My heart rejects your love, K-11

[Peacock]

Ficin nimi: My heart rejects your love
Kirjoittaja: Peacock
Tyylilaji: romance, angst, songfic
Ikäraja: K-11
Paritus: Hrm/D, myöhemmästä vaiheesta saa ottaa itse selvää
Disclaimer: kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin käsialaksi, on myös hänen. En rikastu tällä tekeleellä.
Varoitukset: pienimuotoista kiroilua ja pahoinpitely
A/N: Olen halunnut pitkään tehdä Hermione/Draco - ficciä, mutten ole keksinyt juonta. Tämä paritus on yleisistä parituksista suosikkini, vaikka yleensä tällaisia pareja vältänkin. Olen kirjoitellut tätä yöllä, joten sisältö nyt voi olla hieman outoa. :----D Suosittelen kuuntelemaan myös kappaleen Trading Yesterday - Shattered, jonka lyriikoita tässä ficissä on. Tykkäisin kommenteista.

_______________________________________________________________
   
                                                                         MY HEART REJECTS YOUR LOVE


Ensimmäinen luku

Järven päällä oli ihan tajuton sumu, vaikka kello alkoi näyttää jo lähes kymmentä. Sää oli vihdoin menemässä sateisista päivistä kylmempään ilmaan. Viime päivinä oli satanut vettä tolkuttomasti, mutta tänään ruohikolla näkyi jo kuuraa. Kuoppiin ja monttuihin oli satunnaisesti kerääntynyt vettä ja ruohikko litisi veden takia. Toivoin hartaasti, että maa kuivuisi päivän aikana, koska muuten ulkona olisi vaikea olla kastelematta kenkiään. Tennarini olivat lojuneet tehtävää vailla sänkyni alapuolella ja itse aloin kyllästyä sisällä nyhjäämiseen.
Riistin katseeni pois ikkunasta pukeakseni päälle. Vedin summamutikassa laukustani vaatteita – käteeni tarttui harmaat lökärit ja sininen t-paita. Puin ne nopeasti ylleni, harjasin hiuspehkoni ja laitoin hiukseni häthätää jonkinlaiselle nutturalle. Kiirehdin tyttöjen makuusalista alas oleskeluhuoneeseen, joka oli autio lukuun ottamatta kahta kolmasluokkalaista tyttöä. Katselin hetken ympärilleni, mutta kun huoneessa ei ollut mitään sellaista, mikä pitäisi minut siellä, lähdin aamupalalle.

Suuri sali oli jo puolillaan, kun saavuin sinne. Monet olivat alkaneet heräillä aamulla aikaisemmin, sillä aurinko nousi jo aamuneljän – viiden maissa ja se jos mikä herätti ihmiset – ei nyt jalkeille, mutta auringonnousun jälkeen oli melko vaikea saada enää unta.
Paikansin katseellani Rohkelikon pöydästä Ginnyn, jonka silmänaluset olivat mustemmat kuin koskaan aikaisemmin ja hän haukotteli yhtenään. Istahdin hänen viereensä, mutta hän vain tuijotti eteenpäin kuin nukkuisi silmät auki.
- Haloo, Ginny, huhuilin.
Ginny hätkähti – ja kuinka yllättävää – haukotteli. Hän siristeli silmiään, jotka protestoivat valveillaoloa vastaan.
- Aa, joo, huomenta.
- Olet näköjään kokeillut yökukkujan roolia? kysyin ja nappasin itselleni paahtoleivän, jonka voitelin appelsiinimarmeladilla.
- Joo, no, luin eilen iltana kirjaa puolenyön paikkeille asti, Ginny vastasi uuvahtaneena. Hän vaikutti olevan melko haluton puhumaan yhtikäs mistään, joten pureskelin puhumattomana leipää, kunnes tunsin äkkiarvaamattoman kosketuksen olkapäässäni. Leipäpala putosi lautaselleni samaan aikaan kun sydämeni pomppi kurkussa asti.
- Ai, huomenta! toivotin nähdessäni, kuka minut oli säikäyttänyt.
- Huomenta, Draco vastasi ja hymyili pienesti. Hänen katseensa hakeutui Ginnyyn, joka torkkui pöydän päällä. Dracon ilmeessä häivähti halveksivaisuus.
- Äh, älä viitsi, mutisin ja läppäisin häntä vatsaan. Hän vain naurahti.
Yllemme lankesi kiusaantunut hiljaisuus. Katselin suuren salin lattiaa paremman tekemisen puutteessa. Draco vaihtoi ahdistuneena asentoa, jolloin katsahdin häneen ja tunsin poskieni punehtuvan. Onneksi nyt jo hieman likainen lattia oli loistava veruke katsoa maahan.
- Draco! Kuului huuto Luihuisten pöydässä. Pansy heilutti kättään kutsuvasti elehtien, että tarvitsisi vieressäni seisovan pojan luokseen. Huokaisin hiljaa, puristin Dracon kättä nopeasti ja nyökkäsin. Hän hymähti ja lähti luihuisia kohti, mutten pystynyt irrottamaan katsettani pois pojan selästä. Lävitseni virtasi mustasukkaisuuden pistos, kun näin Pansyn liimautuvan Dracon kylkeen, mutta hän jutteli liian tiiviisti Blaisen kanssa. Pieni huojennus saapui luokseni, kun huomasin, ettei Draco ollut kiinnostunut Pansyn seurasta, joka yritti näyttää Dracon vieressä mahdollisimman halutulta. Ja hitot. Jatkoin aamupalaani normaalia äreämpänä Ginnyn hengittäessä vieressäni unensa valtaamana.

