// Alaotsikko: Sirius/Remus, Drama, Slahs, PoV - Remus
Nimi: Kissankynsiä ja niskasuudelmia
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K-11
Beta: Minä ja Microsoft Works
Genre: Drama, PoV - Remus, Slash
Paritus/Henkilöt: Sirius/Remus, kissanpentu Deni
Haaste(et): Slash10 (1/10)
Varoitukset: Jotain seksuaallista virettä, yksi tai kaksi vähän vahvempaa sanaa
A/N: Tää on nyt tällänen yömyöhään (yömyöhään ja yömyöhään, pikemminkin aamuyömyöhään... kello käy jo puolta kolmee) kirjoteltu ficceröinen :3 Oli tarkoitus aluksi tulla tuplaraapale, mutta tää nyt vähäsen veny. Tää oli muuten ihan hirveen vaikee päättää minne osastolle laitan, mutta tänne sen nyt tunkasin. Ikärajasta en oo varma, mutta ton yhen kirosanan takia tän nyt korkeemmalle laita. Saattaa siinä olla jotain seksuaallista vivahdetta, mutta päättäkää te onko se sitten K-11 kamaa
Nimi sitten tuli vaan jostain... Ja ei se paljoa ficciin liity, kunhan vain johdattelee hiukan ^^ Niiin!!! Ja sitten piti vielä sen verran selventää, ettei Sirren tai remppa oo kuollu sodassa ja mitään Tonksia oo tungettu niiden väliin!
Hope you enjoy!~Pienet tassut painautuvat poskiani vasten ja pienestä nenästä ulospäin kulkeva ilma kutittelee poskipäätäni. Lyhyt parransänkeni ilmeisesti kutittaa pikkuisen tassuja, sillä se nostelee niitä välillä ylös ja ravistaa. Voi kuinka suloinen tapaus tämä onkaan! Heiveröinen miu'unta saa minut avaamaan silmäni. Tuijotan mustavalkoista kissaani, Deniä, silmiin hetken, kunnes nostan sen varovasti ja lasken sen lötköttämään viereeni. Deni painautuu kylkeäni vasten kehräten ja käännähtää selälleen, kerjäten hellyyden osoituksia. Silittelen hajamielisesti sen vatsaa ja mietin miten onnellinen olen taas vaihteeksi. Minulla on kotoa käsin hoidettava työ, maailman suloisin lemmikki ja entinen vankikarkuri - jonka maine on pudistettu - avomiehenä. Eihän hän varmaan koskaan tule unohtamaan mitä oli olla Azkabanissa, mutta silti hän on nyt vapaa ja saa mennä miten haluaa.
Naukaisu herättää minut ajatuksistani. Deni puskee päätään kättäni vasten ja hyppää sängyltä narisevalle puulattialle. Se tassuttelee kepein askelin oven luokse ja naukaisee uudestaan. Hymyilen pehmeästi ja nousen hitaasti istumaan. Deni kääntää odottavan katseensa minuun ja anoo aukaisemaan makuuhuoneen oven. Ovenkahva on viileä ja ovi narahtaa aavistuksen avatessani sen. Deni livahtaa oven raosta ja odottaa minua rappusten päässä, katsellen minua vihreillä silmillään.
Kaappaan sen syliini, kun pääsen sen luokse ja tallustelen rennosti portaikon alas. Olen jo tottunut talon tummuuteen ja ikkunoiden vähäisyyteen. Seinillä roikkuu muotokuvia, jotka on loitsittu pysymään hiljaa. Useiden eteen on vedetty verhot, ettei niiden loukkaavia ja ivallisia katseita täytyisi kestää koko aikaa. Denin kynnet osuvat ihooni ja häviävät saman tien ja ilmestyvät sitä vasten taas. Ohuen t-paidan läpi kissan - vasta eilen - leikatut kynnet tuntee helposti, mutta ei tämä tarkoittanut satuttaa. Se vain teki noin aina.
Tönäisen keittiön oven auki ja mietin hetken mitä tekisin. Deni hyppää pois sylistäni ja istuu odottavana ruokakuppinsa viereen. Vilkaisen kelloa ja päätän antaa rakkaalle lemmikilleni ruokaa. Se on kuitenkin syönyt viimeksi aamulla, kun laitoin aamupalaa ja nyt kello kävi jo melkein kuutta.
