Title: Killing Loneliness
Author: stardust
Paring: Draco/Harry
Rating: K-11
Genre: fluff, oneshot, songfic
Disclaimer: Rowling omistaa, haaveilen toki Dracon omistuksesta. HIM omistaa Killing Loneliness kappaleen.
Summary: Dracon taistelua tunteita, yksinäisyyttä ja pelkoa vastaan.
A/N: Joo, tämä on ällöttävän kliseinen huttufluffyficci joka on minulle ilmeisesti jo liian tyypillistä (älkää huoliko osaan kirjoittaa muutakin, kröhöm). Mutta tosiaan tämän inspiroi HIM yhtyeen Killing Loneliness kappale josta muutama pätkä ficistä löytyykin. Kursivoidut kohdat on takaumia ja niitä on vain muutama ja ne etenevät ja harppovat nopeasti koska kyseessä tosiaan on oneshot. Lopussa on myös pienoinen viittaus Azkabanin vanki elokuvaan. (:
Ja kiitokset käyttäjälle unrealistic joka tämän minut pakotti tänne laittamaan ♥
Kirjoitusvirheitä löytyy ja tiedän jo nyt selittäväni liikaa, älkää vihatko ihan hirveästi ja enjoy, kommentit ovat tervetulleita.
♥: stardust
Killing Loneliness
Miksi minun täytyi rakastaa jotain sellaista jota vihasin? Se on kuvottavaa, se on heikkoutta ja minä en ole heikko, Draco mietti turhautuneena ja puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin. Valkea iho kiristyi laihojen käsien rystysten ympärillä paljastaen niiden terävät luut.
Liemien tunti oli yhtä tylsä kuin aina ennenkin. Kalkaros seisoi ilmeettömänä luokan edessä jauhaen jotain erilaisten yhdisteiden ja myrkkyjen ominaisuuksista. Pöly leijui tunkkaisessa tyrmässä ja huone haisi kitkerän happamalta.
Draco ei jaksanut kuunnella vaan lepäsi mietteissään pulpetillaan ja sulki autuaasti silmänsä.
Kalkaroksen monotoninen ääni puuroutui tausta meluksi hänen päättäessään sulkea myös korvansa.
Thump !
Valkea, kylmän märkä lumipallo tärskähti suoraan Dracon niskaan saaden hänet päästämään miltein naiselliselta kuulostavan kiljaisun. Silmät leiskuen hän kääntyi ympäri tavoitellen katseellaan hyökkääjää joka tulisi pian olemaan todella pahassa pulassa.
Dracon silmät laajenivat pienten ruokalautasten kokoisiksi hänen nähdessään kuka lumipallon heittäjä todella oli.
"H-Ha.. Potter ! " Draco sihahti huuliensa välistä.
Mustatukkainen poika nauroi remakasti. Talvituuli oli pörröttänyt hänen hiuksensa ja pakkanen punersi vaaleiden kasvojen poskia.
Kauniin kirkkaan vihreät silmät olivat nyt tiukasti kiinni ja mustille silmäripsille oli tipahtanut muutama pieni lumihiutale.
Dracon tuiman katseen huomattuaan poika rykäisi ja ryhdistäytyi hieman pudistellen valkoisia hiutaleita punaraidalliselta huppariltaan.
"Mitä sinä saastainen niljake kuvittelet tekeväsi!" , Draco kivahti mulkaisten vihaisesti poikaa. Kylmä lumi valui inhottavasti sisään hänen kauluksestaan pitkin hänen paljasta selkäänsä saaden hänet värähtämään hiukan. Harryn hymy hyytyi ja mustat kulmakarvat painuivat kurttuun, vihreisiin silmiin syttyi liekki.
"Anteeksi Herra Turhantärkeä Malfoy", Harry tiuskaisi ja katsoi Dracoa silmät leimuten. Draco säpsähti hieman noiden kasvojen palavan katseen alla.
