KIITOOOOS KOMMENTEISTA <3333 Tunnelimyyrä ja Sierra!!
ja suurimmat kiitokseni Aprilille, joka joutui käydä kirjoitukseni läpi ^.^; ja kyllä, sinä olet Beta.
Harryn sisälmykset kihisivät kiukusta, hänen silmänsä paloivat niin kuumina, ettei ollut ihmekään jos joku näkisi niissä tulen. Mustatukkaisen pojan laihat kädet olivat puristuneet nyrkkiin niin, että osa valkoista lakanaa oli jäänyt loukkuun. Harry kiristi hampaitaan ja sulki silmänsä tavoitteenaan rauhallinen yöuni, joka vapauttaisi hänet siitä kaikesta. Se olisi kuin unhola, jonne hän voisi kadota – hukkua ilman että edes tiesi mitään, ilman että hänellä oli salaisuuksia, unelmia.
Yrityksenä ja ajatuksena uni kuulosti ja tuntui mukavalta, mutta väsymyksestään huolimatta Harry ei saanut unta. Miljoonat päässä kihisevät ja kohisevat ajatukset pitivät häntä hereillä, puhuivat hänelle huolestuneesti, jotkut ilkeästi tai vihaisesti. Hänen mielensä yritti epätoivoisesti tuhota ne ajatukset, jotka estivät häneltä yöunen, muttei hänen taikansakaan auttanut häntä hukkaamaan sitä ajatusta Malfoysta ja avaimesta. Mitä Malfoy aikoisi? Meinasiko hän varastaa Harryn päiväkirjan ja urkkia sen sisältöjä? Se olisi totta vie Malfoyn tapaista.
Harry päästi lakanasta irti, jättäen sen puristuksen voimasta syntyneille epämuodostuneille rypyille. Hän käännähti kyljelleen ja avasi smaragdin väriset silmänsä, vaikkei siltikään nähnyt muuta kuin tummia ja sumeita huonekalujen hahmoja. Mutta eihän Malfoy tiennyt hänen päiväkirjastaan, tuskin hän edes tiesi mihin avain –
Harry huokaisi raivostuneesti muistaessaan kohtauksen porraskäytävässä. Malfoy tiesi hänen päiväkirjastaan, Malfoy tiesi mihin avain kuului, ja Malfoy halusi taatusti tietää mitä
poika-joka-elää on kirjoittanut päiväkirjaansa. Ei voinut mitään, Harry sulki uudestaan silmänsä ja rukoili hartaasti että saisi unta, hän ei voinut enää koskaan kantaa päiväkirjaansa mukanaan.
LuKu 3.
http://i45.photobucket.com/albums/f86/yrg/ronchapter3copy.jpg”Näytät kamalalta.”
”Huomenta vaan sinullekin.”
Harry, Ron ja Hermione istuivat suuressa salissa syömässä aamupalaa rohkelikkojen tupapöydässä, joka oli sillä hetkellä tyhjin kaikista neljästä.
Harry istui Ronia ja Hermionea vastapäätä, silmien alukset sinertävinä ja kasvot tuhkanharmaina. Loppuen lopuksi hän oli sen tuskallisen yön jälkeen saanut nukahdetuksi juuri sillä sekunnilla, kun Ron oli herännyt ja sitten kiskonut Harrynkin ylös. Oli lauantai, joten miksei Ron olisi voinut painua muualle? Oli sekin yö ollut varsinainen unholan ja unien paratiisi.
”Pitäisikö sinun käydä sairaalasiivessä?” Hermione kysyi hivenen huolestuneena ja pälyili Harryn kasvoja. ”Näytät sairaalta.”
Harry murahti jotain enemmänkin leivälleen kuin Hermionelle ja tarttui veitseen levittääkseen voita – ”HARRY!”
Harry hätkähti ja katsoi unisesti Hermionea, joka nappasi äkkiä veitsen hänen kädestään.
”Aioin juuri levähtää, eikun siis levittää – ”
”Voita leivän päälle tällä veitsellä?” Hermione täydensi Harryn lauseen ja heilautti napakasti järkyttävän kokoista veistä, jolla leikattiin luultavasti lihaa.
”Juu”, Harry totesi poissaolevasti ja katsoi pitkään normaalikokoista veistä, ennen kuin tökkäsi sen voirasiaan.
