Kirjoittaja Aihe: Varo narksuja, K-11, 7 lukua + epilogi  (Luettu 7581 kertaa)

Mariaxoxo

  • ***
  • Viestejä: 411
Vs: Varo narksuja, K-18, luvut 2/?
« Vastaus #20 : 26.09.2014 17:02:46 »
Eksyin jotenkin tätä lukemaan ja pidin kyllä valtavasti, kerrassaan ihana paritus! Elättelen vähän toivoa, että kenties tähän olisi kuitenkin näiden muutamien vuosien jälkeen yhä tulossa jatkoa, joohan? ;)

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Varo narksuja, K-18, luvut 2/?
« Vastaus #21 : 04.11.2014 18:03:34 »
Oieiapua jatkathan sä tätä? On meinaan älyttömän upea idea ja parituskin on hieno :) sorge ruinaan vaan jatkoa enkä osaa sanoa mitään mut kilttikilttikilttiiii?

-ways
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Varo narksuja, K-11, luvut 4/?, jatkoa 2.12.
« Vastaus #22 : 02.12.2014 03:52:07 »
Suuret kiitokset kaikille tarinaa kommentoineille, ihana huomata että näin vanhaakin tarinaa kohtaan on vielä mielenkiintoa ja että paritusta on pidetty kiintoisana. <3

Jokseenkin nolostuttavaa miten hurja tauko tämänkin kirjoittamiseen tuli, mutta ajattelin ottaa tämän nyt jouluprojektiksi ja marraskuun ja nanowrimon aikana kirjoitinkin tähän muutaman luvun. Näyttäisi siltä, että pituudeksi on tulossa kaikkiaan seitsemän lukua, ihan lopussa en vielä kirjoittamisen kanssa ole. Mulla varmaan aikoinaan oli jokin huikea suunnitelma tämän suhteen, mutta olen sen muiden projektien jalkoihin unohtanut tuon tauon aikana, joten kirjoitan tätä nyt uuden vision mukaan ja ikäraja sitä myötä laski aika reippaasti.

Pidemmittä puheitta, vielä kerran kiitokset lukijoille sekä betalle, jatko on vihdoin saapunut. Tässä on nyt kaksi lukua kerralla. : )



3. Tiedonhakua

Kirjasto oli tukahduttavan hiljainen, kuului vain kirjojen sivujen kahahduksia ja sulkakynän rapinaa pergamentilla. Parvati tuijotti ennustamisen tehtäviään pystymättä ajattelemaan niitä lainkaan, sillä hän olisi vain halunnut kysellä Padmalta, oliko tämä onnistunut puhumaan Lunan kanssa.

Pöytää kauempana ryhmä nuorempia puuskupuheja ihmetteli puoliääneen jotakin pöydälle levittämäänsä taikakasvikirjaa, mutta heidänkin äänensä olivat hyvin vaimeat, kuin kirjat olisivat imaisseet ne itseensä. Ajatus karmi Parvatia heti, kun se putkahti hänen päähänsä.

Padma nojautui katsomaan Parvatin pergamenttia ja kohotti kulmiaan huomattuaan sen olevan edelleen tyhjä. ”Onko sinulla ongelmia enteiden tulkitsemisessa?”

Parvati pudisti päätään.

”Mitä sitten? Yleensä suhtaudut tuohon aineeseen suurella intohimolla?”

Parvati ei pahastunut kuullessaan sisarensa äänessä hienoista kriittisyyttä. He olivat keskustelleet ennustamisesta jo niin monta kertaa etteivät jaksaneet vängätä aiheesta. Padma ei ollut valinnut ainetta lainkaan ja uskoi enemmän muinaisten riimujen kaltaisiin asioihin, joissa ei ollut tulkinnanvaraa. Kenties se oli yksi niistä asioista, jotka tekivät Padmasta korpinkynnen.

Padma katsoi Parvatia odottaen vastausta.

”Myöhemmin”, Parvati vastasi. Tuntui väärältä pulista kirjastossa jostain muusta kuin läksyistä ja kirjoista, eikä hän halunnut että heidän äänensä kantautuisivat puuskupuhien pöytään.

Hänen vastauksensa herätti Padman mielenkiinnon, sillä tämä ryhtyi tekemään muinaisten riimujen läksyjä huomattavasti vauhdikkaammin kuin aiemmin. Parvati seurasi esimerkkiä ja pakottautui laatimaan ennustuksen seuraavasta kouluviikostaan, vaikka mietteet harhailivat. Professori Punurmio oli opettanut heille miten peilien ja kristallien avulla saattoi kirkastaa tähtikarttojen enteitä, ja Parvati povasi itselleen hyvin aktiivista viikkoa, johon mahtuisi innostumisia sekä epäonnistumisia.

Ikuisuuden kuluttua he laittoivat kirjansa sekä pergamenttinsa laukkuihin ja poistuivat kirjastosta Prillin tuikean katseen seuratessa heitä ovelle saakka.

He pysähtyivät kapeaan, autioon käytävään. Parvati istuutui leveälle ikkunalaudalle, Padma puolestaan nojasi siihen ja katseli ulos. Siellä satoi räntää.

”No?” he kysyivät yhtä aikaa.

He katsoivat toisiaan hölmistyneinä ja räpyttelivät silmiään. ”Mitä no?” Padma kysyi.

”No että onnistuitko puhumaan Lunan kanssa?”

Padma huokasi ja ryhtyi kiertämään hiuksiaan sormensa ympärille. ”Miten sen nyt ottaa.”

”Kerro.”

”Puhuin hänen kanssaan, mutta se ei mennyt niin helposti kuin olin kuvitellut. En saanut hänestä irti paljonkaan.”

Parvati heilutteli mietteliäänä jalkojaan niin, että hänen kantapäänsä kumahtelivat joka heilautuksella kiviseinään. Tylypahkan seinissä oli jotain erikoista, mikä sai kuvittelemaan, että ne kuuntelivat. Eivät mitenkään pahantahtoisesti, vaan enemmänkin uteliaasti. Se oli hyvin häiritsevä tunne. Kerran hän oli nähnyt unta, jossa koulun käytävien seinät olivat olleet täynnä erilaisia kuuntelevia, hivenen heiluvia korvia, sekä ihmisten että eläinten. Professori Punurmio oli rakastanut sitä.

”Sain hänet vihdoin kiinni, kun hän oli eilisiltana menossa kävelylle”, Padma sanoi. ”Kävelin vähän aikaa samaa matkaa ja teeskentelin olevani menossa kirjastoon.”

”Ei sinun tarvitse teeskennellä kirjastoon menemistä.”

”No ei... mutta olin käynyt siellä jo kerran sinä päivänä. Ja minun oli pakko näön vuoksi lainata jotain. Nyt minulla on lainassa Sata hauskaa pikkuloitsua, koska se oli ensimmäinen teos, joka sattui silmiini.”

Parvati tirskahti. Kirja ei kuulostanut lainkaan Padman tapaiselta, ja häntä huvitti kuvitella kuinka ihmetteleviä katseita se oli mahtanut kerätä hänen huonetovereiltaan.

”Mitä minä teen tiedolla, miten kangas loihditaan vaihtamaan väriä?” Padma puuskahti.

”Kunpa joku kokeilisi sitä Kalkaroksen kaapuun.”

Heidän naurunpuuskansa kaikui käytävässä niin heleästi, että veti paikalle Voron. Vahtimestari vei kummaltakin viisi pistettä ’mekkaloinnista ja rauhanhäirinnästä’ ja hätisti heidät toisaalle, joten he siirtyivät toiseen käytävään tyrskien kuvitelmalle Vorosta sateenkaaren väreissä välkehtivässä kaavussa.

*

Illalla Parvati ja Lavender istuivat oleskeluhuoneessa lempipaikallaan kulmauksessa olevalla pienellä sohvalla, jolla oli juuri mukavasti tilaa kahdelle mutta ei yhtään useammalle. Se varmisti, että he saivat olla rauhassa. Parvati oli nostanut jalkansa sohvalle ja halasi polviaan. Lavender oli hylännyt liemiesseensä ja keskittyi nyt selailemaan Muodikkaat Noitatytöt -kuvaston jouluekstraa.

Parvatin katse harhaili Hermioneen, joka istui Harryn ja Ronin kanssa takan ääressä omalla vakiopaikallaan. Nenä kiinni kirjassa, tietenkin. Oli hankala mieltää, että Hermionella oli muitakin tunteita kuin tietämisen ja pätemisen halu, mutta pakko se kai oli uskoa. Hän muisti, miten kiusaantunut Hermione oli ollut ihastumisen paljastuttua, ja miten tämän katse tapasi suuressa salissa vaivihkaa harhailla Lunaan – sellaista ei kukaan pystyisi teeskentelemään, ja miksi kukaan edes haluaisi?

”Mitä Padma sanoi?” Lavender kysyi.

Parvati hätkähti ajatuksistaan ja huomasi, että Lavender oli vihdoin laskenut postimyyntikuvastonsa ja tajunnut hänen katselevan Hermionea.

Hän huokasi aivan yhtä turhautuneesti kuin Padma oli huokaissut aiemmin. ”Ei paljon mitään. Emme tainneet tulla ajatelleeksi, että Luna on vähän... outo.”

”Hei, me puhumme nyt Lööperistä. Totta kai hän on outo.”

Mielikuva Lunasta välähti Parvatin päässä, retiisinmuotoisine korvakoruineen kaikkineen. Hän ei pystynyt ymmärtämään mitä Hermione näki Lunassa, sillä monilta osin he vaikuttivat toistensa täydellisiltä vastakohdilta, mutta toisaalta vastakohdat saattoivat vetää toisiaan puoleensa. Kenties Lunassa oli jotain sellaista, mitä Hermione kaipasi alitajuisesti, jonkinlaista hupsuutta ja naiiviutta kenties. Ja olihan Luna omalla tavallaan hyvinkin älykäs, niin Padma ainakin oli kertonut.

