen listan, kadottaa sen hetkeksi kokonaan kunnes se palautuu muistiin, sivu sivulta, virke virkkeeltä, poliisi poliisilta, kuulusteluhuone. Minä laitan sinut listani paraatipaikalle, Alice ajattelee hyvästellessään Lutherin, joka tietää Alicen syylliseksi, mutta joka ei tiedä kuinka syyllinen hän todella onkaan.




Kuinka syyllinen hän sitten onkaan? No, kuvitellaan, sanotaan, että Alice ei aloittanut vanhemmistaan. Että ennen heitä oli monia muita, niin kutsuttuja välikohtauksia, vahinkoja; vihainen Alice, huijattu Alice, Alice jolle sanotaan ei. Kun tuntee Newtonin kolme lakia ja omistaa laittoman käsiaseen, ei tarvitse enää kuin vilkkaan mielikuvituksen ja hieman loogista päättelykykyä. Alice jolle sanotaan ei on pahin Alice, joten se on alku, lähtöviiva, dominon ensimmäinen pala; Comment on pojan viimeinen nimi.

Sano minulle ei, niin minä vastaan hei hei. Mitä tapahtui? — Ei Commentia.




”Ei kommenttia”, Alice sanoo lehdistötilaisuudessa, kun yksi toimittajista kysyy hänen statuksestaan yrittäessään muiden toimittajien tapaan kaivaa likaisia yksityiskohtia hänestä, tahroja, jotain millä pilata Neiti Täydellisen maineen. Hänen vanhempansa loistavat valokeilassa niin, että hän on vähällä jäädä varjoon — lopulta hän jääkin, mutta omasta tahdostaan.

Hänen statuksensa on sekä ei Commentia että vaihtelunhaluinen. Miehiä, naisia, pitkiä, lyhyitä, samanikäisiä, vanhempia, paljon vanhempia mutta ei liian vanhoja, tummia, vaaleita, hiljaisia, äänekkäitä, tyhmiä, älykkäitä. Hänen suosikkinsa? Mmh-hmm. Mies, pitkä, vanhempi, tumma, äänekäs, älykäs. Mutta sellaiset ovat harvinaisuuksia, kuin rajoitettu määrä painettuja juhlakolikoita. Alice on seitsemäntoista, joten hänen yleisimmäksi fraasiksi muotoutuu en kerro jos sinäkään et kerro, ja jos hänellä olisi käyntikortti, hän painaisi iskurepliikin siihen, suoraan nimensä alapuolelle.




”Sinä et ymmärrä rakkautta, Alice. Se ei ole sinun syytäsi. Voit matkia sitä ja luulen että voit tunnistaa sen muissa ihmisissä, mutta sinä et voi koskaan ymmärtää rakkautta”, John Luther sanoo kuin lukisi onnenkeksin ennustuksen, sellaisen joka on omin käsin kustomoitu; sinun kohtalosi on kuolla yksin. Kaikkien onnenkeksien sisällä ei ole onnea. On kiinalaisia ravintoloita, joiden omistajat ovat ilkeitä, elämäänsä kyllästyneitä, elämänsä kyllästämiä, jotka tahallaan yrittävät pahoittaa asiakkaan mielen, aivan kuin kuuden ruokailijan ja ruokalajin kattava lasku ei olisi tarpeeksi vaikea nieltävä. On puhdasta pahuutta, on kaiken nieleviä mustia aukkoja, on Alice jolle Luther tietämättään antoi haasteen, tehtävän, päämäärän — pidä silmäsi auki, John, ja odota kunnes todistan sanasi vääriksi.




Kun Alice todistaa tan¯¹ˣ:n yhtenä sateisena, jumalattomana sunnuntaiaamuna, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi nero. Hänen äitinsä mumisee kiitoksia taivaalle ja tekee ristinmerkkejä kädellään ja hänen isänsä päättää soittaa sanomalehteen, haluaa koko maailman tietävän, miten ihmeellinen hänen tyttärensä on. Miltä Alicesta tuntuu? Vähän sumuiselta, mutta ehkä se johtuu Lontoosta.