Ron ja Hermione vaihtoivat katseita ja Harry oli hätkähtää, kun Ronin käsi laskeutui hänen olkapäälleen: ”Ehkä sinun olisi paras mennä nukkumaan, kamu.”
Harry räpytteli Ronille typerästi silmiään ja siirsi sitten katseensa Päivän Profeettaa lukevaan Hermioneen. Ehkä Harry oli yksinkertaisesti niin monen yön valvomisen jälkeen menettänyt suurimman osan älykkyystasostaan, sillä jokin hänen aivoissaan kertoi hänen katsovan peiliin, kun hän toljotti Päivän Profeetan etukannessa hymyilevää omaa kuvaansa.
”Enhän minä nyt niin pahalta näytä”, Harry mumisi poissaolevasti ja nousi haukotellen ylös mennäkseen takaisin nukkumaan. Tätä päätöstä näytti myös tukevan Harryn herättänyt Ron.
Harry toivotti Ronille ja Hermionelle hyvää yötä, ja lähti sitten yksin saapastelemaan Rohkelikkotornia kohti. Matkallaan kohti seitsemättä kerrosta Harry oli epähuomiossaan meinannut astua kompaportaan päälle, törmännyt muutamaan huono-onniseen ensimmäisellä asteella olevaan puuskupuhiin, kävellyt verisen paronin lävitse (ja hytissyt sitten seuraavat viisi minuuttia) ja kaiken tämän lisäksi hänen oli onnistunut kompastua viimeisellä portaalla. Jos joku olisi seurannut hänen matkaansa aivan portaiden alapäästä yläpäähän asti, olisi tämä luullut Harryn ottaneen reilusti tuliviskiä.
Harry hieroi kompastumisesta kipeää polveaan ja jatkoi sitten matkaansa. Onni pulpahteli hänen sisällään, pian hän pääsisi nukkumaan pehmoiseen, lämpöiseen sänkyynsä. Harry lausui Lihavalle leidille tunnussanan, joka oli sillä hetkellä ’thestral’, ja melkeinpä ryntäsi makuusalissa odottavaan sänkyyn. Muutama oleskeluhuoneessa istunut rohkelikko katsoi hänen menoa kummissaan.
Päästyään makuusaliin Harry hyppäsi iloisena sängylle maha edellä, jolloin kuului kauhea sähähdys, kun Destroy vipelsi pois sängyltä Deanin sängyn alle. Sieltä sen siniset silmät katsoivat Harrya tuimasti.
Harryn silmät valuivat hitaasti kiinnemmäs kun hän tuijotti kissan viirumaisia silmiä. Hän upottautui niihin syvänsinisiin silmiin, ja siihen tummaan viiruun, joka supisteli kissan tarkentaessa katsettaan. Usvainen uni hukutti Harryn, ja kissan silmien ympärillä oleva sininen väri muuttui sateenkaaren värien lailla moneksi eri väriksi, ennen kuin se tasoittui syvään, verenpunaiseen…
”Ymmärrätkö sinä?” korkea, kimeä ääni kysyi maahan polvistuneelta, huppupäiseltä hahmolta, joka ei monen muun kuolonsyöjän tapaan värähtänyt tai tärissyt kauhusta.
”Ymmärrän, herrani”, vastasi terävä, peloton miesääni.
Askeleet, joiden ääniä ei kuulunut mustakaapuisen, luurankomaisen miehen kävellessä, jättivät lattialla olleeseen tomuun jälkensä. Jos jälkiä ei olisi syntynyt, olisi voinut luulla, että mies olisi leijunut.
”Onko sinulla suunnitelma?”
”On, herrani.”
Punaiset, viirumaiset silmät katsoivat armottomasti polvistunutta miestä. ”Ja muista, ei enää virheitä.””Hoi! Hoi, Harry!”
Harry heilautti kättään ilmassa kuin näkymätöntä kärpästä hätistellen ja sulloi sitten kasvonsa tyynyyn.
”HARRY!” voimakkaampi rääkäisy sai Harryn nousemaan kiukkuisena pystyyn.
