Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Metsäpiilosilla ihmissuden kanssa | K-11 | huumori | Sam & Dean  (Luettu 30 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 085
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: köykäinen huumori
Hahmot: Sam & Dean
Haasteet: Spurttiraapale VI ja Inspiraatiorohtoja

Rohto:

Spoiler: näytä
Skenaario: sataa aivan väärään aikaan
Tunne: Yllättyneisyys
Sanat: pisara, juosta, katu


A/N: No niin! Uusi fandomin valloitus. Supernatural on minulle hyvin rakas sarja ja tulin sen viime syksynä katsoneeksi vihdoin loppuun. Olenkin sitä katsellut siitä lähtien vähän sieltä sun täältä. Ja olen monesti miettinyt ficcaavani, mutta en ole oikein uskaltanut. Joten tämä nyt on tämmöinen höpsöttelyjuttu.



Metsäpiilosilla ihmissuden kanssa

Totta kai ihmissusi juoksi metsään iltapimeällä. Ja tietenkin, tietenkin alkoi sataa. Muutenhan kaikki olisi ollut liian helppoa. Eikä mikään ollut helppoa, kun oli Winchester. Deanin ja hänen veljensä elämä oli yksi kosminen vitsi. Joku takuulla nauroi ja kovaa katsellessaan heidän räpiköintiään päivästä toiseen.

Dean oli litimärkä ja kiukkuinen. Dean pyyhki sateesta märkiä kasvojaan ja yritti nähdä jotain taskulamppunsa valossa, mutta tuuli heitti sateen jatkuvasti hänen silmilleen. Dean oli jo kerran kävellyt puuta päin. Hänen ylpeytensä oli pahasti kolhiintunut.

”Tämä on toivotonta”, Dean murahti vartin etsinnän jälkeen. Vihmova sade ja pimeys olivat liikaa lampusta huolimatta.

”Hän pääsee pakoon, jos nyt luovutamme”, Sam muistutti, mutta hänenkin äänensä oli synkkä ja lannistunut.

”Perhana”, Dean kirosi ja jatkoi ajojahtia. ”En usko, että saamme häntä kiinni, ellei hän tahdo niin.”

Sam ei vastannut. Dean kääntyi katsomaan. Hänen vatsassaan muljahti. Sam ei ollut enää hänen vieressään. Dean pälyili ympärilleen ja yritti nähdä Samin valtavan varjon. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, mutta Deanin pitkätukkaisesta hujoppihipistä ei näkynyt jälkeäkään.

”Perhana”, Dean kirosi taas. Murhanhimoisen ihmissuden lisäksi Deanin täytyi löytää vielä hortoileva veljensäkin. Tänään ei todellakaan ollut hänen päivänsä.

Dean yritti kuulostella, mutta hän kuuli vain sateen ropinan lehtiä vasten. Sitten äkkiä viistosti vasemmalta kuului kolme laukausta. Dean ei ajatellut mitään. Hän vain ryntäsi sinne, mistä laukaukset olivat kuuluneet ja karjui kurkku suorana:

”SAMMY!”

”Täällä”, hänen veljensä vastasi. Dean saapui pienelle metsäpurolle, johon heidän jahtaamansa ihmissusi oli lyyhistynyt.

”Miten sinä tuossa onnistuit?” Dean pällisteli. Sam näytti harmistuneelta.

”Tiedätkö, olen ihan yhtä metsästäjä kuin sinäkin olet”, Sam nurisi.

”Ja vitut olet.”

Sam huokaisi tuskastuneena ja osoitti puroa.

”Kuulin hänen loiskuttelevan”, Sam sanoi. Dean nyökkäsi. Samilla oli käynyt vain tuuri.

”Hyvin tehty”, Dean kuitenkin kehaisi, koska hän oli kypsä ja kannustava isoveli. Sam näytti heti hiukan iloisemmalta.

”Mitä ruumiille tehdään?” Sam kysyi.

”Jätetään tänne”, Dean murahti. Häntä ei huvittanut haudankaivuu kaatosateessa. Dean kääntyi mennäkseen ja törmäsi taas puuhun. Mies vannoi, että ne vain ilmestyivät tyhjästä hänen eteensä. Dean kuuli tirskuntaa takaansa.

”Turpa kiinni, Sam tai jätän sinutkin tänne!” Dean uhkaili.

He jättivät metsän ja ihmissuden raadon taakseen. Ja tietysti he tulivat kastelleeksi Impalan nahkapenkit. Dean ei ollut iloinen.