Jalostamo: Ylpeys käy lankeemuksen edellä, S

[creep]

Alaotsikko: Jalostamo, Kusti/Mikael -jjb lisäsi fandomin otsikkoon

Title: Ylpeys käy lankeemuksen edellä
Author: creep
Pairing: Kusti/Mikael
Genre: angst
Rating: S
Summary:  Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ja Mikael oli langennut. Pahasti. Meren pohjaan.
A/N: Tämä on ensinnäkin melko vanha, ainakin pari vuotta sitten kirjoitin, taisin olla juuri lukenut Jalostamon ja... niin, olen kirjoittanut tämän lähinnä omalla tyylillä, sillä jos yrittäisin Niina Revon ja Seita Parkkolan tyyliä, niin... se tuntuisi lähinnä raiskaukselta.  (Toivottavasti minua ei lahdata tämän fikin takia...)


Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Tässä lepää Mikael, kerran elämänhaluinen, villi rastatukkapoika on nyt kalojen ruokana. Kusti tuijotti mustaan, likaiseen veteen. Tulisiko sieltä pintaan tuppo hiuksia vai jopa käsi, kuten aina, tuletule tehdään jotain mennään nyt. Ehkä Sofia, se täysin pimahtanut sekopää oli oikeassa heidän suhteensa. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Ja Mikael oli langennut. Pahasti. Meren pohjaan.

Olivat ylpeitä, me yhdessä pystytään kaikkeen, eikä mikään estä ikinä. Ylpeyskö esti Kustia, kun ei sanonut kaikkea, mitä piti? Miksei tajunnut, ei ehkä ole enää aikaa? Miksei sitä koskaan voinut vain tajuta? Anteeksi, tästä lähtien, en ikinä epäile suamuameitä. On vain me. Niin ja joo, rakastan sua.Mitä Mikael oli ajatellut hetkenä, jolloin haukkasi vettä? Heitä, häntä, Kustiako? Oliko Mikael pelännyt? Toivonut, että Kusti tulisi? Odottanut, että Kusti tulisi ja pelastaisi. Kusti puri huultaan, niin että verta vuoti. TeroTeroTeron vika. Jos Tero ei olisi estellyt, Kusti ja Mikael olisivat ehkä saaneet edes sen viimeisen hetken yhdessä, olisivat saaneet olla yhdessä aina, uida niinä kaloina ehkä.
Kukaan muu ei ollut edes yrittänyt mennä auttamaan, oma henki ensin, mitä Mikaelista!
Mikaelhan oli vain mennyt pelastamaan muita.

Kusti tunsi taas kyynelten kirvelevän silmäluomien takana, sattui, sattui niin paljon. Kioto oli ainoa, jota Kusti saattoi edes katsoa. Pelkäsi, että meri veisi muutkin, jos uskaltaisi tuntea. Ei halunnut tuntea, Mikael oli ainoa, jonka takia oli järkeä tuntea. Vaikka Kusti ei ollut ehtinyt sanoa asioita, Mikael ei kuollut tietämättä Kustin aiheettomuudesta ja hölmöydestä. Niin monina öinä Kusti tunsi unessa Mikaelin huulet omillaan, laivalla, ennen kuin juoksi pelastamaan, yhä uudelleen. Mikaelin kädet, iho, tuoksu. Niinä öinä Kustin silmät olivat herätessä kosteat. Kusti olisi vain halunnut nukkua, koska se oli ainoa keino, jolla hän sai enää olla Mikaelin kanssa. Mutta Kioton kanssa. Hän tekisi sen, mitä täytyi tehdä. Jotta pystyisi jatkamaan.
Pystyisikö koskaan? Kusti ei tiennyt, tiesi vain sen, ettei hänellä ollut enää yhtään mitään menetettävää.

[Cas]

Sait mut itkemään... Ilkeetä, mut joo ihana~ Miks Ihanista pienistä Ruttolinna pojista ei oo ilosia ficcejä? *nyyhkii täällä, ei en ole kiintynyt Kustiin ja Mikaeliin*

[creep]

Ohoh, en edes muistanut, että tämäkin löytyy täältä... 
Cas: Kiitos muistuttamisesta! Ja kiitos myös kommentoinnista... Se on kyllä totta, että Kustista ja Mikaelista ei pahemmin iloisia fikkejä ole, itsekin olen lukenut tasan yhden. Mutta sekin on totta, että surusta saa enemmän inspistä kuin ilosta... D8
Ooh, sain jonkun itkemään...? (Siitä ei varmaan saisi olla iloinen, varsinkaan näin joulun aikaan, mutta... joo. 8D) ... ja creep poistuu estraadilta, kiitellen.

