Otsikko: Leinikkejä
Kirjoittaja: kaaos
Ikäraja: K11
Tyylilaji: ömmm. angstinen fluff?
Pituus: 1600 sanaa
Kuvaus: Milon ja Toivon suhteen alkumetreillä. Toivon on pakko saada auttaa Miloa.
Varoitukset: mainintoja kuolemasta, mainintoja päihteidenkäytöstä
Osallistuu haasteeseen Teelusikan tunneskaala II myötäelämisen tunteella.
A/N: Leinikki merkitsee säteilevää viehätysvoimaa kukkien kielellä <301
riippuvuus :
Lunta, K15
02
myötäeläminen :
Leinikkejä, K11
03
kiinnostus :
Leninkejä, K15
04
väsymys :
Lomaa (susta), S
05
ikävä :
Loiva mutka, K11
06
katumus :
Lankeen, K15
07
tyytyväisyys :
Lue lyriikat mun huulilta, K15
l e i n i k k e j ä
”Jos saisit nyt päättää, mitä tekisit, niin mitä tekisit? Tarkoitan, jos saisit vaikka minkä tahansa opiskelupaikan tai työn…” Toivo puhelee ja silittää Milon vaaleanruskeita, kihartuvia hiuksia.
”Naisin sua… Sut.”
”Milo… No mä oon ajatellut, että voisin nauttia jostain sellaisesta konsultoijan työstä. Tietäis niin paljon jostain, että ois sen asian asiantuntija ja vois jeesaa muita.”
”Sä oot yliopistossa. Eiköhän susta jonkinlainen asiantuntija tule", Milo mutisee ja pyrkii kohti Toivon huulia.
Toivoa hymyilyttää. Milo on
niin ärtyinen ja kiivas, mutta samalla hellä ja suloinen. Ja niin nuori. Toivo täyttää kuukauden sisällä 24 vuotta, mutta Milo on vasta
abiturientti.
He eivät ole tapailleet vielä kovin kauan aikaa, eikä Toivo todella tiedä Milosta läheskään tarpeeksi, ei toinen kerro. Toivo tietää vain, että Milo asuu Töölössä kaksin isänsä kanssa, että se ei ole kovin innokas koululainen, että sillä on muutama läheinen ystävä ja lopuista frendeistä se ei välitä.
Eniten Toivo haluaisi auttaa Milon irti huumeista. Inari ja Tiitu, Milon parhaat ystävät, ovat ihan rakastuneita Toivoon ja sanovat, että hän on tehnyt Milosta paremman. Mutta ei se riitä, sillä Milo kärsii vielä.
”Mä hain opiskelemaan vain, koska multa odotettiin sitä. Mun porukat ei muuta vaihtoehtoa ole koskaan nähnyt kuin lukion ja yliopiston”, Toivo sanoo ja sitten suutelee häntä kohti jo tovin hapuilleita kasvoja. Nenänpäätä, otsaa, huulia.
”Kyllä mun mutsikin venaa multa samanlaista ryhdikkyyttä. Mutta sielläkös venaa”, Milo sanoo ja naurahtaa ilottomasti.
✧✧✧
Missoot?
Milonen…? Toivo ei saa vastausta viesteihinsä ja tietää jo, mistä on kyse. Tuntuisi vaan paremmalta, jos ei tietäisi. Milon suru särkee Toivoa aina aina aina.
”Haloo!” Milo huutaa puhelimeen. Taustalta kuuluu melua ja klubimusan rätinäistä pauhua. On kuitenkin torstai-iltapäivä, eikä mikään klubi ole auki, joten Toivo pukee jo kenkiään ja tietää, minne hänen jalkansa aikovat kävellä.
”Ootko kunnossa?” Toivo kysyy ja huolenpistos painuu syvemmälle rintaan.
”Joo joo joo!” ”Saanko tulla Henrikille?” Toivo kysyy silmät kiinni, toivoen toivoen toivoen, että Milo antaisi toiset koordinaatit.
”Joo! Aina saat tulla. Osaatko tulla? Mulla onkin sua kamala ikävä… Eiku, älä tuu, sulle tulee paha mieli.” ”Ei mulle tuu, oon jo sitä paitsi melkein siellä. Nähdään kohta.”
