Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: köykäinen huumori
Hahmot: Sam & Dean
Haasteet: Spurttiraapale VI ja Inspiraatiorohtoja

Rohto:



A/N: No niin! Uusi fandomin valloitus. Supernatural on minulle hyvin rakas sarja ja tulin sen viime syksynä katsoneeksi vihdoin loppuun. Olenkin sitä katsellut siitä lähtien vähän sieltä sun täältä. Ja olen monesti miettinyt ficcaavani, mutta en ole oikein uskaltanut. Joten tämä nyt on tämmöinen höpsöttelyjuttu.

---

Totta kai ihmissusi juoksi metsään iltapimeällä. Ja tietenkin, tietenkin alkoi sataa. Muutenhan kaikki olisi ollut liian helppoa. Eikä mikään ollut helppoa, kun oli Winchester. Deanin ja hänen veljensä elämä oli yksi kosminen vitsi. Joku takuulla nauroi ja kovaa katsellessaan heidän räpiköintiään päivästä toiseen.

Dean oli litimärkä ja kiukkuinen. Dean pyyhki sateesta märkiä kasvojaan ja yritti nähdä jotain taskulamppunsa valossa, mutta tuuli heitti sateen jatkuvasti hänen silmilleen. Dean oli jo kerran kävellyt puuta päin. Hänen ylpeytensä oli pahasti kolhiintunut.

”Tämä on toivotonta”, Dean murahti vartin etsinnän jälkeen. Vihmova sade ja pimeys olivat liikaa lampusta huolimatta.

”Hän pääsee pakoon, jos nyt luovutamme”, Sam muistutti, mutta hänenkin äänensä oli synkkä ja lannistunut.

”Perhana”, Dean kirosi ja jatkoi ajojahtia. ”En usko, että saamme häntä kiinni, ellei hän tahdo niin.”

Sam ei vastannut. Dean kääntyi katsomaan. Hänen vatsassaan muljahti. Sam ei ollut enää hänen vieressään. Dean pälyili ympärilleen ja yritti nähdä Samin valtavan varjon. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, mutta Deanin pitkätukkaisesta hujoppihipistä ei näkynyt jälkeäkään.

”Perhana”, Dean kirosi taas. Murhanhimoisen ihmissuden lisäksi Deanin täytyi löytää vielä hortoileva veljensäkin. Tänään ei todellakaan ollut hänen päivänsä.

Dean yritti kuulostella, mutta hän kuuli vain sateen ropinan lehtiä vasten. Sitten äkkiä viistosti vasemmalta kuului kolme laukausta. Dean ei ajatellut mitään. Hän vain ryntäsi sinne, mistä laukaukset olivat kuuluneet ja karjui kurkku suorana:

”SAMMY!”

”Täällä”, hänen veljensä vastasi. Dean saapui pienelle metsäpurolle, johon heidän jahtaamansa ihmissusi oli lyyhistynyt.

”Miten sinä tuossa onnistuit?” Dean pällisteli. Sam näytti harmistuneelta.

”Tiedätkö, olen ihan yhtä metsästäjä kuin sinäkin olet”, Sam nurisi.

”Ja vitut olet.”

Sam huokaisi tuskastuneena ja osoitti puroa.

”Kuulin hänen loiskuttelevan”, Sam sanoi. Dean nyökkäsi. Samilla oli käynyt vain tuuri.

”Hyvin tehty”, Dean kuitenkin kehaisi, koska hän oli kypsä ja kannustava isoveli. Sam näytti heti hiukan iloisemmalta.

”Mitä ruumiille tehdään?” Sam kysyi.

”Jätetään tänne”, Dean murahti. Häntä ei huvittanut haudankaivuu kaatosateessa. Dean kääntyi mennäkseen ja törmäsi taas puuhun. Mies vannoi, että ne vain ilmestyivät tyhjästä hänen eteensä. Dean kuuli tirskuntaa takaansa.

”Turpa kiinni, Sam tai jätän sinutkin tänne!” Dean uhkaili.

He jättivät metsän ja ihmissuden raadon taakseen. Ja tietysti he tulivat kastelleeksi Impalan nahkapenkit. Dean ei ollut iloinen.

---

Kommenttikampanjasta hei!

Tämä on tosi mielenkiintoinen, pidin Nikolaista selkienä ja myös Elnasta. Alvar ja Edvard vaikuttavat toisiaan tasapainottavilta veljeksiltä, vaikka Edvard joutuukin vähän kärsimään ujoutensa vuoksi, kun ei saa sanotuksi tykkäävänsä Nikolaista, vaikka tämän kanssa olo ei ole mitenkään vakavaa Alvarille. Jännä nähdä mihin paritukset kehittyvät, pääsevätkö Edvard ja Nikolai arkoja keskustelutuokioita pidemmälle vai viekö Alvar rohkeammalla lähestymistavallaan pidemmän korren. Tunnelman ja maailman kuvaus on sulla tosi hienoa.