Olisi todella mielenkiintoista, jos Hermione päätyisi yhteen Lunan kanssa. Sitä olisi hauska seurata vierestä. Kävelisivätkö he käsi kädessä Tylyahoon niinä päivinä, joina saivat käydä siellä, ja söisivät samaa hammasvälilankaminttua?

”Eli mitä Padma sitten sanoi?” Lavender toisti hiljaisuuden venyttyä melkoisen pitkäksi.

”Padma yritti puhella hänen kanssaan, jotta voisi sitten johdatella aihetta haluamaansa suuntaan, mutta Luna oli vain höpöttänyt jostain ’sumppiaisista’, jotka ovat kuulemma vallanneet suuren salin.”

Lavenderin huulet muodostivat äänettä sanaa ’sumppiaiset’.

”Joo”, Parvati vahvisti.

”Hän on todella outo.”

Parvati nyökkäsi. Vähäksi aikaa laskeutui lannistunut hiljaisuus, kunnes Parvati taas jatkoi selitystään. ”Padma yritti viedä keskustelun vähän normaalimpaan suuntaan puhumalla pian tulevasta joulusta, mihin Luna totesi että sitten linna on taas täynnä misteleitä, jotka kuhisevat narksuja.”

”Mutta mistelit –”

”Padma tajusi myös”, Parvati keskeytti. ”Niinpä hän kysyi mitä Luna tekisi, jos sattuisi mistelin alle yhtä aikaa jonkun tytön kanssa.”

”Ja mitä hän sanoi?” Lavender nojautui innokkaasti eteenpäin, jotta sanakaan ei jäisi kuulematta.

’Se riippuu henkilöstä.’ Kuulemma.”

Parvatin katse harhaili takan ääreen, missä Hermione oli nojautunut katsomaan Ronin kotitehtävää ja osoitteli pergamenttirullaa sulkakynänsä kärjellä. Näinköhän Hermione kuului Lunan mielestä sellaisten henkilöiden joukkoon, joita voisi suudella mistelin alla, olipa siellä sitten narksuja tai ei?

”Oikeastaan tuo kuulosti siltä, ettei Luna niinkään välitä sukupuolesta”, Lavender sanoi. ”Vaan joistakin ihan muista ominaisuuksista.”

”Totta.”

”Sanoiko hän Padmalle vielä jotain muuta?”

”Ei.” Parvati pudisti päätään. ”Ellei lasketa sitä, että kirjastosta kuulemma löytyy sumppiaisista kertova kirja, siltä varalta että Padma tahtoisi lukea sen. Hän sanoi sen juuri ennen kuin Padma kääntyi kirjastoon johtavaan käytävään ja he erosivat.”

Lavender tyrskähti. ”No, se ei ollut kovinkaan hyödyllistä.”

”Eipä erityisen.”

He vajosivat ajatuksiinsa. Lavender ihasteli kuvastosta löytämiään perhosen muotoisia hiussolkia ja suunnitteli tilaavansa sellaiset itselleen joululahjaksi. Parvati ajatteli. Edes horoskoopit eivät auttaneet häntä pähkäilemään, miten keskustella sellaisen tytön kanssa, jota kiinnostivat lähinnä todella kummalliset otukset joita kukaan ei uskonut edes olevan olemassa.

Hermione puolestaan oli ajautumassa kiistaan ystäviensä kanssa, joita vaikutti kiinnostavan enimmäkseen huispaus.

Parvati sai ajatuksen, jota voisi kaiketi kokeilla.

*

Hermione oli tuskastunut Harryn ja Ronin kiistaan siitä, oliko jokin huispausliike oikeasti nerokas vaiko typerää henkilökohtaisen show’n vetämistä. Hän ei käsittänyt mitä kiistelemistä siinä oikein oli, kun lähtökohtaisesti kaikki luudalla syöksyjä tekevät olivat sekopäitä. Kaiken lisäksi hänestä kuulosti siltä, että pojat olivat keskenään täysin samaa mieltä ja vain ilmaisivat itseään niin surkeasti, etteivät ymmärtäneet toisiaan.

”Olkaa vähän hiljempaa!” hän kivahti. Kohoavat äänet estivät häntä keskittymästä numerologiaan.

”Tämä on oleskeluhuone eikä hiljaisuus ole vielä alkanut”, Harry huomautti. ”Ehkä sinun olisi parasta mennä istumaan jonnekin muualle, jos kaipaat ehdotonta hiljaisuutta.”

”Mutta tämä on lempipaikkani!”

”Niin meidänkin”, Ron sanoi. ”Emmekä me jaksa ihan koko aikaa keskittyä läksyihin.”

Hermione loi hyisen katseen Ronin esseeseen, jota oli aloitettu vakuuttavalla kolmella rivillä. ”Huomaan sen.”

”Äh, lakkaa joskus pingottamasta ja etsi vaikka poikaystävä”, Ron ärähti.

Entä sitten jos ei halunnut poikaystävää? Hermione harkitsi sen kysymistä, kai hänen joskus olisi kerrottava ystävilleen, viimeistään jos hän joskus ryhtyisi seurustelemaan jonkun kanssa. Hän olisi luottanut henkensä poikien käsiin minä hetkenä tahansa, joten kai hänen pitäisi luottaa siihenkin että he kunnioittaisivat hänen... öh, suuntautumistaan. He halusivat hänen olevan onnellinen, hän tiesi sen.

”... mutta kuvittele nyt, jos joutuisi väistämään ryhmyä ja kaartaisi oikealle –” Ron vaahtosi Harrylle.

Hermione käsitti olleensa ajatuksissaan kauemmin kuin oli kuvitellut. Hän myös käsitti, ettei voisi kertoa ainakaan nyt, oikea hetki oli jo mennyt. Ja kaiken lisäksi Harry ja Ron olivat niin rasittavan poikia, että hänen teki mieli repiä hiuksiaan.

Hän huokasi raskaasti ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, ärsyttikö huispauspulina jotakuta muutakin. Hämmennyksekseen hän näki Parvatin viittoilevan hänelle nurkassa olevalta sohvalta.

Kenties hän tarvitsi vaihteeksi toisten tyttöjen seuraa. Hän keräsi kirjansa ja kirjoitusvälineensä ja nousi tuolistaan.

”Mihin olet menossa?” Harry kysyi.

”Noudatan neuvoasi ja menen istumaan jonnekin muualle.”

Hermione tunsi kummastelevat katseet selässään luoviessaan huoneen halki Lavenderin ja Parvatin luo.




4. Edistysaskelia

Ensimmäistä kertaa elämässään Hermionea nolotti olla kirjastossa. Hän oli lapsesta saakka tottunut lukemaan aivan mitä häntä sattui huvittamaan, eikä hän ollut koskaan hävennyt valtavaa tiedonjanoaan, mutta sananlasku näemmä piti paikkansa. Kaikelle oli aina ensimmäinen kertansa.

Hän silmäili hyllyvälikköä, jossa oli rivi toisensa perään erilaisia taikaotuksista kertovia kirjoja. Perinpohjaisen tarkastelun jälkeen hän oli varma siitä, ettei ’sumppiaisia’ mainittu missään otsikossa, mistä hän ei ollut lainkaan yllättynyt. Jos kyseessä olisi ollut olentolaji, josta olisi kirjoitettu oma kirjakin, useammat olisivat joskus kuulleet niistä.

Rehellisesti sanottuna Hermione ei uskonut, että moisia oli olemassa. Lunan taipumus puhua tämäntapaista hölynpölyä oli piirre, johon Hermionen oli kaikkein vaikeinta suhtautua. Mielialasta riippuen hän piti sitä välillä hurjan suloisena ja hellyttävänä, välillä suoranaisen hulluna ja ärsyttävänä. Ehkä hän oppisi hiukan ymmärtämään sitä, jos oppisi tuntemaan Lunaa paremmin?

Hän ei todellakaan halunnut kysyä matami Prilliltä, oliko hänen etsimäänsä kirjaa todella olemassa. Niinpä hän veti hyllystä teoksia, joissa olisi saatettu mainita olentolaji, joka viihtyi keittiöissä ja ruokailutiloissa. Sellaisia löytyikin jonkin verran, mutta yhdenkään sisällysluettelo ei maininnut mitään sumppiaisista.

Hermione nappasi mukaansa ihastuttavalla kuvituksella varustetun kirjan yksisarvisista, jotta näyttäisi kuin hän olisi tullut hakemaan sitä – ja ihan vain koska se näytti kauniilta ja mielenkiintoiselta iltaluettavalta – ja maleksi vastahakoisena Prillin pöydän ääreen.

”Ja sinäkö olet taas täällä?” Prilli mutisi nähdessään Hermionen neljättä kertaa sillä viikolla. Hän oli keskittynyt loitsimaan erään hyvin vanhalta ja arvokkaalta näyttävän kirjan repeilleitä sivuja jälleen ehjiksi eikä selvästikään pitänyt keskeytyksestä. Hermione tiesi, miten tarkkaa puuhaa vanhojen esineiden entisöinti oli.

”Haluaisin lainata tämän.” Hermione laittoi yksisarvisista kertovan kirjan matamin eteen ja väänteli käsiään turhautuneena, koska ei halunnut sanoa sanottavaansa. ”Ja tuota, tarvitsisin erääseen tehtävään tietoa ’sumppiaisista’, mutta en onnistunut löytämään sellaista olentojen osastolta, missähän – ?”

Prilli heilautti taikasauvaansa kirjahyllyjen suuntaan ja mutisi loitsun niin hiljaa ettei Hermione saanut siitä selvää. Mikä oli sääli, sillä tehokas ja kohdistettu etsintätaika olisi kiinnostanut häntäkin. Lopulta pieni ja räikein kuvin koristettu kirja lennähti Prillin käsiin.

”Kaikkea ne keksivätkin tunneilla opettaa”, Prilli totesi lainatessaan kirjat. ”No, oliko siinä kaikki tältä erää?”

”Kyllä, kiitos.” Hermione niiasi ottaessaan kirjansa ja kiirehti ulos kasvot kiusaantumisesta hehkuen. Hän suuntasi lähimpään tyttöjen vessaan tutkimaan saalistaan.

