Ikäraja: S
Hahmot: Remus Lupin (taustalla Remus/Sirius, Remus/Tonks)
Genre: drama, angst
Tiivistelmä: Remus elää hetkessä, mutta oppii unelmoimaan vuosissa.
A/N: 12+ virkettä -haasteen nimissä kirjoitettu, sanalistaa kannattaa
käydä kurkkaamassa sieltä. Kuuluu lempparihaasteisiin, vaikka aiheuttaakin aina paikoin epätoivoisia fiiliksiä. Haaste myös selittää sanavalintoja, jos ne pistävät silmään.
KUN VUODET EIVÄT RIITÄ
Kun Remus astui ensimmäistä kertaa Tylypahkan ovista sisään, hänen kuvitelmansa tulevaisuudesta eivät olleet kovinkaan timantinhohtoisia. Elämä hänen sisällään tuntui karvaalta ja katkeralta, kun hän vertasi itseään ympärillä juokseviin ikätovereihinsa, joiden kasvoilla elämä näytti vielä makealta ja huolettomalta. Yksitoistavuotiaan Remuksen hartiat olivat jo painuneet kasaan tavalla, joka sai hänen olemuksensa näyttämään siltä kuin hänellä olisi takanaan talvia monen vuosikymmenen edestä. Silti hän oli vasta lapsi, jonka kaavun taskussa Tylypahkan kirje oli taiteltuna kuin kallisarvoinen aarre.
Kun Remus ensimmäistä kertaa näki naistenlehden Rohkelikon oleskeluhuoneen pöydällä, oli hän kolmentoista ja kiitos Siriuksen, luuli omaavansa jo varsin selvän kuvan siitä, mitä kasvaminen aikuiseksi piti sisällään. Katkeruus oli vielä kaikuna hänen sydämessään, mutta kun hän sai tummansinisen yötaivaan alla pitää rinnallaan kolme hyvää ystävää, ei katkeruus tuntunut enää tukahduttavalta. Totuus oli, että kaikesta huolimatta hän oli löytänyt elämäänsä palan onnellisuutta.
Kun Remus oli kuudentoista, hän kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota Siriuksen hammasharjaan, joka nojasi vasten hänen omaansa ilta toisensa jälkeen. Sirius oli syystä tai toisesta vieläkin keikarin maineessa, mutta Remus ei välittänyt siitä. Oleskeluhuoneen hämärässä heidän vaaleat kätensä olivat puoliksi piilotettuina ylipitkiin kaapuihin, mutta ne pysyttelivät aina lähellä toisiaan eikä välissä ollut tilaa yhdellekään tytölle. Remus uskoi ensimmäistä kertaa tulevaisuuteen, jossa hän ei joutuisi katsomaan peiliin vain nähdäkseen oman, uupuneen olemuksensa. Ehkä hän voisi elää vanhaksi ja tottua huokauksiin, jotka kertoivat rakkaudesta. Niin monet asiat ehtivät kuitenkin sammua ennen kuin ne pääsivät kunnolla edes syttymään.
Kun Remuksella oli takanaan jo pitkä taival aikuisuutta, hänen kasvoilleen oli juurtunut pysyvästi kuolonkalpeita sävyjä. Sirius oli Azkabanissa, vähintäänkin yhtä kolhitun näköisenä ja huulet purppuraisina kylmästä, joka kumpusi ankeuttajista. Vasta kuulas kevätpäivä reilun vuosikymmenen odotuksen jälkeen toi punan Remuksen poskipäille, kun Sirius hengitti samaa ilmaa hänen kanssaan röttelöisen talon yläkerrassa ja halasi häntä vuosien edestä. Jokainen luu tuntui ihon alta liian terävänä, mutta ne olivat vain ikäviä matkamuistoja Azkabanista. Ehkä he voisivat vielä rakentaa yhdessä jotain, mitä tahansa, mikä pehmittäisi lyönnit, joita hän oli liian kauan kestänyt yksin.
Kun Remus riuhtoi vain muutamaa vuotta myöhemmin Harryn pois paikasta, joka oli ollut heille molemmille hyvin julma, hän nieleskeli sisäänsä huudot, joita Harry puolestaan päästi ilmoille tarmolla, jota vain nuori ihminen saattoi kantaa sisällään. Fantasiat tulevaisuudesta olivat jälleen kerran sumenneet, ja Remus palasi painajaisissaan takaisin päiviin, jolloin hän oli ollut vasta yksitoistavuotias poika.
Tonks, vastoin Remuksen kaikkia odotuksia, toi pilkkeen takaisin hänen silmäkulmaansa, vaikka maailma heidän ympärillään kantoi päivä päivältä vähemmän valoa. Pimeässä vain sillä oli väliä, että ei jäänyt yksin ja Remus tarttui Tonksin tuomiin toivon rippeisiin koko sydämellään. Toisinaan, kun unettomat yöt saivat hänen muistelemaan Siriusta, suru pisti monet arvet särkemään, mutta samalla tavalla kuin kielioppivirheitäkään ei aina ollut tarkoitettu korjattaviksi, ei kaiken kivun ollut tarkoituskaan lähteä. Tulevaisuuden hän kasasi nyt haaveista, joissa jokaisessa hän sai lentosuukon vaimoltaan ja naurunhelähdyksen pojaltaan.
Kun Remus oli kolmenkymmenenkahdeksan, hänen nimensä kaiverrettiin marmoriin.