Kiitoksia kaikille! Ja:
Laitat noin ihania kohtia tähän ihan kiusallasi, etkö niin!? Myönnä pois...
Olet aivan oikeassa, laitan noita tahallani (ja naureskelen aina itsekseni, kun ajattelen olevani fiksukin *virn*). Luulin, että kukaan ei huomaisi...
Muuten minä ajattelin jo jokin aika sitten, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa Vietnamkin mukaan porukkaan ja sitten eilen tajusin, että Hetaliaan on tullut uusi hahmo, Monaco, ja hän on nainen. Voi, että kirosin itseäni. Mutta ajatelkaa, että heitä ei ollut olemassakaan tämän tarinan aikana... He olivat lomalla tai jossain.
Viides osa ja lupaamani fluffi-pala (en minä nyt kyllä tiedä, onko se kovin hyvää fluffia, mutta kirjoitinpa kuitenkin). Älkää sitten tappako parituksen vuoksi, minä olen jo pitkään halunnut kirjoittaa heidät yhteen. Ai niin ja minusta oli hillittömän söpö ajatus, että Itävalta ja Unkari kutsuisivat toisiaan ihmisnimillään, joten kirjoitin sen niin. Ja selviydeksi, että alun kursivi-osio on sitten muistelua (noin pari viikkoa ennen varsinaisten tapahtumien alkua).
5. Osa: Painajaista, harhakuvitelmaa ja todellisuutta”Roderich!” Unkari huudahti iloissaan astuessaan huoneeseen, jossa hänen kutsumansa mies istui flyygelinsä ääressä pää raskaasti käsivarsiin nojaten, ”kuule, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu…” Itävalta avasi silmänsä ja katsoi naista väsyneenä.
”Elizabeta”, hän sanoi hyvin hiljaisella äänellä, ”olen pahoillani, mutta en pysty keskittymään nyt. En saa tätä työtä koskaan valmiiksi”. Hänen sanojensa myötä Unkari huomasi sikin sokin pitkin lattiaa viskellyt nuottipaperit. Hän poimi yhden niistä käteensä, se oli piirretty puoliksi täyteen nuotteja Itävallan siistillä käsialalla. Ajatuksissaan nainen alkoi hyräillä paperin merkintöihin kätkeytyviä sointuja.
”Ole kiltti ja lopeta”, Itävalta pyysi ja painoi kädet korvilleen jottei kuulisi hänen ääntään.
”Mutta minusta tämä on hyvä”, Unkari vastusti mutta lopetti kuitenkin hyräilemisen, ”se voisi toimia myös viululle”. Hän rakasti viulumusiikkia ja itävalta tiesi sen hyvin.
”Mutta se ei ole hyvä! Se ei vain onnistu!” huomaamattaan miehen ääni kohosi huudoksi. Unkari vavahti ensin mutta sitten naisen kasvoille kohosi kylmä ilme ja hänen huulensa tiukkenivat ohueksi viivaksi.
”Ei sitten”, hän sanoi tylysti ja poistui huoneesta jättäen Itävallan yksin epäonnisten nuottiensa kanssa.
Päivä kului ja vaipui iltaa kohti. Unkari raapusti keittiössä pienelle lapulle ostoslistaa seuraavaa päivää varten, kun Itävalta ilmestyi hiljaa hänen taakseen. Mies näyttäytyi harvoin keittiön puolella ja hän seisoi hiukan vaivautuneen ja nolon näköisenä hiljaa paikallaan. Unkari kyllä huomasi hänet, mutta ei kääntynyt tai sanonut mitään.
”Eliza”, Itävalta sanoi hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen käyttäen sovittelevasti naisen lempinimeä, ”minä… Anteeksi, että huusin sinulle. Olen vain… hiukan väsynyt”. Itävallan ääni oli epäröivä ja vaimea, aivan kuin hän ei tietäisi, miten Unkari suhtautuisi asiaan.
”Ymmärrän”, nainen vastasi, mutta hänen äänensä kylmyys viestitti muuta.
”Mennään ulos syömään”, Itävalta pyysi yrittäen lepyttää Unkarin, ”siihen paikkaan, josta sinä pidät. Minä tarjoan kaiken”. Unkari tuumi hetken Itävallan jo ajatellessa mielessään, että hän sietäisi vaikka mustalaisorkesteria jos nainen vain leppyisi ja hymyilisi jälleen. Lopulta, miehen mielestä piinavan pitkän ajan jälkeen, Unkari nyökkäsi myöntävästi.