Mitä Harry meinasi? Oli itsestään selvää etteivät he tulleet toimeen, eivät he tulleet koskaan. Odottiko Harry että hän olisi nauranut tämän tärskäyttäessä häntä toverillisesti lumipallolla? Eihän Harry koskaan tehnyt mitään.. toverillista. He vihasivat toisiaan. Tosin viimeaikoina tuo tunne oli alkanut Dracosta tuntea naurettavan turhalta ja jopa lapselliselta. Tottakai hän kadehti Potterin suurta mainetta, naisia ja miehiä jotka parveilivat ihastuksissaan tämän ympärillä.
"Ooo, poika joka elää"
"Kuuluisa Harry Potter"
"Oh, oletpa komea Harry"
"Saanko koskea arpeasi?"
Draco melkein pystyi kuulemaan mielessään ihmisten ihailevat huokaukset ja näkemään polttavat katseet jotka korvensivat ihailullaan Harrya.
Häntä puistatti ja katkeruuden kirpeys miltei maistui hänen kielellään. Niin, Harryllä oli kaikkea. Ystäviä, ihailijoita, kaikkea.
Hän sitä vastoin.. Hän oli yksin. Tai niin hänestä tuntui. Ainoa mikä ihmisiä hänessä kiinnosti oli hänen tai pikemminkin hänen sukunsa pahansuopa maine.
Kukaan ei välittänyt siitä kuka oli Draco Malfoy. Hän oli vain yksi Malfoy.
Draco tuhahti katkerasti. Mitä tuo maailman kuulu Potter hänestä halusi? Hänellähän oli jo kaikkea. Dracon viha kuitenkin laantui hänen nostaessa katsettaan valkeasta lumipeitteestä uudelleen tuohon poikaan. Harrylla oli kasvoillaan tulkitsematon ilme, ikäänkuin anteeksi anova.
"Ääh, mitä helvettiä Potter? Missä uskolliset ystäväsi ovat?" Draco sanoi, vähemmän vihaisena kuin itsekkään osasi odottaa.
"Ron ja Hermione ovat sisällä, kuhertelemassa kai.." Harry sanoi huultaan purren, häntä taisi tosiaan ärsyttää ystäviensä äkillinen seurustelu koska se aiheutti hänen ulkopuolelle jäämisensä. Draco hymyili itsekseen. Kerrankin poika saisi maistaa miltä yksinäisyys todella tuntuikaan.
"Vaan missä ovat sinun Crabbesi ja Goylesi?" Harry kysyi äänessään ivallinen vivahde. Pojan suupielet olivat kaartuneet kieroon hymyyn.
"No toivottavasti eivät tekemässä samaa kuin sinun ystäväsi" Draco näpäytti eikä voinut estää hymyn kipuamista hänenkin huulilleen.
Ei sillä että häntä olisi poikarakkaus inhottanut, Crabbe ja Goyle luutakomerossa toisiinsa kietoutuneina ei vain ollut näky joka imartelisi hänen mieltään.
Harry naurahti. Hänen heleä naurunsa tuntui täyttävän koko Tylypahkan talvisen pihan. Draco tunsi naurun tarttuvan häneen, tempaavan mukaansa kuin iloinen keväinen lämmin tuuli. Kuinka hyvältä tuntuikaan nauraa, nauraa jonkun kanssa, ei aina jollekkin, siinä oli pienoinen mutta huomattava sävy ero.
Draco hätkähti yllättäen, hän nauroi, nauroi Harry Potterin kanssa, eihän se ollut sopivaa. Nopeasti hän tyrehdytti sisältään kumpuavan naurun ja katsoi toista poikaa säikähtäneenä. Harry hymyili edelleen.. kauniisti. Draco pudisti päätään. Hän oli sekoamassa.
Memories, sharp as daggers..
"Draco Malfoy" Kalkaroksen kuiva ääni keskeytti hänen muistelmansa pari kuukautta sitten olleesta viikonlopusta jolloin hänen ja Harryn epämääräinen tilanne oli saanut alkunsa. Nopeasti hän avasi silmänsä ja kohottautui istumaan kunnolla pulpetissaan.
"Vaikka oletkin oikein oiva liemien oppilas se ei anna sinulle etuoikeutta nukkua minun tunnillani" Kalkaros näpäytti myrkylliseen sävyyn.
