Nimi: Hyvästit ja uudelleen rakkautta
Kirjoittaja: minä
Beta: Kalju
Genre: romance, fluffy
Pairing: Hermione/Ron
Rating: S
Words: 1 263
Summary: Se oli elämäni iloisin hetki, vaikket sitä huomannutkaan. [/size]
Vastuunvapaus: En omista henkilöitä, heidät omistaa Row- täti enkä saa tästä minkäälaista korvausta.
A/N: Idea tuli tietotekstistä jossa kerrottiin, että Hermione palasi Tylypahkaan. Ajattelin, että miten se sitten tapahtuisi ja tässä lopputulos. Osallistuu Kerää kaikki hahmot- haasteeseen Hermione Grangerilla.
Nauttikaa kuitenkin. Yritin tehdä tästä vähän siirappisen ja omasta mielestäni onnistuin jotenkin.
Istuimme Ronin kanssa 31. elokuuta 1998 puistossa penkillä. Sitä hetkeä oli edelleen ihana muistella. Se oli lempitapaamisemme.
Minä olin palaamassa Tylypahkaan. Jäin periaatteessa luokalleni. Halusin saattaa opinnot loppuun enkä ollut edes aloittanut seitsemättä vuotta joten nyt palasin Tylypahkaan. Ron ei tajunnut päätöstäni, mutta minä silti pidin siitä kiinni. Ron jankutti koko ajan, että kuka nyt haluaisi ylimääräiseksi vuodeksi Tylypahkaan. Minä esimerkiksi. Tuli sinne muitakin ikäisiäni. Neville, Hannah, Seamus, Dean, Parvati ja Padma. Ron esitti kovaa, hän koko ajan hoki minulle, että hän kyllä selviäsi ilman minua vuoden, mutta se ei kyllä ollut totta. Harry asuu nyt Ronin luona ja nukkuu samassa huoneessa. Kun Ron luuli, että Harry nukkuu Harry kuuli hänen vaikertavan hiljaa.
”Hermione, miksi sinä jätät minut yksin? Miksi? Minä en halua, että lähdet takaisin Tylypahkaan. Haluan sinut lähelleni… Hermione” ja sitä rataa.
Ron piti kädestäni kiinni. Hän puristi lujaa, niin että sattui. Eikä sanonut mitään. Ei sanaakaan. Minulla alkoi olla jo kiire. Pitäisi pakata, mutta oikeastaan halusin kuulla mitä Ronilla oli sydämellään. Ron avasi suunsa, nielaisi, ja laittoi suun taas kiinni. Hän tuijotti lapsia jotka leikkivät hiekkalaatikolla vähän matkan päästä meistä.
”Minä… sinä tulit” Ron sanoi sanotuksi. Itse asiassa se oli aika huvittavaa. Olin tuntenut Ronin seitsemän vuotta eikä koskaan Ron ollut… hiljainen.
”Tietysti tulin” sanoin Ronille katsoen häntä suoraan kasvoihin, mutta hän väisti katseensa. ”Luulitko minun jättävän väliin tilaisuuden jutella kanssasi?” kysyin huvittuneena.
”Minä… minä ajattelin, jos…jos sinulla olisi joku toinen”, Ron sanoi hiljaa ja tuijotti polviaan. Ron oli siis oikeasti luullut, että pettäisin häntä. Miten muka voisin tehdä niin hänelle?
”Ei, sinä olet ainoa ja tulet aina olemaan”, sanoin. ”Oliko sinulla jotakin asiaa, minulla alkaa olla pikku hiljaa kiire”, sanoin varovasti ja kumarruin jotta näkisin Ronin kasvot.
”Minä… minä en haluaisi, että lähdet”, Ron sanoi hiljaisella, mutta varmalla äänellä. Ron nosti päänsä ylös ja näin tuskan hänen kasvoistaan.
Puhelimeni soi. Se muistutti, että minun pitäisi viimeistään nyt lähteä kotiin. Nousin penkiltä ja mutisin Ronille.