Olisin ehtinyt syömään aamupalan jo kolme kertaa, kun Harry ja Ron saapuivat nyt jo hiljentyneeseen saliin. Ginny torkahteli vähän väliä, eikä ollut pystynyt syömään puurostaan kuin puolet. Vilkaisin kelloa, kun pojat istahtivat pöytään – viisitoista yli yksitoista.
- Kiva kun pääsitte tulemaan lounaalle, sanoin virnistellen.
- Turpa kiinni, Hermione. Ron murahti vieläkin väsyneenä. – Onpa kamalaa, jos nukuttaa viikonloppuna pitkään.
- Onpa fiksua nukkua kuolleiden kanssa kilpaa, jatkoin nälvien. Harry mulkaisi minua pahaenteisesti. Minä mulkaisin hänelle takaisin.
- Herättäkää Ginny kun olette syöneet, totesin ja nyökäytin päätäni Ginnyn suuntaan. Harry ja Ron näyttivät huomaavan hänet vasta nyt.
- Mikä hänellä on? Harry ihmetteli tiiraillen Ginnya epäluuloisena.
- Kysy itse, sanoin ja häivyin.
Minulla ei ollut hajuakaan, missä Draco mahtoi olla, joten lähdin summamutikassa etsimään häntä. Päätin ensimmäiseksi kokeilla onneani tyrmien suunnalta. Koputin muotokuva-aukon karmeihin maalauksen katsoessa minua pälyillen. Crabbe ilmestyi aukon takaa muristen.
- Mitä? hän örisi.
- Missä Draco?
- En kerro.
- Joo, kuule, älä yritä yhtään tuota. Nyt kerrot; missä Draco on?
- Jossain.
- Alahan Crabbe laulaa.
- En tosiaan, Crabbe murahti. Huokaisin pitkästyneenä.
- No? kysyin odottavasti. Crabbe hörähti, mutta otettuani taikasauvan taskustani ja osoittaen sillä poikaa, hän lopetti ääntelyn.
- Missä Draco on? toistin kysymykseni uudestaan. Crabbe mittaili katseellaan sauvaani ja suorastaan näin hänen aivojensa käyvän.
- En kerro, hän sanoi lopulta. Kurtistin kulmiani, mutta annoin asian olla. Kirosin ja käännyin lähteäkseni.
- Et uskaltanut taikoa! Crabbe huudahti voitonriemuisesti. Katsoin taakseni ja loin häneen inhoavan katseen. Crabbe nauroi ja nauroi ja hetken minun olisi tehnyt mieli tainnuttaa koko tyyppi, mutta hillitsin itseni ja käänsin selkäni hänelle. Oviaukon muotokuva mulkoili Crabbea, joka vain hytkyi paikallaan, kunnes sulki itse oman ovensa nuristen happamasti.
Loistavaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä ihmeessä Draco voisi olla. Harry ja Ron olivat vielä syömässä eikä Ginnystäkään olisi sen isompaa iloa. Jostain minun oli kuitenkin Dracoa etsittävä, joten suuntasin askeleeni ensimmäisenä kirjastoon, vaikka tiesin ettei Draco ollutkaan mikään lukutoukka. Hän silti saattoi tehdä siellä läksyjä. Ajatuksiini saapui heti pessimistinen mielikuva Pansysta tekemässä Dracon kanssa kotitehtäviä. Pansy varmasti yrittäisi hinautua mahdollisimman lähelle Dracoa ja pystyin sieluni silmin kuvittelemaan, kuinka Pansy ”vahingossa” vilauttaisi aivan liian avonaisesta kaula-aukostaan ja kuinka Draco katsoisi silloin häntä ja kuinka... minä pyyhälsin paikalle ja totesin kirjaston olevan täysin dracotonta aluetta. Toisaalta se oli aika helpotus ajatuksieni takia. Ainoa ongelma tässä edelleen oli, ettei minulla ollut mitään ideaa, missä Draco enää voisi olla. Tuskin kuitenkaan ulkona, sillä säätila oli kääntynyt jälleen ylösalaisin; ulkona tihutti ja tuuli.
Tein täyskäännöksen ja aloin huhuilemaan Dracoa melko julkisista paikoista, mutta pojasta ei näkynyt jälkeäkään. Tietysti oli mahdollisuus, että hän olisi vessassa, mutten uskonut, että hänellä näin kauan siellä kestäisi. Päätin kiivetä tarkistamaan pöllölän.
Draco oli kumartunut erään koulun sarvipöllön ylle ilmeisesti kiinnittämään sen jalkaan kirjettä. Hiivin hänen luokseen ja suikkasin pienen suukon hänen niskaansa. Hän säikähti ja kiristi kiinnittämiään naruja pöllön jalassa turhan paljon saaden pöllön huhuilemaan närkästyneesti.
- Oliko pakko? Draco kysyi, mutta hän näytti ihmeen helpottuneelta.
- Tasoissa ollaan, tuumasin hymyillen ja laitoin käteni hänen harteilleen.
- Joo, mutta luulin että se oli Pansy, Draco sanoi melko kepeään äänensävyyn. Ilmeeni värähti ja käteni luiskahti pois Dracon harteilta.
- Mitä? kysyin pingottuneesti. Draco hätääntyi.
- Ei, siis... Olin todella iloinen – helpottunut! – että se olitkin sinä. Pansy on seurannut minua kaikkialle, ja se alkaa käydä hermoilleni.
Silmäilin Dracoa edelleen epäluuloisena, vaikka sisäisesti rauhoituinkin. Pysyin silti hiljaa. Draco lähetti sillä välin pöllön matkaan.
- Oletpa mustasukkainen, Draco puuskahti ja hymyili kiusoitellen. Hellyin kuin piiskaniskusta.
- No joo-o, mitä muutakaan kuvittelit? sanoin ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Hän hymyili ja katseli minua uteliaana.
Tunsin Dracon sormet leukani alla hänen nostaessa lempeästi leukaani ylöspäin. Katsoin hänen silmiään tutkaillen, kunnes katseeni karkasi hänen raollaan oleviin huuliin, jotka lähentyivät omiani kohti. Henkäisin ja suljin silmäni. Tunsin pian hänen hengityksensä huulillani.
Ovi kävi ja sisään astui ujonnäköinen ykkösluokkalainen poika, joka kantoi kirjettä kädessään. Meidän oli pakko ottaa Dracon kanssa etäisyyttä, mutta lävitseni kuohahti syvä pettymyksen aalto. Poika hipsi nopeasti koulun kilteimmän pöllön luokse ja suhrasi kirjeen kanssa. Odotellessani vaivaantuneena, piirsin erilaisia kuvioita Dracon kämmeneen. Pikkupojalla tuntui menevän yksi ikuisuus kirjeen kiinnittämisessä ja aloin turhautua. Lopulta kuulin pöllön lehahtavan lentoon ja näin pojan vilkaisevan meitä kulkiessaan ohitsemme. Hymyilin hänelle väkinäisesti.
Kun vihdoin ovi takanamme sulkeutui, vedin Dracon luokseni ja kohdistin omat huuleni hänen huulilleen. Draco kuitenkin vetäytyi äkisti pois, ennen kuin olimme edes koskettaneet toisiamme ja painoi päänsä alas. Hän huokaisi, tarttui kädestäni ja vei minut pois pöllölästä. Senhetkinen tunneskaalani tuntui jäävän pöllöjen nokittavaksi enkä voinut edes peittää kasvoiltani hämmennystä.



//Melodie lisäsi ikärajan myös alkutietoihin.
// Sca siirsi ikärajan alaotsikosta yläotsikkoon

[Peacock]

Toinen luku

Nyt tunsin, vaistosin ja ennen kaikkea tiesin sen – Draco osasi näytellä hyvin. Hän leikki, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, vaan käyttäytyi normaalisti, vaikkakin mitätöi kaikki lauseenalkuni, jotka alkoivat kysymyssanalla.
- Miksi sinä -?
- Katso, tuolta tulee Longbottom. Hei, Longbottom, oletko varma että tiedät mihin paksut jalkasi ovat sinua viemässä?
- Draco, kita kiinni!
- Äh, hyvä on.
- Nyt kerrot...
- Hoi, Blaise!
Hän jutteli aivan hänelle tyypillisesti, jos hän vain tiesi, että oli turvallisilla vesillä. Vähäisinkään huomautus pöllöistä, seurustelusta tai suutelevista pareista, sai Dracon keksimään jonkun asian mihin piti kiinnittää huomiota. Se vain lisäsi epäilyksiäni eikä puhumattomuus auttanut ollenkaan. Mitä enemmän asia teki lähtemätöntä pesää rintaani, sitä ahdistavampaa oli viettää aikaa Dracon seurassa. Halusin kuitenkin puhua asiasta, ihan sama millaisella äänensävyllä tahansa, vaikka tietysti toivoin rauhallista keskustelua. Mutta jos se yltyisi huutamiseksi ja kinasteluksi, niin ok, kunhan asia tulisi vain esille. Valitettavasti Draco vei minua paikkoihin, joissa oli paljon ihmisiä, enkä halunnut puhua sellaisella paikassa kahdesta syystä: Draco ei joko kuulisi, mitä sanoisin tai sitten joku ulkopuolinen kuulisi yksityisasioistamme. Oikeaa kahdenkeskeistä aikaa ei oikeastaan ollut tai jos oli, sitä oli naurettavan vähän – niin vähän, etten edes tunnistanut sitä yhteiseksi ajaksi.
Tällä hetkellä olin kuitenkin päätynyt umpikujaan, sillä en tiennyt mitä minun kannattaisi tehdä tai kenelle puhua, jos kerran Dracosta ei tällä hetkellä irronnut kuin solvauksia joillekin vastaantulijoille. Hänen seurassaan oli inhottavaa kulkea, kun hän huuteli Nevillen lisäksi myös Lunalle asioita, jotka loukkasivat niin heitä kuin minuakin. Monet kerrat olin pyytänyt Dracoa lopettamaan, mutta hänen lupauksensa eivät koskaan pitäneet pidempään kuin minuutin. Tämä kaikki oli erittäin raskasta. Mutta samalla, jollain kierolla tapaa, hän halusi pitää minut itsellään. Sen näki hänen ilmeestään. Kovan pinnan alta heijastui ajoittain anelua, halua sekä rikkirepivää koiranpentuilmettä. Kuka sanoisi tällaiselle ihmiselle ei, vaikka hänen omanarvontuntonsa olisikin turhan korkea? Niin, no, koko juttu alkoi mennä ulkonäön ihasteluun luonteen rakastamisen sijaan, mutta asia oli aivan liian helppo mutta samalla myös pirun monimutkainen; minä rakastin häntä.