Hän tuntee numerot. Alicen mielestä numerot voidaan jakaa niiden arvon lisäksi monella muullakin eri tapaa; parittomat ovat vaaleita ja teräviä, parilliset tummia ja pehmeitä. Värejä niillä ei ole, varsinaisesti, mutta ehkä sekin johtuu Lontoosta, jonka tylsänharmaat viemärit haisevat. Kaikki luvut, joissa on numero 9, ovat epäonnisia. Alice ei tiedä miksi, kai se on taikauskoa, tai intuitio. Alicea inhottaa olla yhdeksänvuotias, sillä se on toisiksi huonoin ikävuosista. Huonoin on 99. Loput luvun yhdeksän sisältävät ikävuodet ovat kaikki yhtä huonoja keskenään.

”Psykiatrian lausunto. Se on ainoa asia mitä pyydän. Ajattele Alicea. Se on vain hänen omaksi parhaakseen”, hänen isänsä sanoo myöhemmin myöhäisuutisten aikana, luulee että kiltti Alice on jo nukkumassa, prinsessa Alice, ihmeellinen Alice, Alice ajattelee ette te tunne minua.

”Hyvä on, hyvä on. Mutta vaikka suostunkin, se ei tarkoita sitä, että ajattelen hänen olevan hullu, koska hän ei ole. Hän on vain hieman... kumma”, hänen äitinsä sanoo ja läimäyttää käden suunsa eteen, ei siksi että olisi huomannut salakuuntelevaa Alicea, vaan siksi koska hän saman tien katuu sanojaan.

Alice on kuullut tarpeeksi, joten hän palaa huoneeseensa, liikkuu äänettömästi kuin olisi näkymätön, eikä se kovin kaukana totuudesta olekaan, sillä hänen vanhempansa eivät koskaan näe todellista Alicea, kukaan ei näe, oikeastaan, jokainen näkee vain tietynlaisen Alicen, sellaisen joka sopii heidän olettamuksiin ja tarpeisiinsa ja haluihinsa. En tahtoisi olla näkymätön Alice. Nähkää minut! Nähkää!




Alicen psykiatri luulee näkevänsä Alicen, mutta todellisuudessa hänkin, huoh, näkee vain tietynlaisen Alicen, sellaisen joka sopii hänen olettamuksiinsa lapsinerosta ja sellaisen jonka Alice tahtoo hänen näkevän; hieman kumman, hänen äitinsä sanoja lainaten. Musteläikkätesteissä hän antaa perhosten ja hämähäkkien sijaan tarkkoja kuvauksia kellokoneistoista — jopa määritelmän valmistajasta ja valmistusvuodesta — ja tähtikuvioista, kunnes innostuu niistä todella, tähdistä, alkaa puhua avaruudesta ja Linnunradasta. Psykiatri ei keskeytä häntä, ei sano mitään, kuuntelee vain nyökkäillen ja tekee muistiinpanoja. Kymmenen minuutin kiihkeän selityksen jälkeen Alice ymmärtää, mitä hän tuli tehneeksi, miten psykiatri luulee hänen olevan hullu, tahtoo hänelle diagnoosin, mitä vakavampi, sen parempi, miltä Aspergerin syndrooma kuulostaa? Eikö se ole aika suosittu neroilla?

Alice laittaa hänet kirjoittamaan papereihinsa paniikkihäiriö, kun hän alkaa haukkoa henkeä ja ottaa tukea tuolista ja tuijottaa psykiatria kuin vauhkoontunut hevonen. Ensaahappea ja tuntuuettäkuolen. Psykiatri saa hänet rauhoittumaan — tai niin psykiatri uskoo. Rauhoituttuaan, pidettyään stragedisen kolmen minuutin hiljaisuuden, häpeähiljaisuuden, Alice sanoo arasti, että hänellä on tullut vastaavanlaisia tilanteita aikaisemminkin, eikä hän todellakaan tiedä mitä ne ovat tai mistä ne johtuvat.

”On hyvä, että tämä tuli ilmi, Alice”, psykiatri lohduttaa ja kumartuu kyykkyyn hänen tasolleen, laskee käden hänen olkapäälleen, ”nyt me voimme auttaa sinua.”

Pikemminkin voitte auttaa itseänne, Alice ajattelee ymmärtäessään mikä on diagnoosien todellinen tarkoitus.