”Minun pitää lähteä kotiin. Nähdään”, sanoin ja käännyin poispäin Ronista. Ennen en ollut tuntenut mitään kun lähdin vaikka kirjastoon ja jätin Ronin syömään aamiaista. Nyt se tuntui erilaiselta. En olisi halunnut lähteä, mutta minun oli pakko jos aikoisin ehtiä pakkaamaan. Muuten en millään ehtisi huomenna koulujunaan. Tuuli puhalsi vastaan kuin olisi halunnut minun palaavan Ronin luo. Kaulahuivini kuristi kun se tempautui tuulen mukana kohti penkkiä missä punatukkainen ystäväni istui. Kiskaisin sen takaisin, en voisi mennä takaisin, myöhästyisin muuten aikataulusta joka oli minuutintarkka. Vaikka olinkin noita, minullakin oli tehtäviä, joita ei voinut suorittaa taialla... kun olin astumassa ulos puiston isosta, juhlavasta portista, vilkaisin vielä taakseni.
Punatukkainen mies istui yksin penkillä ja oli painanut pään käsiinsä. Onneksi olin tarkkanäköinen, sillä muuten olisin pilannut koko elämäni. Näin miten miehen farkkujen polvet kastuivat pikkuhiljaa, vaikka taivaalla ei ollut tietoakaan sadepilvistä. Ron itki, hän ei ollut koskaan itkenyt minun nähteni. Se näytti kamalalta, ja minä olin aiheuttanut sen.
Kävelin hitaasti, niin ettei askeliani voinut kuulla takaisin Ronin luo ja menin istumaan hänen viereensä, niin ettemme koskenut toisiimme.
”Onko joku hätänä, Ronald?” kysyin häneltä ja hänen kasvonsa kohosivat toiveekkaasti. Näin miten hänen silmänsä muuttuivat surullisista iloisiksi. Miten hymy levisi hänen kasvoilleen hitaasti, ja sitten hän syöksyi kaulaani.
Puoliksi Ronin alla maaten, yritin nousta takaisin istumaan, hän painoi niin paljon, että makasin nyt penkillä. Ja hän oli päälläni. ”Ron, täällä on lapsia” kuiskasin Ronin korvaan hellästi ja hän nousi päältäni, muuta ei silti irrottanut otetta kaulastani.
”Minä luulin, että jätit minut” Ron sanoi istuessaan viereeni pitäen minua nyt kädestä. ”Että juttumme olisi ohi emmekä koskaan tapaisi.”
Ne olivat kauniita sanoja Ronilta. Yleensä Ronilta ei voinut odottaa mitään kaunista, ei edes koskettavaa. Yleensä Ron puhui juuri mitä ajatteli, mutta tiesin, että Ron oli valikoinut sanoja kauan, niin hyvin tunsin hänet. Istuimme siinä hiljaa hetken ja sitten Ron kaivoi taskustaan jotakin. Se oli rypistynyt paperinpala, ei pergamentin. Hän ojensi sen käteeni ja katsoi taas leikkiviä lapsia kun luin paperia. Se oli kirjoitettu Ronin käsialalla ja se oli osoitettu minulle.
”Hei Hermione”, se alkoi. Luin ääneen, koska kirjeessä pyydettiin niin. ”Lue tämä ääneen, kun annan tämän sinulle. Tiedätkö, että syksy on lempivuodenaikani? Silloin esimerkiksi alkoi Tylypahka ja sai taas nähdä linnan kotoiset tornit ja valot. Mutta tänä syksynä en ole menossa Tylypahkaan. Silti syksy on kaunis, lehdet ovat kauniita kun ne vaihtavat väriään vihreästä keltaiseksi tai punaiseksi. Puut pudottavat lehdet. Pelloilta korjataan sato pois ja se myydään. Koulut alkavat. Rakastan syksyä, koska silloin kaikki muuttuu ja voi tapahtua mitä vain.
Sinä et ollenkaan tiedä, sinulla ei ole aavistustakaan kuinka paljon se sattuu kun ajattelen, että tämä syksy eroaa hirveästi muista. Minulla ei ole koulua, ja joudun viettämään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen syksyn ilman sinua.
Se, että aloimme seurustella kesäkuussa oli paras asia, joka minulle silloin olisi voinut tapahtua. Olin menettänyt veljeni, ja George ei ollut päässyt siitä yli. Olin melkein menettänyt siskoni ja perheeni. Olin melkein menettänyt parhaan ystäväni, joka on minulle kuin veli, Harryn. Se tuska joka muodostui sanoiksi kun näin hänen elottoman ruumiinsa makaavan Voldemortin jaloissa, oli sanoinkuvaamatonta, vaikka pystyin huutamaan vain ”Ei!”. Silti näin myös sinun tuskasi ja tajusin, että me molemmat tunsimme samanlailla Harrya kohtaan, rakastimme häntä kuin veljeä.