"Kyllä Professori" Draco sanoi kalseasti. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän antoi katseensa kiertää luokassa ja hänen silmänsä hakeutuivat automaattisesti mustatukkaiseen poikaan joka istui viistosti hänen edessään.
Harry käänsi katseensa häneen. Pojan vaaleaa ihoa koristi pienoinen puna kun hän tavoitti toisen katseen. Hän hymyili odottavasti.
Draco tuhahti. Mitä hän tekisi? Hänen ja Harryn välit olivat olleet.. mielenkiintoiset jo jonkin aikaa.
Kaikki oli lähtenyt tuosta kauniin koleasta talvipäivästä jolloin Draco Malfoy oli päättänyt sietää Harry Potteria. Odottamatta heidän välinsä olivat lämmenneet ja heistä oli tullut jopa ystäviä. Jokseenkin Dracosta ystävät eivät suudelleet toisiaan tai saaneet oudon kuvottavaa tunnetta toistensa mahanpohjiin. Tunnetta joka tuntui siltä kuin tuhat perhosta tai iljettävää torakkaa olisivat kulkeneet läpi vatsan saaden jokaisen ihosolun liian
tietoiseksi olemassaolostaan. Draco huokaisi syvään ja antoi kuvien täyttää mielensä uudelleen.
"Minä.. Minä tavallaan pidän sinusta Mal..Draco" Harry sanoi ja hymyili kauneinta hymyä minkä Draco tiesi, valitettavasti.
Ei hän voinut pitää Harry Potterin hymyä kauniina, ei istua Harry Potterin kanssa koulun pihalla ja jutella niitä näitä auringon paistaessa kauniisti ja värjäten Harry Potterin hiukset jopa hieman hopeanhohtoisiksi saaden ne ikäänkuin tanssimaan kilpaa auringon kanssa.
Eihän se vain sopinut. Ja tämä, Harry Potter pitikin vielä hänestä. Hänestä, ei hänen maineestaan, ei hänen perheestään, hänestä.
Kumma lämmin aalto pyyhkäisi koko Dracon kropan yli saaden hänen poskensa punertumaan hieman kun veri alkoi kohista korvia huumaavasti hänen päässään.
"No et sinäkään hullumpi ole Potter" Draco kuuli oman hämmästyneen äänensä vastaavan. Hän puhui totta, Harry ei ollut hullumpi, itseasiassa Harry oli melkeinpä.. hurmaava.
Draco huomasi odottavansa joka aamu näkevänsä tuon tutun hymyn, nuo pyöreät lasit pojan kirkkaan vihreiden silmien edessä, tuon hassun sotkuisen tukan joka hampsotti joka suuntaan kuin kuiva heinä elokuussa.
Harry oli komea. Ja mikä parasta Harry ymmärsi häntä. Kyllä, kaikista maailman ihmisistä Harry Potter, hänen entinen verivihollisensa ymmärsi häntä. Harry oli kokenut saman kuin hän, kokenut yksinäisyyden viiltävän ja kylmän tuskan.
Kokenut sen kun olet huoneessa joka pursuaa ihmisiä mutta silti niin yksin että olisi sama olisiko heitä olemassa.
Sen kun palaat kotiin tietäen että on sama palaisitko ollenkaan.
Sen kun vain toivoisit että joku, edes joku tulisi ja välittäisi. Pitäisi sinua ihmisenä.
Sen että se kuka sinun sanotaan ja luullaan olevan ei merkitsisi ihmisille eniten vain se kuka sinä todella olet.
Sen kun sinun tekisi vain mieli huutaa että ihmiset huomaisivat sinut, katsoisivat sinuun.
Sen kun olet valmis olemaan kylmä, kova ja ilkeä saadaksesi edes jonkun näkemään itsesi.
Sen kun antaisit kaiken maailmassa vain saadaksesi jonkun jakamaan kaiken kanssasi.
Harry tiesi, miltä kaikki tuo tuntui. Ja niin tiesi Dracokin, toden totta tiesi.
Hermionen ja Ronin alettua seurustelemaan tuo sama pieni yksinäisyyden peikko kylmässä viitassaan oli jälleen hiipinyt Harryn elämään.