Sumppiaisista suopulppuihin – unohdetut lastenlorut.

Hermione tuijotti kirjaa ja painoi sitten kasvot käsiinsä. Miksi hän oli edes kuvitellut, että kyseessä olisi jokin muu kuin jossain lastenlorussa esiintyvä olento, yhtä epätodellinen kuin vaikkapa...

Lapsena hän oli tiennyt ettei mörköjä ollut olemassakaan, vaikka niitä jästienkin tarinoissa esiintyi. Mutta Tylypahkassa hän oli huomannut että niitä todellakin oli, ja hän oli useaan kertaan joutunut sellaisen kanssa vastatustenkin.

Kuka tiesi?

Hän tunsi silti itsensä idiootiksi työntäessään kirjan laukkuunsa.

*

Aamulla Hermione käytti tavallista enemmän aikaa pukeutumiseen. Kaavut olivat siitä käytännöllisiä, ettei vaatteita tarvinnut pahemmin pähkäillä, mutta hän halusi silti olemukseensa jotain erilaista tänään. Jotain hiukan lunamaista, mutta ei yliampuvaa. Hän teki itsestään naurettavan jo kirjan kanssa, joten jokin hassu koriste ei asiaa enää paljon pahentaisi.

Pähkäiltyään pitkän aikaa hän päätyi kietaisemaan hiuksensa pörröiseksi nutturaksi, jonka koristeli sellaisella paperivarjolla joita jästit laittoivat hienompiin jäätelöannoksiin. Se oli violetin ja sinisen kirjava ja näytti naurettavalta töröttäessään nutturasta.

”Mitä sinä oikein teet?” Parvati kysyi tupsutellessaan poskilleen hiukan Taatusti tahraamatonta taikaposkipunaa.

”Kokeilen uutta kampausta”, Hermione mutisi. ”Äh, tämä on jo liian naurettavaa...”

”Minusta se on oikeastaan aika söpö”, Lavender huomautti.

Hermione muistutti itseään siitä, että Lunan lempikoristus oli kermakaljapullojen korkeista tehty kaulakoru, ja terästi itseään. Hän ei välittäisi, vaikka joku ihmettelisikin...

Hän epäili olevansa pahemmin ihastunut kuin oli edes ymmärtänyt, kun kerran oli valmis tällaiseen. Mutta kai hänen oli oltava valmis. Jos he joskus seurustelisivat – siitä vasta puhuttaisiinkin, ja sitä ihmeteltäisiin todella paljon. Miten hän muka kestäisi sen, ellei pystyisi edes pitämään paperista päivänvarjokoristetta hiuksissaan?

Hermione ei jäänyt odottamaan sitä, että Lavender ja Parvati saisivat meikkinsä ojennukseen. Hän ei yleensäkään odottanut, eikä hän halunnut kiinnittää itseensä ylimääräistä huomiota käyttäytymällä eri tavalla kuin yleensä.

Hän asteli suureen saliin kirja kädessään kuin minä tahansa aamuna ja yritti olla kuvittelematta, että kaikki tuijottivat häntä. Hän istahti Harrya ja Ronia vastapäätä kuten hänellä oli tapana, tuki kirjan munakaskulhoa vasten, ja ryhtyi kokoamaan lautaselleen aamiaista.

”Huomenta”, Ron sanoi haukotellen aivan mahdottoman leveästi.

Hermione vastasi tervehdykseen ja odotti, että minä hetkenä hyvänsä häneltä kysyttäisiin, oliko hän kipeä tai tärähtänyt. Kun niin ei tapahtunutkaan, hän oli epämääräisen pettynyt.

Harry nurisi Ronille pimeyden voimilta suojautumisen läksyistä, joita olikin ollut järjenvastainen määrä jopa Hermionen mielestä. Ron vastasi nurisemalla täysin samasta aiheesta. Heistä kumpikaan ei kiinnittänyt Hermionen uudenlaiseen lukemistoon mitään huomiota.

Pojat!

Hermione ryhtyi syömään paahtoleipäänsä ja lukemaan samalla lastenloruja, joihin hän yritti parhaansa mukaan suhtautua mielenkiintoisena velhokulttuurin perinteenä. Kirjan lorut oli koottu sata vuotta sitten, mikä oikeastaan oli mielenkiintoista, mutta ajatus siitä, että joku pitäisi sen säkeitä tosina, oli jokseenkin häiritsevä.

Vanhanaikaista kieltä ja väkinäistä riimittelyä oli raskas lukea, mutta Hermionesta vaikutti siltä, että lorun mukaan sumppiaiset olivat ruokailutiloissa viihtyviä näkymättömiä olentoja jotka tapasivat näpistää ruokaa lautasilta. Oletettavasti niiden piikkiin oli ollut kätevää laittaa vaikkapa vadillinen kadonneita pikkuleipiä, kun todellinen syyllinen ei halunnut ilmoittaa itsestään.

Hän huokasi raskaasti ja haparoi kädellään ottaakseen toisen paahtoleivän. Sitä ei löytynyt, vaikka hän oli voidellut kaksi.

Kuului kuivan haukkauksen ääni, kun joku upotti hampaansa rapeaan paahtoleipään.

”Hei! Se oli minun!” Hermione kivahti Ronille.

Ron virnisti. ”Näytti siltä ettet halunnut sitä. Ja käytit tähän sitä paitsi kaiken marmeladin.”

Hermione löi otsaansa kädellään. Sumppiaiset... Tylypahkassa näemmä tosiaan oli niitä.

Sata pöllöä lehahti saliin kirjeitä, sanomalehtiä ja paketteja kynsissään, ja yksi niistä pudotti Päivän Profeetan Hermionen muroihin niin, että pöydälle roiskahti mehukeittoa.

Joululoman alkuun oli enää kaksi viikkoa. Hermione pohti, mahtaisiko Luna jäädä loman ajaksi Tylypahkaan vai menisikö tämä kotiinsa. Millainen koti Lunalla mahtoi olla?

Hän oli jo aikaa sitten kehittänyt tavan istuutua aina sille puolelle pöytää, josta pystyi vaivihkaa katselemaan korpinkynsien pöytään joutumatta kääntymään ympäri. Luna istui häneen selin, nojasi toista kyynärpäätään pöytään eikä juurikaan liikkunut. Hennot vaaleat hiukset valuivat Lunan selkää pitkin hiukan sotkuisina ja muodostivat jyrkän kontrastin mustan kaavun kanssa. Ne näyttivät niin hienoilta ja pehmeiltä...

Äkkiä Luna käännähti kuin olisi vaistonnut katseen, ja katsoi suoraan Hermioneen. Hermionen sydän laukkasi uneksuvien silmien kiinnittyessä häneen kumman rävähtämättöminä.

Klink!

Hermione huomasi tiputtaneensa lusikan tunnottomista sormistaan ja sukelsi pöydän alle etsimään sitä, puoliksi helpottuneena ja puoliksi pahoillaan siitä, että piinallisen ihana hetki oli rikkoutunut. Kun hän oli löytänyt lusikan ja nousi taas näkyviin, Luna oli jo kääntänyt hänelle selkänsä ja jatkanut ateriointiaan.

*

”Näitkö sinä sen katseen?” Parvati kuiskasi Lavenderille, kun he valuivat kohti muodonmuutosten luokkaa monen muun rohkelikon perässä.

”Aamiaisella?”

”Niin.”

Lavender siirtyi kävelemään niin lähellä Parvatia, että heidän laukkunsa tupsahtelivat välillä yhteen. Neville ja Dean pitivät sellaista ääntä, että kukaan tuskin kuulisi heidän kuiskailuaan, mutta salailu tuli luonnostaan, selkäytimestä. ”Näin.” Lavender hihitti. ”Tai paremminkin ne katseet. Lunakin... jos joku olisi kävellyt heidän välistään...”

”– jännite olisi varmaan iskenyt kuin salama”, Parvati täydensi.

”Nimenomaan.”

Dean rääkäisi, sillä Nevillen lemmikkirupikonna oli äkkiä loikannut hänen hartialleen. Neville yritti tavoittaa sen ja pyyteli vuolaasti anteeksi sen karkaamista.

Parvati ja Lavender vilkaisivat toisiaan ja huokasivat. Tuntui siltä, että tämänkaltaiset episodit olivat jännittävintä mitä koulussa koskaan tapahtui, joten ei kai ollut ihme että ihastumiset ja seurustelemiset olivat niin kiinnostavia.

”Mutta on kauhean turhauttavaa, ettei mitään tapahdu”, Parvati sanoi.

”Ehkä pian tapahtuu? Tai siis, nythän Hermione vasta alkoi yrittää jotain.”

”Niin...”

Toinen merkitsevä katse, ja he olivat saavuttaneet sanattoman yhteisymmärryksen siitä että keksisivät jotain, mikäli Hermionen ja Lunan suhteessa ei tapahtuisi mitään muutoksia lähiaikoina.

Oikeastaan he voisivat keksiä jotakin ihan vain muutenkin... pianhan olisi joulu.

*

Tuntien jälkeen Hermione teki läksynsä tavallista nopeammin ja suuntasi ulos. Hän oli pähkäillyt missä saattaisi törmätä Lunaan, muttei ollut tullut mihinkään tulokseen. Tähänastiset kokemukset olivat osoittaneet, että Luna oli yleensä siellä missä tämän ei olettanut olevan, joten ehkä olisi parasta ettei hän yrittäisi löytää tätä, ja vain menisi jonnekin.

Harrylla ja Ronilla oli huispausharjoitukset, joten hän päätti mennä katsomaan niitä ja samalla lukemaan katsomoon. Pojat ilahtuivat aina, kun hän osoitti jonkinlaista kiinnostusta huispaukseen.

Kyllähän hän katseli varsinaisia pelejä mielellään ja huusi melkein yhtä kovaa kuin kuka tahansa rohkelikko, kun joku teki maalin, mutta harjoitusten seuraaminen ei ollut lähellekään yhtä jännittävää. Välillä hän tunsi olevansa huono ystävä, kun ei jaksanut seurata eloisaa keskustelua siitä tai tästä liikkeestä tai strategiasta. Joten välillä hän yritti.

