Nimi: Mansikkahilloa vai omenahilloa?
Kirjoittaja: Eulalia
Ikäraja: K-11
// Frederica nosti ikärajaaGenre: Angst
Päähenkilö: Severus Kalkaros
Vastuuvapaus: Rowling omistaa, minä leikin
Yhteenveto:
Poikaa sattuu niin paljon, että itkettää. Itkeä ei kuitenkaan uskalla, kyyneliä se juuri odottaa, ja jos se niitä näkee, se pillastuu lopullisesti.A/N: Tuli kauhea halu kirjoittaa Severuksen lapsuudesta ja sen vanhemmista, eikä mielikuvani heistä ole erityisen hehkeä, joten aika ankeahan tästä tuli. Tämä osallistuu muuten
FF10 vol. 3:een aiheella Severus Kalkaros sekä
Kerää kaikki hahmot –haasteeseen hahmolla Severus Kalkaros.
* * * * *
MANSIKKAHILLOA VAI OMENAHILLOA?Avain kääntyy hitaasti lukossa. Ovi narahtaa ja lipuu auki vaivalloisesti, saa saranat valittamaan vailla toivoa äänettömyydestä. Rankkasateen kastelema poika astuu selkä kumarassa eteiseen. Liian suuret, nuhjuiset vaatteet valuvat vettä kuluneelle puulattialle. Mustat hiukset ovat ylikasvaneet ja märät, litistyneet ohueksi matoksi ohimoille. Pisarat valuvat kelmeällä iholla kilpaa kyynelten kanssa, silmä on musta ja nenä vuotaa yhä verta. Tummissa silmissä piileksii arka ja varovainen katse. Poika pelkää, että isä näkee.
Siellä se nimittäin makaa. Makaa olohuoneen sohvalla kaukosäädin hikiseen kouraan puristettuna, mustissa silmissä tyhjä katse. Pullo on jo korkattu ja puolilleen juotu, kello on puoli kolme.
Tiistaina.
Ei se ole tälläkään kertaa onnistunut pitämään työtään paria viikkoa pidempään. Ei, vaikka vannoi puurtavansa niin, että hetkessä on rahaa maksaa vanhat velat, korjauttaa lämminvesivaraaja. Varaa viedä äiti edes viikonlopuksi hoitoon…
Televisio syytää pahoja kuvia autiolle katseelle. Jossakin on sota. Poika hiipii kumarassa ohi, ei tahdo tulla huomatuksi. Ei jaksa ottaa kontaktia isäänsä. Tahtoo vain jotain syötävää, tahtoo painaa pussin pakasteherneitä turvonneelle huulelle, kylmettää mustaa silmää pois. Mitä vain, ettei isä näe, ettei se huomaa. Kyllä poika nimittäin isänsä tuntee. Tietää, kuinka se suuttuu, jos näkee turvonneen huulen. Kuinka se huutaa, jos näkee itkuiset silmät ja sadepisaroihin sotkeutuneen veren poskella.
Keittiö on kaaoksen vallassa, paljon sekaisempi kuin muu talo. Harmaantuneiden kaappien ovet retkottavat auki, pienen tilan kaikki tasot ovat täynnä likaisia astioita. Lattiaa peittävät tyhjät pullot ja vanhat lehdet, jotka äiti on repinyt silpuksi maahan. Poika muistaa, kuinka yritti kerran siivota. Yritti kerätä lattialta roskat ja pestä likaiset astiat, avata ikkunat ja tuulettaa pois talon tunkkaisen ilman. Yritti tehdä kaikesta kauniimpaa, siivota kaiken paremmaksi…
Se oli kuitenkin liikaa äidille. Keittiön tyhjä lattia oli järkytys, se oli sairautensa myötä alkanut pelätä tyhjyyttä, kammoksua tasaisia pintoja, kiiltäviä esineitä ja kaikkia elämästä katoavia asioita. Poika värähtää edelleen muistaessaan, kuinka se silloin kirkui. Kirkui, kun keittiön lattia paistoi puhtaana ja tasaisena. Väitti joutuneensa pois kodistaan, itki ja rikkoi hätääntyneenä astioita. Viilsi kätensä sirpaleisiin, hieroi veren kasvoihinsa.