Kiva, kun kirjoitat

-Kel

Ficin nimi: Kukkivat ruusut ja niitä huojuttava tuuli
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: Vox Machina (Critical Role)
Tyylilaji/Genre: fix-it (Vax elää!)
Paritus: Keyleth/Vax
Vastuuvapaus: Vox Machina kuuluu tekijöilleen. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: Sana/kuva/lause10 #3 (Se ruusu ei koskaan lakastunut)

A/N: vähän suomennoksista: Korppien emäntä on luonnollisesti Matron of Ravens, mikä on ihan käypä käännös. Keylethin titteli Voice of the Tempest taas ei käänny oikein mitenkään menettämättä sitä lempeyden nyanssia, mikä siinä minusta on. Sen vuoksi olen myös käyttänyt lyhennettyä muotoa Ääni, kun canonissa käytetään loppuosaa Tempest.
En voinut vastustaa pientä Orym cameota, kun Liam itsekin on vahvistanut, että nämä kaksi saattoivat hyvinkin nähdä toisensa Orymin ollessa nuori poika, kun Vax vietti aikaa asharien parissa.
 

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vax istui risti-istunnassa lehdossa aivan asharien kotimaan rajalla. Keyleth tiesi jo hänen palanneen, kasvit olivat varmasti kertoneet tälle. Myrskyn ääni antoi kuitenkin hänen palautua rauhassa. Korppien emäntä vaati häneltä soturinaan monia asioita eivätkä kaikki olleet helppoja, kun kulki vielä kuolevaisten keskuudessa maan päällä. Hän hengitti syvään, antoi hapen kulkeutua sisään ja ulos keuhkoista. Ruoho kutitti hänen pakaroitaan housujen läpi, mikä tuntui mukavan inhimilliseltä.

Vax retkahti pitkin pituuttaan mättäälle. Rentous alkoi virrata kehoon vihreiden varsien lähettäessä hänelle hyvää energiaa. Se nyt ainakin oli Kikin ansiota. Rakas Kiki, hän pääsisi taas pian punomaan tämän tulipunaisia hiuksia, suutelemaan niskaa ja kuuntelemaan tuhinaa, kun tämä piti aamulla kiinni viimeisistä unenrippeistään. He jakoivat vuoteensa ja elämänsä, vaikka kohtalo oli määrännyt kummallekin osan, jossa ei koskaan menty naimisiin. Keyleth piti huolta kansastaan ja johti heitä, kun hän taas varmisti, että ihmiset pääsivät rajan toiselle puolelle rauhassa. Vax nousi, puisteli vaatteensa ja lähti jatkamaan matkaa.

Kylässä monet taivuttivat päätään ja tervehtivät häntä kunnioittavasti. Soturi. Vax tiesi, ettei ikinä tottuisi moiseen. Nuori asharipoika oli törmätä häneen juosteessaan varomattomasti toveriensa kanssa.

”Orym! Mitä sinä oikein teet? Pahoitteluni soturi”, totesi nainen, joka tuli vetämään pojan korvasta sivummalle ja jonka Vax tunnisti kylän kätilöksi.

Hän oli jo sanomassa, ettei mitään pahoiteltavaa ollut, kun kaikki saivat Keylethin ilmestyessä muuta kumarreltavaa. Tämä näytti arvokkaalta, vaikka Vax saattoi huomata, että kaiken tyyneyden alla nainen oli kuplivan innostunut jostakin.

”Mukavaa, kun olet jälleen kotona”, Kiki totesi pehmeästi laskiessaan sormensa hänen käsivarrelleen. ”Tule mukaani.”

Vax seurasi naista tämän talolle, josta siellä olleet Äänen neuvonantajat ja henkivartijat siirtyivät tahdikkaasti pois antaakseen heille yksityisyyttä.

Heidän jäätyään kahden Kikin huulille kohosi aurinkoinen ja kiihtynyt hymy. ”Ethän sinä käynyt Whitestonessa palatessasi?”

Vax tyytyi pyörittämään päätään. Hän ei ollut käynyt sisarensa ja Percyn luona, vaan tullut suoraan tänne.

Kiki näytti entistäkin iloisemmalta ja kiihtyneemmältä. ”Voi Vax. Kaksoset…!” Tämä lopetti kuin seinään huomatessaan menneensä asioiden järjestyksessä ja sanoissa sekaisin.

”Kaksoset?” Ei Whitestonessa Vaxin tiedon mukaan ollut kaksosia.

”Tarkoitan siis, että Vex…” Keyleth korjasi katkeilevasti. ”Minä kuulin tunnustellessani kahdet pienet sydänäänet.”