”No mitä?” Harry parkaisi ja asetti katseensa yöpaitaisillaan seisovaan Roniin, joka näytti tyytyväiseltä itseensä saatuaan Harryn hereille. Harry oli nukahtanut silmälasit nenällään, sillä hän näki kaiken normaalina, terävänä.
”Huomenta.”
”Huomen – ”, Harry mumisi lopun sanasta itsekseen, ennen kuin pärskähti, ”mitä? Miten niin muka huomenta? Eikö nyt ole päivä - ?”
Ron nauraa hekotti ja veti raidalliset villasukat jalkaan: ”Elät vielä lauantaissa, kamu. Nyt on jo sunnuntai. Emme voineet Hermionen kanssa käsittää miten nukuit koko eilisen päivän. Hermione oli hermona, sanoi koko ajan, että meidän pitäisi kutsua matami Pomfrey.”
Oli sunnuntai, Harry ajatteli ihmeissää. Hän oli nukkunut koko päivän ja vielä yönkin. Destroy hyppäsi maukuen Harryn sängylle, jotta voisi kerjätä rapsutusta. Jean kirosi aina sitä, että Roy tuntui tykkäävän enemmän Harrysta, kuin hänestä itsestään.
”No huomenta”, Harry sanoi hellästi kissalle, joka alkoi kehräämään Harryn kosketuksesta, ”nukuitko sinäkin hyvin?”
Silloin kissan sinisten silmien katse osui Harryn katseeseen, ja Harryn näkökenttä täyttyi erilaisista muistikuvien pätkistä. Siniset silmät vaihtuivat punaisiksi, mies polvillaan maassa, luurankomainen mies, joka asteli ilmaa kevyemmin, ääni hiljaa sihisten,
”…ei enää virheitä…””Ron”, Harry käännähti ympäri ja katsoi Ronin selkää, kun tämä vaihtoi paidan ylleen ja nappasi sitten housut sängyltään.
”Hmm?”
Harry empi hetken, ennen kuin sanoi mitään. ”Haluan kertoa sinulle yhden jutun.”
Ronin suu retkotti auki, kun hän kuunteli, mitä Harry oli halunnut hänelle kertoa. Kun Harry viimein oli sanonut sanottavansa, Ron sulki suunsa ja näytti miettivältä, vaikka edelleenkin järkyttyneeltä. Housut, joita Ron oli ollut laittamassa jalkaan, makasivat myttynä maassa Ronin tiputettua ne kertomuksen aikana.
”Mihinkähän se mies tarvitsi suunnitelmaa?” Ron kysyi päätään raapien, ”ja kuka se ylipäätään oli? Minkä suhteen hän ei saanut tehdä virhettä?”
”Minun”, Harry vastasi, sanat olivat tulleet hänen suustaan ennen kuin hän oli edes ajatellut mitä sanoa. Ja sanottuaan sen, Harry tiesi olevansa oikeassa. Ehkä se oli jonkinlainen kuudes aisti tai vastaava. ”Ja hyvähän Voldemortin on puhua, kun ei ole itsekään saanut minua tapetuksi…”
Ron värähti aivan kuin olisi saanut kylmiä väreitä, ja sulki siniset silmänsä: ”Voi kuinka toivoisin, että lopettaisit tuon nimen ääneen sanomisen…”
Harry ei piitannut Ronin kommentista, nosti jalkansa sängyn päälle ja istahti ristiin: ”Mutten tiedä kuka mies oli, en nähnyt hänen kasvojaan, hänellä oli naamio päällään, niin kuin kuolonsyöjillä yleensä.”
Ron puri huultaan ja nosti housut maasta laittaakseen ne ylleen. ”Sinun pitää olla varuillasi, kamu.”
Harry nosti katseensa Roniin, toinen kulma koholla: ”Ainahan minä olen, ne vain tuntuvat löytävän minut – ”
”Ei, tuo ei päde esimerkiksi viisasten kiven kanssa”, Ron sanoi tiukasti, ”sinähän se halusit mennä sinne – YÖK!” Ron oli astunut erittäin venyvän ja tahmean purkan päälle, joka ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin Jeanille.
