Name: Etkö unta saa?
Author: minä, HarryPotterFan4Ever
Genre: romance, fluffy
Pairing: Fred/George
Rating: K-11
Words: 819
Summary: Vierelläs sun on turvapaikka mun. Warnings: Insesti
// Herkku selvensi varoitustaA/N: Idean sain kun kelasin Potter haastetopicia ja löysin mieluisen haasteen joonalta, joka siis on vieras. Ja tämähän ficci osallistuu Kerää kaikki hahmot- haasteeseen Fred Weasleyllä.
// Scarlett muokkasi ikärajan oikeaksi ja lisäsi varoituksen
Tahtoisin ficin Yö n biisistä Etkö unta saa?
Paritukselta tahtoisin kaksosia ja genre ainakin fluffy.
Tahtoisin pojista yli 18 kesäisiä komistuksia <: En mitään K-18 tähän kaipaa vaan jotakin oikein suloista ja söpöä, ehkä hieman höperöäkin suloisuutta :3
Mitään pituudelta kriteerejä paitsi namia olisi, jokin pitkä oneshotti. Mutta miksei tästä saisi moni-osaistakin? ; D
Eli siihen haasteeseen menee. En tiedä sopiiko angst tähän haasteeseen, mutta se oli minun tapani kirjoittaa tästä biisistä. Hahmot on aika OoC, mut toivottavasti se ei kauheasti häiritse. Kirjoitan ekaa kertaa näistä tyypeistä. Sanoja ei ole, mutta yritän kirjoittaa jotain niiden pohjalta. Tämä on Fredin näkökulmasta. Enjoy!
Paiskaan oven kiinni ja George tuijottaa minua kummastuneena. Rojahdan sängylleni ja potkin kengät pois jalastani.
”Mikä on?” veljeni kysyy. Minä en millään jaksaisi vastata. Olen väsynyt. Päivä on ollut pitkä ja täynnä huonoja hetkiä.
”Huono päivä”, vastaan yksinkertaisesti Georgelle ja hän nyökkää. George on niin kipeä, ettei ole voinut hoitaa hommiansa kaupassa. Joudun hoitamaan kaiken yksin. Leekin on jossain.
Päivä on ollut silkkaa kidutusta. Asiakkaita on tietysti ennen koulujen alkua paljon. Ja vain yksi myyjä. Olen ollut jo kokonaisen viikon yksin tekemässä töitä.
Suljen silmäni ja yritän nukkua. Sitä ei tule mitään. Kuulen yhä Georgen liikkuvan huoneessa yskien. Yritän sulkea pois mielestäni, mutta koko ajan mieleeni tulee kuva, jossa George makaa yksin sängyssä. Kuoleman sairaana. Enkä minä voi tehdä mitään. Olen nähnyt painajaisia siitä ja se menee koko ajan pahemmaksi. Pyörin sängyssäni, mutta en saa nukuttua. Kuollut George tulee aina takasin. Kuulen vain Georgen elävän tuhinan painajaisen läpi.
Aamulla silmieni alla on tummat varjot. Olen taas valvonut liian pitkään. George uinuu vielä peiton alla kun minä jo nousen ja lähden alakertaan töihin. Oven takana on jo pari aikaista asiakasta kun tulen portaista alas. Katsahdan kelloa. Se on vasta kymmenen minuuttia vaille, joten minulla on hiukan aikaa järjestellä paikkoja. Asetin mainokset paikoilleen ja tavaroita tilan keskellä. Kärsimättömät asiakkaat jo koputtavat ikkunaa. Kello on tasan yhdeksän. Avaan oven ja sisälle astuu pari noin 14- vuotiasta poikaa, jotka alkoivat heti tutkia hyllyjen valikoimia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Istuin tiskin takana ja seurasin poikien keskustelua.
”Ei, Nate. Otetaan tällainen. Voidaan heittää se Kalkarosta päin tunnilla”, yksi pojista sanoi.
”Joo, se on hyvä”, toinen sanoi.
Pojat tulivat tiskille ja laittoivat siihen kasan perulaista pikapimeyspulveria, oksennuspastilleja ja kaikkea muuta hyödyllistä.
”Me aiotaan päästä koulun pahimpien keppostelijoiden joukkoon”, Nateksi kutsuttu poika sanoi ylpeänä.
”Hienoa”, pakotin hymyn kasvoilleni. ”Se tekee 7 kaljuunaa, 20 sirppiä ja 2 sulmua.”
”Ole hyvä, heippa!” Nate sanoo ja lähtee ystävänsä kanssa ulos kaupasta.