[Cas]

Kyl saa olla ilonen jos kirjottaa jotain kaunista <3

[Solembum]

Itketti sillon kun luin jalostamon lopun ensimmäisen kerran,
itketti toisellakin kertaa,
ja nyt itkettää taas
Ihana tarina, kiitos

[creep]

Solembum: Daww, kiitus. *ojentaa nenäliinapaketin* 

[Maggie]

Jalostamo on eittämättä yksi hienoimmista nuortenkirjoista mitä mä olen ikinä lukenut. Siinä on tiettyjä asioita ja elementtejä, jotka ärsyttävät minua, mutta Kusti ja Mikael ja niiden välinen suhde ei ole yksi niistä. Tämän fandomin ficcejä en kuitenkaan tainnut olla aiemmin lukenut, ihme kyllä. Nyt tekisi oikein kovasti mieli lisää!

Lyhyestä virsi kaunis; tykkäsin tästä kovasti. Tässä oli jotenkin hyvin kustimainen fiilis. Alkuun teksti tuntui vähän turhankin sekavalta, mutta toisaalta tuollaiset omalaatuiset lauserakenteet ja pitkät poukkoilevat virkkeet sopivat tähän erittäin hyvin. Tekstin vaikeus korosti hienosti sitä, miten sekaisin ja rikki Kusti itse oli Mikaelin kuoleman jälkeen. Ihan joihinkin pisimpiä ja hankalimpia virkkeitä olisin jakanut kahteen, mutta oikein hyvä näinkin. Ja on kyllä hyvin totta, että yleensä parhaimpaan lopputulokseen pääsee, kun kirjoittaa ihan vain omalla tyylillään, eikä yritä mukailla alkuperäisteoksen kirjoittajaa. Siispä tosi kiva, että annoit oman kirjoitustyylin näkyä.

Lempikohtani löytyivät varmaankin tokasta kappaleesta. Uida niinä kaloina ehkä, mikä ihastuttavan kiehtova sanajärjestys!

Kukaan muu ei ollut edes yrittänyt mennä auttamaan, oma henki ensin, mitä Mikaelista!
Mikaelhan oli vain mennyt pelastamaan muita.

Tässä rivinvaihto toimii hyvin. Nämä ajatukset tässä toisessa kappaleessa olivat muutenkin sellaisia, jotka voin hyvin kuvitella Kustin päähän, varsinkin tämä lainattu kohta ja Teroon liittyvä pätkä, niissä oli sellaista asiaankuuluvaa katkeruutta.  

Ja apua, tuo kolmas kappale, melkein rupesi jo itkettämään! Niin kamalaa ja niin kaunista, älyttömän hienoa kuvailua. Lopetus, viimeinen rivi, oli hirmuisen surullinen ja ihana, sniif. Kiitos tästä!

[nauha]

Eksyin tänne tuon Morsian ei oo mun -ficcisi kautta, ja vaikka tämä on vanha en voinut olla lukematta.
Enkä nyt voi olla kommentoimattakaan.
Minä en vain suoraan sanottuna ole koskaan ajatellut, että joku voisi tästä kirjoittaa ficin. Olisin varmaan tehnyt sen itse joskus synkässä nuoruudessani, jos olisin oivaltanut.
Mutta niin siis no, siirrytäänpäs eteenpäin ja asiaan, joka ei tosin ole kovin asiallista, eikä järkevää.

Minä luin Jalostamon (Kuten myäs Susitoden ja Ruttolinnan) ollessani ehkä 14. Jotain siihen suuntaan.
Rakastin sitä kirjaa ja erityisesti rakastin Mikaelia ja Kustia. Kaikkea niissä nimistä lähtien.
Ja miten minä vihasin sitä, että Mikael kuolee.
Huomaan nyt, että vihaan sitä edelleen. Vaikken ole uhrannut juurikaan ajatuksia koko parille muutamaan, ehkä kolmeen vuoteen.
Muistan itkeneeni loputtomalta tuntuvan ajan Jalostamon lopussa. Olen aina ollut vähän sellainen kirjojen kanssa itkijä.
Tätä lukiessa mulla meinasi taas nousta kyyneleet silmiin, vaikka olen jo kauan sitten toipunut Kustista ja Mikaelista.
Se on merkki siitä, että kirjoitit hyvin. Vaikka tiedän uudempia ficcejäsi selanneena, että osaat nykyään kirjoittaa paremmin.
Tässä on kuitenkin jotain niin suloista ja ehkä hieman alkukantaista, jopa sekavaa, etten voi olla pitämättä siitä.
Tuskin osaisin olla pitämättä mistään tällä parituksella. Koska suoraan sanottuna edes yksikään Potterien hahmo (tai sen kuolema) ei ole ollut minulle yhtä iso pala kuin Mikael.
Olisit kirjoittanut jotain ihanaa ja onnellista. Vähän AU:ta tekisi näille hyvää.
Ei kuolemaa.
Mutta kuitenkin, tämä on kaunis näin.

