Kirjoittaja Aihe: Katkeruuden linnut, K-11  (Luettu 1731 kertaa)

Audri

  • ***
  • Viestejä: 22
Katkeruuden linnut, K-11
« : 27.02.2011 18:29:25 »
// Alaotsikko: Draco / Astoria, K11, draama, romance, angst ym.

Nimi: Katkeruuden linnut
Kirjoittaja: Audri
Ikäraja: K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajasääntöjä
Genre: Draama, romance, fluffy, angst
Päähenkilöt: Draco, Astoria
Vastuuvapaus: Hahmot ovat J.K. Rowlingin (muutamaa OC:ta lukuun ottamatta), enkä minä saa tämän kirjoittamisesta muuta kuin hyvän mielen.
Warnings: seksuaalisuutta ja kiroilua
Summary: Dracon ja Astorian monivaiheinen rakkaustarina sekä Dumbledoren salaperäisiä, mutta viisaita neuvoja haudan takaa.

* * *

Prologi
Katkeruuden linnut

Vuosi 1998.

Draco Malfoy veti hartioitaan vaistomaisesti ylöspäin, sillä yö oli kolea. Hiekka rahisi surumielisesti vaalean pojan jalkojen alla, kun tämä nopeutti kävelytahtiaan. Hyönteiset sirittivät ja surisivat, jossain kaukana huhuili pöllö. Vaimea tuuli heitti viileitä henkäyksiään poikaa vasten, ja Draco painoi päätään alas, suu kiukkuisessa supussa.
Huokaisten Draco kääntyi kohti koristeellista porttia ja avasi sen tarpeettoman aggressiivisesti. Portin takaa avautuvalla pihatiellä tepsutteli ylväs valkoinen riikinkukko. Se ei piitannut tulijasta, vaan jatkoi kulkuaan tämän edellä korostetun tyynesti. Ihan kuin sekin tietäisi, että paha oli poissa. Vihdoinkin.
"Väisty!" Draco ärähti linnulle, mutta se ei tehnyt elettäkään väistääkseen, vaikka poika kävelisi pian sen yli.
Draco nosti sauvakättään automaattisesti, mutta yksikään kirous ei tullut hänen mieleensä. Pojan pää oli tyhjä, hän oli totaalisen turta. Hän tyytyi potkaisemaan lintua kiukkuisesti, ja kiekuen kipuaan se lennähti sivuun.
"Draco, Draco -kulta! Odota!"
Draco ei viitsinyt edes kääntyä katsomaan, saati vastaamaan - hän ei jaksanut äidin hössötystä nyt. Narcissa kuitenkin juoksi poikansa kiinni ja väkisin hänen kylmä, pieni kätensä tarttui tiukan suojelevasti Dracon käteen. Sekaisin tuntein Draco antoi äidin pitää kiinni.
"Ollaan vihdoin kotona... Vihdoin kotona..." Narcissa nauroi. Ja itki. Onni ja helpotus paistoivat hänen riutuneilta kasvoiltaan.
"Lucius, tule! Pian! Me olemme kotona, yhdessä... Vihdoin..."
Lucius harppoi perheensä kiinni, muttei sanonut sanaakaan. Hän näytti kymmenen vuotta vanhemmalta kuin oli; silmien alla oli valtavat pussit, iho oli harmahtava ja olemus kumara. Lucius oli varmasti yhtä väsynyt kuin poikansa, ellei väsyneempi.

Malfoyden saapuessa kartanonsa aulaan Draco irrotti kätensä äitinsä kädestä. Narcissa ynähti hiljaa ja liikahti tahtomattaan poikaansa kohti.
"Draco, kultaseni, otatko teetä? Täällä on niin kylmä..." Narcissa mutisi äidillisesti ja katsoi poikaansa huolestuneesti kulmiensa alta.
"En."
Narcissa ei kuunnellut, vaan tiuskaisi sen sijaan inhottavassa koltussaan vikisevälle kotitontulle toiveen kolmesta kupillisesta minttuteetä.
”Kiitos vain äiti, mutta en ota. Oikeasti. Haluan vain nukkumaan”, Draco mutisi hieman kiukkuisesti.
Lucius katsoi poikaansa tutkivasti, mutta pysyi ihme kyllä hiljaa.
Välittämättä vanhemmistaan Draco lähti marssimaan aggressiivisin askelin mahtavia tammiportaita pitkin huoneeseensa, askelten äänien kaikuessa suuressa kartanossa.