Olin kumartuneena läksyjen päälle Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa. Kello oli noin seitsemän illalla ja muut rohkelikot alkoivat Fredin ja Georgen yllyttäminä metelöimään ja pitämään hauskaa. Se oli täysin normaalia, mutta sillä hetkellä en kaivannut enempää ääntä huoneeseen, sillä päässäni surisi muutenkin Dracon ja kotitehtävien jäljiltä. Nousin seisomaan ja kävelin kaksosten luo.
- Hei, voisitteko vähän hillitä meininkiä? sanoin Fredille.
- Sori Hermione, mutta näitä ei voi enää komentaa, hän tokaisi ja vinkkasi minulle silmää. Georgekin valpastui huomatessaan minut.
- Jep, näin on. Nyt kun ne ovat päässeet rentoutumisen makuun, niitä on enää vaikea käskeä lopettamaan. Ja kuka edes haluaisi, ettei saisi pitää hauskaa? George huusi minulle metelin yli.
- Tällä hetkellä minä haluaisin hieman kevyempää menoa, murahdin ja katselin väkeä oleskeluhuoneessa. Muutama pelasi räjähtävää näpäystä voivotellen kuuluvasti, jos kortit leimahtivat liekkeihin. Toiset taas juttelivat kovaäänisesti ja eräät tungeksivat Leen ympärillä, joka myi Weasleyn Welhovitsejä, kun Fred ja George esittelivät tuotemerkkejään kahden tuolin päällä seisten.
- Luultavasti sinun nyt täytyy tyytyä tähän, Fred huikkasi. Huokaisin ja lähdin takaisin läksynurkkaukseeni. En ollut kiinnostunut läksyjen tekemisestä, kun se oli muutenkin tässä melussa mahdotonta. Asetin pergamentit kirjojen väliin, suljin mustepullon ja nakkasin kirjat, mustepullon ja sulkakynän koululaukkuuni. Etsin katseellani Harryn ja Ronin, jotka istuivat shakkilaudan ääressä. Suuntasin askeleeni heidän luokseen, mutta he eivät huomanneet minua kannustaessaan pelinappuloitaan. Näin, kuinka Harryn torni tuhoutui.
- Onpa kiinnostavaa, tuhahdin sarkastisesti Ronin takana. Ron hätkähti ja hän sai maksaa keskittymisensä herpaantumisesta, kun Harry kosti ja usutti lähettinsä syömään Ronin ratsun.
- Ääh, Hermione! Oliko pakko häiritä? Ron tiuskaisi huomattuaan menetyksensä.
- Oli. Mitä te edelleen näette tuossa pelissä? sanoin ja varastin itselleni vapaan tolin.
- Kaiken, Harry vastasi epämääräisesti.
- Tiedät varsin hyvin, mitä tarkoitan, totesin kuivasti. Ron näytti Harrylle jonkun käsimerkin – ilmeisesti aikalisän – ja he kumpikin lopettivat pelaamisen. Ron kääntyi minua kohti hieman kärsimätön ilme kasvoillaan.
- Velhoshakki on paljon intensiivisempää kuin jästien shakki, hän aloitti. Ronin puhetyyli oli täysin erilainen, paljon tärkeilevämpi kuin yleensä. – Aivot ja silmät pysyvät paremmin pelissä mukana, kun pitää olla valppaana, ettei oma pelinappula oikeasti tuhoudu.
- No ei kuulosta vieläkään kovin mielenkiintoiselta.
- Tule kokeilemaan itse, niin jopa saattaisit ehkä ymmärtää, Harry ehdotti ja silmäili Ronia, joka näytti puulla päähän lyödyltä.
- Hermioneko kokeilisi? Ron kuiskasi ja mittaili katseellaan minua. Tiesin näyttäväni jurolta, mutta Ron luuli, että kasvoillani oli sellainen ilme hänen epäilyksiensä takia. – Tai siis, öh... Haluatko sinä kokeilla? Ron kysyi minulta.
Kohautin olkiani. – Ihan sama.
- Öh, no tuota... Tule tähän minun paikalleni, niin saat pelata Harrya vastaan, koska hän on minua surkeampi, Ron ohjeisti.
- Kiitti Ron, Harry murahti pöydän toiselta puolelta.
- Se on totuus, Ron vastasi ja vinkkasi hänelle silmää. Ron komensi pelinappulansa aloituspaikoille. Laudalla olleet pelinappulat peruuttivat laudan päähän ja haavoittuneet nappulat heräsivät eloon ja talsivat nekin paikoilleen. Ron jäi seisomaan viereeni, jotta voisi opastaa minua.
- Eli valkoinen aloittaa pelin, eli Harry siirtää ensin. Okei, no, lähetä lähetti tuohon, Ron sanoi ja osoitti erästä ruutua. Lähettini totteli. Sitten Harry siirsi taas oman nappulansa.
- No niin, lähetä se tuonne, Ron ohjasi silmäiltyään hetken shakkilautaa. Lähettini eteni taas ja – murskasi Harryn lähetin.
- Hitto, Harry manasi ja kurtisti kulmiaan. Virnistin hänelle.
Peli jatkui ja opin seuraamaan sitä paremmin. Pari kertaa ohjasin itse nappuloitani vaihtelevin menestyksin. Peli loppui minun tekemääni mokaan. Harry näytti voitonriemuiselta.
- Se oli kuule vähästä kiinni, ettei tyttö voittanut sinua! Ron karjahti ylpeänä.
- No sinä avustit häntä, Harry mumisi. Käännyin Ronia kohti silmät loistaen.
- Kiitos! huudahdin vilpittömästi. Ronin korvat punehtuivat ja hän hymyili epävarmasti.
- Eipä mitään. Haluaisitko nyt viikonloppuna pelata lisää?
Mietin hetken. Shakki ei kuitenkaan ollut niin kiinnostavaa, mutta nyökkäsin silti myöntymisen merkiksi.

* * * * *

Pojat olivat aamulla raahanneet shakkilaudan aamupalalle. Katsahdin heitä hieman epäluuloisena. Minua ei liiemmin huvittanut pelata (ja nolata) itseäni suuressa salissa muiden nähdessä pelisuoritukseni. Katsoin samalla Luihuisten pöytään, mutta siellä ei näkynyt Dracoa. Istahdin Ronin viereen ja tämän eleeni jälkeen he laittoivat shakkilaudan kuntoon ja katsoivat odottavasti minua.
- Hei, antakaa minun nyt edes syödä jotakin!
Ron näytti ensiksi hieman pettyneeltä, mutta Harryn kehotuksesta alkoi pelata pientä erää Harryn kanssa. Söin nopeasti kaksi paahtoleipää ja hörpin kurpitsamehua ennen kuin ilmoitin olevani valmis pelaamaan.
Alku alkoi hieman kangerrellen, mutta Ronin avustuksella pääsin helposti taas jyvälle. Hihkaisin muutamia kertoja, kun olin tehnyt poikkeuksellisen hyvän siirron. Nyt jopa saatoin hieman ymmärtää, miten helposti peliin uppoutui, sillä en huomannut jonkun tulevan taakseni ennen kuin se joku kosketti olkapäätäni.
- Hitto vie -! huudahdin säikähtäneenä ja näin, että hyvä siirto jäi käyttämättä.
- Huomenta, Draco sanoi hiljaa ja katsoi minua kärsivästi. En tiennyt, mistä moinen ilme johtui; siitä, että olin huutanut hänelle vai siitä, etten ollut ottanut häntä huomioon.
- Ai... Huomenta, vastasin vaivaantuneena. Sipaisin nopeasti pari karkailevaa hiusta korvani taakse. Ron loi inhoavan katseen Dracoon, mutta Draco ei sitä itse nähnyt, sillä hän vain katsoi minua tavalla, joka melkein murskasi sydämeni. Harry ja Ron siirsivät lautaa meistä poispäin ja alkoivat pelata kahdestaan. Nousin huomaamattani ylös ja katsoin Dracoa silmiin.
- Voinko vaihtaa kanssasi pari sanaa? hän kysyi kuin ventovieraalta. Puhuttelutapa sai minut hämmentymään täysin. En osannut ensin vastata mitään, kunnes takeltelin jotain.
- Öh, joo... Tietysti, vastasin kuiskaten ja seurasin Dracoa, joka johdatti minut pois suuresta salista. Hän pysähtyi suuren salin eteiseen.
- Mitä tuo oli? hän tokaisi.
- Ei mit- täh? sanoin epäuskoisella äänellä. – Tuo? Mikä tuo?
- Tuo shakki. Pelasit sitä äsken, Draco selvensi.
- Niin pelasin, vastasin enkä tiennyt, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. – Mitä siitä? Koko juttu alkoi tuntua naurettavalta, enkä käsittänyt, miksi Draco haluaisi puhua shakista.
- Sinulla oli hauskaa, Draco sanoi. Se oli toteamus eikä siinä ollut kysymyksen häivääkään.
- Täh? toistin itseäni. Korvani välittivät ihan uskomattomalta – aivan typerältä – kuulostavaa juttua aivoihini. Joko korvissani oli vikaa tai sitten en osannut käyttää aivojani oikein.
Draco pysyi hiljaa eikä tällä kertaa selventänyt. Hän odotti vastaustani.
- Joo, oli minulla ihan hauskaa, vastasin lopulta. En tiennyt, mitä Draco halusi minulta kuulla. Ilmeisesti vastaukseni ei tyydyttänyt häntä, sillä hän huokaisi raskaasti.
- Niinpä niin... hän vain mutisi.
- Mitä? Mitä sinä nyt?
- Kun kerran en suudellut sinua, niin alat käyttäytymään noin. Olisiko minun pitänyt pussata sinua vain, koska sinä halusit sitä? Draco tiuskaisi yllättäen. Katsoin häntä hölmistyneenä.
- A- anteeksi? kuiskasin tuskin kuuluvasti.
- Kuulit kyllä! Sitten alat vain vehkeilemään selkäni takana muiden poikien kanssa! hän jatkoi ärjyen.
- Harry ja Ron ovat ystäviäni! huudahdin puolustukseksi.
- Ihmeen flirttailevasti sinä heidän kanssaan käyttäydyt!
Se oli siinä. Suuni jäi mahdollisesta vastaukseni ammolleen, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Oloni oli kuin olisin törmännyt jäästä valmistettuun muuriin.
- En tiennyt, että minulla on kaulapanta, jossa on sinun nimesi, sanoin hetken päästä hiljaa.
- Se ei tarkoita sitä, mutta luulin, että suhteessa ollaan uskollisia!
- Harry ja Ron ovat ystäviäni”, sanoin sihisten, - sitä paitsi, olethan sinäkin viettänyt aikaa Pansyn kanssa.
- En ole pitänyt hauskaa hänen kanssaan! Draco huusi edelleen.
- Minä en ole kieltänyt sitä! kivahdin. Tuntui ahdistavalta, kun hän näytti yrittävän vierittää kaikki syyt niskoilleni.
- Mutta sinä olit silloin mustasukkainen! Luulitko, etten minä olisi sitten sinusta?
Eri tilanteessa Dracon sanomana se olisi kuulostanut todella ihanalta ja luultavasti olisin halannut häntä, mutta nyt en ajatellut lauseeseen kätkeytyvää rakkaudentunnustusta.
- En ole tehnyt mitään väärää! vastasin ääntäni korottaen.
- No, ethän sinä voikaan nähdä käytöstäsi ulkopuolisen silmin!
- Kuule nyt-! aloitin, mutta lopetin lauseeni kesken. Huokaisin nopeasti ja rauhoittelin itseäni. Syyttäminen ei johtaisi minnekään, mutta nyt oltiin jo niin lähellä asiaa, josta olin halunnut jo pitkään puhua. En halunnut heittää tilaisuutta menemään.
- Draco... sanoin rauhallisemmin, tyynnyttelevällä äänellä. Asetin käteni hänen vatsaansa vasten. Draco katsoi kättä epäluuloisena. – Meidän täytyy puhua rauhassa ja kunnolla tämä asia läpi. Tulisitko tänä iltana kuudelta kirjastoon?
Draco näytti punnitsevan vaihtoehtojensa välillä, mutta pohdinnan jälkeen myöntyi. Hymyilin hänelle arasti ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Draco oli hämmentynyt eikä halannut minua takaisin, mutta pysyi aloillaan.
- Rakastan sinua, kuiskasin hänen paitaansa. Draco oli hiljaa.
- Katsotaan sitten kuudelta, mitä vastaan tuohon, hän murahti ja riuhtoi itsensä irti halauksestani. Hän lähti äreän näköisenä kävelemään ulos vesisateeseen.
Silmäkulmiani kihelmöi, mutten antautunut itkulle. En vielä.