Hän muisti äkkiä sen pelin, jossa Luna oli pitänyt päässään karjuvaa leijonahattua, ja hänen oli pakko hymyillä.

Ulkona oli kerrankin kaunista vuodenajasta riippumatta, auringon aavisti ohuen pilvikerroksen läpi ja ilma oli niin kylmää, että hänen hengityksensä huurusi. Jäätyneet lehdet rapsahtelivat hänen jalkojensa alla kuin perunalastut, kun hän vaelsi kohti huispauskenttää.

Harry oli ensimmäinen, joka huomasi hänet. Todellinen etsijä – kun Harry vain pääsi ilmaan luudanvarrella, tältä ei tuntunut jäävän yhtään mitään huomaamatta. Sieppi saattaisi olla aivan missä tahansa, ja jotenkin Harry oli kehittänyt taidon tarkkailla kaikkia suuntia yhtä aikaa.

Harry kaarsi läheltä katsomoa, jonka Hermione oli valinnut istumapaikakseen, ja heilautti matkalla kättään suu leveässä hymyssä. Hermione vastasi ja tunsi hymyn pyrkivän väkisin omallekin naamalleen.

Niin tuskastuttavan poikia kuin hänen ystävänsä olivatkin, he olivat silti maailman parhaita.

Ehkä hän pääsisi helpommalla, jos vain tyytyisi ystäviensä mutkattomaan seuraan. Tuntui siltä, että hän oli ollut jatkuvasti hämmentynyt sen jälkeen, kun oli alkanut viettää enemmän aikaa Parvatin ja Lavenderin kanssa. He saivat hänet ajattelemaan tyttömäisiä ajatuksia, enemmän tunteita kuin järjenkäyttöä ja koulunkäyntiä.

Enemmän Lunaa. Hän oli ollut hiljaisen ihastunut jo jonkin aikaa, varsinkin ministeriön tapauksen jälkeen, mutta oli myös hyväksynyt sen ettei kyseessä koskaan olisi muuta kuin yksipuolinen ihastus, jolle ei tehtäisi mitään. Joku, jota katsella etäältä ja josta haaveilla, mutta ei koskaan mitään todellista.

Lavender ja Parvati olivat saaneet hänet ajattelemaan, että entä jos sittenkin...? Ja sitten Hermione huomasi tekevänsä sellaisia älyttömyyksiä kuin lainaavansa naurettavia kirjoja ja pitävänsä paperivarjoja hiuksissaan.

Hän tunsi itsensä idiootiksi, kun oli hetkeäkään kuvitellut että sellainen saattaisi toimia. Lisäksi toivominen ja yrittäminen oli repivää, oli ollut paljon helpompaa kun ei yrittänyt mitään muuta kuin saada kaikista kokeista U:n. Kokeet olivat jotain, mitä hän saattoi hallita. Toiset ihmiset eivät olleet.

Hermione päätti lopettaa hupsuttelunsa saman tien. Lunan katse oli aamulla ollut värisyttävä, mutta tällainen käytös ei silti sopinut hänelle eikä selvästikään johtanut mihinkään. Tästä lähtien hän olisi taas järkevä Hermione.

Hän keskittyi toisella silmällä katselemaan harjoituksia ja toisella lukemaan hermionemaisen järkevää kirjaa, joka kertoi muinaisten egyptiläisten harjoittamasta taikuudesta.

”Voinko istua tähän?” joku kysyi.

Hermione hymähti myöntävästi kohottamatta katsettaan kirjasta.

”Voit kyllä sanoa jos häiritsen. Olen tottunut siihen”, ääni jatkoi.

Hermione käänsi päätään niin kiireesti, että hänen niskansa naksahti kipeästi. Luna oli kiivennyt katsomoon ja istui hänestä vain puolen metrin päässä katsellen kentälle.

”E-ei...” Hermione sanoi. ”Et häiritse ollenkaan.” Mikä oli järkyttävä vale, sillä nyt hän ei varmasti saisi enää riviäkään luetuksi niin, että myös ymmärtäisi lukemansa.

Luna hymyili hänelle hiukan ennen kuin jatkoi harjoitusten katselemista. ”On varmasti mukavaa, kun on ystäviä.”

Lause sai Hermionen sydämen puristumaan tuskallisesti. Hän ihmetteli mitä tekisi, olisi ollut niin paljon vaihtoehtoja. Sanoa Lunalle, että tälläkin oli ystäviä – mutta se olisi tuntunut väärältä, kun Hermionen tunteet olivat muunlaisia kuin ystäville varatut. Laskea kätensä Lunan kädelle – mutta se olisi tuntunut ihan liian äkkinäiseltä. Jotain muuta – mutta hän ei keksinyt mitään.

Joten hän vain hymyili Lunalle. Tässä istuminen tällä tavalla toverillisesti, sen oli oltava tarpeeksi. Toistaiseksi.
« Viimeksi muokattu: 02.12.2014 06:04:36 kirjoittanut Pics »
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Mariaxoxo

  • ***
  • Viestejä: 411
Vs: Varo narksuja, K-11, luvut 4/?, jatkoa 2.12.
« Vastaus #23 : 02.12.2014 18:56:27 »
Kirjoitin tähän jo äsken kommentin, mutta totta kai juuri kun olin sitä lähettämässä, netti katkes ja se hävis... Joten ei auta kuin yrittää muistella, mitä kirjoitin ja hivenen ärsyyntyneenä kirjoittaa uusi kommentti.

Olin jo ehtinyt luulla, ettei tähän ole ikinä tulossa jatkoa, kun edellisestä luvusta on tosiaan sen verran kauaa. Siksi yllätyinkin todella positiivisesti, kun tähän oli tullut jatkoa. Ja varsinkin, kun jatkoa oli tullut vieläpä kahden luvun verran!

Hermione ja Luna on parituksena todella kiva ja siksi onkin harmi, että siitä kirjoitetaan aika vähän. Vastakohdat täydentävät toisiaan kivasti ja Luna ja Hermionehan nyt ovat niin vastakohtia toisilleen kuin vain voi olla ;D

Tää ficci on kauheen suloinen ja muutenkin tosi ihanasti kirjotettu, päällimmäiseksi jää aina mieleen sellanen `awws`. On kiva huomata, miten aina niin järkevästä Hermionesta on ihastumisen myötä tullut vähän tuollainen hupsu.

On myös tosi mielenkiintoista lukea Lavenderin ja Parvatin yrityksistä selvittää Lunan tunteet Hermionea kohtaan ja mahdollisesti saattaa pari yhteen. Olet muuten saanut kaksikosta juuri sellaisen kuin olen heidän aina ajatellutkin olevan!

Anteeksi tästä sekavasta kommentista, sen tarkoituksena kuitenkin oli sanoa, että tykkään kovasti tästä ficistä ja odottelen innoissani jatkoa.

räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Varo narksuja, K-11, luvut 4/?, jatkoa 2.12.
« Vastaus #24 : 03.12.2014 06:54:35 »
Jee, arvatkaa kuka ilahtui, kun näki tähän tulleen jatkoa!!!!<3<3<3 Ja ikärajakin vielä madaltui, jee!!

Tämä on niin suloinen ja ihana ja hauska:3 Parvati ja Lavender on niin mainioita. Ne ei ole sellaisia ärsyttäviä  ämmiä millaisiksi ne usein miellän. Hermionen suhde Harryyn ja Roniin on realistisesti kuvattu, ja pojilla on tuossa kiva pikku sivurooli:)

Luna on myös jotenkin niin niin niin LUNA. Hermione taas musta oikeen ei, mun on hankala mieltää sitä ihastuneeks höntiks.

Odotan jatkoa kuin pienenä odotin joulua!!

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Varo narksuja, K-11, luvut 4/?, jatkoa 2.12.
« Vastaus #25 : 10.12.2014 13:31:19 »
.Awh mikä pari <3 vaikka tuntuu etteivät sovi ollenkaan toisillen niin voiii kylläkyllä ne on pakko saada yhten! Ihastuminen jotenkin inhimillistää kirjaviisasta Hermionea, ihanaa seurata sen pyristelyä (varsinkin kun oon ite samassa tilanteessa) ja Lunarakkaani on niin IC ja ihana että ei tuu mitään. Uuh sumppiaiset <3<3<3 Kiitos että jatkat ja anteeksi sekava kommentti.
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Varo narksuja, K-11, luvut 4/?, jatkoa 2.12.
« Vastaus #26 : 15.12.2014 04:32:00 »
Marioxoxo: Mäkin epäilin jo yhdessä vaiheessa, että tämän jatkumisen suhteen näyttää aika huonolta, mutta päätin kuitenkin kokeilla saisiko tästä jotain jouluhömppää aikaan kuten aikoinaan oli tarkoitus. Parituksena tämä on musta aina ollut mukava, mikä varmaan vaikutti jatkamispäätökseen. Kiva kuulla, jos teksti on tuntunut söpöltä, koska tosiaan tarkoituksena oli jonkinlainen fluffyhölöpölö alunperinkin, eli tarkoitus ilmeisesti saavutettu sitten. <3

räiskeperäinen sisulisko: Heh, hauska huomata että ikärajan madaltuminen jotakuta ilahdutti. :) Itse en oikein ilahtunut siitä muutoksesta koska olen enemmän kotonani korkeampien ratingien parissa, mutta minkäs teet kun visio vaihtui tauon aikana. Matalan ratingin jatkis on minulta kuitenkin niin hirveän harvinainen ilmestys, etten oikein osaa itse suhtautua tähän kummajaiseen... o_O Hermione on tässä ehkä vähän hömppäinen, mutta tuskin hänkään ihan immuuni ihastuksille on, ja no, tämän ficin oli tarkoituskin olla ei-niin-hirveän-vakava.