Kirjoittamasi Kustin ajatukset tuntuvat todellisilta, sikäli kuin voin edes hatarasti muistaa millaisesta hahmosta on  kyse.
Hauskaa oli yrittää muistella, keitä muut mainitsemasi henkilöt tosiasiassa olivatkaan.
Noissa lyhyissäkin maininnoissa olet kuitenkin mielestäni saanut suhteellisen hyvin esiin jotain heidänkin persoonistaan. Sinun onnistumisestasi kertoo mielestäni se, että onnistuin jotain jopa muistamaan.

Olen pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka ehkä lukevat tämän kommentin, koska tämä nyt on kertakaikkisesti sentimentaalista huuhaata ja käsittelee aivan liikaa sitä, miten paljon itse olen välittänyt Jalostamosta joskus, eikä lainkaan tarpeeksi sitä, mikä tässä ficissä on ansiokasta. Rakentavaa palautetta on toisaalta vaikea antaakaan monta vuotta vanhaan ficciin, kun uusista huomaa, että olet kyllä kehittynyt rutkasti

Kiitos.

-Nau

[creep]

Apua, olin jo autuaasti unohtanut kirjottaneeni tämän... :'D Piti ihan lukea uusiks muistin virkistämiseks.

Maggie: Koskaan en unoha kommentteihin vastata... Sain aina välillä äikän esseitä kirjottaessani palautetta, että liian pitkiä lauseita... joka tosiaan on mulle aika ominaista, en oikeen osaa pätkästä niitä lausemonstereita kahtia. Mutta toivottavasti oon jo nyt edes hieman kehittynyt sen suhteen ja tosiaan, onneksi joihinkin teksteihin se sopiikin. En varmaan olisi ees osannut yrittää matkia Parkkolan ja Revon tyylejä, tiedä nyt häntä, onko se hyvä vai huono juttu.  Mua melkeen alko itkettämään (ihan ilosta) tosin, kun noita kehuja luen. :') Kiitos kommentista.

nauha: Ooh, eksyit lukeen muitakin mun fikkejä! *ryntäilee päättömänä ympäriinsä tietämättä miten reagoida*
...ahem. Vanha tää tosiaan onkin, koska mulla on vain erittäin hämäriä muistikuvia tän kirjottamisesta ja Ruttolinnan+Jalostamon lukemisestakin on aikaa, vaikka luen molemmat tasasin väliajoin uusiksi. :')

Itsekään en edes aatellut, että fikin kirjottaisin näistä, mutta kun olin just saanut Jalostamon loppuun, suretti niin, että oli vaan pakko. :'d

Minä (ja varmasti me kaikki ) rakastimme Mikaelia ja Kustia ja vihasimme sitä faktaa, että julmat kirjailijamme päättivät murskata kaiken onnemme ja tappaa Mikaelin ja jättää Kustin ihan yksin synkkään maailmaan. ,__,
Ahem. Onnellinen AU tosiaan näistä olis oikein kivaa kirjotettavaa ja luettavaa, mutta kuten sanottua, olin just tätä kirjottaessa tokan kerran kitunut läpi Mikaelin kuoleman... ei ollu kovin onnellinen olo sillä hetkellä. D:

Itse ainakin tunnen onnistuneeni, koska selvästiki kommentistas tosiaan tulee ilmi, että tää tuo esiin muistoja. :') Hienoo, että onnistuin sua tällä koskettaan. (Tai nuorempi minä, en ole edes varma, kuin vanha olin kun tän tekasin, julkastessa olin 17, joten... 15-vuotias, jos pari vuotta sitten tuosta kirjotin?) Ja mun päivä on nyt virallisesti pelastettu (se tosin vasta alko about tunti sitten, mutta joo) koska on aina erittäin mahtavaa, kun saa kuulla, että on kehittynyt. Olis tosin aika paha, jos ei neljässä vuodessa mihinkään kehittyisi... Mutta kuitenkin, kiitos kommentista