And I’ve lost who I am and I can’t understand
When my heart is so broken, rejecting your love
Without love gone wrong
Lifeless words carry on

___________________________________________________________________

A/N: Risuja tai ruusuja, anyone?

[Peacock]

Kolmas luku

Vaikka yritin pidätellä itkuani, en onnistunut siinä. Silmäkulmistani karkasi pari kyyneltä, jotka pyyhin raivoisasti pois. Seisoin edelleen suuren salin eteisessä pystymättä liikkumaan mihinkään suuntaan. Tiesin olevani täysin turta, enkä tuntenut oikeastaan mitään. Jos minua nyt olisi isketty puukolla, tuskin edes tuntisin sitä. Ainoastaan sydämeni jyskytti korvissani lakkaamattomana.
Älä luovuta...
Katselin pelästyneenä, mistä ääni tuli. En olisi yhtään ihmetellyt, jos joku olisi tullut korvani viereen ilman että olisin huomannut koko tyyppiä. Ympärilläni ei kuitenkaan näkynyt ketään. Ainoat ihmiset liikkuivat suuresta salista pois ja sen verran kaukana minusta, ettei ääni olisi voinut kantautua niin kirkkaana sieltä asti.
Älä luovuta.
Ääni kuului taas, mutta selvempänä. Tarkistin vielä ympäristöni, mutta mahdollista äänen aiheuttajaa ei näkynyt edelleenkään missään. Olin silti varma, etten kuullut omiani. Ääni oli varmasti olemassa, mutta ainoa vaihtoehto olisi, että se kuuluisi pääni sisästä. Ei, ennemminkin…
Älä luovuta!
Se kuului sivuäänenä päässäni jyskyttävästä sydämestäni. ”Älä luovuta”. Mutta jos luovutin jo? Mitä enää edes voisin tehdä? Tilanne oli mennyt jo.
Juokse.
Juokse minne? Suureen saliin Harryn ja Ronin luo? Rohkelikkotorniin itkemään? Hagridille? Jonkun puheille? Hänen peräänsä?
Hänen peräänsä.
Se ei enää kuulunut sydämestäni, vaan ajatukseni kytkeytyivät yhteen.
- Draco! huusin kiljahtaen ja lähdin kompuroiden juoksemaan ovia kohti. Jalkani tuntuivat kuin niitä ei olisi käytetty miljoonaan vuoteen. Jouduin uudestaan opettelemaan juoksemisen.
Tönäisin ulko-ovet auki ja törmäsin rankkasateeseen. Katsahdin kenkiäni nopeasti.
- Äh, menkööt, mutisin itselleni ja juoksin sateeseen. Pysähdyin hetkeksi arvioimaan tilannetta ja siristelemään silmiäni, jotta näkisin sateessa edes jotain. Huomasin lammen luona puun alla tumman hahmon. Sen oli pakko olla Draco, kukaan muu ei lähtisi tässä säässä ulos. Lähdin tarpomaan hahmoa kohti.
Kun pääsin lähemmäs, varmistin, että se todella oli Draco. Hänen hiuksensa näkyivät niin vaaleina tummaa puuta vasten, ettei niistä voinut erehtyä. Kiihdytin vauhtiani.
Draco kuuli minun lähestyvän, vaikkei tiennyt aluksi että tulija olin minä. Tunnistaessaan minut hän käänsi minulle selkänsä.
- Draco! huusin hänelle, mutta hän ei reagoinut huutooni millään tavalla. Jatkoin juoksemista, ennen kuin olin kuuloetäisyydellä hänestä.
- Draco... aloitin varovasti, mutta hän torjui minut välittömästi.
- Painu helvettiin, Hermione.
Se sattui. Koko Dracon olemus ja puhetyyli, välittämättömyys, satutti minua. Kokonaisuudessaan Dracon ollessa tuollainen, kirvelsi pahemmin kuin se, että joku olisi laittanut suolaa haavoihini.
- Miksi olet tuollainen? kysyin hiljaa.
- Ai miksikö? hän kivahti hysteerisenä. – Sinä vielä kysyt miksi! Jos et vielä tiedä, en ala sinulle selittämäänkään.
- En ole tehnyt mitään väärää! huusin taas. Draco kääntyi minua kohti kasvot mielipuolisessa irvessä.
- Ja hitot! Draco karjahti.
Seuraava tuntemukseni oli kipu – sisäisen kipuni lisäksi myös ulkoinen. Tunsin poskipäässäni vihlovan kivun, joka ensin hellitti ja sitten taas pahentui. Laskeuduin huomaamattani kyykkyyn. Pitelin käsilläni poskeani ja vingahtelin kipuani.
Draco katsoi minua vihaisena rystyset valkoisina. Hän lähestyi minua, ja luulin jo, että hän pyytäisi anteeksi ja auttaisi minut ylös. Mutta positiivisesti ajattelu ei ollut kannattavinta, sillä en ehtinyt varautua ennen kuin seuraava isku tuli.
Kun seuraavan kerran avasin silmäni, tajusin olevani selälläni maassa ja kun yritin hengittää, tuntui kun olisin hengittänyt pussi päässä. Luultavasti minulta oli lähtenyt ilmat pihalle. Draco seisoi pääni yläpuolella sauva kädessään. Ainoa asia, mitä ehdin tehdä, oli pääni suojaaminen käsilläni. Se ei tässä tilanteessa kuitenkaan auttanut.
- Kidutu! Draco murahti. Ilmeisesti hän nautti kivun tuottamisesta minulle, sillä mahassa jyllövä kipu ja poskipään kipu olivat täysin mitättömiä vartalossani nyt jylläävään kipuun. En pystynyt pitämään kirouksen aiheuttamaa tuskaa itselläni, vaan kiruin sitä korviahyytävästi ulos.
- Draco! kiljuin lähes voimattomana. – Lopeta! Lopeta!
En nähnyt, miten Draco reagoi koska pidin silmäni ummessa. Kipu kuitenkin laantui juuri silloin, kun luulin menettäväni tajuntani. Ainoastaan mahakipu ja kipu poskipäässäni jäivät sykkimään. Raotin silmiäni ja näin sumeasti Dracon, joka huojui ja hengitti raskaasti. Hän katsoi minua yhden sekunnin kolmassadasosan verran, kunnes kääntyi ja lähti kävelemään linnaa kohti.
Yritin liikuttaa sormeani, mutta aivoistani lähtevä signaali ei tavoittanut sitä. En jaksanut liikkua tai huutaa apua. Suuret, tikarimaiset sadepisarat pureutuivat ihooni.
Viimeinen selvä ajatukseni oli, että Draco oli lyönyt ja kiduttanut minua. Oma poikaystäväni oli pahoinpidellyt minut.