Pölyä oli kaikkialla huoneessa. Kuu kajasti ikkunan takaa, ja hopeanvihreät tapetit heijastivat vihertävää, aavemaista valoa. Huonekalujen veistetyt käärme-yksityiskohdat loivat seinille uhkaavia varjoja. Petomainen varjojen tanssi ei kuitenkaan pelottanut Dracoa, hän hallitsi tätä. Tämä oli hänen oma viheliäinen valtakuntansa.
Draco ei välittänyt olla kenenkään seurassa nyt. Hän oli sekaisin, ja epämiellyttävät tunteet mylläsivät valtoimenaan hänen sisällään. Hän tunsi kiitollisuutta Potteria kohtaan – joskin samalla yhä vihaten tätä, vihaa vanhempiaan kohtaan, inhoa itseään kohtaan, pelkoa tulevaisuudesta, sekä katumusta ja turhautumista menneisyydestä. Tulevaisuus pelotti enemmän kuin mikään – hän näki mielessään kuvia Azkabanin likaisista, virtsanhajuisista selleistä, ja pelkäsi päätyvänsä sinne. Mutta vaikka hän välttäisi Azkabanin, elämä muuttuisi silti. Malfoyt olivat pettureita molemmin puolin sotaa, ja se vaikuttaisi ehdottomasti elintasoon. Draco oli tottunut rahaan, korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan ja kunniotukseen. Nyt hän oli vaarassa menettää nämä kaikki arvot, joita hänet oli kasvatettu tavoittelemaan.
Draco olikin hyvin rauhaton. Hän tiesi, että olisi viisainta vain käydä nukkumaan ja ajatella asioita vasta uuden päivän tullen. Hän ei kuitenkaan malttanut heittäytyä ylväälle pylvässängylleen, vaan sen sijaan hän vatvoi tunteitaan. Uudelleen.
Tulevaisuus oli avoimena niin pelottava, että äkkiä Draco tunsi suunnatonta, leiskuvaa vihaa vanhempiaan kohtaan. Miksi he sotkivat asiat näin? Miksi heidän täytyi kannattaa Pimeän Lordia, eivätkö he olisi voineet kannattaa puhdasverisyyden aatetta muuten? Miksi he olivat päästäneet Pimeän Lordin kotikartanoonsa? Koti oli hänen jäljiltään erilainen, kylmä. Vähemmän kodinoloinen. Ja kuinka Draco nyt saavuttaisi kaiken, kun Malfoyden nimi oli tahraantunut päättävien silmissä?
Raivokkaana Draco polkaisi jalkaansa, ja muutama kyynel kihosi hänen silmäkulmaansa.
Kuului vaimea, mutta selkeä poks.
Draco hätkähti, hänen harmaat silmänsä laajenivat kauhusta. Mitä nyt?
Pelko vaihtui kuitenkin hyvin pian ärtyneeseen hämmästykseen, kun hän huomasi kirjeen. Kirjeen, joka oli noin vain ilmestynyt ilmaan hänen viereensä. Tyhjästä.
Draco sieppasi kirjeen kovakouraisesti ilmasta ja survoi sen auki.

”Mitä parhainta päivää, Draco.
Onnittelen sinua mitä vilpittömimmin siitä, että otit neuvoni vastaan ja ymmärsit tehdä oikein. Oli viisasta ja rohkeaa vetäytyä kuolonsyöjien joukosta. Sinä et ole paha, ja oletkin juuri saanut uuden tilaisuuden elää elämäsi toisella tavalla. Rauhanomaisesti. Rakastaen.


”Mitä helvettiä?” Draco älähti ääneen. Oliko tämä jokin sairas pila, sillä mitä muutakaan?
Kiukkuisena hän viskasi kirjeen menemään. Kirje ei kuitenkaan koskettanut maata – se ei pudonnut, vaan vaihtoi suuntaansa kuin bumerangi ja lähti liihottamaan poikaa kohti. Kirje tuli ilman halki vauhdilla ja teki pojan käteen paperiviillon ennen pysähtymistään.
Draco ulvahti ja vilkaisi kirjeeseen. Se leijui ilmassa hänen edessään.
Kirje alkoi tökkiä Dracoa, ja uuden paperiviillon pelossa hän katsoi parhaaksi poimia sen käteensä.
Draco katsoi kirjettä nyt uudella kunnioituksella ja jatkoi varovaisesti lukemista.