”Koska luulin että Kalkaros haluaisi varastaa sen”, Harry totesi ykskantaan ja nousi seisomaan, katsoen ensin tarkasti ettei astuisi ansamaisen purkan päälle. Roskakorin merkitys tuntui olevan Jeanille arvoitus. Noustuaan ylös Harryn jalat tuntuivat tosiaankin siltä, ettei hän ollut kävellyt yhteen päivään. ”Kyllä minä olen varuillani. Jos Voldemort on usuttanut kimppuuni jonkun kuolonsyöjän, niin en aio syöksyä hänen syliinsä, usko vaan.”
Ron katsoi epäilevästi Harrya, jota alkoi jo suututtaa. ”Ron, minun aikeeni ei ole etsiä sitä kuolonsyöjää käsiini, ellei minulla ole siihen sopivaa syytä. Siriuksen halusin silloin saada kiinni, koska luulin, että hän oli syy siihen miksi vanhempani ovat kuolleet.”
”Entä jos se kuolonsyöjä on Piskuilan?” Ron kysyi tyhjä ilme kasvoillaan.
Harry kääntyi katsomaan Ronia, joka seisoi ikkunan edessä niin, että Harryn näki hänet tummana hahmona kirkasta lasia vasten. Harry käänsi katseensa pois auringon valon sokaisemana ja vetäisi housut jalkaan.
”Se ei voinut olla Piskuilan”, Harry totesi hetken päästä, ”tunnistaisin sen värisevän äänen kilometrienkin päästä.”
Hetken Harryn kasvoissa olisi voinut nähdä hänen sisällään hyökyvän vihan aallon.
Kerrottuaan unensa Hermionelle, Harry oli saanut ensin kauhean määrän nuhteita, mutta sitten Hermionekin oli taipunut miettimään unta syvällisemmin.
”Joka tapauksessa”, Hermione sanoi pitkän analysoinnin jälkeen, ”tuosta unesta ei voi saada mitään muuta irti, kuin sen, että joku yrittää saada sinut kiikkiin.”
Hermione iskosti katseensa Harryyn, joka kurtisti miettien kulmiaan: ”Voihan myös olla, että sillä kuolonsyöjällä on jokin muukin tehtävä. Olisihan se jo aikakin, että ne keksisivät jotain muuta tekemistä.”
Harry, Ron ja Hermione astelivat koulun valoisilla käytävillä ilman että olivat oikeastaan menossa minnekään, ja Harry oli onnellisesti unohtanut päiväkirjansa ja siihen liittyvän avainongelman aina siihen asti, kunnes he meinasivat törmätä kulman takaa tulleeseen luihuisjengiin, jonka vetäjänä oli tietenkin platinanvaaleatukkainen Malfoy.
”Hoi”, poika, jolla oli puhtaanvalkoinen ja sotkuinen tukka, ärähti, ”katsokaa eteenne idiootit!”
Pojan valkoinen tukka näytti sokaisevalta auringon valossa, joka säteili ikkunasta käytäville näyttäen samalla kaiken sen pölymäärän, joka ilmassa leijaili.
”Samaa voisi sanoa sinulle”, Hermione vastasi kylmästi ruskeiden silmiensä katse naulittuina valkotukkaisen pojan sinisiin.
Poika nosti toista eleganttia kulmakarvaansa: ”Varo sanojasi, kuraverinen.”
Tämän sanottuaan sekä Harryn että Ronin kädet lennähtivät puristamaan sauvojensa kahvoja. Hermione kuitenkin pysäytti heidät: ”Älkää tehkö mitään!”
Draco Malfoy naurahti heleästi saaden Harryn niskakarvat pystyyn, kun tämä viimein muisti suuren ongelmansa, jonka yksi osa seisoi juuri hänen edessään, nauramassa pilkallisesti.
Malfoyn tummahkoihoinen ystävä, Blaise Zabini, astui Malfoyn taakse, asetti kätensä kalpeaihoisen ystävänsä olkapäälle ja katsoi kirkkaat silmät viiruina Harrya suoraan silmiin. Katse oli lamaannuttava, ja sen aiheutti luultavasti ne silmät, jotka olivat, aivan niin kuin Voldemortinkin, epänormaalit. Harrysta tuntui aivan siltä, kuin hän jäätyisi paikoilleen niiden kylmien silmien katseesta.