”Tavataan ravintolan edessä tunnin kuluttua. Minun täytyy käydä vielä asioilla kaupungissa”, nainen vastasi ja nousi pöydän äärestä ostoslista käsissään. Itävalta lähes huokaisi helpotuksesta.
”Hyvä, tapaamme silloin”, hän sanoi uloslähtevä naisen perään.
Kaksi tuntia myöhemmin Unkari oli erittäin vihainen. Lupauksestaan ja sovinnoneleestään huolimatta Itävaltaa ei näkynyt eikä kuulunut sovittuun aikaan paikalle ja nainen aikoi jo vihoissaan häipyä kotiinsa ja pysyä siellä vähintään seuraavat pari kuukautta. Hänen puolestaan Itävalta saisi jatkossa pärjätä yksin.
Mutta naisen lähtö estyi, kun Preussi ilmaantui paikalle. Unkaria ei juuri sillä hetkellä huvittanut tavata ketään, erityisesti Preussia, hän oli vihainen ja väsynyt sekä tunsi itsensä petetyksi. Mutta tietenkin mies tahtoi juuri silloin tulla puhumaan hänelle.
”Häivy”, Unkari töksäytti töykeästi ennen kuin Preussi ehti edes avata suutaan. Hänen virneensä ei hiipunut yhtään edes naisen tylyyden edessä.
”Mutta Unkari”, Preussi sanoi muka loukkaantuneena, ”näinkö sinä kohtelet lapsuuden toveriasi? Oletko jo unohtanut yhteiset aikamme?” Unkari ei vaivautunut edes tuhahtamaan, hän vain mulkaisi miestä äkäisesti.
”Meidän yhteisillä ajoillamme tarkoitat varmaan sitä, kun luulit minua pojaksi”, hän vastasi pistävästi tietäen, että hänen sanomansa asia harmittaisi Preussia, mutta Unkari ei nyt jaksanut välittää toisten tunteista.
”Sinä luulit itsekin niin!” Preussi huudahti kuulostaen tällä kertaa paljon enemmän loukkaantuneelta, ”mistä minä olisin tiennyt, että tyttö voisi muka päihittää minut taistelussa”.
”Niinpä”, Unkari totesi ja paineli Preussin ohi. Häntä ei oikeastikaan huvittanut muistella menneitä, jotka jollakin tavalla toivat Itävallan mieleen. Miksi mies oli pettänyt hänet…
”Hei, odota!” Preussi huusi ja juoksi naisen rinnalle. Unkari ei sanonut mitään mutta kiristi vauhtiaan. Ikävä kyllä Preussi ei aikonut jäädä jälkeen vaan pysytteli naisen rinnalla. Lopulta he juoksivat pitkin katuja ohikulkevien ihmisten tuijottaessa hämmästyneenä, kun valkohiuksinen mies juoksi kiroillen ja pyytäen naista pysähtymään sekä ”kohtaamaan hänet kuin mies”. Unkari taas oli vain kerännyt hameenhelmansa ylös päästäkseen nopeampaa. Lopulta, erään kaupungin puiston hiekkatiellä, nainen kompastui ja horjahti hiukan. Hän ei kaatunut mutta vauhti hidastu juuri sen verran, että Preussi sai otettua kiinni hänen käsivarrestaan.
”No niin, minä voitin”, hän sanoi voitonriemuisena uskollisena tyylilleen. Unkari ei vastannut eikä yrittänytkään riuhtaista itseään irti, mutta hänen hartiansa tärisivät kevyesti. Preussi huomasi sen vasta nyt, kun he olivat pysähtyneet.
”Unkari… Mikä sinun on? Itketkö sinä, oikeasti?” hän kysyi normaalia hiljaisemmalla äänellä ja kiersi naisen eteen. Mies ehti nähdä vain punoittavat silmät ja kyynelistä kosteat posket, kun Unkari yllättäen kietoi kätensä hänen ympärilleen ja upotti kasvonsa miehen rintaa vasten. Hennot hartiat vavahtelivat enemmän ja hengitys purkaantui Unkarin keuhkoista nyyhkytyksen sekaisena nikotteluna. Preussi ei ollut varma, mitä pitäisi tehdä. Hän huomasi vasta nyt, miten pieni nainen oikeasti oli. Jollain tapaa hän kai oli aina pitänyt Unkaria vahvempana kuin yksikään muu, ja juuri se oli peittänyt myös totuuden hänen todellisesta sukupuolestaan. Epävarmana Preussi asetti toisen kätensä Unkarin selälle ja silitti pehmeitä ruskeita hiuksia varovasti toisella. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai miten he olivat edes päätyneet tähän mutta lopulta Preussi huomasi pitelevänsä itkevää Unkaria sylissään ja kuiskivansa tälle varovaisia lohduttavia sanoja sekä saksaksi että muutamia harvoja tietämiään myös unkariksi. Ehkä ne auttoivat tai sitten sen teki pelkkä toisen ihmisen lämpö ja läsnäolo, mutta viimein Unkari tyyntyi ja kyyneleet kuivuivat.