But I know, all I know
Is that the end’s beginning
Who I am from the start
Take me home to my heart
Let me go and I will run,
I will not be silent

- Hermione!
- Hermione, mikä sinun on?
- Hermione!
Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä äänet kuuluivat tai missä olin. Ehkä tajuttomuus ja tunnottomuus tarkoittivat sitä, että olin kuollut. Mutta jos näin olisi, en kuulisi ääniä. Enkä ajattelisi. Ehkä olin rajamailla? Miten vain, mutta tunsin jonkun ihmisen lämpimät kädet koskettavan kasvojani, mutta vetäisi ne sitten pois. Lämpö olisi tehnyt hyvää, sillä se elvytti tuntoaistini.
- Hermione!
Taas joku huusi nimeäni. Seuraavaksi tunsin, kuinka joku tönäisi minua varovasti. Joku tunnusteli taas kasvojani.
- Hän hengittää, Ron.
Hyvä huomio. Tuntoni alkoi palailla kehooni ja tunsin tyrmäävän kivun poskipäässäni.
- Aih.
Tällä kertaa joku otti kasvoistani kiinni kovakouraisemmin. Puhujan äänessä oli ripaus helpottuneisuutta, mutta päällisin puolin hän kuulosti hätääntyneeltä.
- Hermione? Kuuletko sinä minua?
Totta kai kuulin hänet. Yritin vastata, mutta aikomukseni tyrehtyi, kun en pystynyt avaamaan suutani. Liikautin minimaalisen vähän pikkurilliäni.
- Hän liikautti sormeaan, Harry, hän liikautti sormeaan! joku henkäisi.
- Hermione? Oletko kunnossa? Jos et, liikauta sormeasi.
Jopas oli ohje. Enhän minä tiennyt, olinko kunnossa vai en ja jos en ollut, en tiennyt kuinka pahasti. Yritin taas puhua, mutta suustani kuului vain hiljaista ja epämääräistä muminaa.
- Älä puhu, joku komensi ja laski sormensa huulilleni. Murahdin, mutta luultavasti minä ainoastaan kuulin sen.
Joku tarttui kädestäni kiinni.
- Mitä hänelle on tapahtunut? se joku kuiskasi ja silitti kämmenselkääni.
- En tie-, toinen puhujista aloitti, kunnes vaikeni äkisti. – Malfoy.
- Mitä hänestä?
- Etkö muista, Ron? Hermione lähti hänen mukaansa.
- Mitä hittoa Malfoy on voinut tehdä Hermionelle? Ron ärähti ja päästi kädestäni irti.
- Sitä minä en tiedä, Harry vastasi hiljaa. – Meidän on saatava hänet sairaalasiipeen.
- Okei, Ron myöntyi.
He ottivat jaloistani ja ylävartalostani kiinni. Tunsin nousevani ilmaan, mutta paikkoihin, joista he pitivät kiinni, kohdistui ikävästi painetta.
Keinuin ilmassa edestakaisin. Kun he nousivat portaita ylös, tunsin epävakauden heidän kantamisessaan. Läheltäni alkoi kuulua taas ääniä, mutta erilaisia kuin mitä Harryn ja Ronin.
- Mitä hänelle on tapahtunut?
- Mitä ihmettä?
- Hermione!
- Tehkää tietä!
Äänet vaikenivat ja pojat pysähtyivät. Yritin raottaa silmiäni, mutta sekään ei onnistunut. En pitänyt olotilastani rampana.
- Näin kun te toitte häntä linnaa kohti, sanoi matalampi ääni. Siinä samassa minä nousin korkeammalle, kun isot – huomattavasti lämpimämmät kädet kuin Harryn – nostivat minut ilmaan. Tunsin olevani jonkun sylissä.
- Kiitti Hagrid, Harry sanoi.
- Mitä hänelle on tapahtunu? Hagrid kysyi, kun taas olin liikkeellä.
- Me epäillään, että Malfoy teki tuon hänelle, Ron vastasi.
- Malfoy? Mitä se muka ois tehny Hermionelle? Hagrid puuskahti epäilevästi.
- Me ei tiedetä sitä, mutta hänet on saatava matami Pomfreyn luo äkkiä!
- Ai joo...
Hagrid alkoi liikkua nopeammin portaita ylöspäin, kun Ron ja Harry huusivat vastaantulijoille, jotta he ymmärtäisivät väistää. En ollut koskaan miettinyt, kuinka pitkä matka sairaalasiipeen oli ja kuinka oikeasti nyt kaipasin sinne ennen kuin nyt retkottaessani Hagridin sylissä avuttomana ja hyödyttömänä. Tällainen olotila ei ollenkaan sopinut minulle.
Käännyimme pitkälle tasaiselle käytävälle. Hagrid kehotti Harrya juoksemaan matami Pomfreyn luo ja varoittaman häntä – antamaan ennakkoilmoitus tulevasta. Kuulin kaikkoavien juoksuaskelten äänet ja kun hän palasi, hänen mukanaan oli myös toinen henkilö, joka tuli meitä vastaan.
- Oi voi voi... matami Pomfrey tuskaili. – Mitä hänelle on tapahtunut?
- Sitä me voimme vaan arvailla, Hagrid vastasi raskaasti. – Kai sulla on aikaa kattoo hänet?
- Toki, tietysti on! matami Pomfrey vakuutteli. – Olisi vain helpompi aloittaa hoito, jos tietäisi, mitä hänelle on käynyt.
- Malfoylla saattaa olla osuutta asiaan, Ron mutisi.
- Anteeksi kuinka?
- Malfoylla, Draco Malfoylla, voi olla tietoa tästä, Ron sanoi kovemmalla äänellä.
Niin hänellä onkin.
- Ron hei, ootko ihan varma -? Hagrid aloitti.
- No, parempi kysyä kuin olla tekemättä mitään!
Hagrid mumisi jotain vastaukseksi, mutten kiinnittänyt siihen huomiota, sillä minut laskettiin lämpimään ja pehmeään vuoteeseen.
- Nyt on parempi antaa hänen vain nukkua, matami Pomfrey totesi ja veti ympäriltäni verhot kiinni.
Uni olikin kaivattu seuralainen.

___________________________________________________________________

A/N: Niitä kommentteja olisi edelleen kiva saada.

[lilSam]

Mitääh! Vähänkö hyvä!  Pieni asia jäi ihan pikkiriikkisen vaivaamaan, (en väitä että osaisin kirjaoittaa puoliksikaan niin hyvin kuin sinä) kun kaikki henkilöt eivät ihan itseltään vaikuttaneet, mutta ei se haittaa!'


- Hän liikautti sormeaan, Harry, hän liikautti sormeaan! joku henkäisi.


Reps :> kivaa 

[Katmandoo]

uuu nice! pidänpidän. tai en pidä ainakaan dracosta :cc

[Anaid]

Tää ficci on hyvä, ja Malfoy on tosi idiootti!
Tykkään tästä yllättävän paljon, ajatellen, että tykkään eniten semmoisista Dracoista, jotka on parantaneet tapansa...
Virheitä en huomannut
Jatkoa!

Anaid

[Crownless]

Ooh, täähän on hirmu hyvä ficci. Tykkään tuosta sun kirjotustyylistä, ja luvutkin on sopivan pitkiä. Juoni saattaa ehkä paikoin mennä hitusen liian nopeasti eteenpäin, joten vois varmaan vähän kuvailua tjms. kenties lisätä? No mutta tuo oli kuitenkin tuommonen pikku seikka verrattuna sisältöön. Vaikka tässä tapahtuikin aika ikäviä asioita, niin silti tää ficci tuntuu jotenkin yhtäaikaa semmoselta... söpöltä, tai en tiiä, olisko toi sana nyt niinkään oikea kuvailemaan tätä, mutta kuitenkin. Hirmu mielenkiintoisia tapahtumia yms. yms., jätitkin hyvään kohtaan mistä voi jatkaa kivasti seuraavaan vaiheeseen.