Otaku: Musta nämä kyllä hassulla tavalla sopivat yhteen, mutta ei tämä mikään helpoin paritus ole kirjoittaa, kun luonne-eroja on noin paljon kuitenkin. Samaa mieltä siitä, että Hermione on inhimillinen ihastuneena, vähän taittaa sitä ylifiksuutta. <3

Kiitoksia teille kaikille kommenteista. <3 Seuraava luku tulee tässä.




5. Treffit Tylyahossa

Viimeisenä viikonloppuna ennen joululomaa oppilaat saivat halutessaan käydä Tylyahossa, eikä Hermione ollut koskaan hermoillut siellä käymisestä niin paljon.

Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että hän oli menossa Lunan kanssa tietämättä lainkaan, millaiseksi iltapäivä muodostuisi ja pysyisivätkö heidän välinsä täysin kaverillisina. Sen lisäksi Harry ja Ron piinasivat häntä tulemaan mukaansa ja kyselivät jatkuvasti selityksiä hänen kieltäytyessään. Parvati ja Lavender puolestaan kiusoittelivat häntä treffeistä ja antoivat hyvää tarkoittavia, mutta todella hermostuttavia neuvoja.

”Tiedät kyllä, milloin on oikea hetki suudella häntä”, Lavender väitti samalla, kun yritti valita itselleen hametta ja valitti lihoneensa kilon.

Hermione pyöritti silmiään mutta pidättäytyi sanomasta, että kasvaminen ja naisellistuminen oli heidän ikäisilleen vielä täysin normaalia. Ja että hän muka tietäisi? Mistä hemmetistä hän sen muka tietäisi? Hän ei edes ollut vakavissaan ajatellut mitään niinkään pitkälle menevää kuin suutelemista. Kädestä pitämistä ehkä... jos kävisi hyvä onni ja jos vaikuttaisi siltä, että Luna saattaisi pitää hänestä.

”Sinähän sen tiedät, Lav”, Parvati huomautti. ”Sinulla onkin niin paljon kokemusta siitä asiasta.”

”Ei ole sinullakaan!” Lavender sanoi.

”Ei niin. Siksi en teeskentele, että tietäisin.”

Hermione penkoi matka-arkkuaan yrittäen olla mahdollisimman hiljaa ja huomaamaton, koska ei halunnut joutua ristituleen, mikäli aiheesta kehkeytyisi kiista. Sellaista tapahtui välillä kaikille ystävyksille, ja Lavenderin ja Parvatin lyhyet välirikot muuttivat tyttöjen makuukamarin aina todella hyytäväksi. Niinä hetkinä Hermione oli kiitollinen siitä, että hänen parhaat ystävänsä olivat poikia ja että he saattoivat halutessaan vältellä toisiaan ja murjottaa kaikessa rauhassa. Auttoi paljon, ettei joutunut nukkumaan samassa huoneessa sen henkilön kanssa, jolle sattui olemaan vihainen.

Lavender puuskahti. Niin kutsuttu lihominen oli ilmeisesti tehnyt hänestä ärtyisän. ”Se kuulosti niin hyvältä”, hän valitti. ”Todella monessa romanttisessa kirjassakin väitetään niin. Pakkohan sen on olla totta!”

Parvati hihitti, mikä sai Hermionen rentouttamaan kiristyneet hartiansa. Tänään ei näköjään olisi päivä, jona kiisteltiin.

”Kieltämättä se kuulosti hyvältä”, Parvati sanoi. ”Ja todella romanttiselta. Hei, Hermione... jos se sattuu pitämään paikkansa, niin kerro meille?”

”Niin, kerro”, Lavender säesti.

”Älkää innostuko turhaan. Minä en edes tiedä, ovatko nämä treffit”, Hermione sanoi puoliksi arkkunsa sisältä. ”Voi olla, että menemme vain kavereina.” Lunaa oli sillä tavalla vaikea tulkita, mutta ainakin Hermione pääsisi viettämään aikaa tämän kanssa ja saisi ehkä jotain selville. ”On ihan liian aikaista edes kuvitella suutelemista.”

”Sitä ei ole ikinä liian aikaista kuvitella”, Lavender sanoi.

”Olet varmasti kuvitellut jo monta kertaa, etkö?” Parvati sanoi.

Hermione kuoletti kysymyksen sukeltamalla entistäkin syvemmälle tavaroidensa sekaan ja onnistui vihdoin tavoittamaan etsimänsä pullon aivan arkun perimmäisestä nurkasta. Iisisiliän hiusliemi tehosi jopa hänen pörrökiharoihinsa, mutta hän vaivautui käyttämään sitä vain erikoistilanteissa. Tämä vaikutti hyvältä päivältä olla tavallista sievempi.

”Hoo!” Parvati hihkaisi nähdessään pullon. ”Aika paljon panostusta tapahtumaan, joka ei ehkä olekaan treffit!”

”Ainahan sitä saa toivoa...” Hermione mutisi.

Toiset tytöt katsoivat häntä hymyillen lähes maanisesti. ”No mitä?” hän kivahti.

”Ei mitään”, Parvati sanoi.

”Olemme vain kuolemassa uteliaisuudesta, ei sen kummempaa”, Lavender sanoi.

”Joten jos jotain oikeasti tapahtuu –”

”– odotamme että kerrot meille illalla!”

Hermione ei yhtäkkiä tiennyt, toivoiko potentiaalisten treffiensä sittenkään sujuvan niin hyvin, että jotain tapahtuisi. Lavender ja Parvati aivan varmasti haistaisivat pienenkin romanttisen vireen, ja sitten mikään ei pelastaisi häntä kuulustelulta näiden kynsissä.

*

”Vau, sinähän olet tänään nätti, Hermione!” Ron äännähti heti, kun Hermione oli laskeutunut makuusalista oleskeluhuoneeseen.

Hermione tukahdutti pisteliään vastauksen ja tyytyi vain hymyilemään Ronille. Oli vaivaannuttavaa saada kohteliaisuuksia väärältä henkilöltä, ja jostakin absurdista syystä moni vaikutti kuvittelevan, että hän alkaisi joskus seurustella Ronin kanssa. Tällaisina hetkinä hän pelkäsi, että myös Ron oli siinä uskossa. Hänen tarvitsisi pian paljastaa ystävilleen olevansa kiinnostunut vain tytöistä, mutta heidän reaktionsa hirvittivät häntä.

Joka tapauksessa vaikutti siltä, että hänen pukeutumisensa oli mennyt nappiin, sillä Ron ei kovinkaan usein huomannut mitään erityistä eikä varsinkaan yltynyt laukomaan kohteliaisuuksia. Hermione oli itsekin ollut peilikuvaansa tyytyväinen löydettyään erityisen sievän pitsineuloksisen villajakun, joka tuntui päällä unenkeveältä. Jokin siinä toi hänen mieleensä Lunan. Ja Iisisiliän hiusliemi oli ihanaa – joskin se teki hänet entistäkin kateellisemmaksi kaikille, joiden hiukset olivat luonnostaan suorat ja helposti käsiteltävät. Sellaiset kuin Parvatilla.

”Mitä sinä oikein aiot tehdä Tylyahossa?” Harry kysyi. ”Oletko varma siitä, ettet halua tulla meidän kanssamme?”

”Notkumaan jossain huispausvarustekaupassa tai pilailupuodissa? Ei kiitos, tällä kertaa”, Hermione sanoi.

Harry ja Ron vilkaisivat kummissaan toisiinsa. Hermione yleensä viihtyi mainiosti huispausvarustekaupoissa ja pilailupuodeissa, vaikkei ostanutkaan mitään. Ne olivat silti paikkoja, jotka kiinnostivat hänen ystäviään, ja vastavuoroisesti Harry ja Ron välillä sietivät kirjakauppoja ja harvinaisen armollisina hetkinä jopa museoita. Se oli ystävyyttä.

”Minulla on tänään muuta tekemistä”, Hermione sanoi ystävällisempään sävyyn. Hän ei ollut pojille vihainen ja halusi sen kuuluvan. ”Ehkä ensi kerralla.”

Harry ja Ron näyttivät entistäkin pöllämystyneemmiltä. Lopulta Harry sai jonkinlaisen oivalluksen ja virnisti. ”Ei kai sinulla satu olemaan treffejä?”

Ron sai hillittömän yskänpuuskan ilmeisesti silkasta tyrmistyksestä.

”Ei!” Hermione sanoi. ”Olen vain sopinut, että menen tänään Lunan kanssa. Selvä?”

”Lunan?” Ron melkein tukehtui.

”Luna on ihan kiva”, Harry huomautti.

”Mutta outo.”

”Joo, mutta okei.”

Ron pyöritti silmiään Harrylle ja kääntyi sitten Hermionen puoleen. ”No, pidä hauskaa sitten.”

”Minä pidän.” Hermione heilautti pojille kättään ja riensi näiden edellä aulaan. Hän oli aikonut kulkea sinne saakka yhtä matkaa ystäviensä kanssa, mutta yhtäkkiä hän halusikin olla hetken yksin. Sen aikaa, että laskeutuisi rohkelikkotornista linnan etuovelle, missä tapaisi Lunan.

Ainakin hänen ystävänsä jollain tavalla hyväksyivät Lunan kummallisuuksineen kaikkineen, ja ministeriössä tapahtunut oli tehnyt heistä tavallaan samaa joukkoa. Mutta Hermione epäili sen koskevan pelkkää kaveruutta. Hän aavisti, ettei olisi helppo kertoa heille, että hän sattui elättelemään Lunasta romanttisia ajatuksia.

”Varo askeliasi, tyttö hyvä”, sanoi muodikasta sulkahattuista noitaa esittävä muotokuva.

Hermione pysähtyi juuri ennen kuin oli astumassa kompaportaalle, kiitti taulua ja hyppäsi portaan yli. Loppumatkan hän kiinnitti askeliinsa hiukan enemmän huomiota.

Linnan eteisaula oli suosittu paikka odottaa toiseen tupaan kuuluvaa seuralaista, ja siellä notkuikin kymmenkunta oppilasta katsellen portaikkoja toiveikkaina. Vähän matkan päässä Voro tomutti muotokuvia ja vilkuili oppilaita vähän väliä odottaen tilaisuutta vähentää pisteitä.