[nauha]

En yleensä postaa kahta kertaa samaan ficciin, koska olen jotenkin siinä käsityksessä, että se on paha asia..
Mutta pakko vielä sanoa, että mulla alkoi ihan sairaasti himottaa lukea Jalostamo uudelleen nyt heti!
Ja se on paha asia, koska en voi kun pitäis lukea kaikkea muuta.
Ja se on kiduttavaa.
Mulle Jalostamo oli koko varhaisnuoruuden ajan paljon enemmän kuin vain kirja.
Se oli oikea raamattu jonka kanssa etsin omaa seksuaalisuuttani, ja silloinen tyttöystäväni nimesi mut Mikaeliksi ja itsensä Kustiksi.
En ole muistanut sitä enää aikoihin, ja nyt se kaikki vain ponnahti mieleen aivan yllättäen. Ihan kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Musta tuntuu, että Jalostamo on ollut meidän ikäluokalle sellainen erityinen juttu. (Tarkistin tietysti vielä, että näyttäisimme olevan saman ikäisiä ) Minä en ainakaan tunne yhtään ihmistä, joka olisi sen lukenut, eikä olisi liikuttunut ja muuttunut sen kautta jotenkin

Ja niin, nyt kun olet kehittynyt niin rutkasti kirjoittajana, voisit tietenkin lukaista Jalostamon ja tekaista näistä uuden, yhtä koskettavan tai vastaavasti (mieluummin) AU:n, jossa kaikki on täydellistä eikä kuitenkaan
Se vasta olisi hienoa

Mutta hienoa jos pelastin päiväsi, se on aina tarkoitukseni kommentoidessa.
Ja lisäksi saan itselleni todella hyvän mielen kirjoittaessani kommentteja ja lukiessani ficcareiden vastauksia niihin.
Se on vain loistavaa!

Nyt lopetan ficcisi sabotoimisen, mutta halusin vain vielä painottaa, että todellakin onnistuit minua tällä koskettamaan ja tuomaan esiin älyttömästi muistoja.
Olisin editoinyt tämän edelliseen viestiini, mutta sitten tuskin olisit sitä ihan heti sattunut löytämään ja olisi mennyt vähän hukkaan.
Kiitos ja anteeksi.

- Nau

[creep]

nauha: Ihanaa, että kuitenki postasit tokan kerran, koska tuli hymyiltyä iha kivasti taas. :') Aaak, miten söpöä, että sillosen tyttöystäväs nimesi teidät noin, ihana! :') Ja tää siis näemmä todellakin herätteli muistoja, oon aika yllättynyt oikeastaan. Ite muistan Jalostamosta ehkä ikuisesti sen kohdan turhankin hyvin, kun ekan kerran sain luettua, Mikael oli kuollu ja mua totta kai itketti ihan hulluna, vaikka aika harvoin kuitenkaan itken kirjoja lukiessa... mutta piti hillitä itteni, koska olin samassa huoneessa äidin ja siskon kanssa ja eihän ne olis ymmärtänyt, jos olisin alkanut itkeen, koska hahmo kuoli... ei ne olis tajunnu että se oli enemmänki ku hahmo, se oli Mikael!

Nyt kun sen mainitsit, niin tosiaan... Jalostamo oli se juttu sillon. Eikä mua todellakaan kaduta, että sillon aikoinaan päätin ahmasta Ruttolinnan, Jalostamon ja Susitoden. (Joo, taisin just tässä järjestyksessä ne lukea.  ) Niiden myötä aloin kunnioittaa niitä kirjalijoita todella paljon ja lukea niiden muitaki juttuja ja että rakastin sitä niiden tyyliä... niistä tuli mulle esikuvia. Ja onhan ne vieläki, on varmaan aina. 

Nyt oikeastaan tekis mieli lukea taas pitkästä aikaa Jalostamo... tai Ruttolinna. Tai molemmat. Enkä ihmettelis, jos inspiroituisin kirjottaan jotain taas. : D Harmi vaan, että pitäs lukea kaikkea muuta... no, ehkä kesällä... tai joskus. Koska noi kirjat on kumminki sellasia, joita voi ja haluaa lukea uudestaan ja uudestaan ja oon haaveillu jo vuosia, että ne löytyis omasta hyllystä.

Joomutta, kiitos taas, tää päivä lähti käyntiin oikeen kivasti.