Juu, en keksi kai tän enempää kommentoitavaa. Muutenkaan aivot ei toimi enää tähän aikaan yöstä niin kuin pitäisi, eheh. Joten jatkoa niin pian kuin suinkin, kiitos, silloin olisin iloinen.

[Peacock]

Oivoi, hytisen täällä ilosta. :- D Pikku tauko täältä Finfanfunista ja heti on tällaiset tervetuliaiskommentit täällä. Ensinnäkin: isot kiitokset teille kaikille kommenteista!

lilSam, kiitos kommentista. Pelkäsin jo jossain vaiheessa vähän, etteivät hahmot ole turhan OoF, joten pitää jatkossa tarkkailla enemmän miten noista hahmoista kirjoitan.
Katmandoo, kiitos siullekin. Vaikka Draco onkin koko kirjasarjan lempihahmoni ja normaalisti ficeissäni pidän häntä jumalaisena olentona, mutta on välillä piristävää kirjoittaa hänestä hieman huonommassa valossa.
Anaid,  tack! Kiva, että ficci miellyttää. :>
Crownless, kiitos ja kumarrus myös siulle. Kiitos huomautuksesta, pitää hieman hidastaa tahtia ja tehdä enemmän kuvailuja, mutta sormet syyhyävät jo päästä kirjoittamaan pidemmälle. Ja  jatkoa tulee, kunhan eka lopetan tuon neljännen luvun kirjoittamisen, siirrän sen koneelle ja sitten tänne. :-------)

[Peacock]

Lupaan, että jatkoa tulee syyskuussa! Pakko tulla tai nirhaan itteni. Murr.

[Peacock]

A/N: Jatkoa tulikin nopeammin kuin arvasinkaan. Piti vain tehdä luku loppuun, kirjoittaa puhtaaksi koneelle ja nyt sitten lisään luvun tänne. Olkaa hyvät! :-------)

_____________________________________

Neljäs luku

Valo herätteli minua tulviessaan huoneeseen täysin avoimesta ikkunasta. Oloni oli kankea, mutta pystyin silti olemaan hereillä. Ajantajuni oli sillä hetkellä aivan kadoksissa. En tiennyt oliko aamu vai päivä (ilta tai yö tässä valossa se ei ainakaan voinut olla), paljonko kello oli ja mitä viikonpäivää elettiin.
Käännyin katsomaan ympärilleni ja siinä samassa aloin huutamaan. En voinut hillitä huutoani, sillä se oli täysin reaktioni varassa.
Matami Pomfrey rymisti portaita alas hiukset hienoisessa sotkussa katsomaan minua ja minua nolotti diivamaisuuteni.
- Mihin koskee? hän tokaisi tullessaan vuoteeni viereen.
- En tiedä... sanoin ja olin yllättynyt puhekyvystäni. Kipua oli oikeastaan vaikea paikallistaa, sillä joka paikkaani sattui ja kolotti. – Kaikkialle.
- Voi voi, matami huokaisi. – Onkohan sinulta luita murtunut?
- En tiedä, vastasin rehellisesti.
- Pahoja tapauksia nämä... Jos ei kerran tiedä, mitä on sattunut.
- En minä voi sille mitään, sanoin pahoittelevana.
- Etpä tietenkään, matami Pomfrey mutisi ja otti taikasauvansa esille. Kavahdin sitä ja tunsin vain enemmän kipua liikahdukseni takia. Matami kohotti toista kulmakarvaansa nähdessään reaktioni, muttei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hän osoitti sauvallaan minua ja lausui loitsun, jonka luulin olevan tehoton, kunnes huomasin toisen poskeni vilkkuvan kuin punainen neonvalo.
- Ahaa... matami Pomfrey tuumasi joskin tyytyväisesti. – Hmm... Poskipää. Sattuuko tämä? hän kysäisi kuin sivuseikkana ja tökkäisi sauvallaan minua poskeen.
Aloin taas huutaa niin lujaa kuin vain siinä tilanteessa pystyin. Kulutin kaiken happeni siihen ja olin ymmälläni, miten paljon ääntä minusta lähtikään. Haukoin henkeä vaivalloisesti ja pitelin kylkeäni. Paitani läpi kuulasti myös sitä samaista, punaista valoa.
- Ja täälläkin vielä... matami murahti. Katsoin pelästyneenä häntä ja toivoin, ettei hän taas tökkäisisi minua, sillä poskeni oli kuin hohkaavaa rautaa. Onnekseni hän kuitenkin tyytyi katsomaan kohtaa vain silmillään.
- Poskipäässä murtuma ja kylkiluussa hiusmurtuma. Helppoja korjata, matami Pomfrey tuumasi ja lähti ison kaapin luokse, josta hän otti karmean näköisen pullon ja kaatoi siitä yksinkertaiseen muovimukiin.
- Juo, hän sanoi napakasti. Otin hieman epäröiden mukin käteeni ja haistelin nestettä. Se ei yllätyksekseni haissut miltään, joten join siitä hiukan rohkaistuneempana.
Aine maistui kerrassaan hirveältä. Se oli kuin likaista kukkavettä, johon oli lisätty ihraa. Aloin kakomaan ja yökkimään, mutta matami tyrkytti mukia edelleen kouraani. Pudistelin vedet silmissä päätäni, mutta matami Pomfrey pakkojuotti litkun alas. Sivumakuna siinä tuntui maistuvan virtsa.
Minua yökötti entistä enemmän, mutta oksennusta ei tullut. Matami Pomfrey kiiruhti taas kaapille ja onnekseni hän toi sieltä mukanaan kermakaljapullon, jonka kulautin puolilleen yhdellä hiukalla. Samalla murtumakohdat alkoivat viilentyä ja rauhoittua, eikä niitä enää kuin nipistänyt aika ajoin. Matami hymyili tyytyväisenä.
- No niin, ja mitäs muuta vielä... Ehkä jotain palauttavaa ja piristävää näin alkuun.
Hän tarjosi minulle pian kahta eri mukia, jotka join isolla epäilyksellä. Ensimmäinen maistui aivan suolavedeltä ja toinen oli ananasmehun makuista. Tunsin pian olevani paljon virkeämpi ja suurin osa kivuistani oli poissa, vaikkakin minua edelleen kolotti.
- Minusta tuntuu, että voisit nyt vaikka tehdä kotitehtäviäsi, matami kehotti lopulta ja nyökäytti pienoisen läksyvuoreni suuntaan. – Jos tarvitset jotain, niin ilmoita.
Matami Pomfrey käännähti, mutta viivytin häntä vielä hetken.
- Anteeksi, mutta paljonko kello on? huikkasin hänelle.
-  Hm, puoli viisi aamulla.
Kiitin häntä ja hän lähti takaisin ylös luultavasti jatkamaan vielä hetkeksi yöuniaan.


