Vendela, kaaos - kiitos hurjan paljon kommenteista! Sami ja Valdemar ovat kyllä yksiä mun suosikkihahmoistani omassa tuotannossa, ja on ilo kuulla, että he tuottavat muillekin iloa. Kiitos, kiitos! <3
A/N: Pitkästä aikaa täällä! Vuosihaasteessa yksi tavoitteistani on kirjoittaa tämä vihdoin loppuun, ja nyt päätin Finikesän kunniaksi raapustaa tänne ainakin nyt pari osaa lisää. Ensimmäinen osallistuu [FINIKESÄ] Kesäbingoon (teksti, joka on osa suurempaa kokonaisuutta), jälkimmäinen taas [FINIKESÄ] Kaiken maailman teksteihin, jossa viikkotehtävänä tällä viikolla oli kirjoittaa kirjoittamisesta. Nauttikaahan! <3
Pehmiskonfuusio
113. Perjantai
Oli torstain ja perjantain välinen yö – pääpäivä, niin kuin opiskelijapiireissä sanottiin. Sami ei ollut mikään poikkeuksellisen suuri opiskelijabileiden ystävä, mutta Valdemarin mieliksi oli lähtenyt tuulettamaan haalareitaan. Kaksikko oli päätynyt bileiden jälkeen Burger Kingiin, koska Valdemar – omien sanojensa mukaan – kaipasi mozzarellatikkuja ja
sweet and sour -kastiketta niin paljon, että olisi voinut vaikka myydä sielunsa. (Sami oli keksinyt asiasta ainakin kolme säädytöntä vitsiä, mutta päätti pitää suunsa kiinni, koska Burger Kingin aula oli tupaten täynnä laskuhumalaisia opiskelijoita eikä siten ihan täynnä sellaista kohdeyleisöä, jolle Sami halusi läppiään laukoa.)
Viimein tuli kaksikon vuoro tilata.
”Kaheksan mozzarellatikkua ja
sweet and sour -dippi, kiitos.”
”Ja sulle?”
Sami siristi silmiään menuja kohti kaksi sekuntia ja päätti.
”Keskikokoiset ranskikset ja kinuskipehmis.”
Valdemar ei ajatellut asiaa sen enempää, mutta kun parivaljakko pääsi tilauksensa kanssa pöytään istumaan, hän tiirasi puoliksi tuomitsevalla, puoliksi oudoksuvalla katseella, kun Sami dippasi ranskalaisiaan suoraan jäätelöön.
”Mitä sä oikein teet?”
Sami heitti kädessään olevat perunat suuhun ja katsoi poikaystäväänsä.
”Mitä tarkotat?”
”Dippaat… pehmikseen. Mitä hittoo?”
”Tää on hyvää! Rapeita suolasia pottuja, viileetä makeeta pehmistä ja kinuskikastiketta… ei voi ihminen parempaa toivoo.”
Valdemar ravisteli päätään Samin hempeän ranskis-sundae-fantasioinnin perään – ja dippasi ajatuksissaan vahingossa mozzarellatikkuaan Samin pehmikseen. Sami repesi nauramaan ja Valdemar kurtisti kulmiaan, kohautti olkapäätään ja haukkasi silti tikusta. Hämmentävää kyllä, yhdistelmä oli jopa ihan toimiva.
”Noh, miltä maistuu?”
”Tää on… ei niin huono kuin olisin kuvitellut. Ehkä pitää…”
”… kokeilla ranskiksilla? Anna mennä.”
Sami pyöräytti ranskalaispussinsa Valdemariin päin ja virnuili sellaista ”minähän olin oikeassa” -hymyä, joka oli harvinainen herkku. Valdemar otti ranskalaisen ja pisti dipaten.
Pornonkirjoitusstigma
178. Hengenravinto
Sami venytteli keittiössä ja kuunteli, kuinka Valdemar paukutti menemään näppäimistöllään olohuoneen puolella. Jotakin Valsu innokkaasti kirjoitteli, eikä kyseessä ollut mikään luentopäiväkirja – sen verran niihin yleensä liittyi puhinaa ja ähinää ja turhautumista, ja nyt Valdemar jopa välillä hihitteli koneensa ääressä. Niinpä Sami hiipi keittiöstä kurkkimaan sohvan selkänojan yli läppärin näytölle. Siellä oli paikoin kuumottelevaakin tekstiä joistakuista nimeltä Shiro ja Lance – Sami ei ollut ihan varma mistä oli kyse, mutta Valdemar oli kyllä intoillut viime aikoina kovin jostain Netflixin scifi-animaatiosarjasta ja koittanut saada hänetkin katsomaan sitä.
Sami havahtui ajatuksistaan, kun Valdemar löi läppärin näytön kiinni ja katsoi häntä yhtäkkiä.
”Oliko jotain asiaa?”
”Aattelin vaan, että mitä kirjoitat.”
”Öö… yhtä koulujuttua vaan.”
”Jaa, onko teille tullut uusi luennoitsija nimeltä Shiro?”
Valdemar helahti aivan punaiseksi ja Sami tajusi heti, että oli varmaan osunut aika arkaan kohtaan. Hän kiersi sohvan ja istui Valdemarin viereen.
”Muru, anteeksi. Ei ollut tarkoitus vakoilla.”
”Äh, kaikki on ihan ookoo. Mä vaan… mä harrastan kirjoittamista, tiiäthän.”
”Joo?”
”Ja, noh, kirjoitan välillä vähän sellaisiakin juttuja, joista en välttämättä oo niin ylpeä.”
”Sellaisia, joita et välttämättä näyttäisi äidillesi?”
”Niin.”
”Pornoa.”
”
Niin.”
Sami nauroi pää heiluen ja Valdemarin suu jäi apposen auki vastauksena reaktiolle.
”Mikset oo kertonut aiemmin mulle? Mä opiskelen kirjallisuutta, ymmärrän hyvän tekstin päälle, osaan oikolukea ja niin edelleen.”
”Juuri siksi en oo kertonut. Koska mä en tiedä onko tää hyvä teksti.”
”Se on
sun tekstisi. Miten se
ei olisi hyvä?”
Valdemar katsoi hetken poispäin, avasi läppärin uudestaan ja työnsi sen Samin syliin. Sami nyökkäsi kiitoksena ja alkoi silmäillä tekstiä. Hän ei reagoinut mitenkään, mikä sai Valdemarin yhä enemmän. Kun Sami sai sivun vihdoin loppuun, hän nosti koneen sylistään pöydälle, otti Valdemaria käsistä kiinni ja katsoi häntä syvälle silmiin.
”Sä olet erinomainen kirjoittaja, tän tekstin perusteella ainakin. Käytät kielen kuvallisuutta hienosti, sun tekstisi on konstailematonta ja aitoa.”
Valdemar huokaisi helpotuksesta ja naurahti epävarmasti.
”Ja…”
”Ja…?”
”Ja luettuani tän mä luulen, että tarvitsen sua vähän avuksi tuolla makkarin puolella.”
Sanat jäivät raksuttamaan hetkeksi Valdemarin mieleen, kunnes hän tajusi katsoa alas. Samin urheilushortseissa pullotti pahasti, ja se tuntui isoimmalta kiitokselta, jonka Valdemar olisi voinut tekstistään saada.
”Mennään sitten, senkin pervo.”
Ja he menivät.