Ficcin nimi: Kivi, paperi, sakset
Kirjoittaja: Kutsis
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Fluff, Romance
Yhteenveto: No, sä alotit ja mä en oo todellakaan perääntymässä nyt.
Paritus: Mari/nimetön vartija
Varoitukset: Puhekieli, jota en ees säästelly, annoin vaan mennä. Ja luin vaa kerran läpi, joten saattaa olla virheitä.
A/N: Tuli tämmönen väsättyä nopeesti. Mä oon pitkään kiusannu mieltäni sillä että alkasin joskus hamassa tulevaisuudessa vartijaksi johonki kauppakeskukseen, koska oikeesti ne haalarit mitä ne saa pitää <3 No okei kiinnostaa se työ mua muutenki mutta ei voi mitään :’D Mulla on viime viikot ollu vaa hirvee hinku kirjoittaa, mutta mulla ei oo ollu mitään ideaa, ja nyt mä vihdoin sain kirjoitettua jotaki <3
Joten olkaa hyvä ja kommentteja pliis?
Ja tällä kerralla en edes osallistu mihinkään haasteeseen oho o.o
------
Me ollaan oltu työpareja jo puol vuotta ja mä olin jo alusta alkaen kusessa suhun. Mä muutin tänne uutena ja sain melkein heti töitä yhdestä monista kaupungin kauppakeskuksista. Siellä olit sä, mun tuleva työpari, nauraen sä otit mut vastaan, vaikka varmaan salaa olit sitä mieltä, ettei naisista oo tähän hommaan. Oon mä kai jo todistanu sulle, että olit väärässä siinä asiassa. Ensimmäisten viikkojen jälkeen sä jo luotit muhun ja annoit mun kiertää yksin tsekkaamassa alueet. Aluksi me mentiin yhdessä. Sä nauroit ja sanoit, että mä kuitenki eksyisin, jos menisin yksin. Ja paskat, opin reitin jo ekalla kerralla. Mutta ei, piti mennä koko viikko sun kanssa ja jouduttiin oleen ylitöitä. Mut hei, en mä valita, mä sain kiertää sun kanssa.
Mutta sitten meidän oli pakko alkaa tarkastaa paikat erikseen, päästään nopeemin kotiin, niin sä sanoit. Mikä koti, mietin mä. En mä tuntenu sitä kodiksi, ei mulla ollu muita kavereita ku sä ja ne jotka jäi taakse. Kaheksan tuntia arkipäivinä, viis lauantaina ja sunnuntaina ei ollenkaan, mun koti on siellä sun kanssa.
Aamulla herään, suihku, aamupala ja pukeminen. Ajan kauppakeskuksen taakse henkilöstön parkkipaikalle. Siellä sä oot jo ovella avaamassa meille sisäänpääsyä, joskus mä oon sua ennen, sillon ku sä oot unohtanu ajan kulun ja jäänyt tuijottamaan telkkaria ja joutunut lähtemään minuutin liian myöhään. Sä aina hymyilet ja sanot huomenta kulta. Mä vastaan takas joka kerta, huomenta rakas.
Ei me mitään rakastavaisia olla, vaikka välillä toivonkin, että oltas. Ei musta oo miestä sanoo sulle mitään asiasta, ja se vois pilata meidän työt. Tai en mä tiedä, onko sillä edes väliä? Musta on kuitenkin kiva tulla joka aamu töihin kun ensimmäiset sanat mitkä kuulen ovat sulta.
Tänään sä oot vähän erilainen. En mä osaa sanoa miksi, sun hymy on vähän heikko, kai se siitä johtuu. Vastaan kuitenkin leveästi hymyillen sulle. Astutaan ovista sisään, sä päästät mut aina ekaksi sanoen, naiset ensin. Mä vaan hymyilen itsekseni ja kävelen sisään sytytellen valoja käytävään.
Me kinataan taas siitä kumpi keittää kahvia ja kumpi saa laittaa monitorit ja keskuksen valot päälle. Mä voitan selvästi kivellä ja saksilla sen saksia ja paperia vastaan. Virnistäen olen jo laittamassa valoja päälle.
Sä keität meille aika vahvaa kahvia, mikä on sinänsä vähän outoa. Irvistän kun juon ensimmäisen kulauksen. ”Sori, lipsahti vähän liikaa puruja.”
Sä juot yhden kupin enemmän ku yleensä ja sanot: ”En kerinny aamulla, heräsin liian myöhään.”