#¤#¤#¤#
Tuli rätisee ja ritisee takassa ja silloin tällöin pitää pamahdusta muistuttavan äänen. Kuusipuu paukahtelee aina välillä. Se johtuu puunrakenteesta. Deni leikkii lankakerällä sohvan edessä ja sähisee aina kun kerä meinaa karata sen pienistä tassuista. Hymähdän pehmeästi enkä voi olla virnistämättä, kun Denin silmissä välähtää hämmentyneisyys, kun lankakerä alkaa vieriä yhtäkkiä karkuun. Takkahuoneen ovi napsahtaa kiinni ja seuraavaksi ohuet, mutta lämpimät huulet laskeutuvat niskaani.
Hän änkeää itsensä sohvan selkänojan ja minun väliin. Heittää toisen jalkansa minun jalkojeni yli ja naurahtaa hiljaa. Deni on saanut kerän taas kiinni ja sotkeutunut purkautuneeseen lankaan miltei kokonaan.
“Sinä istut täällä aina, kun tulen kotiin.”
“Enkö saisi?”
“Saat, mutta minua vain kiinnostaa; miksi?”
“Siksi. Tiedät, että pidän ylipehmeistä sohvista ja takkatulesta.”
“Ja Denin ylenpalttisesta leikkimisestä.”
“Ja sinusta tunkemassa sohvan ja minun väliin, rakas.”
Kohautat olkiasi ja käännät minut kyljeltäni selälleni. Olet edelleen laiha, ja usein epäilen, ettet tule koskaan saamaan sitä kaikkea painoa takaisin minkä menetit Azkabanissa, mutta silti olet niin julkean komea. Kouluaikoina olit miltei joka tytön märkien unien kohde, etkä varmastikaan jäänyt pois joidenkin poikien unista. Silloin kasvoillasi ei ollut niitä tummia varjoja, eikä pieniä vanhenemisen merkkejä, mutta jos minulta kysytään. Olet paljon komeampi, kuin nuorempana. Et ole enää se naistennaurattaja, vaan olet minun naurattajani.
Kevyt paino hyppää mahalleni, estäen sinua painamasta minua sohvaa vasten. Deni puskee päätään ensin sinun rintaasi vasten ennen kuin kiertyy kerälle rintani päälle kehräten omalla nuoren kissan äänellään. Vanhetessa siitä tulisi vielä matalampi ja korvia hivelevämpi, mutta nautin nyt tästä hieman terävämmästä äänestä niin kauan kuin voin. Rapsutat Deniä korvan takaa ja se taivuttaa päätään selkeästi nauttien kosketuksestasi.
Minulle jää taas aikaa tarkkailla kasvojasi ja olemustasi. Harmaansininen katseesi on jäänyt tuijottelemaan Deniä ja huulillasi karehtii toispuoleinen hymy. Sellainen tavallinen. Ei mikään olen helvetin onnellinen -hymy, eikä mitenkään surullinen, vaan neutraali. Aavistuksen pehmeä ja taas toisaalta karhea.
#¤#¤#¤#
Puhtaat lakanat tuntuvat karheilta paljasta selkää vasten. Olen joskus yrittänyt opettaa sinua käyttämään kangasta pehmentävää pesuainetta, mutta edelleenkin unohdat sen. Kosteat hiukseni jättävät jälkiä tummanruskeaan tyynyliinaan, mutta en anna sen häiritä. Ei sillä ole väliä, kyllä ne kuivaisivat. Suihkusta kuuluu vielä ääniä ja ajoittain vesiputket natisevat ja nitisevät omalla tavallaan. Onhan se näin vanhassa talossa - kuin Mustien sukutalo - ihan tavallista, enkä haluaisi luopua siitä mistään hinnasta. Nitinä ja natina kuulostaa aavemaisen pelottavalta, mutta kauniilta sellaiselta. Sellainen mihin voi nukahtaa rauhallisena, tietäen, että se loppuu kohta ja sinun kätesi kiertyvät ympärilleni hajamielisinä ja rakastavina. Sinun käsiesi, kärsineen ja melankolisen, mutta huumorinsa taakse piiloutuvan ihmisen.