”Anteeksi”, nainen mutisi, mutta hän ei vielä irrottanut otettaan Preussista ja jostain kumman syystä Unkarin anteeksipyyntö vaivasi miestä huomattavasti enemmän kuin tämän läsnäolo. Läheisyys tuntui jopa tutumalta, lähes normaalilta, ja hän huomasi alkujärkytyksen jälkeen pitävänsä naisen lämmöstä sylissään. Asia, jota hän ei voisi eikä kehtaisi koskaan kertoa Unkarille itselleen.
”Et sinä ennenkään ole mitään anteeksipyytänyt”, Preussi sanoi, ”kerro, mitä on tapahtunut? Onko joku satuttanut sinua?” Sekä Unkari että Preussi itse hämmästyivät hiukan hänen äänen lähes vihaista sävyä, mutta kumpikin eri syystä.
”Ei mitään”, Unkari vastasi ja päästi irti miehestä, ”kaikki on aivan hyvin”. Hänen äänensä kuulosti valheelta, kopiolta jostain muusta, ja Preussi huomasi ettei hän tahtonut päästää naista pois.
”En usko”, hän sanoi ja kiersi kummatkin käsivartensa Unkarin vyötäisille estäen häntä lähtemästä, ”kerro. Minä lupaan kuunnella, tämän kerran”. Naisen kasvoille kohosi hetkeksi vihainen ilme, mutta se lientyi nopeasti. Loppujen lopuksi, hänhän se oli juuri itkenyt Preussin rintaa vasten kuin pikkulapsi.
”Minä… Itävalta…”, Unkari mumisi tietämättä, mistä aloittaa, ”hän huusi minulle… ja äsken, kun seisoin sen ravintolan edessä, olin odottamassa häntä sovitulle päivälliselle”. Naisen ääni vaimeni tuskin kuuluvaksi, mutta Preussi piti sanansa ja kuuli kaiken. Hän katsoi violetinsävyisillä silmillään naista tietämättä taaskaan, mitä tehdä seuraavaksi. Hän huomasi olevansa vihainen Itävallalle ja tahtovansa suojella Unkaria. Tämän ajatuksen Preussi kuitenkin karkotti nopeasti mielestään. Nainen, joka nyt katsoi miestä kyynelten jälkeen kirkkailla silmillään, osasi kyllä suojella itse itseään ilman muiden apua. Senhän Preussikin oli useaan kertaa joutunut huomaamaan.
”Kuinka kauan odotit?” mies kysyi.
”Yli tunnin”, oli lyhyt vastaus.
”Tahdotko, että minä teen jotain?” Preussi kysyi ja uskaltautui silittämään varovasti Unkarin hiuksia uudelleen, ”voin tehdä Itävallan elämästä yhtä painajaista. Sinä tiedät sen”. Unkari naurahti, tosin se kuulosti käheältä mutta Preussi piti sitä kuitenkin hyvänä merkkinä.
”Ei tarvitse. Minä voin tehdä sen itsekin”, nainen vastasi äänessään pienoinen teräksen sävy ja Preussi hymähti sille.
”Noin sitä pitää, tyttö. Tuo on se Unkari, jonka minä tunnen”, hän vastasi. Vielä hetken nainen antoi Preussin pitää häntä sylissään, mutta sitten hän irrotti miehen kädet ympäriltään ja vetäytyi taaksepäin. Preussi ei yrittänyt estellä, tämä oli jo ollut enemmän kuin hän voisi koskaan saada tai edes halusi saada. Hänhän piti yksinäisyydestään, tai ainakin ajatteli pitävänsä.
”Älä minusta huolehdi”, Unkari sanoi jo huomattavasti kepeämmällä äänellä. Sitten hän kurottautui varpailleen ja painoi kevyen suudelman Preussin poskelle.