Kohautan olkapäitäni ja tuuman, että olis varmaan paras mennä tsekkaa kauppa ja mennä morjenstaa puotejaan aukaisevia kauppiaita. Aluksi me kierretään pohjakerros yhdessä ja sitten me erotaan ja mä meen suoraan kakkoseen ku sä meet ykköseen moikkaan sekkuas, joka pitää siellä hiuspuotia. Se on ihan mukava tapaus, juttelee mulle ku vanhalle tutulle.
Meidän tiet lähtee erisuuntiin ’muista nurkat’ –lausahduksen saattelemana. Mä en enää edes muista mistä se on lähteny, se vaan on tarttunu meidän jokapäiväiseen tapaamme.
Me nähdään joka kerta vikassa kerroksessa, eli kolmosessa, se me tarkistetaan yhdessä ja sen jälkeen me tykätään liikkua siellä täällä jutellen jostain, tai sitten me ollaan hiljaisuudessa ja mennään välillä juomaan kahvit tai tarkastamaan parkkihalli.
Tänään sä jatkat vaisua oloasi ja me kävellään hiljaisuudessa. Sä kattelet ympärilles etsien merkkejä ryöstöistä tai muista epäilyttävistä henkilöistä, mun silmät on taas sussa. Mä käännän katseen nopeesti eteeni kun huomaan sun näkökentän alkavan lähestyy mun puolta.
”Mitä sä teit eilen?” mä kysyn. Eilen oli sunnuntai ja mä en saanu olla sun kanssa. Mä olin yksin kotona ja katoin telkkaria ja ehkä hieman datailin.
”Olin kotona”, sä sanot ja hymyilet mulle. ”En oikeestaan tehny mitään, katoin telkkaria ja yks kaveri kävi nopeella visiitillä. Mitä sä teit?”
Hymyilen takas ja pudistan hiukan päätäni. ”En mä mitään tehny, en oikeesti. Telkkarin katsomista ja sohvalla öllöttämistä ei kai voi sanoo tekemiseksi?” Kävin mä lenkilläki, mutta se nyt on jokapäiväinen asia, jota ei tartte kertoa, se tiedetään jo.
Sä naurahdat ja pudistat kans päätäs. ”Ei voikaan, olen samaa mieltä siitä.”
Me tullaan hätäportaisiin johtavalle ovelle, yleensä me vaa katotaan, että se toimii tarpeen tullen, eikä me jakseta käydä kattoo portaita.
”Minne sä oot menossa?” kysyn hämmentyneenä kun sä suuntaat kohti portaikkoa.
”Hei tarkastetaan nyt tän kerran, tuu”, sä sanot ja näytät jotenki anovalta. Katon sua oudosti ja kohautan olkapäitäni ja astelen sisään sulkien oven perässäni.
Sä pysähdyt ja mä kävelen suhun pahki. Mun päässä vaan pyörii, että miks me mentiin tänne. ”Sori”, mä sanon automaattisesti. ”Miks sä pysähdyit?”
Sä käännyt ympäri ja sun ilmees on outo. ”Mulla olis sulle asiaa, tai jotain…” Sä sanot ja kurtistat kulmias, näytät jotenki eksyneeltä.
”Öö, mitä?” Mä olen edelleen pihalla ku lumiukko. Sä katot mua eritavalla, nyt mä huomaan sen. Sun silmissä on jotain erilaista, ne kai hohtaa eritavalla. Johtuu kai valaistuksesta.
”Mari, mä tota… Sä näytät kauniilta tossa haalarissa.” Tuijotan häntä suu auki. Anteeks mitä, meinaan kysyä, mutta en kysykään. Sä sanoit mua kauniiksi.
Mun posket varmaan on tulipunaset nyt ja mulla on kuuma. ”Kiitos”, saan ähkäistyksi ja luon katseen maahan ja sitten luon varovaisen katseen suhun. Sä hymyilet ja muistan heittää kohteliaisuuden takas. ”Ite näytät komeelta haalarissas.”
”Mä olin tosissani”, sä sanot naurahtaen.
”Nii mäki”, mä vastaan vakavana ja tuijotan sua. Miten me tähän päädyttiin? No, sä alotit ja mä en oo todellakaan perääntymässä nyt.
Sä tuijotat mua hetken takas ja mun sydän jätti yhden lyönnin varmasti lyömättä. Sä raavit niskaasi ja oot hiukan punanen poskiltasi. Voi ku sä näytät söpöltä, mä mietin.