Koko loppupäivä olikin hiljainen. Koko ajan oli asiakkaita, mutta ei minkäänlaista ruuhkaa. Päivän edetessä ajatukseni harhailevat vain yhä Georgeen. En vain saa häntä pois mielestäni. Hiljainen päivä ei auttanut asiaa. Jos olisi ollut asiakkaita, ajatukseni olisivat heissä eikä aina vain Georgessa makaamassa kalpeana ja elottomana. Se on hirveää, jos kuulen jonkun kuolemisesta, ajatukseni harhailevat heti Georgeen. Jos George olisikin se joka kuoli, miten minä jatkaisin? Hän on osa minua, olemme kaksoset. Kaksosten kuuluu olla aina yhdessä ja minä aion pysyä myös Georgen kanssa. En jätä häntä yksin. Hän on osa minua, jos hän kuolee, osa minustakin kuolee.
Tullessani illalla huoneeseemme, George istuu sängyssään odottamassa minua. Hän hymyilee juuri sitä ihanaa hymyä, mikä on aivan erityinen vaikka tiedänkin, että minä voisin hymyillä samalla tavalla. Niin identtiset pystyvät. Mutta se ei silti näyttäisi aivan samalta. Minä en ole George. Menen oman sänkyni luo ja kysyn häneltä:
”Voitko jo paremmin?”
”Joo, voin tulla taas huomenna töihin”, George hymyilee leveästi. Minäkin hymyilin hiukan. Hän kumartuu eteenpäin ja pörröttää oranssia tukkaani. Se tuntuu ihanalta, sain tuntea hänen kosketuksensa. Hän menee taas kerran kauemmas. Otan vaatteeni pois ja menen lämpimän peiton alle. Huoneeseen tulee hiljaista ja kuulen vain Georgen hiljaisen kuorsauksen. En saa edelleenkään sitä kuvaa pois mielestäni. Se valvottaa minua. Makaan paikallani varmaankin monta tuntia. George vain nukkuu. Nousen sängystä ja keittiöön haukkaamaan jotakin, mutta silloin George sanoo jotakin:
”Etkö saa unta, Fred?” hän kuiskaa aivan hiljaa.
”En”, jähmetyn paikalleni ja katson häneen pimeässä huoneessa.
”Miksi et? Vaivaako jokin sinua?”
”Ei… joo”, vastaan ja menen takaisin sängylleni ja istun siinä vastapäätä Georgea.
”Voisit kertoa minulle. Puhuminen helpottaa, veli”, George sanoo ja tulee istumaan viereeni.
”Minä… näen sinut”, soperran ja tunnen kyyneleiden kihoavan silmissäni.
”Mitä minä teen?” George kysyy aivan normaalilla äänellä, hän ei huomaa kyyneleitä, jotka alkavat valua silmistäni ja sokaisevat näkökenttäni.
”Sinä… makaat sängyssä…kuolleena”, sanon ja halaan kovasti rutistaen veljeäni. ”Ja minä…olen aivan yksin.”
George halaa minua ja se tuntuu lohduttavalta. Kukaan muu ei voisi halata paremmin.
”Ja sekö on vaivannut sinua?”
Nyökkään hitaasti. En pysty kertomaan kaikkea.
”Voinko minä karkottaa pois ne sinun kuvitelmasi?”
Nyökkään taas. ”Ai, sen takia ettei se vaivaisi minua enää?”
”Tietysti, veli. Tiedoksesi, minä en kuole. En ainakaan nyt. Sinun pitää unohtaa se koko asia”, George sanoo.
”Minä en vain pysty”, sanoin hiljaa. ”Se ei katoa mihinkään.”
Minua väsyttää ja menen peiton alle. George istuu vieläkin sänkyni reunalla. Mutta sitten hän nostaa peittoa päältäni ja tunkee aivan kylkeeni.
”Ei kai tämä haittaa?” hän kysyy.
”Ei”, minä sanon hiljaa. ”Tuntuu vain paremmalta kun olet siinä.”
Niin, se tuntuu oikeasti paremmalta. Tuntea Georgen lämmin iho omaani vasten. Kuunnella hänen hengitystään ja sydämenlyöntejä. Oloni alkaa pikkuhiljaa parantua. Mielessäni oleva kuva ei ole enää niin voimakas, se on vain himmeä pelko, jonka olen työntänyt pois ajatuksistani. Silti se ei katoa kokonaan. Minulla on olemassa turvapaikka, ja se on Georgen vieressä, nyt tiedän sen.
”George?” kuiskaan hiljaa.
”Niin?” kuulen hänen unisen äänensä.
”Minä rakastan sinua”, sanon aivan hiljaa ja käännyn katsomaan hänen kasvojaan.
”Niin minäkin, rakas veli. Rakastan sinua”, George sanoo ja painaa pienen suukon huulilleni. Nukahdan hänen syliinsä vailla painajaisia.
A/N2: Ja kommenteista minäkin pidän