”Ehkä teidän kannattaisi siirtyä sivummalle jotta pääsisimme ohitse”, Zabini sanoi hiljaisella, pehmeällä äänellä, joka ei sopinut ollenkaan yhteen hänen silmiensä kanssa. ”Muuten voisi seurata hankaluuksia, ellette sitten halua tapella?”
Zabini heilautti kättänsä muihin luihuistovereihinsa päin hymy kasvoillaan. Crabbe ja Goyle naksauttelivat nyrkkejään, valkotukkainen Neko Mourir venytteli pitkäkyntisiä sormiaan ja Malfoy tyytyi hymyilemään, katse koko ajan suunnattuna Harryyn. ”Uskokaa pois, mutta pikku tappelu kävisi meille todella hyvin.”
Hermione nappasi yhtäkkiä Harryn hihasta kiinni. ”Mennään, mennään jo, Harry.”
Mourir rämähti makeaan nauruun ja katsoi sitten silmät viiruina rohkelikkokolmikkoa: ”Eivätkö pikkuiset uskalla tapella? Tässäkö on rohkelikon upea unelmatiimi?”
”Pää kiinni, katti”, Ron pamautti Hermionea katselevalle Mourirille, joka käänsi sitten katseensa häneen.
”Hmm? Haluatko tapella?” Mourir kysyi sähähtäen, mutta Malfoy esti häntä hyökkäämästä Ronin päälle ojentamalla kätensä Mouririn eteen. Malfoy oli selvästi heidän kaikkien pomo, sillä Mourir ei inahtanutkaan minkäänlaista vastalausetta, vaikka näyttikin hieman pettyneeltä.
”Älä riko huolella hoidettuja kynsiäsi vain jotta saisit rökitettyä Weasleyn”, Malfoy totesi maireasti kynsistään erityisen tarkkaan huolehtivalle Mourirille, saaden Ronin korvat punaiseksi, ”Weasley ei ole sen kynsien kasvatukseen menneen vaivan arvoinen.”
”Pää kiinni!” Ron huusi ja asteli raivokkain askelin edemmäs, lähemmäs Malfoyta, kädet puristettuina nyrkeiksi. Pystyi miltein näkemään, että Mouririn olemattomat kissankorvat olisivat vetäytyneet pojan päänahkaa vasten, kun tämän käsi siirtyi puristamaan taskussaan olevaa sauvaa.
Blaise nytkähti vaistomaisesti eteenpäin, Crabbe ja Goyle astelivat edemmäs, ja sekä Hermione että Harry tarttuivat Ronia tämän kaavun hupusta pysäyttääkseen hänet.
”Ron! Ron, häivytään jo, hän ei ole sen arvoinen! Tule jo, Ron!” Hermione sanoi hivenen hädissään ja Harry ymmärsi syyn hyvin.
Heidän edessään seisovat luihuiset olivat ehkä heidän ikäisiään, mutta suurimmalla osasta heistä oli kuolonsyöjävanhemmat ja lisäksi luihuisilla oli ylivoima.
Malfoy seisoi paikoillaan, eikä ollut hievahtanutkaan Ronin uhkailuista huolimatta. Hänen kylmänharmaat silmänsä eivät olleet missään vaiheessa irrottaneet katsettaan Harrysta, jota alkoi jo vaivaamaan jatkuva tuijotus, joka tuntui lävistävän hänet kylmällä, hopeisella nuolella.
”Mennään”, Malfoy sanoi hymynkare huulillaan ja asteli Ronia pidättelevän Harryn ohitse, hipaisten samalla sormillaan Harryn oikeanpuolista korvaa.
Harry tunsi punastuvansa häpeästä muiden luihuisten ohittaessa hänet. Mourir pamautti kämmenellään häntä päähän ja nauroi kissamaisesti.
Harry, Ron ja Hermione seisoivat hetken hievahtamatta paikoillaan, kunnes Harry älysi, että hänellä oli näkymättömyysviitta mukanaan. Yhtä kirkas idea, kuin se valo, joka paistoi sisälle ulkoa, syttyi Harryn päässä, kun hänen sormensa viilettivät hopeisen viitan päällä.
”Tulen kohta”, Harry huikkasi ystävilleen, veti näkymättömyysviitan päälleen ja juoksi luihuisten perään Ronin vastalauseiden saattelemana.
”Sinunhan ei pitänyt kerätä niitä harmeja!”
Kun Harry sai viimein luihuiset kiinni, he hekottivat jonkun kertomalle vitsille, ja heistä kauiten käheästi hihittänyt Mourir suuntasi katseensa Malfoyhin: ”No, Draco? Meinaatko odotella kummisetääsi tässä?
Malfoy nyökkäsi ja pysähtyi Kalkaroksen luokkahuoneen eteen. ”Menkää te vain edeltä.”
Se oli kuin viivasuora käsky, koska heti sen sanottuaan muut luihuiset lähtivät kävelemään oleskeluhuonettaan kohti, jättäen Harryn yksin Kalkarosta odottavan Malfoyn kanssa. Siinä oli ehkä hänen ainoa tilaisuutensa…
Harry vetäisi viitan pois päältään ja seinään elegantisti nojaava Malfoy siirsi hitusen yllättyneen katseensa häneen. Hymy kaartelehti niille ohuille huulille: ”Hmm…näkymättömyysviitta. Sen avulla sinä siis kuljeksit käytävillä iltamyöhään, vakoilet…”
”Pää kiinni”, Harry sähähti ja päätti toimia mahdollisimman nopeasti, jottei Kalkaros ehtisi paikalle, ”minä tiedän että se on sinulla, joten anna se takaisin!”
Malfoy suoristautui ja katsoi Harrya pää hieman kallellaan, hymy entistä leveämpänä: ”Mikä niin, Potter? Minulla ei ole aavistustakaan siitä mistä puhut.”
”Älä valehtele!” Harry ärähti ja ojensi käden eteensä avaten samalla kämmenensä, ”ja anna minulle avaimeni takaisin.”
Malfoyn silmät kaventuivat jonkinlaisesta mielihyvästä ja hän asteli lähemmäs Harrya hymynkare jumittuneena huulillaan, ”sinä olet siis vakoillut? Et voi elää ilman kauniita kasvojani, tai nukahtaa ennen kuin olet nähnyt minut edes kerran – ”
Harry kiristi hampaitaan ja laski kätensä: ”Niin varmaan joo. Ihmettelinkin, miksen saanut unta toissayönä! Johtui varmaan siitä että olin nähnyt nuo, nuo – hiirimäiset kasvosi – ”
Malfoy nauroi silmät edelleen auki, vain jotta voisi katsoa Harrya koko sen ajan. ”Hiirimäiset... oliko vaikeuksia, Potter? Vaikeuksia keksiä minun kauniille kasvoilleni loukkaava sana, kun pidät niitä itsekin täydellisinä?”
Harry irvisti inhoten ja tunsi kasvojensa punottavan Malfoyn edelleen lähestyessä: ”Sinä olet yksi itsekeskeinen lohikäärmeen – anna minulle jo se avain! Myönsit jo, että se on sinulla – ”
”En”, Malfoy sanoi edelleen hymyillen, ”en taida antaa.”
Jokin kylmä kolahti Harryn vatsanpohjaan, kun hän tuijotti häntä päätä pidempää poikaa, joka seisoi aivan hänen edessään. Ihan niin kuin hän olisi muka olettanut Malfoyn antavan avaimen takaisin, mutta silti...
Malfoy henkäisi dramaattisesti sisään ja katsoi alas Harryyn, mikä sai Harryn tuntemaan itsensä ala-arvoiseksi luihuisen rinnalla.
”Tiedätkös miten mielenkiintoiseksi huomaan sen faktan, että miten suostuit nostamaan sen avaimesi jalkojeni juuresta, jotten vain ottaisi sitä?” Malfoy kysyi hiljaa ja nojautui lähemmäs Harrya kuiskaamaan hänen korvaansa, ”et uskokaan sitä miten minä palan halusta tietää mitä olet kirjoittanut siihen rakkaaseen vihkoseesi.”
Harryn niskavillat nousivat pystyyn Malfoyn puhaltaessa hänen korvaansa niin, että Harry pystyi tuntemaan pojan huulien hipaisun korvallaan.
Harry hätkähti ja viimeisen katseen Malfoyhin luotuaan, juoksi pois harmaiden silmien katse selässään.
And here it goes ^__^ Commari kommentit olisi ihania niin että voi iloisena jatkaa <3