”Tota, haluisit sä lähtee mun kanssa syömään tai jotain töiden jälkeen?” sä saat kysyttyä ja hymyilet mulle ku mä hymyilen sulle.
”Syömään tai jotain… Kuullostaa hyvältä”, vastaan takas hiukan kiusoitellen. Eri asia sitten on mitä se ’tai jotain’ on, toivottavasti jotain kivaa.
Mun on pakko nauraa. ”Sä raahasit mut hätäportaikkoon, että saat kysyttyä mua ulos?” Sä näytät hämmentyneeltä.
”Hei sä pilaat tän hetken”, sä vastaat takas ja naurat kans. Mua vaan naurattaa entistä enemmän, sun nauru on nimittäin komeaa kuultavaa.
”Minkä hetken? Se meni jo sillon ku sä mainitsit haalarit”, mä saan sanottua ja sä läimäset mua olkapäähän. ”Hei, ei naisia saa lyödä!” mä protestoin ja läimäisen sua takasi vähän kovempaa.
”Hei!” Mä oon jo menossa portaita ylös harppoen niitä kaksi kerrallaan ja nauraen samalla. Sä lähet perään, ja se, mikä tässä on epäreilua on se, että sä pääset harppomaan kolme porrasta kerrallaan. Sä saat mut kiinni nopeesti ja nappaat mua vyötäröltä kiinni ja pysäytät mun kulun. Mä pyörähän ympäri sun sylissäs ja sä oot aivan liian lähellä.
Sä tunnut lämpimältä ja sun silmät loistaa ihanan sinisinä. Sä nojaudut lähemmäs ja suutelet mua ja mä kiedon kädet sun niskan taakse ja hymyilen kesken suudelman.
Eka suudelma sun kanssa ja mä oon jo myyty. Ei sillä, olin jo kauan sitten. Me tuijotetaan hetki toisiamme, kummankin kasvoilla on pieni onnellinen hymy ja mun on pakko rikkoo toi tunnelma päästämällä suustani taas jotain tyhmää.
”Eikö eka suudelma pitäs tapahtua vasta treffien jälkeen, eikä ennen treffejä?” Sä naurat mulle, suutelet mua uudestaan ja hiplaat mun persettä. En mä välitä mä tiedän, että mun perse näyttää hyvältä näissä haalareissa.
”Me voidaan pitää uusinta sitten treffien jälkeen”, sä sanot ja päästät musta irti ja mä oon hiukan pettyny. ”Mutta meidän on parasta jatkaa töitä tai kaikki kaupat ryöstetään meidän nenän eestä.”
Me lähetään pois portaikosta ja jutellaan koko loppupäivä niitä näitä. Sä hymyilet sillonki kun sun pitäs pitää pikkupojalle saarna siitä, että varkaus on väärin. Mä yritän pitää ääneni vakavana kun puhun samalla pojan äidin kanssa puhelimessa.
Työpäivän päätteeksi me seisotaan parkkipaikalla ja sä sanot, että tuut hakee mut seittemältä ja annat mulle suudelman, koska et osaa pitää näppejäs erossa musta. Mä nauran ja sanon olevani valmis seittemältä, vaikka mä jo tiedän etten kuitenkaan ole, koska en mä keksi mitä mä laitan päälleni. Ei mulla oo mitään. Mutta jos mä kelpaan sulle haalareissa, niin kyllä mä kelpaan sulle ihan missä tahansa muussa vaatteessa.
”Nähdään kulta”, sä sanot ja virnistät.
Mä virnistän sulle takas ja vastaan: ”Heihei rakas ja muistakin tulla hakemaan mua tai sä saat huomenna kiertää koko talon yksinäs.” Ton jälkeen mä nousen nopeesti autoon ja sä jäät esittämään loukattua pihamaalle. Ja mä tiedän, että tuut tahallas myöhässä paikalle, että mä joudun odottaa sua hermoillen, että tuutko sä ollenkaan.
Niin se menee ja mä tiedän, että mun elämäni paras ilta on tänään, koska et sä voi olla tulematta. Sen mä myös tiedän, ettei me osata illalla pitää näppejämme erosta toisistamme ja me päädytään mun sängylle ilman vaatteita. Ei sun sängylle, koska sä esität herrasmiestä ja saatat mut kotiin. Ja ei se mua haittaa mä oon halunnu tätä jo kauan, ei se suakaan haittaa. Sä oot mies ja miehet menee suoraan asiaan ja siitä mä tykkään.
A/N: nii kommentteja? (Ekan kerran pyydän D: )
