Kirjoittaja: Whitestar
Ikäraja: K-11
Fandom: Fullmetal Alchemist
Paritus/Hahmot: Ed ja Al, paritukseton
Vastuuvapaus - En ole keksinyt hahmoja enkä saa tästä palkkaa
A/N: tälläistä aloittelin joskus koulussa kun oli vähän haikee olo. Jaksamisia Alille= )
Älä jätä minua
Ed tiesi, että aika kävi vähiin, Alilla ei ollut kovin paljon aikaa enää tässä maailmassa.
Alin keho oli huonossa kunnossa. Al oli maannut sairaalassa jo monta viikkoa.
Alin sydän ei tuntunut kestävän enää. Ed pelkäsi menettämistä, hän itki öisin tuskaansa.
Aina kun Ed katsoi Alia, häntä ahdisti. Ed oli vannonut hankkivansa Alin kehon takaisin, mutta saadessaan sen takaisin, se ei kestänyt enää.
Ed tunsi syyllisyyttä, niin valtavaa tuskaa. Alin ahdinko oli hänen syynsä, yksin hänen, vaikka Al väittikin että se oli heidän yhteinen päätöksensä, yhteinen virheensä ja molempien syy, jos syyllistä haettiin.
Ed tiesi että Alin pitäisi olla vihainen Edille, se oli yksin Edin syytä. Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, ei vaikka Al parantuisikin, hänen tekonsa seurasi häntä ikuisesti.
Al ei halunnut olla tässä kunnossa. Hän halusi parantua.
Mutta Al tiesi, että oli jo myöhäistä. Alin keho ei kestänyt enää. Hänellä ei ollut paljon aikaa.
Al ei halunnut kuolla vielä, hänellä oli vielä paljon tekemistä.
Al halusi elää vielä jonkin aikaa Edin kanssa, edes pari vuotta. Al ei itsekkään tiennyt kauanko elinaikaa hänellä vielä oli. Hänen kuntonsa paheni päivä päivältä.
Kun Al oli saanut kehonsa takaisin, hän oli voinut hyvin pari ensimmäistä päivää, minkä jälkeen hänen kuntonsa huononi nopeasti.
Hän oli oksentanut kaiken ulos, hänen aistinsa häiriintyivät, erilaiset hajut, äänet ja värit sekoittivat hänen päänsä. Hän joutui sairaalaan eikä sen jälkeen ollut sieltä päässyt.
Ed käveli hiljaisena sairaalan käytävällä. Hän oli tullut katsomaan pikkuveljeään, mutta ei meinannut uskaltaa astua sisään. Veljensä huonon olon näkeminen ahdisti häntä.
Ed huokaisi ja astui Alin huoneeseen. Al makasi sängyllä heikkona. Hän nosti päätään kuullessaan oven äänen ja ilahtui nähdessään veljensä. ”Ed.” Al sanoi heikolla äänellä. Ed istui veljensä sängyn viereen.
Ed näki heti, että Alin tila oli heikentynyt. Ed otti Alia kädestä sanakaan sanomatta. Al puristi heikosti Edin kättä. Edillä kohosi kyyneleet silmiin ja Al huomasi sen ja puristi Edin kättä lohduttaakseen isoveljeään.
Ed tunsi kyynelten valuvan poskilleen. ”Älä itke Ed” Al kuiskasi hiljaisella äänellä. Ed kumartui halaamaan pikkuveljeään. ”Ethän jätä minua yksin?” Ed kuiskasi. Al ei pystynyt kietomaan käsiään Edin ympärille, mutta hän laittoi kätensä veljen vyötärölle. ”En.” Al kuiskasi ja hänenkin poskilleen valui kyyneliä.
Tämän pahemmaksi Alin kunto ei huonontunut, vaan pysyi ennallaan pitkän aikaa. Ed kävi säännöllisesti katsomassa Alia, ja Al huomasi kuinka Edin oma kunto heikkeni.
Hänen silmiensä alla olevat pussit suurenivat, hän laihtui. Hänen silmiensä ja hiustensa kiilto katosi ja hän näytti masentuneelta.
Alia alkoi masentaa Edin tila ja hänen oma tilansa paheni. ”Älä itke Ed, älä huoli, kaikki järjestyy.” Al hoki aina Edille ja yritti saada veljensä huolehtimaan itsestään.
Al huomasi jopa Edin käsissä syviä haavoja teräaseista.
Al päätti lopulta, että hän hoitaisi itsensä kuntoon, Edin vuoksi. Hän pelkällä tahdonvoimalla sai ruuan ja juoman pysymään sisällään, hän alkoi toipua pikkuhiljaa, hitaasti mutta varmasti.
Al näki kovan vaivan ja kärsi siitä henkisesti, mutta hän tiesi että se vaiva vielä palkittaisiin. Al jopa huomasi että Edkin alkoi olla paremmassa kunnossa. Hän ei enää laihtunut ja hän näytti kuin nukkuisi jälleen.
Kolme vuotta myöhemmin Al pääsi sairaalasta, hän oli yhä heikossa kunnossa, muttei enää hengenvaarassa. Al oli niin iloinen päästessään pitkästä aikaa raittiiseen ulkoilmaan.
Ed hymyili nähdessään veljensä onnellisen hymyn. Hän ei ollut vuosiin toivonut muuta kuin tämän päivän koittamista.
Al haisteli raitista ilmaa ja sulki silmänsä kuunnellen luonnon ääniä.
He lähtivät hitaasti kotiinpäin ja he tiesivät molemmat, ettei mikään erottaisi heitä, enää ikinä.