Oli oikeastaan lohduttavaa ja piristävää tehdä läksyjä, kun pystyin jo tekemään jotakin. Aivoni kylläkin sytyttivät hieman hitaammin kuin tavallisesti, mutta olin iloinen elinvoimistani.
Ajan kuluessa myös aurinko nousi ja kurottauduin katsomaan kelloa yöpöydälläni, jonka matami Pomfrey oli siihen tuonut. Kello oli varttia yli seitsemän, kun sain läksyni tehtyä. Yritin taas nukkua, mutta olin aivan liian pirteä siihen. Matami ei kuitenkaan suostunut vielä ”kotiuttamaan” minua, joten hän toi minulle luettavaksi noin tuhatsivuisen kirjan, jossa oli entisaikojen noitien muistelmia. Kirja oli todella pitkästyttävä, mutta jatkoin lukemista kunnes Harry ja Ron riensivät luokseni puoli yhdeksältä. Matami Pomfrey näytti pöyristyneeltä.
- No johan pomppasi! matami Pomfrey kivahti. – Mistä te olisitte tienneet, jos hän olisi ollut nukkumassa tai täällä olisi ollut toisia potilaita?
- Sori, Harry hengähti häthätää ja istahti Ronin kanssa sänkyni vierelle.
- Minkälainen olo sinulla on? Ron kysyi.
- Aika hyvä, vastasin ja hymyilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. – Ihme, että jaksoitte nousta näinkin aikaisin.
- Mitä Malfoy teki sinulle? Harry kuiskasi niin hiljaa, ettei matami kuullut sitä.
- Äh... murahdin.
- Kerro nyt! Ron hoputti ilme sekavana.
- Ei mitään ihmeellistä, sanoin nopeasti.
- ”Ei mikään ihmeellinen” sai sinut silti sairaalakuntoon? Älä valehtele, Hermione! Me oltaisiin voitu nyhtää tieto Malfoysta, mutta –
- Oliko Draco täällä? henkäisin ja nousin istumaan.
- Ei täällä, mutta Kalkaroksen huoneessa joo. Mekin oltiin siellä, Harry sanoi ja nyökäytti päätään Ronin suuntaan, - kuulusteltavina, mutta tietysti Kalkaros piti Malfoyn puolia. Ron ehdotti totuusjuomaa, mutta Kalkaros uhkasi häntä viikon jälki-istunnolla.
- ”Jospa Weasley ei ehdottaisi opettajalle, mitä tehdä.” Ron matki nälvien.
- Joten me ei tiedetä mikä on totuus ja Malfoy pääsi pinteestä pois puhtain paperein, Harry lopetti kertomuksensa.
- Ei se ollut ainoastaan hänen vikansa, mutisin, mutta liian kuuluvasti. Ron alkoi heti noukkia tietoja.
- Mitä? Hermione hei, sinun on pakko kertoa meille totuus!
- Se on yksityisasia, sanoin kipakasti ja mulkaisin Ronia.
- Pahoinpitely ei ole enää yksityisasia! Ron huudahti.
- Mistä sinä sen tiedät? kysyin hiljaa.
- Hän siis oikeasti pahoinpiteli sinut? Harry kuiskasi epäuskottavalla äänensävyllä.
- En minä niin sanonut, vastasin nopeasti mutta vahinko oli jo tapahtunut.
- Mitä hän teki sinulle? Harry jatkoi. Emmin hetken, sillä en halunnut Dracon joutuvan pulaan. Ihmeellistä kyllä, miten vieläkin pidin hänen puoliaan.
- No, ei nyt pahasti... Huitaisi poskeen, kerroin hetken kuluttua.
- Jos sinä et nyt kerro meille suoraan, niin minä käyn varastamassa totuusseerumin ja juotan sen sinulle, Ron sihahti.
- Tämä asia ei kuulu teille!
- Hermione, meidän on pakko saada tietää, Harry intti.
- Ei ole!
- Me kohta komennutetaan sinut ja pakotetaan tappamaan Malfoy, jos et nyt ala kertoa, Ron murahti.
- Et sinä uskaltaisi tehdä sitä, vastasin jäätävästi.
- Voi, kyllä uskaltaisin, Ron sanoi totisena.
- Minä en edelleenkään hiisku sanaakaan, mitä tapahtui. Yrittäisitte nyt edes ymmärtää, etten halua jakaa kaikkea teidän kanssanne!
- Mutta Hermione -, Ron aloitti vielä, mutta hiljensin hänet katseellani.
- Asia on loppuun käsitelty.

Harry murahti ja Ron jurotti. Olin varma, että he olisivat halunneet kannella Dracosta, mutta en halunnut antaa heille päteviä todisteita. Eikä minulle ollut käynyt kummemmin, jos kerran nyt jo pystyin liikkumaan kivuitta. Tai no, en kylläkään tiennyt, kuinka monta päivää olin sairaalasiivessä maannut.
- Mikä päivä tänään on? kysyin pojilta. He näyttivät edelleen hurjan vihaisilta, mutta suostuivat sentään vastaamaan.
- Tiistai, Harry sanoi innottomasti.
- Ja minä päivänä minut tuotiin tänne?
- Sunnuntaina.
Olin siis viettänyt melkein kaksi päivää sairasvuoteessani ja toisen niistä, eilisen, olin nukkunut.
- Draco! huudahdin, kun muistin lupaukseni.
- Mitä nyt taas? Aiotko vihdoin kertoa, mitä tapahtui? Ron ilkkui.
- Ei, en tietenkään, vastasin ja Ron ärsyyntyi uudelleen. – Lupasin tavata hänet sunnuntai-iltana kirjastossa!
- Äh, mitä väliä? Jos hän saattoi sinut tuohon kuntoon, niin saakoot kärsiä, Harry ärähti.
- Olen erinomaisessa kunnossa, joten kiitos, jos nyt vasta hyväksyt sen, kuinka hyväksi hän on minulle, sanoin halveksivasti. Yritin nousta vuoteestani, mutta heittäydyin takaisin sängylleni. – Äh, matami Pomfrey on suojannut pakenemisen taikakeinoin... Matami Pomfrey!
Matami kiirehti luokseni, mutta näytti innottomalta huomatessaan olevani kunnossa.
- Niin, neiti Granger? hän kysyi hieman kyllästyneesti.
- Etkö voisi päästää jo minua menemään? anelin istuessani sänkyni reunalla.
- Ei, enpä usko, matami totesi tylysti.
- Minä pyydän! Olen aivan kunnossa. Kiltti, päästäkää minut.
Matami Pomfrey huokaisi raskaasti ja asteli lannistuneena luokseni. Hän tutkiskeli ja kosketti muutaman kerran minua, yrittäen löytää pienenkin syyn, jotta voisi pitää minut vielä vähän aikaa. Lopulta hän ilmeisesti kohtasi totuuden.
- Hmph, kyllä sinä nyt kai voit lähteä, matami sanoi äreänä ja poisti taiat ympäriltäni.
- Kiitos! hengähdin ja kahmin koulukirjat syliini.
- Mutta tule vielä tänä iltana tarkastukseen! matami huusi perääni, mutta vähät minä hänestä välitin. Tiesin mihin minun pitäisi mennä ja ketä etsiä, enkä suonut viivytyksiä. Tahdoin nähdä hänet nyt.

All this time spent in vain, wasted years, wasted gain
All is lost, hope remains and this war’s not over
There’s a light, there’s a sun
Taking all shattered ones to the place we belong

[Welmasein]

aika... hmmm... jännittävä. erilainen dramione mutta jotenki tää va toimii... kirjotus virheitä ainakaan pahemmin ei silmään iskenyt ja rakentavaa en nyt keksi

[Peacock]

Welmasein, kiitän kommentista! Kiva, että tykkäsit. Ja mukavaa, että tämä vaikuttaa vähän erilaiselta koska en haluaisi kangistua kaavoihin. Mutta anyway, kiitos. :-------)

[Schattenjäger]

Vaikuttaa aika mielenkiintoiselta.. Dramione ei ehkä ole aivan niitä suosikkiparituksiani, mutta tämä yllätti positiivisesti. Jatkoa odotellessa..

_{Schattenjäger}

[Peacock]

Schattenjäger, kiitos! Miekään en ole näiden kovin suosittujen paritusten fani (Drarry, Dramione, Romione...), mutta koska Draco ja Hermione siltikin ovat yksiä lempihahmoistani koko sarjassa, halusin tehdä heistä yhteisen ficin. Ja nyt jatkoa!