Kuin ankeuttaja tuo yksinäisyyden pelko imi kaiken elinvoiman , ilon ja auringon tuoden tilalle vain pelkoa ja tyhjyyttä.
Draco oli lääke siihen yksinäisyyteen. Harry oli lääke hänen yksinäisyyteensä. Miten hän voisi enää koskaan elää ilman tuota suloista vihollistaan jota hän niin kovasti halusikaan? Halusi aivan liikaa, luvattoman paljon.
Ja ennenkuin Draco huomasikaan olivat tuon kauniin pojan huulet vasten hänen omiaan, ujona mutta samalla vaativina, vaatien vapautusta, vapautusta yksinäisyydestä, vapautusta pelosta.
Ne vaativat, ne halusivat, halusivat yhtä paljon kuin hänkin ja niin Draco vastasi suudelmaan.
Suicide of love took away all that matters..
"Malfoy!", tällä kertaa Kalkaroksen ääni ei ollut enää niin kuiva ja leppoisa. Mustahiuksisen miehen silmät olivat siristyneet tiukaksi viivaksi ja Draco tiesi että hänen oli skarpattava ellei halunnut lentää ulos tunnilta. Koko tunkkaisen tyrmän väki oli kääntänyt korventavat katseensa häneen ja Dracon täytyi hillitä itsensä ettei olisi sanonut muutamaa valittua sanaa tuolle kuraveristen silmäparien joukkiolle jotka häntä niin kiihkeästi tuijottivat.
"Kyllä professori Kalkaros", Draco hymyili teenäinesti, "Kunpa pitäisit turpasi kiinni jotta saisin ajatella asioitani senkin vanha kalkkeutunut kääkkä", hän täydensi kuitenkin mielessään ja hänen hymynsä leveni jopa melkeinpä muistuttamaan aitoa.
Hän ei halunnut katsoa Harryyn, ei kääntää päätänsä tuon suloisen pojan uskomattoman komeisiin kasvoihin koska tuo kaikki tulisi tekemään liian kipeää, ahdistamaan liikaa, saamaan hapen loppumaan ja hänen tajuntansa loppumaan.
Silti hän tiesi Harryn katsovan häntä, toivovan ja haluavan selitystä yhtä paljon ja kiihkeästi kuin hän halusi sitä itsekin.
Mutta miten voida rakastaa olematta heikko? Kun ihminen rakastaa hän antaa puolet itsestään, laskee aseensa, paljastaa heikkoutensa, antaa kaikkensa, jääden itse alastomaksi, suojattomaksi ja haavoittuvaksi. Haavoittuva Draco ei halunnut olla, ei enää koskaan.
Ei hän välittänyt siitä mitä muut saattoivat hänestä ja Harrysta ajatella. Muut olivat hänelle lokaa, aliarvoista paskaa joka ei oikeasti välittänyt kuitenkaan. Mutta hän ei halunnut haavoittua, antaa kaikkea ja menttää kaikkea. Sillä mitä hän sitten tekisi? Mitä hän tekisi menetettyään kaiken?
Hän tunsi pojan kuuman hengityksen poskeaan vasten, maistoi tämän makean maun huulillaan. Harry, hänen Harrynsä.
Varovasti Draco liutti kätensä pojan mustien hiusten joukkoon vetäen tätä lähemmäksi itseään, haistaen hänen huumaavan tuoksunsa, tuntien lähellään jokaisen millimetrin tuota ihanaa olentoa, olentoa joka teki hänestä kokonaisen. Hän tunsi pienen sinisen sähkön virtaavan lävitseen jokaisesta kosketuksesta minkä tuo täydellinen olento hänelle antoi, sähkövirta kulki läpi sydämen saaden sen pumppaamaan entistä kovempaa pojan silittäessä hennosti hänen poskeaan. Mitä hän oli tekemässä? Hän suuteli.. suuteli Harry Potteria. Kiihkeä sydän pakotti jatkamaan mutta aivot ottivat vallan.