”Rakkauden pitäisi ylentää meitä, juhlistaa. Miten se voi olla rakkautta, John, jos se vain tekee sinut yksinäiseksi ja korruptoituneeksi?” Alice Morgan sanoo kuin lukisi onnenkeksin ennustuksen, omin käsin kustomoidun; sinun kohtalosi on kuolla yksin. Sama kiinalainen ravintola, samat ilkeät omistajat, sama paha ennustus, sama tuhti lasku. On puhdasta pahuutta, on kaiken nieleviä mustia aukkoja, on John jolle Alice tietämättään, ei, ei, vaan hyvin tietoisena, antoi haasteen, tehtävän, päämäärän — pidä silmäsi auki, Alice, ja odota kunnes todistan sanasi vääriksi.

Alice jää yksin seisomaan sillalle, jää ajattelemaan Henry Madsenia, John Lutheria, Zoe Lutheria, Mark Northia, niin, niin, niin, minulla ei ole epäilystäkään ettetkö todistaisi.




Oxfort, fysiikan opiskelija, suuntautumisena astrofysiikka, arvosanat aina parhaita — Alicen koulunkäynti voisi olla täydellistä, elleivät hänen jatkuvat poissaolonsa aiheuttaisi ongelmia. On luentoja joilla on läsnäolovelvollisuus, on professoreja jotka ovat ehdottomia, on tenttejä joihin on osallistuttava, on sitä ja tätä ja kyllästynyt Alice. Friikki Alice, muut sanovat, varmaan sanoisi hänkin heidän paikallaan. Muut opiskelijat ovat seitsemän kahdeksan vuotta vanhempia ja siinä iässä se on E = mc² eli energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valonnopeus tyhjiössä potenssiin kaksi — mutta tässä tapauksessa E ei ole energia vaan ero.

Ikäero. Mielipide-ero. Avioero. Hänen vanhempiensa avioero olisi helpotus, hän voisi valita ja valitsisi isänsä koska isä ei ole koskaan läsnä, mutta hänen vanhempansa pysyvät yhdessä, tiukasti, kuin kynttilästä valunut jähmettynyt steariini. Ei pelkästään Alicen takia, vaikka toki Alicekin on yksi tekijä, vaan myös lehdistön takia, imagon takia, mitä muut ihmiset sanoisivat? Kaksikymmentäkuusi vuotta aviota ja tytär joka on lapsinero. Avioero ei ole kaikille sallittua.

Alice tuijottaa kaukoputkellaan tähtitaivaalle ja miettii, miettii, miettii tulevaisuuttaan, elämäänsä, vielä jonain päivänä minusta tulee leski. Koska avioliitto tarkoittaa säännöllistä seksiä, tai ainakin seksiä jota ei tarvitse lähteä metsästämään, joka on metsästetty jo, pyydetty pöydälle, on lupa koskea — vaan ei tappaa. Mutta ei Alice siihen lupaa tarvitsekaan. Siksi leski eikä vaimo: hän aikoo säilyttää statuksensa.




Hänen vanhempansa pitävät Alicea ihmeenä — ihmeellinen hän onkin — sillä he yrittivät saada lasta vuosikausia, kävivät jatkuvasti lääkäreillä, hoidoissa, terapioissa, he vanhenivat ja sen myötä mahdollisuus, tilaisuus, etuoikeus, saada lapsi pieneni entisestään. Kunnes Alice syntyi. Painoarvo sanalla kunnes, sillä jopa silloin kun Alicen äiti oli raskaana viimeisellä kuulla, he pelkäsivät menettävänsä lapsen. He olivat menettäneet lapsen jo aiemminkin, kahdesti, kahdeksantena viikkona ja yhdeksäntenä, he eivät pitäneet mitään itsestäänselvyytenä, etenkään Alicea, jota kohdellaan kuin prinsessaa, eikä hänen egonsa voisi olla tyytyväisempi.

Kunnes voisi olla, ja paljonkin tyytyväisempi. Kahdeksanvuotiaana hän kasvaa siihen pisteeseen, että häntä alkaa kuvottaa prinsessakohtelu. Miten tahdottomia nukkeja hänen vanhempansa ovatkaan! Miten säälittäviä he ovat, miten helppoa heitä onkaan manipuloida! Alice tahtoo haasteita, vertaisensa, tulla uhmatuksi, vastustetuksi, voitetuksi — tai ehkä ei sittenkään voitetuksi. Alice tahtoo tasavertaisen taistelun, jonka hän lopulta, tuhansien kamppailujen ja kieroilun jälkeen, voittaa. Mutta hänen lakeilijavanhempansa eivät voi tarjota mitään sellaista, lähellekään. Hänen omat vanhempansa pelkäävät häntä.