Henrik on itse asiassa Toivon vanhoja tuttuja, tai heillä on yhteisiä tuttuja, joten on puhdasta sattumaa, etteivät Milo ja Toivo ennen joulua olleet koskaan tutustuneet. Vaikka Toivosta kyllä tuntuu, ettei Milolla ja Henrikillä ole kovin pitkää historiaa.
Henrikin ovikoodin tietävät kaikki. Sen naapurit varmaan palvovat sitä, kun joka viikko, joskus useasti viikossa, asuntoon numero 45 ravaa päihtymishakuisia juhlijoita. Henrikin bileet ovat omaa luokkaansa, ei mitään kaljan tissutteluja.
Toivo kiipeää kaikuvaa rappukäytävää, kunnes seisoo oven edessä, jonka mustassa nimilaatassa lukee valkoisin kirjaimin
Karhu Varis. Henrik Karhu ja Kristo Varis. Toivo tuhahtaa ja painaa ovikelloa.
Toivolle tuntematon päästää sisään. Asunnossa on törkyistä, muttei älyttömästi ihmisiä, ehkä noin kymmenen, joten Milo löytyy helposti. Sillä on alas suunnattu katse ja häpeästä kireä kehonkieli. Toivo lähestyy ja naamioi kasvoilleen mahdollisimman lempeän ilmeen.
”Hei beib", Toivo kuiskaa ja kyykistyy sohvan reunalle jäykistyneen Milon eteen. Milon rappio raastaa Toivoa.
”Vie mut täältä. Anteeksi Toivo, anna anteeksi”, Milo nyyhkäisee.
”Sulla on huono päivä, lähdetään.”
Milo nieleskelee ja väristelee. Toivo arvelee, että sillä on laskut menossa, mikä tarkoittaa Toivon saapuneen sopivaan aikaan. Kohta Milo olisi etsinyt apua uuteen nousuun.
✧✧✧
”Haluatko kotiin?” Toivo kysyy ja halaa vasemmalla käsivarrellaan Milon luisevia harteita heidän kävellessään pois Henrikin kämpältä.
Toivo on kiitollinen, ettei hän kohdannut lyhyellä visiitillä asunnon toista isäntää. Toivo ei tykkää väkivallasta, mutta ketään hän ei sillä hetkellä osaa enempää vihata, kuin Henrikiä.
”Mulle on ihan sama, täällä on kyl saatanan kylmä, joten mennään johonkin sisälle.”
”Tarjoisinko sulle kahvit jossain tässä lähellä?”
”Se ois ihanaa, kiitos.”
Toivo sipaisee kiharan Milon otsalta ja painaa tilalle suukon. Kaikki menee vielä paremmin.
Milolle olisi kuulemma kelvannut Hesestä kahvi, mutta Toivo tirskahtaa ja kävelyttää heidät tiilitalon toiselle puolelle Rytmiin.
Kauralatte ja suodatinkahvi valmistuvat ja pojat istuvat vierekkäin ikkunapöytään. Toivo istuttaa heidät siten, jotta Milon ei tarvitsisi kohdata Toivon katsetta, ja jotta Milo voisi painautua Toivon kainaloon.
”Hyvää", Milo sanoo ja sen ilme vahvistaa. Kasvoille on levinnyt rauhallinen hymy. Milo painaa lämpimän lattelasinsa poskeaan vasten ja nauttii lämmöstä.
”Vieläkö sulla on kylmä, kulta?” Toivo kysyy ja Milo naurahtaa.
”Aina kun mä paskon kaiken, sä käyttäydyt vaan ihanammin. Mikä sua vaivaa?” Milo kysyy ja antaa Toivon nähdä suoraan syvän ruskeisiin silmiinsä.
”Suojeluvietti. Oot niin nuori ja kaikkee”, Toivo virnistää.
”Voi vittu", Milo murahtaa ja siemaa kahviaan posket punehtuen. Juoman lämmöstä ehkä. ”Ite oot vanha.”
”Sä oot kaunis.”
Milo eleilee oksentavansa ja Toivoa naurattaa. Helpotus lämmittää enemmän, kuin pannussa seisahtanut kahvi ja Toivo toivoo, että voisi joskus olla Milolle ensisijainen lohtu päihtymisen sijasta.