”Mit…”, mies ei saanut sanottua muuta. Miksi hänen ihonsa tuntui niin kuumalta, siitä kohtaa mihin naisen huulet olivat koskeneet?
”Äläkä yritä enää koskaan saada minua juoksemalla kiinni. Muistat kai, että minä voitin sinut nopeudessa silloin aina kun vielä luulit minua pojaksi”, Unkari sanoi, ”kiitoksia, kun kuuntelit”. Sitten hän käveli pois ja katosi yön hämärään. Preussi seisoi pitkään paikallaan ja piteli kättään kasvoillaan.
****
Unkari heräsi hätkähtäen ja hetken hän joutui vain rauhoittelemaan hengitystään yrittäen tyynnyttää mielensä. Tämä oli yllättävän vaikeaa ja nainen manasi hiljaa mielessään omaa heikkouttaan. Hän ei saanut olla heikko, eikä varsinkaan nyt. Oli liian paljon tärkeitä tehtäviä ja suunnitelmia, jotka piti hoitaa loppuun asti koska hän oli ne aloittanutkin. Nainen nousi istumaan silmiään hieroen ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan huonetta.
”Miksi minä täällä nukun?” hän kuiskasi hiljaa itsekseen, kunnes muisti antaneensa oman huoneensa Taiwanille ja menneensä itse nukkumaan toiseen huoneeseen. Asiassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta nyt herättyään Unkari muisti miksi hän ei koskaan halunnut olla tässä huoneessa. Vaikka sisustus oli kaunein koko kartanossa ja ikkunasta avautui kaikkein paras näköala, nainen ei koskaan viihtynyt täällä yksin. Ja vain sen takia, että tämä oli se huone jossa hän nukkui yleensä Itävallan vierellä kun mies oli hänen luonaan. Tuntui niin tyhjältä olla yksin…
Unkari sihahti terävästi hampaidensa välistä ja ravisti päätään. Hän ei todellakaan halunnut ajatella sitä miestä nyt. Nopeasti nainen nousi ja pukeutui. Poistuessaan hän painoi huoneen oven huolella kiinni, aivan kuin pitääkseen muistonsakin siellä lukkojen takana.
****
”Belgia”, Liechtenstein sanoi kuivatessaan naisen hänelle ojentamia lautasia, ”tuota… Oletko sattunut huomaamaan Unkarissa mitään outoa? Tai siis, tarkoitan että onko hän sinusta hiukan erilainen kuin ennen?” Oli kulunut jo pari päivää naisten ja miesten välisen kiistan syntymisestä ja eilen jokaiselle naiselle, paitsi Liechtensteinille, oli toimitettu viralliset paperit mahdollisesta kauppasaarrosta. Niissä kaikissa oli ollut miesten allekirjoituksen, mutta kuitenkin Unkari oli nimittänyt niitä ”lunnasvaatimuksiksi” ja polttanut omansa takassa.
”Ehkä”, Belgia vastasi hiljaa ja huuhteli uuden lautasen Liechtensteinille kuivattavaksi, ”Taiwan puhui eilen hiukan samaa. Siis, että Unkari käyttäytyy jollakin tapaa hassusti”.
”Mitä hän sanoi?” nuorempi nainen kysyi uteliaana.
”Ei paljon mitään”, Belgia vastasi hiljaa, ”hän vain ihmetteli, miksi Unkari on niin tiukasti mukana tässä asiassa, vaikka hän ei edes esittänyt vaatimuksia kenellekään. Hänhän kuitenkin päättää viime kädessä kaikki suunnitelmamme ja koko idea oli alun perin hänen”.
”Minä arvelen, että hänelläkin on jokin syy”, Liechtenstein sanoi ja pinosi kuivaamiaan astioita kaappeihin samalla kun Belgia laski tiskiveden pois altaasta, ”hän käyttäytyy aivan kuin hänellä olisi jokin päämäärä johon tähdätä”. Toinen nainen katsoi Liechtensteinia ensin hämmästyneenä, mutta sitten hänkin tuli mielessään samaan lopputulokseen. Unkari järjesteli heidän asioitaan aivan kuin hänellä todellakin olisi jokin päämäärä tai tavoite. Eikä hän näköjään tahtonut kertoa siitä sanaakaan muille, edes naisille jotka parhaillaan seurasivat häntä.