Joinakin hetkinä Alice ajattelee: hyvä. Teidän kuuluukin pelätä minua. Koska minä näen maailman selkeämmin kuin kukaan muu; minä tiedän, että tunteet ovat vain materiaa ja täten minä olen kykeneväinen manipuloimaan niitä, teitä, maailmaa. Hän saattaa viedä vanhemmiltaan sen, mikä on heille tärkeintä. Hän hiipii isänsä työhuoneeseen ja varastaa hänen kirjoituskoneellaan kirjoittamansa runot (hänen isänsä on hyvin vanhanaikainen) ja polttaa viiden vuoden työn, kaikkien valvottujen öiden palkinnot, murehdittujen säkeistöjen ratkaisut. Jättää tuhkan takkaan, johtolankoja rikospaikalle, haluaa isänsä tietävän mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea kuka on syyllinen.

Hänen äitinsä puolestaan tahtoo vain Alicen onnellisuutta, kuin mikäkin elämätön ihmiskuori, vai onko se äidinrakkautta? Alice menee mykkäkouluun, Alice huutaa vihaansa, Alice satuttaa itseään ja levittää hieman vettä haavoihinsa, jotta veri leviäisi ja saisi tilanteen näyttämään pahemmalta kuin se oikeasti on. Hänen äitinsä lyyhistyy kylpyhuoneen ovelle, isä soittaa ambulanssin. Alice harjoittelee itkemistä kivun kyyneleillä, kunnes aidot tulevat, onnistumisen kyyneleet.

”Miksi?” parkuu Alicen äiti. ”Miksi, kultaseni?”

Ja joinakin hetkinä Alice ajattelee: ei. Te ette saa pelätä minua. Ette saa. Tiedättekö mitä se antaa minulle? Etäisyyttä. En voi rakastaa teitä näin kaukaa, toiselta planeetalta.




”Sinä saatat olla hyvin, hyvin fiksu, mutta olet väärässä. Maailmassa on rakkautta. Joten sinä häviät”, John Luther sanoo puhelimeen, kuin laittaisi onnenkeksin kämmenelleen ja murskaisi sen sormet vihasta täristen, sen jälkeen polttaisi ennustuksen, kohtalon, olen poliisi ja minä aion sulkea tämän ravintolan, olette epäiltyjä huumebisneksestä (piilotin heroiinia keittiöön, mutta tietenkään tätä te ette saa tietää), teillä on oikeus vaieta, mutta kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan...

Joten Alice ei sano mitään.


« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 22:34:35 kirjoittanut Kaapo »

skylar

  • ***
  • Viestejä: 201
Vs: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-13, John/Alice)
« Vastaus #1 : 05.05.2014 11:57:58 »
Mahtavaa lukea ficci tästä fandomista.

Olen katsonut vain ensimmäisen tuotantokauden, mutta pidin siitä paljon - ja erityisesti tästä oudosta suhteesta Johnin ja Alicen välillä. Tässä ficissä tuo suhde oli kyllä aika minori, mutta minulle se passasi, koska pidän erityisesti ficeistä joissa pääpainotus ei ole tylsissä suhteissa, vaan päähenkilön sielunelämässä! Sellainen minua kiinnostaa.

Kirjoitit Alicea hyvin. Varsinkin tekstin loppupuoliskolla värähdin suorastaan, kun jotkut lauseet olivat niin tv-sarjan henkisiä! Tunnelma osui prikulleen kohdalleen ja se on hieno taito kirjoittajalta. Siitä on tosi pitkä aika kun katsoin tätä sarjaa, mutta muistan samaistuneeni melko paljonkin Aliceen. Tässä olit mielenkiintoisesti selvittänyt hänen perhetaustojaan - prinsessana kohtelua etc. Se on yksi tulkinta!

Se, että mainitsit aspergerin herätti ristiriitaisia tunteita. Varsinkin sen jälkeen, kun olit kuvaillut numeroita (joita minä inhoan) ja miten Alice näkee ne. Se on todella kliseinen kuvaus asseista. Mutta toisaalta Alicekin tuntui ajattelevan niin johdatellessaan aivotohtoria selityksillään tähtitieteestä ja kellokoneista.