Kiljui.
Kiljui ja itki niin kovin menettämänsä paperisilpun perään, että pojan oli lopulta tuotava ne kaikki takaisin. Sotkettava uudelleen kaikki vaivalla saavuttamansa siisteys, palautettava se sairas ympäristö, joka sai äidin edes osittain tasapainoon…
Nyt, ympäristölleen alistuneena poika ottaa jääkaapista pullon maitoa, juo ahnaasti. Tutkii kaapin sisältöä nälissään, melkein kaikki on kuitenkin pilalla. Juuston pinta on sinivihreää nukkaa täynnä, mutta poika tarttuu siihen silti. Kaivaa puukon kätköstään, ei ole uskaltanut jättää mitään niin vaarallista äidin ulottuville. Leikkaa homehtuneen osan pois, alkaa järsiä kuivunutta juustoa. Miettii, onko jossain vielä rahaa kauppaa varten, vai onko isä jo ehtinyt juoda kaiken pois. Miettii, pitkääkö taas varastaa lähikaupasta. Sen myyjä osaa jo luoda epäluuloisen katseen poikaan, ei kuitenkaan ole vielä koskaan sanonut mitään. Säälii varmaan. Arvaa, miksi poika varastaa. Tietää, keiden lapsi poika on.
Kaikki tietävät, keiden lapsi poika on.
Siitä on tänäänkin muistutuksena musta silmä ja turvonnut huuli, eivät naapuruston muut pojat koskaan jätä rauhaan. Tulevat aina ja ilkkuvat. Muistuttavat aivan turhaan, kuinka isä juo ja äiti on hullu ja toisinpäin. Sitten ne suuttuvat, kun tuo omituinen poika saa jotain kummallista tapahtumaan. Sytyttää kiusaajiensa hiukset siniseen liekkiin, saa ampiaisparven hyökkäämään. Eivät ne tietenkään ymmärrä, miksi niin on. Eivät ne oikeastaan edes välitä. Ne ovat joka tapauksessa päättäneet hieroa nyrkkinsä oudon pojan kelmeisiin kasvoihin, eivät ne siihen syytä tarvitse.
Olohuoneessa isä alkaa liikehtiä. Pojan jo valmiiksi mitäänsanomaton olemus häipyy entisestään, olemattomaksi tekeytymisen taito on harjoiteltu. Poika tietää silti, ettei se ole tarpeeksi. Miettii, ehtisikö portaisiin ja huoneeseensa ennen kuin se tulee keittiöön. Mahtuisiko tiskialtaan alla olevaan kaappiin, olisiko näkymätön kauhtuneen verhon takana. Tyytyy lopulta seisomaan selkä päin, kun se astuu huoneeseen.
Se on viimeaikoina lihonut niin paljon, että liikkuminen on muuttunut vaivalloiseksi, hengitys raskaaksi ja pihiseväksi. Poika tietää, ettei sillä ole päällään muuta kuin repaleinen, likainen aluspaita ja kalsarit, ei se varmaan mahdu enää muihin vaatteisiinsa. Se haisee vanhalle viinalle ja tupakalle, hielle ja valkosipulille. Löyhkää niin pistävälle, että poikaa itkettää. Poika ymmärtää, ettei oman isän kuulu haista niin pahalta. Ei poika edes osaa ajatella sitä isänään, ei omaa isää kuulu pelätä niin kuin poika pelkää keittiössä seisovaa humalaista miestä.
”Mitä sä siinä kyhjötät?” se kysyy äänellä, joka on sekoitus sammalta ja ivaa. Poika tietää kyllä, kuinka se toivoi lapsestaan nyrkkeilijää ja naapuruston kuningasta. Kuinka se pettyi, kun pojasta tulikin hiljainen ja älykäs, se ei koskaan ole arvostanut järkeä niin kuin voimaa ja kovia puheita. Kun se tajusi naapuruston muiden lasten lyövän ja kiusaavan, se suuttui. Ei niille kiusaajille vaan pojalle itselleen. Löi itse koko humalaisella voimallaan. Uhosi, ettei sen talossa hellitä heikkoja, vaan lyötyjä lyödään, kunnes ne oppivat lyömään itse.