Toivon, ettet pidä juuri kirjoittamaani hölynpölynä, sillä sitä se ei ole. Kehottaisin myös lukemaan kirjeeni loppuun, jos ei hyvällä niin sitten pahalla.

Keneltä tämä oikein oli?
Poika kuljetti katseensa aivan alas, kirjeen allekirjoitukseen.
Hän haukkoi henkeään, mutta alkoi sitten nauraa. Mitä helvettiä, oikeasti? Kirje Dumbledorelta? Ukkohan oli jo kuollut, hän jos kuka tiesi sen. Tämä oli siis pila.

Pahoittelut, jos haavoitin, mutta tämä on tärkeää. Tulet pian – tai viimeistään ennen pitkää – kuulemaan todellisen version kuolemastani. Luulisin nimittäin, että Harry Potter tulee vielä kertomaan sen koko velhomaailmalle. Paljastan kuitenkin jo etukäteen, että sinä iltana, kun sinun oli määrä tappaa minut, minä tein jo kuolemaa. Sovimme professori Kalkaroksen kanssa, että hän suorittaa lopullisen kuolettavan iskun, jotta säästyn enemmältä kärsimykseltä (anteeksi itsekkyyteni) – ja jotta sinun sielusi säästyisi. Kiitä Kalkarosta puolestani, jos vain viitsit tehdä sen. Hän on uhrannut paljon niin monien vuoksi.
Halusin kertoa sinulle kuolemani todellisen laidan siksi, että ymmärtäisit, miten nämä kirjeet (kyllä, näitä tulee vielä lisää) ovat mahdollisia. Suunnittelin kaiken Harry Potterin varalle ennen kuolemaani, mutta myös sinun, Draco, varallesi. Haluan auttaa sinua pelastamaan tulevaisuutesi.
Tiedän, että olet erinomainen velho, mutta tiedän myös, miten vaikea tilanteesi tulee olemaan puolenvaihdon ja Voldemortin kukistumisen jälkeen.


Draco värähti hieman – juurihan hän oli murehtinut tulevaisuuttaan…

Jos ihmettelet, miten tiesin lopputuloksen, niin voin paljastaa – en tietenkään tiennyt. Kirjoitin kirjeet jokaista mielestäni mahdollista lopputulosta silmällä pitäen. Loitsuni lähetti sinulle oikean kirjeen, kun sen hetki oli tullut. Loitsuni on muuten sangen nerokas: sen lisäksi, että kirjeeni on pakko lukea (suonet tämän anteeksi, ei kai se niin suuri vaiva ole?), ne myös ilmaantuvat luoksesi kun niiden aika on tullut. Jos niiden aika ei koskaan tule (olen varma, että kirjoitin melkoisen pinon turhia kirjeitä) – no, sitten ne kuolevat sinun kuollessasi. Siihen saakka loitsuni kuitenkin kestävät, ja mikä nerokkainta – kirjeitäni ei voi hävittää.

Draco tuhahti närkästyneenä. Niin dumbledoremaista. Ehkä tämä tosiaan olikin siltä vanhalta hullulta... Olihan hän loppupelissä ollut mahtava ja äärimmäisen nerokas velho... Kirjeiden loitsiminen ei olisi ollut hänenlaiselleen mikään mahdottomuus...

Ne säilyvät kanssasi (muistuttaen ajoittain itsestään) niin pitkään, kunnes olet sisäistänyt kirjeen sisältämän opetuksen, ja säilytät sitä sydämessäsi paperin sijaan. Näin viisaat neuvoni seuraavat sinua koko elämäsi ajan. Nerokasta, eikö olekin? (Toivottavasti et koe tätä varsin pakottavaa opetustapaani ahdistavana, yritä suhtautua siihen rikkautena.)

"Phah."