Hermionen katse hakeutui heti yksinäiseen hahmoon, joka katseli kaukaisuuteen. Luna ei näyttänyt lainkaan kärsimättömältä eikä edes siltä kuin odottaisi jotain, oli kuin hän olisi vain harhaillut paikalle omista syistään ja saattaisi tyynesti seistä aloillaan jokusen tunnin miettien omia ajatuksiaan.

Hermione lähestyi Lunaa hermostuneena ja melkein hätkähti yllätyksestä, kun Luna yhtäkkiä käänsi päänsä ja katsoi suoraan häneen. Hän ei ymmärtänyt, miten Luna oli voinut erottaa hänen askeleensa aulan muiden äänien joukosta, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän pohti, ettei Luna ollut ihan... no, normaali. Joskus tämä todella tuntui näkevän ja kuulevan enemmän kuin muut ihmiset.

”Hei”, Hermione sanoi. Lunan näkeminen sai hänet hymyilemään väkisin, mutta samalla hymy tuntui hiukan oudolta ja tukalalta. Hänestä tuntui muutenkin oudolta ja tukalalta. Olivatko he kavereita, vaiko jotain muuta?

”Hei”, Luna vastasi eikä näyttänyt lainkaan vaivautuneelta. Hermione huomasi, ettei hän pitänyt retiisikorvakorujaan vaan tähdenmuotoisia, jotka olivat söpöllä tavalla hiukan lapselliset mutta eivät naurettavat.

”Menemmekö me sitten?” Luna kysyi.

Hermione käsitti tuijottaneensa – ei sentään suu auki, mistä hän oli kiitollinen – ja nyökkäsi mykkänä.

Oli helpotus astua raittiiseen ilmaan ja päästä pois uteliaiden katseiden ulottuvilta. Pieni pakkanen jatkui edelleen ja keltainen nurmikko näytti sokerihuurretulta. Hermione toivoi, että jouluksi sataisi lunta.

”Aiotko muuten jäädä jouluksi Tylypahkaan?” hän kysyi. Kysymys saattoi olla hiukan odottamaton tässä kohtaa, mutta toisaalta Luna ei useinkaan näyttänyt piittaavan siitä, miten keskustelut normaalisti etenivät.

”Kyllä”, Luna sanoi. ”Isä lähtee etsimään hohtohankiaisia, joten kotona ei kuitenkaan olisi ketään.”

”Hohtohankiaisia?” Hermione pidätteli huokausta parhaansa mukaan. Ilmeisesti tällaisia aiheita ei vain voinut välttää Lunan kanssa.

”Ne ovat kauniita”, Luna sanoi ja vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa.

He kulkivat hiljaisina koulun portista. Hermione työnsi hohtohankiaiset mielestään ja riemuitsi siitä, että Luna olisi loman ajan Tylypahkassa. Kenties he voisivat viettää aikaa yhdessä, käydä tiluksilla kävelyllä tai lukea kirjastossa, ehkä jopa vierailla toistensa tuvissa. Ehkä hän uskaltaisi antaa Lunalle lahjan, mutta mikä ihme se lahja voisi olla?

Tieltä heidän takaansa kuului lähestyvää puheensorinaa. Hermione vilkaisi olkansa yli. Kaulaliinoista päätellen puolen tusinan kulkijan joukossa oli neljä rohkelikkoa ja kaksi korpinkynttä, ja äkkiä juttelun ylitse kajahti Lavenderin helposti tunnistettava nauru. Joukko käveli Hermionea ja Lunaa nopeammin, ja saavuttaisi heidät väistämättä.

Luna pysähtyi keskelle tietä, muttei kääntynyt katsomaan taakseen vaan sivulle, huurteiseen pensaikkoon. ”En voi näyttää sinulle hohtohankiaista, koska niitä esiintyy vain kun on paljon lunta, mutta taisin nähdä tipsin. Tule!” Hän tarttui Hermionen käteen ja harppoi kuivassa pakkasessa ratisevaan heinikkoon kiskoen Hermionea perässään.

Hermione tunsi Lunan käden lämmön heidän lapastensa läpi eikä sillä ollut väliä, että hän tunsi olevansa naurettava poukkoillessaan tällä tavalla pensaikkoon aivan heidän tupatoveriensa edessä. Vähän matkan päässä Luna kumartui tarkkailemaan hentoja oksia, jotka näyttivät pikkuisilla timanteilla päällystetyiltä.

”Mitä me oikein etsimme?” hän kysyi hiljaa, jottei rikkoisi tunnelmaa.

Luna hymyili. ”Emme mitään, tipsejä ei ole oikeasti olemassa.”

Hermionen suu loksahti auki. ”Miksi – ?”

Iloisen oppilasjoukon äänet olivat nyt paljon lähempänä ja he kuulivat askelten rouskahtelun jäisellä tiellä. Luna nyökkäsi siihen suuntaan. ”En halua kävellä loppumatkaa heidän kanssaan. Viime aikoina on tuntunut siltä kuin Padma seuraisi kaikkea, mitä teen.”

Hermionella oli aavistus, että Parvati oli kertonut siskolleen hänen ihastuksestaan. Sen oli ollut tarkoitus olla salaisuus! Hän ravistelisi Parvatia myöhemmin... mutta nyt tärkeintä oli se, että Luna ilmeisesti halusi viettää päivän hänen kanssaan, kuten he olivat sopineet. Eikä ollut niin pöhkö kuin usein vaikutti olevan.

Ohi kulkevat oppilaat katselivat hämmentyneinä pensaikossa kyyristelevää kaksikkoa ja pari heistä heilautti käsiään tervehdykseksi, mutta menivät joka tapauksessa ohi ja jatkoivat hyväntuulista puheluaan.

Hermione katseli auringonvalossa kimmeltäviä huurteisia oksia, jotka näyttivät tavallistakin kauniimmilta, ja muisti vieläkin miltä Lunan käsi oli tuntunut hänen kädessään. Hän hymyili lähes liian leveästi heidän palatessaan tielle ja jatkaessaan matkaansa Tylyahoon.

*

Lavender oli Parvatin ja Padman kanssa yrittänyt seurata Hermionea ja Lunaa ympäri Tylyahoa nähdäkseen mitä tapahtuisi, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. Lunalla vaikutti olevan ainakin kahdeksan aistia. Hermione puolestaan taisi Harryn ja Ronin ystävänä olla tottunut pysyttelemään näkymättömissä ja välttämään seuraajia, jos niin halusi.

Lopulta he olivat hukanneet pariskunnan kylän laitamilla olevan puodin kohdalla. He olivat varmasti nähneet Lunan vetävän Hermionen sisään, mutta kun he olivat kurkistaneet, sisällä ei ollut ketään.

He olivat joutuneet myöntämään tappionsa ja vetäytyneet Kolmeen luudanvarteen juomaan jotain lämmintä sekä punomaan suunnitelmia.

”En ymmärrä, mihin he hävisivät”, Parvati valitti.

”En minäkään.” Lavender kietoi palelevat sormensa mukinsa ympärille ja nautti hienoisesta pistelystä niiden alkaessa lämmetä. ”Mutta Hermionella tuntuu olevan jonkinlainen katoamiskyky, muuten hän olisi jäänyt Harryn ja Ronin kanssa kiinni kaikenlaisesta vielä useammin.”

”Eikä Rohkelikko ikinä voittaisi tupamestaruutta kaikkien niiden menetettyjen pisteiden takia”, Parvati sanoi.

Padma hämmenteli kuumaa mehuaan mietteliäältä näyttäen. ”Lunaa on välillä aivan mahdotonta seurata, melkein kuin hän pystyisi katoamaan tuuleen.”

”Mutta se on mahdotonta. Heidän oli pakko mennä jonnekin”, Lavender sanoi.

”Meidän ei kai auta kuin kaivaa yksityiskohdat Hermionesta illalla”, Parvati huokasi.

”Niin kai sitten... mitä jos he eivät ole saaneet aikaan yhtään mitään?”

”Ainakin aiemmin he olivat sentään käsi kädessä”, Padma huomautti.

Lavender hymyili kuvitellessaan, miltä mahtoi tuntua pidellä rakastettuaan kädestä. Se varmaankin lämmitti enemmän kuin kuuma muki... eri tavalla, sydämessä asti. Hän aikoi kokea sen vielä joskus.

Ehkä Hermionen saattaminen yhteen Lunan kanssa olikin jonkinlaista harjoittelua, jonka jälkeen hän tietäisi, miten romanttisissa asioissa edettiin? Vaikka Lunan perusteella ei kai voinut tehdä mitään yleispäteviä johtopäätöksiä, tämä oli niin kummallinen ja lisäksi tyttö.

Ehkä tämä oli ihan pelkkää viihdykettä.

”Luuletteko, että Luna pitää Hermionesta?” hän kysyi sisaruksilta.

Parvati kohautti harteitaan.

”Hänestä on tosi vaikea ottaa selvää”, Padma sanoi. ”Mutta se on mahdollista, kun ottaa huomioon sen, että he tulivat tänne kahdestaan. Ja hän varmisti, että he tosiaan ovat kahdestaan.”

”Hmm”, Lavender sanoi.

”Sinulla on juonikas ilme”, Parvati huomautti.

Vaikka Kolmessa luudanvarressa oli sen verran puheensorinaa, että viereiseen pöytään kuulemiseen olisi vaadittu taikatemppuja, Lavender viittasi toiset kumartumaan hiukan lähemmäs ja madalsi ääntään selittäessään mitä oli tullut ajatelleeksi.

*

Hermione oli ennättänyt elämänsä aikana vierailla jo lukuisissa taikapuodeissa, mutta ei vielä yhdessäkään yhtä oudossa kuin tämä. Hän oli kuvitellut kolunneensa Tylyahon kokonaan läpi Harryn ja Ronin kanssa, mutta tämä pikkupuoti oli jäänyt heiltä aivan huomaamatta, eikä hän ollut nähnyt sitä ennen kuin Luna oli opastanut hänet sisään.