”Mutta mikä hänen tarkoituksensa on?” Belgia kysyi ääneen kuulostaen hiukan huolestuneelta, ”ja mitä meidän pitäisi tehdä?” Liechtenstein oli vastaamassa jotain, mutta Seychellien ilmestyminen keittiöön sai hänet vaikenemaan saman tien.
”Täällä te olettekin! Etsimme jo teitä kahta”, nuori tyttö ilmoitti ja Ukraina sekä Taiwan ilmestyivät paikalle hänen perässään, ”arvatkaa mitä? Unkari kertoi meille seuraavan siirtomme”. Seychellit näytti olevan aivan innoissaan ja myös Ukraina hymyili tyytyväisenä.
”No, kertokaa se meillekin”, Belgia pyysi ja nauroi kun Seychellit tarttui häntä käsistä ja tanssahteli ympäriinsä.
”Me lähdemme Italiaan!” tyttö lauloi pyöriessään ympäri, ”me lähdemme Milanoon ostoksille!”
Belgia liittyi mukaan Seychellien ilonpitoon Ukrainan kanssa Liechtensteinin ja Taiwanin seuratessa hieman maltillisemmin sivusta. Jossain kaiken tohinan keskellä kolmen naisen kesken vaihdettiin tietävät katseet. He arvasivat, että tämäkin retki olisi jokin osa Unkarin suunnitelmaa. Sitä suunnitelmaa, josta heillä ei ollut aavistustakaan.
****
Itävalta istui flyygelinsä ääressä ja yritti tapailla yksiä tiettyjä sointeja. Hän tarvitsi musiikkia rauhoittuakseen. Varsinkin nyt, kun hänen talonsa oli täynnä kärsimättömiä miehiä jotka valmistelivat sotatoimiksi laskettavia suunnitelmia naisvaltioita vastaan. Itävallan mielestä näin radikaalit keinot olivat jo liioittelua, mutta hän oli kuitenkin itsekin mukana tässä joten hänen ei auttanut valittaa. Sitä paitsi se oli juuri hänen Unkarinsa, joka oli nähtävästi yllyttänyt muita naisia ja johti nyt heitä. Itävalta pyöritteli tätä ajatusta päässään samalla kun hänen pitkät sormensa tanssivat koskettimilla luoden tutun melodian, joka yleensä oli enemmänkin kuin sopiva rauhoittamaan hänen mieltään. Myös Unkari piti tästä sävellyksestä ja hän oli joskus kauan sitten kehittänyt siihen omat sanansa…
Itävallan sormet eksyivät ja löivät vääriä koskettimia aiheuttaen terävän riitasoinnun. Hän sihahti vihaisena itselleen ja keskeytti soittonsa lyöden koskettimia suojaavan kannen vihaisena kiinni.
”Noh, noh, älä nyt riehumaan ala”, Preussi totesi pirteällä äänellä. Hän loikoili huoneen nurkassa nojatuolilla toinen jalka rennosti käsinojan päälle nostettuna. Itävalta katsoi häntä äkäisenä, jostain kumman syystä Preussi oli jo koko päivän, ja itse asiassa kaikki edellisetkin päivät vakoiluretkensä jälkeen, seurannut häntä joka paikkaan. Preussi oli muutenkin Itävallan mielestä yksi maailman suurimmista maanvaivoista, mutta miehen hiljainen tarkkaileminen teki hänen olonsa entistä tukalammaksi kaiken muun lisäksi. Sitä paitsi hiljainen ja tarkkailla eivät todellakaan sopineet Preussin tyyliin, joten Itävalta arveli tällä olevan mielessään jotain muuta. Hän ei vain tiennyt mitä.
”Minä saan riehua omassa talossani, jos vain haluan”, Itävalta vastasi ja kääntyi ympäri noustakseen ylös, ”ja, mitä sinä ylipäätänsä edes teet täällä?” Preussi suki hiuksiaan ja haukotteli.
”Ihmettelen kuinka typerä sinä voit olla”, hän vastasi, ”tahdon olla paikalla, kun viimein tajuat sen itse, ja nähdä ilmeesi silloin. Se on varmasti hyvin hupaisaa”. Preussi naureskeli päälle eikä välittänyt pätkääkään Itävallan tuimasta ilmeestä.
”Sinähän voit kertoa minulle, mitä minä en ole vielä tajunnut?” Itävalta kysyi ja sai Preussilta tietynlaisen vilkaisun, joka viestitti selvästi että mies tiesi jotain mitä hän ei tietänyt, ja että hän tosiaan nautti siitä tilanteesta. Se sai Itävallan muistamaan hyvin, miksei hän pitänyt Preussista.