"L-lopeta", Draco huokaisi vetäytyessään kauemmas tuon pojan huumaavasta läheisyydestä. Sydän huokaisi, se olisi halunnut jatkaa, ei ikinä lopettaa. Harry katsoi poikaa kummissaan vinolleen kallistuneiden silmälasiensa takaa. Dracon sydän jätti muutaman lyönnin väliin katsellessaan pojan herttaista olemusta.
"Mikä hätänä?" Harry kuiskasi hiljaa, niin hiljaa että Draco tuskin kuuli sitä.
"Ei me.. Ei me voida jatkaa tätä.. " Draco sanoi ja käänsi katseensa maahan. Sydän rinnassa puristui pieneksi ja värisi hiljaa, kuin viimeistä iskuaan odottaen. Ei Draco halunnut lopettaa, ei koskaan. Harryn ilme kuvasti kauhua, samaa kauhua jota hänenkin silmänsä välittivät. Yksinäisyys. Harry oli ainoa mitä Dracolla oli, ainoa mitä hän tarvitsi, mutta hän ei voinut.
"Miksi?" poika sanoi ja painoi katseensa lattiaan. Käsi joka juuri äsken oli hivellyt Dracon poskea putosi veltoksi tämän kylkeä vasten.
"Koska.. koska.. " Draco sanoi mutta sanat takertuivat inhottavasti kurkkuun saaden hänet nieleskelemään. Kuinka selittää toiselle että hän, Draco Malfoy pelkäsi, pelkäsi elämää, pelkäsi rakastaan. Ei hän voisi, ei voisi kertoa, ei olisi oikeita sanoja.
Niin hän nousi ylös sängyltä, jättäen mustahiuksisen pojan istumaan yksin hämilleen, pää painettuna käsien varaan.
Hän nousi sanaa sanomatta ja poistui seuranaan yksinäisyys.
As solitude begs us to stay
Hän rohkaisi mielensä ja katsoi häntä. Kuin käskystä vihreät silmät, silmät täynnä surua ja katkeruutta, täynnä pelkoa ja yksinäisyyttä kääntyivät häneen ja kohtasivat hänen harmaiden silmiensä tyhjän katseen.
Päivä jona Draco Malfoy päätti sietää Harry Potteria oli myös päivä jolloin Draco Malfoy menetti sydämensä.
Mutta kaikki päivät ennen sitä olivat yksinäisyyttä ja pelkoa yksinäisyydestä. Kuinka joku niin vahva tunne, pelko ja ahdistus voisivat koskaan haihtua? Kuinka hän oppisi rakastamaan yhdessä päivässä kun hän ei ollut osannut sitä koko elämänsä aikana?
Pojan vihreät silmät loistivat, käskivät loisteellaan lakkaamaan pelkäämästä, alkamaan elää. Kumpi on pahempaa; olla heikko ja rakastaa vai pelätä elämää ja olla rakastamatta, olla elämättä?
Draco puristi sulkakynää kädessään. Hän ei olisi pelkuri. Hän eläisi. Poika jonka silmät polttivat häntä kaipuullaan oli poika jonka kanssa hän halusi voittaa elämän pelkonsa, voittaa yksinäisyytensä. Hän repäisi pergamenttinsa reunasta palasen ja antoi sisällään vellovien tunteiden tulla ulos musteen kauniina piirtoina:
Harry, minä pelkään.
Minä pelkään sinua, minä pelkään rakkautta, yksinäisyyttä ja elämää.
Ja minä tiedän että sinäkin pelkäät.
Mutta minä en anna sen voittaa minua, kuihduttaa ja estää elämästä enkä anna sen tehdä niin sinullekkaan, koska totuus on että..
Minä vitun rakastan sinua Harry Potter.
Draco hymyili kirjeelleen, taitteli siitä pienen lennokin ja puhalsi sen kauniiseen lentoon kohti Harrya.
Sen leijaillessa ilmassa Draco nousi ja käveli varmana kohti ovea josta muu luokka soljui ulos. Ovelle päästyään hän kääntyi vielä poikaa kohden nähden tämän juuri avaamassa varoen lennokkia kuin se olisi hänen kallein aarteensa.
Draco virnisti. Hän ei ollut heikko.
With the warmth of your arms, you saved me
Oh, I'm killing loneliness with you