Puodin sisäpuoli oli vielä kummallisempi kuin huomaamattomaksi jäävä ulkopuoli. Sisälle oli ilmeisesti langetettu jonkinlainen tilaa vääristävä jekkuherja, jonka läpi astuminen sai Hermionen tuntemaan kuin hän olisi hetkeksi menettänyt aivan kaiken käsityksensä suunnista – myös sen, mikä oli ylös ja mikä alas. Kuin painovoimakin olisi pettänyt hetkeksi.

Hän oli hiukan tolaltaan, kun pääsi vihdoin herjan lävitse ja sai suuntavaistonsa takaisin. Hänen polvensa pettivät ja hän lyyhistyi valkoviolettiraidalliselle käsinkudotulle matolle.

Luna riisui lapasensa ja työnsi ne viittansa taskuun ennen kuin ojensi Hermionelle käden auttaakseen hänet pystyyn. Tilaloitsu ei näyttänyt ravistelleen Lunaa lainkaan, kuin tämä törmäisi sellaisiin kummallisuuksiin joka päivä ennen aamiaista.

Hermione otti myös lapasensa pois ihan vain saadakseen tarttua Lunan paljaaseen käteen. Se oli viileä ja vähän pienempi kuin hänen omansa. Herkkä. Siro. Hän pakotti itsensä päästämään siitä irti päästyään taas jaloilleen.

Kun Hermione vihdoin katsoi kunnolla ympärilleen, häntä melkein alkoi pyörryttää. He olivat huoneessa, joka oli niin suuri ettei se mitenkään voinut mahtua siihen pikku taloon, johon he olivat astuneet. Seinät olivat täynnä hyllyjä, ja jokainen hylly oli täynnä esineitä, joissa kaikissa oli jotain outoa. Oli pieniä veitsiä, jotka oli valmistettu niin pehmeästä materiaalista, ettei niitä mitenkään voisi käyttää veitsinä. Oli koruja, jotka olivat liian pieniä rannerenkaiksi ja liian suuria sormuksiksi. Pienistä kukkasista kootut korkokengät, lasinen käsilaukku, ja lukuisia vastaavanlaisia kummallisuuksia.

”Mitä pidät?” Luna kysyi. ”Tämä on lempikauppani.”

Hermione tutkaili uteliaana kämmenen kokoista jalokiveä, joka oli asetettu lasivitriiniin. Kun hän nojautui lähemmäs, kivi leimahti kirkkaasta syvänvioletiksi, ja hän perääntyi häkeltyneenä.

”Se on tunnekristalli. Pidätkö siitä?” kysyi vanhan naisen ääni.

Hermione pyörähti ympäri nähdäkseen puhujan. Tila oli näyttänyt tyhjältä ja oli niin siisti, ettei mihinkään jäänyt piilopaikkoja. Siitä huolimatta valtavaan vihreään hartiahuiviin kietoutunut noita oli yhtäkkiä ilmestynyt erään hyllyn eteen. Kuin olisi juuri tullut esiin näkymättömyysviitan alta, tai ilmiintynyt ilman kuuluvaa poksahdusta.

”Ö-öh...” Hermione sanoi. Hän kirosi mielessään sitä, että oli yhtäkkiä taantunut verbaalisuudessa Harryn tasolle. Tekikö seura lopulta kaltaisekseen?

Noita käänsi terävän katseensa Lunaan ja äkkiä hänen kurttuinen suunsa vetäytyi hymyyn. ”Tervetuloa taas, kultaseni. Onko tässä ystäväsi?”

Hermione pidätti hengitystään odottaessaan Lunan vastausta. Oliko hän Lunalle ’ystävä’, vaiko kenties jotain muuta, jotain enemmän tai vähemmän?

”Ei oikeastaan”, Luna sanoi eikä täsmentänyt.

Tuntui kuin Hermionea olisi isketty vahvalla potkuherjalla suoraan vatsaan. Tunnekristalli häilähti hetken verran sairaalloisen kellertävänä sävyssä, joka toi mieleen paleltuneen ihon.

”Ah, tuo sattui”, noita huokasi.

”Käymme samaa koulua”, Luna sanoi kuin ei olisi huomannut koko välikohtausta. Hän kääntyi Hermionen puoleen ja osoitti vanhaa noitaa. ”Hän on matami Ilmikieli. Hän omistaa tämän puodin.”

Hermione niiasi ja mutisi, että oli hauska tavata.

”Ja miten voin auttaa teitä?” Ilmikieli kysyi. ”Etsittekö jotakin tietynlaista? Oletteko ehkä joululahjaostoksilla?”

Luna nyökkäsi.

”Kenelle lahja tulee? Perheenjäsenelle, ystävälle, rakkaalle...?”

Hermione kuvitteli, että matami vilkaisi häntä syrjäsilmällä viimeisen sanan kohdalla.

”Itselleni”, Luna sanoi. ”Katselen hiukan ympärilleni, en vielä tiedä mitä haluaisin.”

Hermione ryhtyi kiertelemään hyllyjä Lunan kanssa, koska ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. Ilmikieli seurasi tilan toiselta laidalta, antoi heille rauhan katsella ja keskustella mielensä mukaan, mutta oli valmis auttamaan jos he tahtoisivat kysyä jotain.

Luna pysähtyi tutkimaan pieniä lintuja, jotka näyttivät taitavasti lasista puhalletuilta koriste-esineiltä, mutta taikamaailmassa olivat luultavasti jotakin muuta.

”Suloisia”, Hermione sanoi. ”Mitä ne ovat?”

”Lamppuja. Ne leijuvat ilmassa ja lumous saa ne hohtamaan aina, kun yöllä kaipaa valoa.”

”Ne ovat hienoja. Jästeilläkin on yövaloja, mutta ne ovat huomattavasti ankeampia.”

”Minulla oli tällainen, kun olin lapsi. Mutta aikaa myöten lumous kului pois. Luulen, että voisin haluta uuden.”

Luna poimi käteensä erään linnuista, sellaisen jonka siivet oli levitetty kuin se liitäisi parhaillaan taivaan sinessä. Se näytti hyvin kauniilta ja hauraalta kämmenellä levätessään, ja jostain syystä liikutti Hermionea niin, että kurkku tuntui turvonneelta. Hänen oli pakko sanoa jotakin, keventää tunnelmaa. ”Lahjan ostaminen itselleen onkin kätevää, saa varmasti sitä mitä toivoo.”

”Sekin on totta”, Luna sanoi. ”Mutta teen sitä etupäässä siksi, ettei kukaan muu kuin isä ikinä anna minulle lahjoja.”

Hermione toivoi, että olisi pitänyt suunsa kiinni. Nyt hänellä oli entistäkin ankeampi olo. Kyllähän hän oli tiennyt, että Luna oli melkoisen osan ajastaan yksin ja että tätä kiusattiinkin, mutta hänen mielessään ei ollut koskaan käynyt, ettei Luna saisi lahjoja keneltäkään muulta kuin perheeltään.

Hänen pitäisi antaa Lunalle lahja tänä vuonna. Mutta hän ei voisi ostaa mitään Tylyahosta, hänen olisi tilattava lahjansa pöllöpostissa, jos tahtoisi pitää sen salaisuutena. Eikä hän edes tiennyt mitä antaisi. Mutta hänen olisi keksittävä jotain. Ehkä Parvati ja Lavender osaisivat auttaa, jos hän kysyisi heiltä?

Matami Ilmikieli kääräisi lampun pakettiin Lunan puolesta, ja sillä välin Hermione vielä kierteli kauppaa. Hän pysähtyi koruhyllyn eteen katselemaan sormuksia, joiden kivet vaihtoivat väriä. ”Onko näissä tunnekristallia?” hän kysyi, kun Ilmikieli oli tullut katsomaan tarvitsiko hän apua.

”On. Sormukset osoittavat kantajansa mielialan.”

Hermione pyöritteli yhtä pikku rasioista kädessään. Yksinkertaiseen hopeasormukseen upotettu kristalli oli soma. Hän ei välittänyt kovin prameista koruista, mutta saattaisi ehkä pitää tällaista – mutta tunteen osoittava korukivi voisi olla kiusallinen. Jästien mielialasormukset olivat vain hauskoja leluja, mutta nämä taisivat toimia oikeasti.

”Tuo näyttäisi sinulla sievältä”, Luna sanoi ja hymyili arvoituksellisesti.

”Ostan sen”, Hermione sanoi. Ja vastasi Lunan hymyyn. ”Joululahjaksi itselleni.”

Pian he poistuivat puodista kantaen kumpikin itselleen tarkoitettua lahjapakettia. Jonkinlainen syvällisempi yhteisymmärrys tuntui kasvaneen heidän välilleen, ja se nyki Hermionen suupieliä jatkuvasti ylemmäs.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Varo narksuja, K-11, luvut 5/?, jatkoa 15.12.
« Vastaus #27 : 01.02.2015 23:47:51 »
Omg, se valmistui. o_O Kiitoksia betalleni parannusehdotuksista, toivon mukaan korjaukset menivät parempaan suuntaan. Tässä tämä sotku nyt sitten vihdoin olisi.



6. Pöllöpostia

Jouluaaton aamuna satoi vihdoin lunta, koko talven ensimmäinen oikea pakkaslumi. Se putoili taivaalta tasaisena ja kevyenä, kuin joukko tyynysodan aikana ilmaan karanneita untuvia. Hermione seisoi kauan ikkunan ääressä katselemassa ulos välittämättä siitä, että paleli yöpaidassaan. Olikohan korpinkynsien tuvassa yhtä viileää kuin rohkelikkotornissa? Parvatin puheista päätellen sekin oli jossain tornissa, eikä hän vieläkään ollut koskaan käynyt siellä.

Hän vilkaisi huonetoveriensa vuoteita, joiden verhot olivat edelleen tiukasti kiinni vedetyt. Lavender ja Parvati olivat valvoneet illalla hyvin myöhään ja kiherrelleet niin äänekkäästi, että Hermione oli lopulta joutunut käyttämään äänenestoloitsua saadakseen nukutuksi. Sen jälkeen häntä olivat äänien sijasta valvottaneet hänen omat ajatuksensa.