Toinen kohta mikä mietitytti oli alussa, jossa mainitsit omatunnon yms. - jotenkin sain Alicesta käsityksen, että hänen omatuntonsa on estynyt. Ikään kuin hän ei pystyisi ajattelemaan asioita sillä tavalla. Rakastin sitä, kun kuvailit häntä impulssiiviseksi! Se on hauska ajatus sen takia, että koska hän on nero hänellä on varaa olla sekä murhaaja että impulssiivinen. Tavalliselle ihmiselle se ei olisi hyödyksi.

Minusta on kivaa näissä "psykopaateissa" (anteeksi julma lokerointi) että jotkut voivat sanoa heidän olevan tunteettomia - mutta minusta he vain tuntevat eri tavalla. Se näkyy Alicessa. Hänellä ei kenties ole suuria tunnontuskia tai empatiaa, mutta hän elää tunteiden ja impulssiivien varassa. Se on kaunista.

Tekstissä oli huumoria ja juuri sellaista mikä sopii Alicen suuhun (tai/ja mieleen). Pidin myös kappalejaosta, joka teki tästä tekstistä persoonallisen (tämä oli ensimmäinen ficci jonka olen lukenut tästä fandomista joten mikäs sen sopivampaa!) Koko tekstissä oli jotain vapauttavaa. Tykkäsin siitä miten kuvailit... vähin tuntein asiat. Sekin on aitoa Alicelle.

Pastellisävyjä, tyhjiä huoneita ja kysymys: mitä on todellisuus?
When the sun has set, no candle can replace it.

Funtion

  • Vieras
Vs: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-13, John/Alice)
« Vastaus #2 : 05.05.2014 13:24:59 »
skylar, oh vau, en osannut odottaa tähän kommenttia! On sen verran tuntemattomampi fandom täällä Finissä. Tässä tää Johnin ja Alicen välinen suhde jäi kyl tosi taustalla, koska oon enemmänkin kiinnostunut Alicesta. Tohon Aspergeriin on sanottava, että mä en itse näe Alicea sellaisena enkä muutenkaan tykkää heitellä diagnooseja fiktiivisille hahmoille, tässä se oli mukana vain, jotta pystyisin kuvaamaan sitä miten Alice manipuloi ihmisiä ja asioita ("minä tiedän, että tunteet ovat vain materiaa ja täten minä olen kykeneväinen manipuloimaan niitä, teitä, maailmaa"). Eli kuten hokasitkin, Alice manipuloi sitä psykiatria. Tunnen pari joilla on Asperger ja toi mun kuvaus numeroista ei itse asiassa tullut Aspergerin kautta, vaan multa itseltäni -- mä itse tunnen numerot tuolla tapaa, se oli piirre jonka halusin lisätä Aliceen (lisään aina jotain itsestäni hahmoihin, lol). Huh, olis pitänyt olla huolellisempi, jotta väärinkäsitystä ei olis syntynyt. : )

Tulkinnoistahan näisson aina kyse. Kiva että pidit tästä ja noin tarkasti erittelit mistä pidit erityisesti! Vau, olin tosi epävarma tän kaa ja oon tosi tyytyväinen nyt, että osaan ees jotenkuten Alicesta kirjoittaa! Se on ehdottomasti mun lempihahmoni tässä sarjassa. Impulsiivisuudesta olin vähän kahden vaiheilla, olis mielenkiintoista liittää sellainen Aliceen, mut toisaalta... noh, siinä 3. kauden vikassa jaksossa se Alice esittää että sillä olis impulsseja, mut se koko kohtaus on vähän feikki. Ah, en puhukaan enempää tästä kaudesta kun et oo sitä viel nähnyt!

Kiiiiiitos tuhannesti kommentistas, se oli tosi avartava ja hyödyllinen ja ihana! ♥

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-13, John/Alice)
« Vastaus #3 : 23.07.2014 23:48:39 »
Ei LUOJA.

Sain tietää vasta ehkä kakskymmentä minuuttia sitten että oot kirjoittanut tästä fandomista, tai siis julkaissut tästä fandomista, ja syöksyin pää kolmantena jalkana lukemaan tämän. Ja nyt ruoskin itseäni siitä etten oo huomannut tätä aiemmin, lukenut tätä aiemmin, imenyt tätä itseeni ja juonut tätä kuumalla säällä ja tatuoinut tätä selkääni.