_____________________________________

Viides luku


Pingoin jo varsin tutuksi tulleesta sairaalasiivestä pois. Juokseminen toipilashuoneelta tuntui todella vapauttavalta, suorastaan rakastin käyttää jalkojani pitkästä aikaa ja ilmavirta hiusteni alla oli tervetullutta. En vain tiennyt minne mennä.
- Hidasta jo! Ron aneli. Hänen ilmeensä ei näyttänyt järin suotuisalta vaan turhautuneelta. Sellaista, niin vahvaa ilmettä en ollut nähnyt Ronin kasvoilla koskaan. Hän jarrutteli minua, hidasteli tahallaan. Jouduin vilkuilemaan aika ajoin olkani yli nähdäkseni oliko Ron vielä mukana, mutta hän ei tehnyt elettäkään vauhdittaakseen itseään. Harry myöntyi ehkä yhtä huonosti kuin Ron tahtooni juosta ja etsiä minut pahoinpidellyt Draco. En edes tiennyt mitä Dracolle sanoisin, kun näkisin hänet: haukkuisinko pystyyn vai antaisinko anteeksi. Kaikesta huolimatta en ollut ollenkaan kostonhaluinen vaikka sellainen minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Älykkyyteni ei ilmeisesti sellaiseen asti riittänyt.
- Tulkaa nyt! Juoskaa! rähähdin pojille. Ron otti muutaman hassun varsanloikan pelleilläkseen, mutta Harry pysähtyi kokonaan.
- Sori Hermione, mutta meitä ei liiemmin kiinnosta juosta Malfoyn perässä – varsinkaan, jos et tiedä missä koko tyyppi on, Harry sanoi jurona.
- Toivottavasti olisi jossain mahdollisimman kaukana täältä, Ron mutisi väliin. Hänkin oli pysähtynyt Harryn viereen. Ottaisivat vielä toisiaan käsistä kiinni, pussaisivat ja tunnustaisivat toisilleen rakkautensa – kaunis ja toisiaan tukeva avioliitto olisi kasassa. Minua ärsytti poikien käyttäytyminen; heiltä ei liiennyt minkäänlaista empatiaa minulle vaan ajattelivat ainoastaan omaa kaunista napaansa.
- No menkää sitten pois! Nopeammin minä kuitenkin Dracon löydän yksinäni kuin teidän hidastelijoiden kanssa.
- Ei, kun nyt kuuntelet, Hermione, Harry aloitti uhmakkaasti. – Älä etsi Malfoyta, älä ainakaan nyt. Sinulla ei ole tietoakaan mistä voisit häntä etsiä, joten unohda koko juttu vielä täksi päiväksi, ok?
- Ja parempi olisi jos unohtaisit Malfoyn kokonaan, Ron sanoi. Mulkaisin häntä vihaisesti ja toivoin että olisin voinut satuttaa katseellani.
- Helppo teidän on minua ohjeistaa, koska ette ole olleet tällaisessa tilanteessa koskaan itse! sähähdin luoden päättäväisiä katseita Harryyn ja Roniin.
- Me ei haluta joutua pahoinpidellyiksi, siinä se juju on! Kukaan ei juokse pahoinpitelijän perässä! Ron huusi. Onneksi käytävä oli autio, jossa seisoimme erillään.
Ronin sanat tekivät minut sanattomaksi, joten hän päätti jatkaa ilmeisesti saaden lisää rohkeutta hiljaisuudestani. Oikeasti sisältä päin kiehuin, mutten osannut pukea tunnettani sanoiksi.
- Vaikka kuinka pitäisit Malfoysta, sinun pitää ymmärtää että hän on vaarallinen! Vaaralliset ihmissuhteet täytyy lopettaa, Ron puhui kiihtyneenä.
- Mikä ihmeen hengenpelastaja sinusta nyt on tullut kun ennen et välittänyt mistään, kunhan se ei koskenut sinua! Hoo veet sinulle, Ron! kivahdin ärsyyntyneenä, suoraan sanotusti pettyneenä Roniin. En ymmärtänyt, miksi hän juuri nyt oli alkanut välittää ihmiskunnasta ja saarnaamaan vaarallisuudesta. Hän ei tiennyt kummastakaan asiasta yhtikäs mitään. Katsahdin vielä tulisesti molempia ennen kuin käänsin selkäni heille ja lähdin tarpomaan käytävää eteenpäin,
Hittoon Harry ja Ron, etsisin Dracon ominpäin. Kaivaisin koko Tylypahkan ylösalaisin, jos se siitä olisi kiinni.

* * * * *

Kävin lähes koko koulun läpi, mutten löytänyt Dracoa mistään. Blaisea, Pansya, Crabbea ja Goylea kyllä näin, mutta heiltä liikeni tietoja Dracosta yhtä paljon kuin olisin tivannut asiaa puulta. Eikä kukaan luihuinen päästänyt minua oleskeluhuoneeseensa, joten jäin etsinnässäni tyhjin käsin. Ei se blondi kuitenkaan voinut olla kadonnut kuin tuhka tuuleen, joten päätin hampaitani kiristellen mennä tapaamaan muita rohkelikkoja.
Ongelma tuli kuitenkin lihavan leidin luona.
- Tunnussana?
- Ei helvetti...
- Väärin.
- Älä kiltti auo päätäsi, kiitos? kivahdin. Suoraan sanoen otti päähän tämänhetkinen tilanteeni ilman typerän taulun näsäviisaita kommentteja. – Olen ihan aito rohkelikko, Hermione Granger! Voin kuvailla rohkelikkojen oleskeluhuoneen lattiasta kattoon, seinästä seinään.
- Ei läpikulkua ilman tunnussanaa, lihava leidi totesi.
- Etkö voisi tehdä poikkeusta?
- En, leidi ilmoitti tylysti ja huomatessaan minun olevan toivoton tapaus, jätti minut täysin huomioitta.
- Hitto!
Lähdin taas kulkemaan kohti kirjastoa ja suurta salia muiden rohkelikkojen toivossa. Juoksin portaita alas hyppien – oikeastaan loikkien askelmia alas. En ollut millään tavalla iloinen vaan halusin päästä rauhoittumaan omaan pylvässänkyyni.
Vilkaisin nopeasti taakseni kun kuulin iloista kikatusta. Toivoin, että se olisi ollut Lavender. En ollut koskaan toivonut näkeväni hänet niin palavasti kuin halusin nyt. Kai ihminen hädässä turvautuu mitä kummallisimpiin oljenkorsiin.
Vilkaisu oli joko iso virhe tai iso onnenkantamoinen.
Koska katseeni oli hetkellisesti ollut muualla kuin edessäpäin, en ollut pystynyt ennakoimaan että törmäisin juuri siinä paikassa valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneeseen poikaan. Törmäsin suoraan Dracoon, suoraan hänen rintaansa vasten.
Draco kohotti ensimmäisenä katseensa. Aluksi se oli aivan normaali, mutta ilme vaihtui pian tyrmistykseksi.
- Sinä, hän puuskahti.
- Minä. Sinä.
- Minä.
Ja hetkeksi hiljaisuus otti vallan. Sillä välin siniset silmät tutkailivat ruskeasilmäisen kasvoja ja ruskeasilmäinen katseli sinisilmäistä kunnes tämä pudisti päätään.
- Ei, hän sanoi. Kuinka lyhytsanaisiksi keskustelumme olivatkaan muuttuneet.
- Mitä ei? kysyin täysin pöllähtäneenä.
- Ei, Draco toisti uudestaan ja ohjasi minut kädellään pois tieltä ja harppoi portaita ylös.
- Hei, ei! huudahdin. Katsahdin nopeasti ympärilleni ennen kuin lähdin pojan perään. En saavuttanut häntä niin helposti kuin olisin halunnut. – Odota! Pysähdy!
Ja ihmeekseni hän seisahtui kuin seinään. Pääsin kuromaan välimatkan umpeen ja menin seisomaan yhden askelman korkeammalle kuin Draco.
- Ei? kysyin kysyvä ilme kasvoillani.
- Satutin sinua, hän totesi.
- Niin, sanoin ja äänensävyni yllätti hänet sillä vastaukseni oli kuin arkipäiväinen toteamus.
- Ja se ei haittaa sinua pätkän vertaa? Että käytin anteeksiantamatonta kirousta sinuun? Että jouduit sairaalasiipeen? hän kysyi epäuskoisena.
- Niin, toistin itseäni. Pystyin rehellisesti hyväksymään kaiken minkä hän oli tehnyt minulle.
- No hyvä, hän murahti. Tällä kertaa minun ilmeeni muuttui hetkessä.
- Ai miten niin hyvä? takeltelin.
- En ole kusessa.
Sillä hetkellä minut upotettiin jääkylmään vesisankoon tarkoituksena hukuttaa.
- Et ole kusessa? Etkö kadu mitään mitä olet tehnyt? Et pyydä edes anteeksi?
- En ole pahoillani. Se oli kidutuskirous, anteeksiantamaton. Ymmärrätkö? Draco naurahti ilottomasti.
- Helvetin huono huumorintaju sinulla ainakin on jos ei muuta, kuiskasin.
- Ja sinulla huono itsesuojeluvaisto, hän tokaisi. – Tämä oli sitten tässä.
- Ai mikä oli tässä?
- Tämä. Kaikki.
- Seurusteluko?
- Se juuri.
Jääkylmä vesi pisteli epämukavasti iholla ennen kuin olin yhtäkkisen turta. Vesi yritti tavoitella suutani, kurkkuani, henkitorvea.
Ja tällä kertaa kun Draco kääntyi lähteäkseen, en huutanut hänen peräänsä. En juossut hänen peräänsä. En estänyt häntä millään tavalla.

And his love will conquer
And I’ve lost who I am and I can’t understand

_____________________________________

A/N: Hieman lyhykäinen luku, mutta seuraavasta luvusta lupaan tehdä pidemmän.

[Katmandoo]

APUA MITÄ EI MITÄ EI EI EI MITÄ HITTOA EI. vaikkakin pienillä ja selvillä mutta voimakkailla sanoilla kirjoitettu juttu olikin (etenkin loppu) MUA HÄMMENNYTTÄÄ SILTI. miten draco voi tehdä noin? KAUHEA.

[Peacock]

Katmandoo, Draco on selvästi hyvin tunteeton ihminen, eikös? Nojoo, ite kyllä haluaisin uskoa toisin mutta koska haluan pitää ficcihahmon lähellä alkuperäistä, niin näin asia valitettavasti on. :< Mutta katsotaan nyt, katuuko tämä nuoriherra Malfoy vielä...