Silloin Vax ymmärsi. Sisko odotti jälleen. Tämä ja Percy olivat totisesti päättäneet lisääntyä ja täyttää maan. Hän halasi Kikiä. ”Sehän on hieno uutinen. Pitää mennä katsomaan heitä pian. Mutta minulla on ollut sinua kamala ikävä.”

Nainen punaistui korviaan myöten hänen suikatessaan kevyen suukon tämän poskelle. ”Minunkin sinua”, tämä henkäisi.

Vax hymähti huomatessaan, miten talon ikkunoista pilkistäviin köynnöksiin oli yhdenäkin puhjennut roosanvärisiä kukkia. Keyleth oli vuosien aikana oppinut hallitsemaan ja hillitsemään voimiaan, mutta heidän kiihkeiden öidensä jälkeen luonto talon ympäristössä oli edelleen huomattavan rehevää. Vax painoi huulensa rakkaansa kaulalle. Kiki tuoksui raikkaalle tuulelle. Hän olisi voinut hukkua siihen tuoksuun.

”Vax´ildan”, nainen huokasi. ”Haluaisitko mennä katsomaan ruusuasi? Se on saanut ystäviä suurelta niityltä.” Kiki oli kasvattanut hänelle korpinsulkienmustan ruusun, joka ei tosiaan enää ollut tutussa ruukussaan ikkunalaudalla.

”Mennään vain”, Vax myöntyi, sillä hän tiesi kyllä, että menemällä suurelle niitylle he ostivat itselleen rutkasti lisää kahdenkeskisyyttä.

Keyleth johdatti hänet ulos ja käski muita ashareja jäämään kylään. Suuri niitty ei ollut järin kaukana, mutta he kävelivät sen uloimmaiseen päähän. Siellä kasvoi villiruusuja, joiden punaisen joukossa oli nyt myös yksi musta.

”Siltä otti aikansa sopeutua, mutta nyt se on löytänyt paikkansa täältä. Muut ovat hyväksyneet sen”, Kiki sanoi hellän tyytyväisesti.

Vaxin rinta paisui onnesta. Hän puristi tämän kättä. ”Onko jo tiedossa punamustia pikkuruusuja?”

Kiki tökkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen. ”Ajattelin, että pitäisit tästä. Ettei sen tarvitse olla ruukussaan yksin.”

Vax veti naisen pitkään suudelmaan. He kaatuivat keoksi kukkien keskelle ja sulka- ja lehtiviitat kietoutuivat yhteen. Vain kukkivat ruusut ja niitä huojuttava tuuli katselivat, kun he lopulta yhtyivät mustan ja ruskan värien suojissa.

Ygritte: Voi äää, kiitos ihanista kehuistasi (/w\) ♥ Tämän kirjoittelu oli tosiaan työn ja tuskan takia monestakin syystä, niin kehut lämmittävät mieltä. Sakarin kuvitteleminen kuin oikeana ihmisenä mutta kuitenkin pelipiirrosten kaltaisena on yllättävän vaikeaa ainakin minun mielestäni, niin ihana kuulla, että pystyt niin ainakin jollain tavalla tekemään kirjoittamani kuvauksen perusteella. Mukavaa myös, että pidät kohtaamista realistisena (ja vielä kauniinakin? ääää ;__; ♥) 

Minunkin täytyy ylistää tuota otsikkoa, mikä täydellisesti kuvaa tämän fikin tunnelmaa. Vähän jännittävää, vähän hermostuttavaa, vähän ihastumistakin ilmassa:3

Ihanaa että tykkäät otsikosta! Olen siihen itsekin aika tyytyväinen, kuvaa montaa eri asiaa tarinassa. Tuo "vähän jännittävää, vähän hermostuttavaa, vähän ihastumistakin ilmassa" on sekin söpö kuvaus tästä :3 En mä tiiä voiks sanoo että kuulostaa melkein liiankin söpöltä (mut ehkä se on vain mun omaa fiilistä, kun tää kuitenkin on fici, jossa oon parittanut itseni Sakarille enkä siis osaa ottaa tätä vakavasti).

Kiitos tosi paljon kauniista kommentistasi ♥

Minusta tämä pysyi hurjan hienosti hetkessä. Itse olen pyrkinyt viime aikoina treenaaman sellaista "slice of life"-kuvaamista, mutta on paha tapa lähteä selittämään aiempia asioita ja tapahtumia. Tämä oli tosi lämmin ja oli helppo nähdä se tuokio edessään.

Poimin pari yksityiskohtaa, jotka jäivät erityisesti mieleen. Kiitos, oli tyylikäs teksti ♥

Darylin suonissa virtasi kuuma veri, se kohisi ihoa vasten lämpimänä kuin laiton kotipolttoinen.

suurten nenäliinojen tavoin satavaan lumeen