Hävettää. Tää oli niin helvetin hyvä (vaikka mitä muuta mä olisin sulta odottanut, pyh). Sä sait tuon hahmon ihan nappiin, pääsit kuoren alle, teit siitä jotenkin elävän. Vaikka mulla on ehkä ollut eri mielikuva esim. siitä että Alice olisi suunnitellut oikeasti vanhempiensa murhat ihan täsmällisesti ja tarkasti, mutta jotenkin sä sait mun pään käännettyä tämän ajaksi. Tuntui ihan siltä että mitä ikinä sä tässä ficissä sanotkaan niin mä ostan sen ihan sinisilmäisesti. :D Olit tosi vakuuttava sun kerronnassa & hahmon havainnoinnissa! Sait mut uskomaan että tämä tulee suoraan "lapsineron" päästä.

Tässä oli tosi paljon nerokkaita kohtia, joitakin suosikkejani:

Lainaus
Sano minulle ei, niin minä vastaan hei hei. Mitä tapahtui? — Ei Commentia.

Ja kuinka yhdistit tuon seuraavaan kappaleeseen, jees, olen myyty.

Lainaus
Hänen suosikkinsa? Mmh-hmm. Mies, pitkä, vanhempi, tumma, äänekäs, älykäs. Mutta sellaiset ovat harvinaisuuksia, kuin rajoitettu määrä painettuja juhlakolikoita.

Multa pääsi naurettavan fanityttömäinen reaktio. Tässä parissa on jotain niin vetävää - mun silmin ehkä jotain samaa kuin Jimissä ja Sherlockissa? Sellaista kissa-hiiri -asetelmaa, sielunkumppanuutta, toistensa älykkyydelle pärjäämistä. Mutta kyllä, yhdyn Aliceen, John on juhlakolikko.

Lainaus
polttaisi ennustuksen, kohtalon, olen poliisi ja minä aion sulkea tämän ravintolan, olette epäiltyjä huumebisneksestä (piilotin heroiinia keittiöön, mutta tietenkään tätä te ette saa tietää), teillä on oikeus vaieta, mutta kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan...

Rakastin ylipäänsäkin tuota onnenkeksi-"teemaa" tässä (etenkin kun nuo quotet sitoi tekstin kivasti sarjan tapahtumiin), mutta aivan erityisesti tätä viimeistä. Tuo kuvaa Johnia ehkä paremmin kuin mikään viiden sivun essee voisi kuvata.

Tää oli sun teksteistä ehkä yksi helpoimmin luettavia. Ei sillä että muut mitenkään ylivoimaisen vaikeita olis, mulla on vaan sellainen kuva että joudun aina nipistämään aivoni yhteen ja keskittymään hirveesti kun luen sun juttuja (ei huono asia kylläkään!). Tää vaan soljui, vaikkakin aika hengästyneesti, koska tätä oli niin kiehtovaa lukea. Jännittävää melkein.

Jotakin pikkuisia virheenkaltaisia tarttui silmääni; stragedisen jonka pitäisi ehkä olla strategisen ja Oxfort jonka pitäisi ehkä?? olla Oxford?

Nautin tästä tekstistä ihan mielettömästi. Luen tän varmaan toisen ja kolmannenkin kerran. Kiitos kovasti lukunautinnosta. C:
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Funtion

  • Vieras
Vs: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-13, John/Alice)
« Vastaus #4 : 24.07.2014 14:41:36 »
Kommentti?!??! Tähän?!??!?!

Kharon, ei LUOJA nimenomaan! Ensinnäki, mä oon joskus sanonu sulle kirjoittaneeni tästä mut sanoin myös etten julkaissu sitä tekstiä; no tadaa, tää on se teksti, jonka sit lopulta erehdyin julkaisemaan yhtenä päivänä ku olo oli uhkarohkea. joteki missasin ton alun sun viestistä siis joooo tää on just se teksti mistä puhuin sillo!! Mä oon kans ihan eri mieltä tän tekstin kanssa joistakin jutuista, mut headcanoneita ja tulkintoja on monia, hyvä et nää sit kuiteki miellytti!