”Maista, tää on tosi hyvää!” Milo innostuu ja työntää lasia Toivoa kohti.
”Mä juon mustana.”
”Joo niin mäkin, mutta tää on eri asia, tää on vittu kokonainen ateria”, Milo hymyilee nyt kasvojensa täydeltä ja on kääntynyt istumaan Toivoa kohti halaten toista polveaan. Toivo päättää käyttää kaikki loppuelämänsä rahat ostamalla tälle helvetin söpölle ihmiselle latteja.
✧✧✧
”Mutsi juorusi, että sulla on mua nuorempi poikaystävä”, Toivon pikkusisko, Lahja, sanoo.
Lahja on melkein tasan kaksi vuotta nuorempi kuin Toivo. Heillä on ollut aina läheiset ja lämpimät välit. Lahja oli pienenä heistä se vauhdikas ja rohkea, Toivo himmaili ja pelkäsi kaatuvansa tai kastuvansa tai satuttavansa. Toivo suojeli Lahjaa. Suojelee edelleen, vaikkei Lahja suojelua enää tarvitsekaan.
”Mitä väliä sillä on?”
”No ei muuta, kun että sä pidät muakin ihan kakarana, niin miten sä sitä jaksat?” Lahja virnuilee.
”Sä oot kakara. Se ei ole”, Toivo hymyilee kylmästi ja taputtelee sisartaan olalle.
”Milloin mä tapaan sen? Onks se kuuma?”
”Pian. On. Se
niin on.”
✧✧✧
Toivo ei ehkä kestä, että Milo on saapunut hänen pikkusiskonsa synttärilounaalle kukan kanssa. Milo on myös selvästi käyttänyt aikaa siistiytyäkseen. Sillä on tummanvihreä ohut villaneule ja puhtaat mustat kapeamalliset farkut.
Mutta väsyneet, utuiset silmät. Aina vaan.
”Mulla ei ole sulle lahjaa, Lahja. Oih sori, sä kuulet tota ihan liikaa. Anteeksi. Mutta ömm, mun lemppari talvikukka on leinikki, joten tota”, Milo sopertaa ja avaa varovasti paperista kääröä. Sisältä paljastuu herkkiä valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia. ”Kannattaa leikata saman tien viistoon pari senttiä ja laittaa maljakkoon.”
Lahjan kasvoilta on varissut virne ja se näyttää liikuttuneelta, sitten ottaa kukat vastaan ja kiittää. Milo nyökkäilee ja astelee Toivon viereen.
”Ainiin, siis onnea”, Milo vielä sanoo Lahjalle ja sitten tarvitsee Toivolta huomiota.
Sen aikaa, kun Toivon sisko ja äiti viimeistelevät lounasta, hän voi nauttia hetken kaksin Milosta entisessä huoneessaan. Voi, miten Toivo onkaan Miloa kaivannut. Nuoremmalla on ollut mitä kaikkea vanhojen tansseja ja penkkareita, eikä Toivolle ole ollut oikein aikaa.
”Miten ne meni?” Toivo kysyy ja katse takertuu talviauringon nostattamiin haaleisiin pisamiin Milon poskilla.
”Mitkä?”
”Tanssit.”
”No nää oli nyt mun kolmannet vanhat, joten vitun hyvin tietenkin", Milo sanoo ja virnistää.
Milolla on hyvä päivä, se vitsailee ja naureskelee ja kiehnää Toivoon kiinni. Tyytyväisyys tarttuu ja Toivo huokaisee onnellisena. Hän on yleensäkin pirteä ihminen, energinen ja joidenkin mielestä sen vuoksi vähän raskas. Milo taas on harvoin pirteä, joten sen ilo tuntuu aivan erityiseltä.
”Mun mielestä oli kuumaa, kun sä toit kukkia.”
”Täh? Mä toin ne sun siskolle, tyhmä. Sulla ei ole vielä synttärit.”
”Ei olekaan. Se oli siks just kuumaa, että sä muistit mun siskoa.”
”Senkin sekopää. Onks sulla joku fetissi kohteliaisuuteen?”