Poika kääntyy ympäri kasvot maahan luotuina, rukoilee mielessään, että se on juonut jo näkönsä sumeaksi. Se huomaa kuitenkin, tömistää raskain askelin lähemmäs, hengittää vinkuvasti ja tarttuu pojan leukaan. Kohottaa sitä rajusti, tihrustaa sumein silmin, puristaa poskista niin, että poika älähtää.
”Sä olet taas saanut turpaan!” se murahtaa, tökkää pullealla sormellaan kipeää nenää, tarttuu märkiin hiuksiin ja alkaa nostaa. Nostaa niin, että jalat irtoavat maasta.
Poikaa sattuu niin paljon, että itkettää. Itkeä ei kuitenkaan uskalla, kyyneliä se juuri odottaa, ja jos se niitä näkee, se pillastuu lopullisesti. Lyö koko voimallaan, lyö, kunnes poika on enää pelkkä veltto nukke sen kourissa. Vasta sitten se päästää irti, antaa pojan valua maahan, kaataa sielun sirpaleet perässä paperisilpun peittämälle lattialle. Se väittää aina jälkikäteen tekevänsä niin, koska välittää. Väittää lyömällä kouluttavansa pojasta vahvan miehen. Poika on kuitenkin varma, että se lyö, koska niin haluaa. Lyö, kun sen tekee mieli lyödä. Samoin kun se juo, koska haluaa juoda.
Onneksi se ei tänään ole kovin kiinnostunut kouluttamaan poikaansa. Päästää irti jo ensimmäisen repivän minuutin jälkeen, tyytyy vain läimäyttämään poskelle ja murisemaan.
”Ja sun pitäisi olla vielä jotenkin erityinen, samanlainen tempuntekijä kuin äitis... Ja silti saat jatkuvasti turpaan noilta naapureiden hernekepeiltä. Sä olet säälittävä! Just tuollaisia heiveröisiä maailma syö aamupalakseen. En mä vaan ymmärrä, mitä mä olen tehnyt väärin…” se rähisee, kaivaa uuden pullon tiskikaapista, juo niin pitkän kulauksen, että poikaa yököttää.
Peläten sen kanssa samassa huoneessa olemista poika nostaa lattialle pudonneen juuston ja lähtee yläkertaan selkä lysyssä, mieli viiltäviä ajatuksia täynnä. Toisen kerroksen porrastasanteelle astuessaan poika kuulee makuuhuoneesta heiveröisen äänen, äiti pyytää juttelemaan kanssaan. Ääni on ohut ja väsynyt, sairaan mielen särkemä. Kylmät väreet viistävät pojan selkää, ääni ei ole kaunis, ei lupaa hyvää. Aivan hiljaa huokaisten poika avaa oven, astuu tunkkaisen makuuhuoneen hämärään.
Siellä se makaa sängyssä alastomana, riutuneella vartalollaan sekoitus mustelmia ja viiltoja. Se on jo niin ahdistunut, ettei kestä vaatteita yllään. Niin sekaisin, että viiltää itse kivun sinne, mihin miehen nyrkki ei ole iskenyt. Poika painaa päänsä, ei tahdo katsoa luisevan naisen vartaloa. Ei tahdo tuon onnettoman olennon olevan äitinsä. Sen hiukset ovat yhtä mustat kuin pojallaan, sekaisin ja likaiset. Sängylläkin lojuu tuppoja, se on taas repinyt tukkaansa ahdistuksissaan. Purrut sormensa verille, senkin poika huomaa.
Poika ei sano mitään, ei uskalla puhua. On kokenut liian monta kertaa, kuinka yllättävä ääni saa sen hermostumaan. Se on jo niin pahasti oman mielensä armoilla, ettei aina osaa tehdä eroa oikean ja päänsä sisällä puhuvan äänen välillä. Se tarvitsisi hoitoa, edes päivän paikassa, jossa joku tietää, miten puhua ja mitä tehdä. Hoito maksaa kuitenkin rahaa, ja poika tietää, ettei sitä riitä kuin yhteen lääkkeeseen. Päivästä toiseen hän katsoo, kun sekä äiti että isä lääkitsevät itseään kirkkaan nesteen tuomalla turtumuksella. Kuinka ne molemmat juovat, kuinka niiden molempien silmissä velloo autio katse. Kuinka ne huutavat toisilleen, riitelevät jatkuvasti. Kuinka toinen lyö ja toinen viiltää.