Munki mielestä tässä shipissä on paljo samaa kuin Sheriartyssa, lmao siks mä tätä shippaanki. :D Nää molemmat hahmot on tosi älykkäitä ja ne haastaa toisiaan tosin Alice ja John on päässyt paljo lähemmäs toisiaan kuin Sherlock ja Jim ikinä pääsivät, Alice ja John meni kahville ja Alice autto Johnia tapauksissa ja John puolestaan auttoi Alicen pakenemaan ugh sydänparkani. Uskallan väittää et tääki olis hyvi voinu tapahtua Sherlockissa jos meillä olis paremmat käsikirjoittajat. >:| Mut onneks on Luther!!! (...joka on jo loppu mut ei mennä siihen ny thx.)

Kiva kuulla et tää oli helppolukunen! :D Tää on tyylillisesti erilainen kuin monet muut mun tekstit. En osais enää kirjoittaa tällasta, en todellakaan lol. Ja oops virheet, meen korjaa ne täs joku pv ku jaksan -- hyvä ku huomautit!!

Kiitos tuhannesti coolein rottani ♥
« Viimeksi muokattu: 24.07.2014 14:48:22 kirjoittanut sensaatio »

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 490
  • ava Claire + bannu Ingrid
Vs: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-11, John/Alice)
« Vastaus #5 : 26.01.2016 21:50:08 »
Mitä mun silmäni näkevätkään: Luther-ficci, jota en ole lukenut vielä. Omg, oli pakko tulla katsastamaan, millainen tämä oli ja tajusin törmänneeni helmeen. Alice on yks sarjan mielenkiintoisimmista hahmoista ja tämä ficci sukelsi hyvin hänen mielenmaisemaansa, oijoi. Kuvailu oli hienoa ja tavoitit todella hyvin hahmolle ominaiset piirteet. Useimmat asiat, joita aioin sanoa, onkin jo sanottu edellisissä kommenteissa, mutta oli pakko vielä tulla kiittämään tästä lukukokemuksesta! Jotenkin se Alicen paradoksi siihen, että hän kaipaa huomiota mutta toisaalta taas ei väärältä taholta, on kuvattu hienosti ja muutamat viittaukset Johniin toimivat hyvin.

Lainaus
On puhdasta pahuutta, on kaiken nieleviä mustia aukkoja, on Alice jolle Luther tietämättään antoi haasteen, tehtävän, päämäärän — pidä silmäsi auki, John, ja odota kunnes todistan sanasi vääriksi
.Tämä oli hieno virke, jotenkin sen rakenne ja sanamuodotkin tukivat siitä, miten Alice rakentaa maailmaansa.

Voi olla, ettei tekstin nimi aivan täysin selvinnyt minulle, ehkä sillä oli syvällisempi tarkoitus, jota en ymmärtänyt, mutta muuten tämä oli hyvin nautittava ficci. Lutherista on aina mukavaa löytää ficcejä ja tää oli kyllä huikea. Kiitos tästä! ^^
Hyppää lehtikasaan!

Funtion

  • Vieras
Vs: Luther (BBC): Toinen planeetta (K-11, John/Alice)
« Vastaus #6 : 30.01.2016 16:41:35 »
Kommentti! Mulle! Tähän ficciin! AAAAAAHHHhh <3

Grenade, kiitos paljon! Alice on mun ehdoton lempihahmoni jonka vuoks tähän sarjaan hullaannuinkin (onhan Lutherkin mielenkiintoinen hahmo, ja monet muut, mut Alicea mä odotin joka sekunti kuvaruudulle). Ton tekstin nimi on itse asiassa itse tekstistä temmattu: Ja joinakin hetkinä Alice ajattelee: ei. Te ette saa pelätä minua. Ette saa. Tiedättekö mitä se antaa minulle? Etäisyyttä. En voi rakastaa teitä näin kaukaa, toiselta planeetalta. Tuossa on se otsikon toinen planeetta; oon huono keksimään otsikoita ja tällee viimeisenä oljenkortena otan sanaparren itse tekstistä tekstin loppuun kirjotettuani. :D En ajatellut otsikolle ton ihmeellisempää selitystä, mut toki sen voi muullakin tapaa tulkita!

Kiitos vielä kerran kommentistas, teit mut sillä tavattoman iloiseksi. <3
« Viimeksi muokattu: 30.01.2016 16:51:13 kirjoittanut sensaatio »