”Ei huvita kertoa”, Preussi totesi kepeästi ja käänsi katseensa kattoon, ”mutta voin kai hiukan vihjaista, jotta edes jokin asia etenisi. Se liittyy Unkariin”. Itävalta kääntyi ympäri ovella, jonne oli ehtinyt jo kävellä, ja siirtyi nopeasti Preussin eteen.
”Mikä liittyy häneen?” Itävalta kysyi terävästi, ”kerro minulle!” Preussi sulki silmänsä ja odotti hetken ennen kuin vaivautui vastaamaan. Koko sen ajan Itävalta näytti valmiilta tarttumaan kiinni toisen miehen kurkusta ja ravistelemaan tiedon irti hänestä, mutta sellainen toiminta ei sopinut Itävallalle joten hän tyytyi odottamaan ja näyttämään äkäiseltä.
”Tso, tso, tuhma poika”, Preussi sanoi aivan kuin puhuisi koiralle, joka olisi tehnyt jotain väärää, ”yritä arvata itse. Kaikki hauskuus loppuu, jos oikeat vastaukset kerrotaan heti”.
”Preussi!”
”Minä nukun nyt”, mies vastasi ja Itävallan suureksi yllätykseksi hän todellakin nukahti tai ainakin esitti nukahtavansa. Toinen mies katsoi häntä pitkään, mutta tuhahti sitten ja marssi vihaisin askelin pois huoneesta. Ärtymyksestään huolimatta hän ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta Preussin sanoja.
Onko Unkari vihainen minulle? Mutta miksi? Ainoa kerta, jolloin hän olisi voinut suuttua, oli jo kaksi viikkoa sitten ja hän ei ole mitenkään osoittanut vihaansa sen jälkeen. Ja minähän pyysin jo anteeksi, koska myöhästyminen oli minun vikani. Ja Eliza oli hymyillyt ja sanonut ettei se haittaisi… Sitten Itävalta muisti ne kaikki pienet hetket ja yksittäiset tapaukset, jolloin Unkari oli käyttäytynyt eritavalla kuin normaalisti. Hän ei ollut tullut kuuntelemaan Itävallan soittoa, vaikka usein teki niin, eikä hän ollut edes viettänyt niin paljoa aikaa hänen kanssaan kuin yleensä. Ja sitten, kun Unkari oli ollut Itävallan luona, nainen oli ollut normaalia hiljaisempi ja katsonut häntä kuin odottaisi jotain. Mutta Itävallalla oli ollut koko ajan kiire keskeneräisen sävellyksensä parissa, joten hän ei ollut pysähtynyt miettimään asioita kunnolla.
Unkari on sittenkin vihainen minulle! Olen typerys, miksen tajunnut sitä aikaisemmin.Itävalta seisahtui äkisti paikalleen ja kirosi itseään mielessään tavalla, jota ei yleensä käyttänyt tajutessaan asioiden oikean laidan. Koko tämän jupakan tarkoitus oli selvästikin vain Unkarin kostoa hänelle hänen ikävästä käytöksestään naista kohtaan aiemmin.
”Kappas, minähän sanoin, että se näyttäisi hupaisalta”, Preussi totesi nauraen arvatessaan toisen miehen ajatuksen ja taputti Itävaltaa olalle kävellessään hänen ohitseen, ”onneksi olkoon, olet fiksumpi kuin ajattelin”. Preussin sanat eivät juuri liikuttaneet Itävaltaa, sillä hänen oli seuraavaksi keksittävä jokin keino Unkarin lepyttämiseen. Eikä hän uskonut, että pelkkä päivällinen riittäisi tällä kertaa. Ja sitä paitsi oli luultavasti jo liian myöhäistä pysyttää miehiä, jotka olivat suuttuneet naisvaltioille. Yhtä myöhäistä kuin pysäyttää aivan yhtä vihaisia naisia.
A/N: Tähän tulee muuten luultavasti seitsemän osaa. Niin, ja Suomi tekee paluun viimeisessä. Ja tottakai Ruotsi tulee samalla ja he tuovat Norjan mukanaan (Ja miksi? Se selviää sitten...) Toivottavasti piditte tästäkin osasta, yritin parhaani mukaan selkeyttää juonikuoviota, jotta joskus saisin tämän loppuun asti.