”Kato oot normaalisti niin epäkohtelias, että sain kiksit ku kerranki olit ihmisiksi”, Toivo naurahtaa ja saa tyynynsä kasvoilleen.
✧✧✧
”Aikamoinen riepurätti tämä sun uusi.”
"Miten sä kehtaat!” Lahja kivahtaa äidilleen.
”Eiku sitä vaan, että Toivolla on aina ollut taipumusta poimia tommosia autettavia. Pidä vaan huolta, ettet anna sen imeä sua kuiviin.”
Toivoa suututtaa. Äiti ei ymmärrä Miloa, ei käsitä miten kurjaa sillä on. Ei, vaikka Toivo on kertonut, että Milon pikkuveli kuoli melkein kolme vuotta sitten.
Äiti ei vain ymmärrä, että Toivon on
pakko saada auttaa Miloa. Ehkä äiti ei tiedä, miten hyvältä tuntuu saada joku niin surullinen hymyilemään.
”Se ei ole mikään riepu. Milo on ihan helvetin vahva, ja.. ja se on mulle ihan vitun tärkeä.”
✧✧✧
Suurista, ruskeista silmistä pulppuaa kyyneliä pisamaisille poskille. Toivo yrittää rauhoitella vähän, mutta haluaa myös antaa toisen itkun tulla. On ilmeisesti Niilan kuolinpäivä.
”Mulla on sitä niin vitun hirveä ikävä. Ei sen olisi pitänyt. Se ei olisi saanut!” Milo nyyhkii, kun itkultaan pystyy ja puristelee nyrkeissään Toivon hupparin kangasta.
”Haluatko puhua siitä mitä tapahtui?” Toivo kysyy. Hän on usein miettinyt, kuinka Niila kuoli, mutta se ei ollut julkista silloin, eikä Milo ole halunnut puhua kuolemasta. He ovat keskustelleet kyllä Niilasta paljon muuten. Toivo on kuullut, kuinka Niila rakasti Jussin kukkakauppaa. Kuinka pienenä Milo aina tiesi, mistä etsiä, jos Niila oli ajatuksiinsa vaipuneena eksynyt. Kuinka Milo aina suojeli Niilaa, juuri kuten Toivokin suojelee Lahjaa. Toivo ei uskalla edes kuvitella, miltä tuntuisi, jos Lahja olisi poissa.
”Sillä oli diabetes, tai sille tuli. Mut ei me tiedetty. Joskus… Joskus se voi kai tulla aika nopeesti”, Milo sanoo yllättävän rauhallisesti ja vakaasti juuri tyrehtyneen itkukohtauksen jäljiltä, ”sille tuli ketoasidoosi. Se voi tulla, jos ei hoida diabetesta, eikä me edes tiedetty, että sillä oli se! Niila vaan joulun jälkeen laihtui aika paljon. Sillä oli jotain mahatautia. Sit se sai sydärin ja vaipui ensin koomaan, sitten...”
”Kamalaa. Voi ei sua", Toivo sanoo, vaikkei löydä sanottavaa. Toivoa heikottaa ja hän tekisi kaikkensa, että saisi itselleen edes osan Milon murheista.
”Se oli kauheeta. Se on edelleen, mutta kyllä mä pärjään. Tänään on vaan vähän normaalia rankempaa”, Milo niiskaisee. Eikä pärjää. Toivo tietää, ettei Milo oikeasti pärjää. Se ei ole pärjäämistä, ettei pysty käydä huumeidenkäytöltä koulussa. Se ei ole pärjäämistä, että päätyy pahoinpitelijänsä ovelle, kun on liian paha olo. Mutta sitä Toivo ei sano ääneen.
“Milo, tiedäthän sä, että mä välitän susta tosi paljon?” Toivo kuiskaa arkaillen ja toisen kyynelten läikittämissä kasvoissa läikkyy hymynhäivä.
“En tiedä miksi.”
Toivo ei käsitä. Kuinka hän voisi olla välittämättä jostain niin ihanan ärtyisestä, jostain niin surullisesta ja jostain niin päihdyttävän kauniista ihmisestä.
“Ehkä siksi, että sä osaat toisinaan olla kohtelias.”
"Turha odottaa kukkia syntymäpäivänä!" Milo valehtelee hymyillen.