Sen silmissä on valpas katse, hermostunut ja epäluuloinen. Silmänaluset ovat valvomisesta mustat ja kasvot aivan kalpeat. Ohuet huulet ovat rohtuneet, se lipoo niitä kielellä häiritsevästi.
”Moi kulta”, se sanoo nyt ja ääni on yhä ohut ja nujerrettu, väsymyksestä kylmä.
”Hei”, poika sanoo. Nielaisee vaivautuneena, ei pysty sanomaan sitä äidikseen. Ei ole enää pitkiin aikoihin jaksanut tuntea iloa niitä kertoja kohtaan, jolloin se kutsuu kullakseen. Tietää liian hyvin, että seuraavassa lauseessa se voi jo julistaa vihaavansa. Poika ei enää jaksa särkyä sirpaleiksi aina häilyvän lämmön kadottua tyhjyyteen, on kovettanut itsensä, oppinut tunnottomaksi sen sekaville hellyydenosoituksille.
Se tuijottaa pitkän aikaa ihan hiljaisena, keinuu hiljaa paikallaan niin tehdessään. Poika odottaa kärsivällisenä, ei liiku, ettei säikytä. Lopulta se puhuu, ääni astetta paksumpana, astetta sekavampana:
”Sä olet jo niin iso poika. Niin iso. Iso. Huomenna synttärit ja kaikkea, täytät yhdeksän. Yhdeksän”, se hokee omituisesti, ääni värähtelee.
Poika hämmästyy hiukan, ei tiennyt sen olevan enää kiinni todellisuudessa niin, että muistaisi syntymäpäivän. Tuntee väkisin pienen lämmön rinnassaan, ehkä se on parantumaan päin. Ehkä
se on taas pian
äiti. Se lopettaa keinumisen, katsoo ja poraa mustan, valppaan katseensa suoraan pojan silmiin, sitten kääntää aivan yhtäkkiä selkänsä.
”Haluatko sä täytekakkuun mansikkahilloa vai omenahilloa?” se kysyy aivan kylmästi ja lisää: ”Mä aion muuten tappaa itseni.”
Poika seisoo paikallaan, tuntee kuinka lämpö karkaa sydämestä. Tuntee välinpitämättömyyden laskeutuvan tömähtäen tilalle. Vihaa itseään annettuaan niin helposti periksi toivomisen turhuudelle.
”Mansikkahilloa. Mä tahdon kakkuun mansikkahilloa”, poika vastaa täysin tavanomaisella äänellä ja poistuu huoneesta. Ei ota kantaa sen itsemurha-aikeisiin, ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun se kertoo tahtovansa ottaa hengen itseltään. Voi jopa olla, että tämä on taas niitä kertoja, jolloin se ei edes yritä.
Siitä huolimatta poika on iloinen, että se käänsi selkänsä. Poika ei olisi tahtonut sen näkevän sirpaleiksi rikottua toivoa silmissään. Ei olisi suonut sen nähdä, kuinka syvästi sen hulluus sattuu. Kuinka syvästi poika kaipaa
sen olevan
äiti. Oman huoneensa ovella poika huokaa syvään. Käy istumaan likaisen ullakkoikkunan ääreen, tuijottaa ulos sateeseen. Katsoo, kuinka sadepisarat iskeytyvät sirpaleina maahan. Niiden mukana maahan särkyy myös toivo onnellisesta lapsuudesta. Huomenna poika on jo yhdeksän, mutta mikään ei ole muuttunut.
Taas huomenna poika herää huomaamaan, kuinka isä juo ja äiti on hullu ja toisinpäin…
* * * * *
A/N: Tämä jätti itselle aika ristariitaisen olon onnistumisen suhteen, joten arvostaisin kovasti niiden mielipidettä, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea
