Kiitos jälleen kerran
Ja jatkoa tulee tässä:
Veriveljet, osa 7/?Harva olisi arvannut, että keskellä vanhaa ja varjoisaa metsää kohoaisi Kurochin suvun näyttävä kartano. Ties kuinka monta vuosisataa se oli seissyt paikoillaan jylhänä ja upeana.
”Chihiro odottaa meitä puutarhassa”, sudesta omaksi itsekseen muuntautunut Haku kertoi. Kun hän seisoi siinä Haurun vieressä tulin yllättäen ajatelleeksi, miten kovasti nuo kaksi muistuttivat toisiaan. Hakun hiukset vain olivat astetta vaaleammat ja hänen katseensa oli pehmeämpi kuin Haurulla, jotenkin utuinen ja kaukaisuuteen kaihoava. Haku ei yleensä puhunut paljoa ja hänellä oli tapana seurata tapahtumia ikään kuin taustalta, huomaamattomana. Hänen olemuksensa oli rauhallinen mutta voimakas, kuin yksinäinen susi. Sattuneista syistä se sopikin hänelle erinomaisesti.
Chihiro istui huvimajassa pidellen sirosti päivänvarjoaan. Hänellä oli yllään kaunis, röyhelöinen mekko. Hän vaikutti kukoistavan kilpaa puutarhan syvänpunaisten ruusujen kanssa. Vaikka hänen hiuksensa olivat kullanvaaleat, hänellä oli samanlaiset jalopiirteiset kasvot kuin veljillään. Niistä hänet tunnisti heti heidän sisarekseen. Hän tervehti meitä heleällä äänellään ja kehotti istuutumaan.
”Tein teetä ja pikkuleipiä”, hän sanoi säihkyen.
”Oletko ollut liian kauan päivänvalossa?” Hauru kysyi ”Emme me tee teellä tai leivoksilla yhtään mitään.”
”Ajattelin, että Ichiro-kullalle maistuisi”, Chihiro vastasi loukkaantuneella äänellä.
”Mistäs moinen vieraanvaraisuus?” Hauru otti kokeilun vuoksi yhden keksin. Pian hän jatkoi kakoen:
”Hirveää. Myöntäisit jo, ettei sinusta ole kokiksi.”
”Oletkos jo hiljaa!” Chihiro sähähti nipistäen Haurua poskesta ”Mokomakin älykääpiö. Tiedät, ettei meillä ole makuaistia ihmisten ruokien suhteen.”
Sitten tyttö kääntyi puoleeni loistaen iloisinta hymyään:
”Maista toki, Ichiro-kulta. Näin kovasti vaivaa näiden vuoksi.”
Hänen mielikseen otin yhden pikkuleivän. Jo ensipuremalta minun oli myönnettävä se totuus, ettei Chihiro todellakaan osannut kokata. En tietenkään sanonut sitä ääneen, sen verran arvostin henkiriepuani.
”Lopeta jo tuo kuvottava ’hyvä emäntä’ – esitys”, Hauru huokaisi tylsistyneenä ”Tuskin kutsuitte meitä vain leikkimään teekutsuja. Oletteko löytäneet mitään? Saitteko selville sen ”Iumas”-nimisen vampyyrin nimen?”
”Emme”, sisarukset vastasivat kuorossa. Hauru tuhahti ärsyyntyneesti ja minua hymyilytti. Minusta oli aina yhtä mukavaa katsella noiden kolmen kinastelua. Juuri siitä näki, miten läheisiä he olivat keskenään.
”Mutta”, Chihiro sanoi silmää iskien ”Muistimme erään, joka saattaa tietää.”
”Älkää vain sanoko, että hän on…”, Hauru henkäisi silmät suurina.
”Kyllä vain. Olemme varmoja, että isä tietää asiasta jotakin”, Haku puuttui vihdoinkin keskusteluun.
”Hemmetti”, Hauru iski nyrkin pöytään ”Onko meidän ihan pakko herättää se tuhatvuotinen kääpä?”
”Hauru, hän on sentään isäsi”, yritin tyynnytellä häntä vaikka tiesin, ettei hän erityisemmin pitänyt isästään.
”Olkoon vaan. Helvetti pääsee valloilleen, kun se mies nousee arkustaan. Äijä on oikea paholaisen ruumiillistuma”, Hauru huokaisi rasittuneella äänellä.
”Liioittelet”, Haku sanoi tönäisten veljeään hellästi ”Kuulostat todella lapselliselta, Hauru. Onko meillä muka vaihtoehtoja?”
Hauru puri huultaan eikä vastannut mitään. Hiljaisuus tulkittiin myöntymisen merkiksi, joten kohta me kaikki kuljimme jonossa kartanon kellarikerroksiin vieviä kiviportaita. Minä olisin kaivannut jonkinlaista valoa, mutta sisarukset viihtyivät paremmin pimeässä. Pelkäsin kompastuvani ja säpsähdin joka kerta kävellessäni päin hämähäkin verkkoa. Hyvin äkkiä opin, että kellari oli myös perheen lepakoiden koti. Sitä ei voinut olla huomaamatta, kun katosta riippui pää alaspäin satoja lepakoita. Kellarissa oli viileää ja kosteaa. Painauduin lähemmäs Haurua, etten astuisi harhaan jyrkissä askelmissa.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päädyimme jonkinlaiseen huoneeseen. Haku napsautti sormiaan ja samalla hetkellä kaikki huoneen kynttilät syttyivät palamaan. Niitä oli monta kymmentä ja niiden valo paljasti, että tila oli hyvin suuri ja mahtipontisesti koristeltu. Kuin kuninkaan makuuhuone, paitsi, että vuodetta ei ollut. Sen sijaan huoneen keskellä oli suuri kivipaasi, jonka päällä lepäsi musta ruumisarkku.
”Isä meni nukkumaan aika pian sen jälkeen, kun olitte vannoneet valanne”, Haku kertoi ”Hän ei ole noussut kertaakaan sen jälkeen. Onkohan hän yhä voimissaan?”
”Kenties ukko on kuivunut kasaan ja hajonnut tomuksi?” Hauru ehdotti.
”Älä vain sano, että toivot sitä”, Chihiro huokaisi.
Hetken ajan tuijotimme arkkua aivan hiljaa. Lopulta kysyin varovaisesti:
”Niin… Miten hänet herätetään?”
”Kyse ei ole siitä, miten…”, Hauru vastasi ”…Vaan siitä, kuka herättää.”
Ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Chihiron ja Hakun ilmeistä näin, etteivät hekään oikein tohtineet häiritä isäänsä. Pian kaikki kolme tuijottivat minua odottavalla katseella.
”Hetkinen”, vastasin hätäisesti ”Hän on teidän isänne. Miksi minun pitäisi…?”
Hetken päästä löysin itseni arkun vierestä. Mokomat pelkurit, mutisin mielessäni. En oikein tiennyt, miten herättää herra Kurochi kohteliaasti. Olin nähnyt hänet vain pari kertaa aiemmin, ja edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo hyvä tovi. Lopulta kokosin rohkeuteni ja koputin arkun kantta:
”Herra Kurochi?”
Ei vastausta.
Raotin varovaisesti arkun kantta. Silloin se paiskautui auki hurjalla rytinällä ja kalmankalpea käsi tarttui ranteeseeni. Se puristi niin lujaa, että luulin käteni menevän kuolioon.
”Hauru, sinä kiittämätön ketale! Tiesin, että yrittäisit listiä minut nukkuessani!”Herra Kurochi ärjyi äänellä, joka kaikui huoneessa ukkosen lailla.
”Isä, katso tarkemmin”, Chihiro pyysi. Herra Kurochi tajusi nyt erehtyneensä henkilöstä.
”Sinähän olet Haurun kumppani”, hän sanoi ”Se ihminen.”
Hän katsoi minua hetken arvioivasti, mutta sanoi sitten:
”Suo anteeksi käytökseni. Luulin, että Hauru yrittäisi tehdä minulle jotakin, mokomakin kakara”
”Ja minä luulin, että olit hajonnut tuhkaksi”, Hauru totesi ivallinen virne kasvoillaan.
”Älä vain sano, että toivoit sitä”, herra Kurochi murahti ”En vieläkään ymmärrä, keneltä olet perinyt tuon röyhkeyden.”
”Tosiaan, kumma juttu”, Hauru virnisti.
”Minusta tuntuu, että kyseinen henkilö seisoo aivan edessämme”, Chihiro kuiskasi Hakulle. Sekä Hauru että herra Kurochi kuulivat tämän ja mulkaisivat Chihiroa hyvin pahasti.
”Tyttäreni, vihjaatko, että tuo kelvoton törkimys on saanut huonot piirteensä minulta?” herra Kurochi jylisi ja täytti huoneen jääkylmällä ilmalla.
”Siskoni, vihjaatko, että minä muistutan tuota ikivanhaa ukonrähjää?” Hauru kysyi luoden ympärilleen oman demonimaisen auransa.
”Ukonrähjä?!” herra Kurochin julma katse keskittyi nyt Hauruun. Herra Kurochi nousi ylös arkustaan, eikä edessämme todellakaan ollut mikään vanha ukonrähjä. Siinä seisoi vaikutusvaltaisen Kurochin suvun päämies koko komeudessaan. Vampyyrit eivät juuri vanhene, joten huomattavan korkeasta iästään huolimatta herra Kurochilla oli lähes rypyttömät, marmorinvaaleat kasvot, joiden jalot piirteet olivat periytyneet kaikille hänen kolmelle lapselleen. Hänen hiuksensa ulottuivat reilusti yli puolen selän ja ne oli sidottu siistille palmikolle. Nuo lumenvalkeat hiukset olivat joskus olleet kultaiset, samanlaiset kuin Chihirolla nyt. Veljesten hiuksista päätellen lasten äiti oli tummatukkainen, mutten ollut koskaan tavannut häntä. Hauru oli kertonut äidistään hyvin vähän ja oikeastaan vain sen, että tämä oli kuollut. Mihin tai miksi, sitä en tiennyt.
En saanut katsettani irti herra Kurochista, jolla oli yllään sadan vuoden takaiset aatelisvaatteet ja jonka silmät leiskuivat tulen lailla.
”Isä, tahtoisimme kysyä erästä asiaa…”, Chihiro aloitti, mutta hänen isänsä keskeytti hänet jyrkästi:
”Olen ollut ikuisuuden ilman verta. Jos kuvittelette, etten ole tuskissani janon vuoksi, erehdytte vakavasti.” Miehen katse huusi niin pohjatonta janoa, etten ollut koskaan nähnyt moista. Hän oli hyvin vihainen ja näytti siltä, että voisi hyökätä kenen tahansa kimppuun minä hetkenä hyvänsä.
”Saatte minut nousemaan vuosien horroksestani, ettekä tuo hyvitykseksi edes pientä ihmistä, ette edes eläintä janoni tyydytykseksi”, hän loi murhaavia katseita jälkeläisiinsä. Sitten hän mittaili minua katseellaan kuin peto lammasta.
”Hän on yhä minun omaisuuttani”, Hauru ilmestyi vierelleni ja kietoi kätensä ympärilleni.
”Isä, käytä minua ensihätään”, Haku ehdotti vakavasti paljastaen kaulansa.
”Pyh”, herra Kurochi murahti halveksuvasti ”Toisen vampyyrin verta. Poikani verta. Omaa vertani…”
Hänen janonsa oli kuitenkin niin äärimmäinen, että hän otti poikansa tarjouksen vastaan:
”Olkoon tämän kerran.”
Hän tarttui Hakuun kuin syleillen ja upotti hampaansa tämän kurkkuun. Haku ikään kuin vinkaisi kivusta, mutta hänen katseensa ei värähtänyt. Olin melkein unohtanut, että hekin tunsivat kipua, vaikkeivät olleet sille läheskään yhtä herkkiä kuin ihmiset. He kestivät paljon enemmän.
Herra Kurochi joi pitkään ja ahnaasti. Kun hän lopulta irrotti otteensa, Haku näytti hiukan huonovointiselta. Hän hoiperteli huoneen reunalle ja kävi istumaan seinään nojaten. Mietin, voiko vampyyri kärsiä verenhukasta. Niin tuskaiselta kuin Haku näyttikin, hän ei valittanut sanallakaan. Hän oli itse tahtonut auttaa isäänsä.
Saatuaan verta herra Kurochi ei vaikuttanut enää niin vihaiselta. Hän oli päinvastoin melko hyvällä tuulella. Mies oli varmasti oikea Paholainen suuttuessaan, mutta muuten Haurun kuvailut olivat liioittelua. Minusta herra Kurochissa oli jotakin hyvin Haurumaista, mutta sitä en sanonut Haurulle. Ehkä myöhemmin, kun olisimme kaksin.
”Isä, tiedätkö mitään vampyyristä nimeltä Iumas?” Chihiro kysyi nyt, kun isä oli leppynyt.
”Iumas…” herra Kurochi maisteli nimeä mietteliäänä ”Onko sellainen henkilö olemassa? Jos on, niin hänen on täytynyt syntyä uneni aikana. Minä tiedän nimittäin jokaisen suvun jokaisen jäsenen.”
”Ei, hän eli jo valan vannomisen aikaan. Hän on…”, Chihiro aloitti, mutta Hauru keskeytti jatkamalla tämän lausetta:
”Hän oli metsästäjien puolella, kun Ichiro kaapattiin.”
”Mitä?!” herra Kurochi katsoi Haurua yllättyneenä. Haurun ilme oli vakava, joten herra Kurochi ymmärsi tämän puhuvan totta.
”Mitä kaikkea silloin tapahtui?” hän kysyi ”Menin siitä huolimatta nukkumaan sinä päivänä, sillä arvelin Haurun hoitavan asian itse. Ilmeisesti kyseessä ei ollutkaan mikään pikkutapaus.”
Hauru katsoi minuun ja kerroin herra Kurochille kaiken, mitä oli tapahtunut. Miten minut kaapattiin… kuinka muistini pyyhittiin… miten minusta tehtiin metsästäjä… kuinka lopulta tapasin Haurun uudelleen ja sain muistoni takaisin. Kerroin myös, mitä tiesimme tällä hetkellä rehtorista, isoisästä ja mystisestä Iumaksesta. Herra Kurochi kuunteli koko tarinan keskeyttämättä kertaakaan. Lopetettuani hän sanoi:
”Siitä paisuikin noin suuri tapahtumaketju. Olisihan se pitänyt arvata, ettei Hauru pystynyt pelastamaan sinua metsästäjiltä. Minun olisi pitänyt mennä sinne itse.”
”Voisitko keskittyä olennaiseen ja jättää nälvimiseni paremmalle ajalle?” Hauru sanoi isälleen.
”Iumas…”, herra Kurochi mietti taas ääneen. Sitten hän kysyi ovela mutta huolestunut katse silmissään:
”Mitä Samuille kuuluu nykyään?”
Katsoin Haurua kysyvästi.
”Samui on isän kaksoisveli, eli meidän setämme”, Hauru selitti minulle.
”Samui-sedästä ei ole kuulunut mitään yli viiteenkymmeneen vuoteen”, Haku vastasi huoneen perältä.
”Miksi kysyt hänestä, isä?” Chihiro hämmästeli ”Ei Samui-setä ole koskaan pitänyt meihin yhteyttä. Tehän ette tule edes toimeen keskenänne.”
”Juuri siksi”, herra Kurochi vastasi salaperäisesti ja etsi jotakin, mihin kirjoittaa. Kun paperia ei löytynyt, hän kirjoitti pitkällä, terävällä kynnellään kovaan kivilattiaan. Siitä lähti korvia kiduttava, raapiva ääni.
”Mitä sinä nyt teet?!” Hauru ärähti korviaan pidellen.
”Katsokaas tätä”, herra Kurochi näytti, mitä oli kirjoittanut. Lattiassa luki ”IUMAS.”
”Mitä apua tuosta on?” Hauru murahti turhautuneesti, mutta minä nielaisin hermostuneesti.
”Hauru, lue se väärinpäin. Peilikirjoituksena”, neuvoin häntä. Hän teki työtä käskettynä, ja viimeistään silloin muillekin huoneessa olijoille valkeni, mitä herra Kurochi ajoi takaa.
”Tiesin, että Samui kantaa suurta kaunaa minua kohtaan”, herra Kurochi sanoi ilme värähtämättä ”Mutten koskaan uskonut hänen vajoavan näin alas.”