Nyt olenkin kaiketi perehdyttänyt sinua tarpeeksi aiheeseen. On ensimmäisen viisauteni aika. Draco, et voi estää katkeruuden lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä pesimästä sinne.
Ystävällisin terveisin,
Albus Dumbledore ”


Mutta että tällainen kirje...
Draco ravisteli päätään ja murahti ääneen. Vaaleahiuksinen poika ei millään jaksanut vaivata itseään tällaisella hömpötyksellä nyt. Paljon tärkeämpiäkin asioita oli ajateltavana, hänen koko tulevaisuutensa, uransa... Ja mitä ukko edes tarkoitti? Kirjoittaisi sitten edes selkeästi, eihän kukaan osaisi arvata mitä hän tällä kertaa ajoi takaa... Eikö Dumbledore ollut tajunnut, että muut eivät ajattele yhtä omituisesti ja monimutkaisesti?
No, väliäkö sillä... Liika ajatteleminen keskeytyi sietämättömään ruumiilliseen väsymykseen. Draco painoi käden voimakkaasti otsalleen ja irvisti. Päätä oli alkanut särkeä ihan tuhottomasti. Hänen olisi pakko yrittää nukkua ennen kuin se räjähtäisi ylikuormituksesta...  Kiukkuisena ja kuolemanväsyneenä hän ummisti silmänsä jo matkalla kohti houkuttelevaa sänkyä, eikä enää välittänyt kylmästäkään. Draco antoi kirjeen luiskahtaa sormien lomasta, kun hän upotti itsensä sänkynsä syviin uumeniin. Hän nukahti hyvin pian, eikä huomannut lainkaan, kuinka kirje sujahti ilman halki työpöydälle kaiken sotkun sekaan, epäsiistin koulukirjapinon alle.
« Viimeksi muokattu: 26.04.2015 02:45:34 kirjoittanut zougati »
Yhdeksän kohtaloa, jotka sattuma yhdistää rajusti. Ja kun kaikki eivät selviä törmäyksesestä, kenen on syy?

nilikki

  • ***
  • Viestejä: 44
Vs: Katkeruuden linnut
« Vastaus #1 : 02.03.2011 19:25:07 »
Hahaa, ensimmäinen kommentti koko ficciin! (ensimmäinen "eka kommentointi kommentinnälkäiselle ficcaajalle ficciin" myös minun finin historiassa :D)

Noniin, eli asiaan. Ensimmäisenä kiinnostuin tästä parituksen vuoksi, kuten useimmissa ficeissä minun kohdallani käy.  Draco/Astoria, siitä minä pidän. Astoriasta kenelläkään ei ole tarkkaa mielipidettä, paitsi että hänestä tuli tulevaisuudessa Dracon vaimo ja tämän lapsen, Scorpiuksen äiti. Astoriasta voi tehdä millaisen haluaa, eikä hänelle ole sen kummemmin asetettu rajoja.  Ja Draco on yksi HP:n lehmpihahmoistani huolimattakin, että petti mestarin ja siirtyi "hyviksien" (hyhhyh) puolelle.

Pidän kirjoitustyylistä ja siitä, että teksti on pienistä kiemuroista huolimatta helppolukuista. Tarina oli eteenpäinsoljuvaa. Erityisen mielenkiintoista onkin ollut miettiä, miltä Malfoystä mahtoi tuntua kun sota oli ohi. Ystäviä kuolleina, pettureita kaikkien silmissä ja tulevaisuus epävarma. Valona ainoastaan vain tieto siitä, että kaikki oli ohitse ja oma perhe ainakin toistaiseksi elossa. Dracon vihansekaiset, epävarmat tuntemukset tulevat selkeästi esille. Nuori poika ei tiedä tulevaisuudestaan sen enempää kuin vahempansakaan, mikä pelottaa. Eikä Draco heittäydy OOC:ksi.

Jonkin verran enemmän kiinnittäisin itse huomioita monipilkutukseen. Tekstissä on ehkä hieman liikaakin "...." kohtia, tosin eivät ne häiritse vaan ehkä enemmänkin tukevat henkilöiden reaktioita ja ajatuksia. Sinulla on hyvin samankaltainen kirjoitustapa kuin itselläni, joten ymmärrän hyvin.

Pidin myös etenkin noista Dumbledoren kirjeistä. Niin Dumbledoremaista kuin olla ja voi, kuka muu voisi keksiä jotakin mitään vastaavaa? En tiedä mistä nämä keksit, mutta aivan nappisuoritus :D Ja hyvin, hyvin Dumbledoremaisen kirjoitustyylinkin sait noihin kirjeisiin. Kaikenkaikkiaan hyvin mielenkiintoinen aloitus, vaikka ensimmäisen osan tapahtumapaikkoina toimikin ainoastaan yksi miljöö, Malfoyden kylmäksi ja suorastaan luotaantyötäväksi muuttunut kotikartano, ja tapahtuma-aikana vain muutaman tunnin aika.

Innolla jatkoa odotellessa.
Ei se susta huonompaa tee.