#¤#¤#¤#
Lasken poskeni hiljaa nousevan ja laskevan rintasi päälle. Kuuntelen rauhallisesti takovaa sydäntäsi ja annan Denin tassutella selkääni pitkin tyynylleni nukkumaan. Tuhiset hassusti unissasi. Toisinaan puhut, mutta suurimman osan yöstä aina tuhiset. Siihen tuhinaan on hyvä herätä ja toisinaan nukahtaa. Tietää, että olet siinä hamaan loppuun saakka.
Mustat hiukset valuvat kasvoillesi. Kerroin joskus nuorena, että näytät enkeliltä nukkuessasi. Nauroit hämmentyneenä, juuri heränneenä, ja väitit vastaan.
Ei, en minä ole. Sinä vain hourailet unenpöppörössä. En minä silloin houraillut, kuten en nytkään. Siirrän suortuvat pois näköyhteyteni edestä ja kuiskaan niin hiljaa, ettet herää:
“Sinä ihan oikeasti näytät enkeliltä ja taidan olla maailman onnekkain mies, kun sain sinut minua suojelemaan.”Unesi läpi kuiskaukseni vaikuttaa sinuun, vaikka sinun ei pitänyt edes kuulla sitä. Huulesi kaartuvat aavistuksenomaiseen hymyyn ja karheat kätesi kiertyvät tiukasti hartioideni ympärilleni. Käyttäydyt omistavasti olit sitten hereillä tai valveilla. Mutta ei se minua häiritse. Tuntuu vain hyvältä tietää, että joku välittää tämänkaltaisesta henkilöstä kuin minä. Joka muuttuu täysikuun aikaan hirviöksi, jota ihmiset pelkäävät kuollakseen.
Sinä ja James olitte enemmänkin innoissanne silloin, kuin saitte tietää pienestä hukkasestani. Muistan edelleen kuinka silmäsi kiiluivat tiedonhalua ja millä äänensävyllä minulle vakuutit, ettette te aikoisi minua yksin jättää, vaikka olisin mikä pimeydenolento. Ja olet aina pitänyt lupauksesi. Et hylännyt minua yhtenäkään täysikuuyönä, kun tarvitsin sinua kipeämmin, kuin mitään muuta ja palasit senkin jälkeen, kun karkasit Azkabanista. Sinä tulit, vaikka oikeasti luulin sinun paljastaneen Lilyn ja Jamesin kodin sijainnin ja olin käskenyt sinua pysymään kaukana minusta ennen kuin sinut tuomittiin Azkabaniin yksimielisesti.
Sormeni piirtelee epämääräisiä, ahdistuneita ympyröitä vatsallesi. Mitä jos et olisi palannut? Mitä jos sinä olisit kuollut sodassa? Mitä jos olisit kuollut Azkabaniin ja olisin saanut tietää myöhemmin, että Peter oli oikeasti se petturi ja sinä olit täysin syytön? Olisinko nyt yksin, omantunnon tuskien kanssa? Vai olisiko minua enää? Joku sanoisi, että tuollaisia asioita on turha miettiä, mutta minä olen minä. Yksin ollessani ajatus lähtee vaeltamaan ja mietin täysin päinvastaisia asioita, kuin tavallisesti.
Äännähdät heräävän kuulloisesti, mutta kiirehdin hyssyttelemään. Anna minun miettiä vielä hetki omia melankolisia ajatuksiani. Saan sinut takaisin nukahtamaan ja huokaan onnellisena. Miten suuri valta jopa äänelläni on alitajuntaasi. Saan sinut helposti hiljaiseksi ja silloinkin, kun olet vihainen, et taivu muiden edessä, mutta minua hiljennyt kuuntelemaan. Kai se on osittain suden syytä. Olethan animaagihahmoltasi koira ja susi on koiraa arvoasteikolla ylempänä. Mumiset unissasi ja kun saan lopulta selvää hymy kariutuu huulilleni ja tulee varmaan pysymään siinä koko lopun päivää.
“Minun oma pieni susihukkani.”Niin. Sinun oma susihukkasi, pienestä sitten en tiedä.
A/N2: Ja kommettejahan rakastetaan