Jos voisin pyytää sinulta ettet lähtisi, pyytäisin. Mutta se osa jonka sinusta tunnen ei olisi suostunut silti jäämään. Sitä sinussa niin pidän, pidät aina oman mielipiteesi niin kuin silloin kun perustit S.Y.L.K.Y. :n, se ei loppujen lopuksi ollut huonompi idea. Kyllä kotitontut ansaitsevat joitakin oikeuksia. Sen saatoit todeta silloin kun suutelimme ensi kerran, taistelun keskellä. Se oli elämäni iloisin hetki, vaikket sitä huomannutkaan. Kunnioitan silti päätöstäsi, hommaa ministeriöstä hyvät oikeudet kotitontuille, Hermione. Minä rakastan sinua, vaikka oletkin joskus ärsyttävä. Sitä se rakkaus teettää.
Sinua ikuisesti rakastaen, Ronald” luin koko kirjeen. Olin aivan mykistynyt. Teksti oli kaunista ja siitä näki, että Ron oli kirjoittanut tunteella minulle. Toistin mielessäni sanat ”Minä rakastan sinua” ja huomasin ettei Ron ollut sanonut niitä ennen, tai no hän oli kirjoittanut ne paperille. Sekin riitti.
”Se, no se vain oli yksi kirjoittamani juttu tässä yhtenä iltana. Oikeastaan eilen illalla. Kutsuin sinut antaakseni sen ja tämän”, Ron sanoi ja kaivoi taskustansa jotakin. Se oli kultainen ketju, josta riippui kultainen sydän. ”Et kai odottanut kihlasormusta?” Ron sanoi huvittuneena, ei kai ilmeeni niin kauhistunut ollut. Vai oliko?
”En, tuo on kaunein koru jonka olen nähnyt”, änkytin.
”Hyvä, että pidät siitä. Se aukeaa”, Ron sanoi ja ojensi korun minulle. Tutkin hetken sydäntä ja avasin sitten varovasti sen. Sen sisällä oli pienen pieni valokuva, jossa oli punatukkainen poika ja ruskeakiharatukkainen tyttö. He pitivät toisiaan kädestä. Tai poika tarttui uudestaan ja uudestaan tytön käteen ja he hymyilivät toisilleen. Harry oli ottanut sen kuvan meistä kun olimme kaksitoistavuotiaita. Se levitti hymyn kasvoilleni. Ron otti korun kädestäni ja heilautin hiukseni taakse. Ron laittoi sen kaulaani.
”Toivottavasti Tylypahkassa muistat yhä keneltä sait tämän”, Ron sanoi ja suuteli minua kevyesti poskelle. ”Ja se kirje, älä polta sitä ikinä, ole kiltti.”
”En, lupaan etten polta sitä”, sanoin ja vetäisin sitten Ronin kiihkeään suudelmaan. Oikeastaan se ei ollut hyvästi-suudelma vaan pikemminkin onnea ja tervetuloa kotiin, hyvänonnensuudelma. Se oli aivan erilainen kuin toiset suudelmamme, se ei ollut, no, sitä on vaikea selittää. Kuitenkin tunsin oloni turvalliseksi hänen halauksessaan ja sylissään. Kaulahuivini tuli välillä eteen, mutta otin sen aina pois. Tämän hetken muistaisin aina.
Puristin kultaista sydäntä kämmeneni sisässä. Kädessäni oli matka-arkku ja Ronin kirjoittama kirje. Ne auttoivat minua kestämään tämän puolen vuoden, jona emme tapaisi.
”Mikä sinulla on kädessäsi, Hermione?” Neville kysyi minulta kun astuimme vapaaseen vaunuosastoon.
”Kirje Ronilta”, vastasin yksinkertaisesti.
”Nytkö hän sen jo lähetti?” Neville kysyi minulta hämmästyksissään.
”Ei, hän antoi sen eilen illalla. Siinä on kaikki mitä tarvitsen.”
Ja se oli totta. En tarvinnut maailmassa mitään enemmän kuin Ronin rakkautta, hänen kosketustaan ja läheisyyttään. En edes kirjoja. Vain rakkaus.