Oli outoa, että Lavender ja Parvati olivat jääneet jouluksi kouluun. Hermione ei muistanut sellaista tapahtuneen koskaan ennen eikä hän voinut olla pohtimatta, mahtoivatko he juonitella jotakin. Jotakin, mikä liittyisi häneen ja Lunaan. Heidän välinsä vaikuttivat olevan muiden mielestä niin mielenkiintoiset, että ehkä sen vuoksi kannatti jopa jättää väliin joululoma kotosalla.

Hän oli joutunut kokemaan hurjan ristikuulustelun jo Tylyahon retken jälkeen. Häneltä oli tivattu pienimpiäkin yksityiskohtia, kuten oliko kädestä tarttuminen ollut täysin kaverillista mukaan vetämistä vai oliko siinä ollut jotain enemmän, olivatko heidän sormensa kietoutuneet toistensa lomaan. Punastuiko Luna kertaakaan? Minne he olivat kadonneet, ja mitä he olivat tarkalleen puhuneet keskenään...

Hermione oli vastaillut joihinkin kysymyksiin, toiset hän oli kiertänyt parhaansa mukaan, jotkin asiat eivät kuuluneet kenellekään muulle. Joihinkin hän ei edes itse tiennyt vastauksia. Jos olisi tiennyt, hänen elämänsä olisi ollut huomattavasti yksinkertaisempaa, eikä hänen olisi tarvinnut arvailla.

Lopulta kylmyys pakotti hänet pukeutumaan päivävaatteisiinsa. Hän päätti ottaa aamiaiselle mukaansa kirjan ja syödä kaikessa rauhassa, sillä oli luultavaa, ettei juuri kukaan olisi hereillä vielä tähän aikaan. Harrylla ja Ronillakin oli taipumuksena nukkua lomalla pitkään.

Aamunkalseat kivikäytävät olivat joulusomisteineen hiukan iloisempia kuin yleensä, siellä täällä riippui köynnöksiä ja kransseja, ja jotkin oviaukot oli pelottavasti varustettu misteleillä. Hermione painoi niiden kaikkien sijainnit tarkasti mieleensä siltä varalta, että sattuisi liikkumaan näillä käytävillä Lunan kanssa. Ajatus sai hänen sormuksensa kristallin häivähtämään vaaleanpunaisena, ja hänen oli hymyiltävä. Oli ehkä hienoista huijausta käyttää joululahjaansa ennen huomista, mutta itselle hankitut lahjat olivat hiukan eri asia.

Mahtoiko Lunan lasilintu jo leijailla tämän vuoteen yläpuolella siivet levällään?

Suuressa salissa oli hyvin autiota, kuten Hermione oli odottanutkin, mutta professorit McGarmiwa ja Lipetit olivat nauttimassa varhaista aamiaista ja keskustelemassa jostakin hiljaa. Muutama puuskupuh vilkaisi Hermionea nopeasti, hymyili ja jatkoi syömistään sekä jutteluaan, mutta muissa pöydissä ei vielä istunut ketään.

Hermione valitsi itselleen paikan läheltä rohkelikkopöydän päätyä, tietenkin siltä puolelta, jolta voisi katsella korpinkynsien pöytää. Hän lastasi lautaselleen valikoiman erilaisia herkkuja ja syventyi lukemaan afrikkalaisista taikakasveista.

Lyhyeltä tuntuvan ajan kuluttua hän havahtui vilkaisemaan kelloa ja käsitti istuneensa paikallaan tunnin. Hänen munakkaansa oli jäähtynyttä ja vastenmielistä, ja hän työnsi lautasen hiukan kauemmas.

Juuri silloin Luna astui saliin, heilautti hänelle hymyillen kättään ja istuutui korpinkynsien pöytään niin, että he saattoivat helposti vilkuilla toisiaan. Hermione epäili, ettei enää pystyisi keskittymään kirjaansa. Hän kuitenkin oli tutkivinaan kasvien kuvia, koska pelkäsi kohottaa katseensa. Hän aivan varmasti punastuisi, ja ties mitä Luna pystyisi lukemaan hänen silmistään.

Hän käänsi sormuksensa ympäri niin, että kristalli jäi piiloon hänen kämmenpuolelleen. Se häilähteli epävarmana vaaleanpunaisen ja kiihtyneen kirkkaanpunaisen välillä.

Tylyahon retken jälkeen Hermione oli ollut vielä hämmentyneempi kuin aiemmin. Hänellä oli ollut Lunan kanssa hauskaa, he olivat ymmärtäneet toisiaan, oli tuntunut siltä, että he olivat vähintäänkin ystäviä. Mutta Luna oli sanonut, etteivät he olleet, eikä Luna vaikuttanut henkilöltä joka valehtelisi. Ennemminkin Lunalla oli taipumuksena töksäytellä totuuksia suorastaan kiusallisesti, joten jos Luna väitti etteivät he olleet ystäviä – silloin he eivät olleet.

Mitä he siis olivat?

Hermione vilkaisi korpinkynsien pöytään ja tavoitti Lunan katseen ennen kuin se kiireesti laskettiin lautaseen. Näytti siltä, että Lunankin oli vaikea keskittyä syömiseen.

Seuraavat minuutit Hermione keskittyi kirjaansa hyvin tiukasti, muttei ymmärtänyt tekstistä sanaakaan. Hän havahtui kuullessaan Parvatin ja Lavenderin äänet ja huomasi näiden istuutuneen häntä vastapäätä. He toivottivat kaikki toisilleen huomenta.

”Joko posti on tullut?” Parvati kysyi.

Hermione pudisti päätään.

”Hyvä. Ehdimme siis ajoissa”, Lavender sanoi.

Hermione mietti, mahtoivatko toisetkin odottaa viime hetken pakettia, jonka pitäisi vielä ennättää joululahjaksi. Hän todella toivoi, että hänen tilauksensa saapuisi tänään, koska hän halusi antaa sen Lunalle huomenna. Pelkkä ajatuskin paketin ojentamisesta sai hänen sydämensä hakkaamaan nopeammin.

Oli helpotus saada muutakin ajateltavaa kuin Luna, joten hän kuunteli Lavenderin ja Parvatin jutustelua ennustamisesta huomattavasti suuremmalla innolla kuin yleensä. Hän ei ollut juurikaan arvostanut ainetta sen jälkeen, kun professori Punurmio oli väittänyt, ettei hänellä ollut lahjoja ja hän oli lopettanut sen opiskelun. Mutta hän arvosti sitä intoa, jolla toiset tytöt aineeseen suhtautuivat. He olivat kuulemma jo tehneet loman ajaksi annetut tehtävät.

”Ja teimme eilen rakkausennusteita”, Lavender kertoi.

”Padma sai selville Lunan syntymäpäivän, joten ennustimme hänellekin”, Parvati sanoi.

”Mutta hän ei tiedä sitä. Älä kerro hänelle, sopiiko?”

Hermionella ei ollut minkäänlaista aikomusta kertoa sellaista, siitä ei olisi mitään hyötyä. Luna voisi pahastua kuullessaan, että häntä oli käytetty materiaalina kysymättä, eivätkä ennustukset sitä paitsi muutenkaan toteutuneet. Jos oppiaineessa olisi ollut jotakin järkeä, Harry olisi kuollut jo ainakin sata kertaa.

Lavender ja Parvati näyttivät hivenen juonikkailta, vilkaisivat toisiinsa mutta eivät sanoneet mitään. Hermione odotti heidän jatkavan, mutta he ryhtyivät vain voitelemaan paahtoleipiä.

”Ja?” Hermione kysyi, kun hiljaisuus oli jatkunut tovin.

Parvati virnisti. ”Mitä ja?”

”Millaisia tulevaisuuden rakkausnäkymät ovat?” Oli noloa olla utelias asian suhteen, mutta toisaalta esimerkiksi horoskoopin lukeminen huvin vuoksi ei ollut koskaan satuttanut ketään. Hermione tiesi sen hömpäksi, joten hän ei varmasti ottaisi asiaa liian vakavasti.

”Luulin, ettet välitä ennustamisesta”, Lavender hihitti.

”No, älkää sitten kertoko.” Oikeastaan afrikkalaiset taikakasvit olivat mielenkiintoisempia. Hermione keskittyi kynsikaktuksen ominaisuuksiin, sitä saattoi kuulemma käyttää ainesosana kellastusliemessä. Todella mielenkiintoista...

Parvati huokasi. ”Hyvä on. Odotettavissa on –”

”– suuri konflikti”, Lavender jatkoi. ”Sinun on syytä olla varovainen, koska merkkisi on oppositiossa Lunan merkin –”

Sillä hetkellä saliin lehahti kokonainen parvi pöllöjä, ja keskustelu katkesi hetkeksi täydellisesti. Hermione etsi katseellaan pöllöä, joka kantaisi pientä kuutionmuotoista pakettia, ja löysi pian viirupöllön, joka kaarteli pöytien yläpuolella etsien oikeaa vastaanottajaa. Hän työnsi mehukannun syrjempään, jotta pöllö mahtuisi laskeutumaan hänen eteensä tai tiputtamaan paketin pöydälle, mutta hetken harhailtuaan lintu lehahtikin Lunan luo.

Hermione katsoi tyrmistyneenä, kuinka Luna otti pöllön pitelemän paketin ja käänteli sitä käsissään. Luna harvoin näytti yllättyneeltä – joskus tuntui siltä, että jos Tylypahkan tiluksille yhtäkkiä syntyisi tulivuori, Luna pysyisi täysin tyynenä ja näyttäisi siltä kuin olisi koko ajan odottanutkin juuri sellaista käännettä – mutta uteliaasta tutkailusta ja hiukan häkeltyneestä ilmeestä Hermione näki, ettei tätä pakettia ollut odotettu.

Pöllöt harvoin tekivät erehdyksiä, mutta sekin oli mahdollista. Paketti oli täsmälleen oikean kokoinen. Jos lintu jotenkin tiesi, että lahjan oli tarkoitus lopulta päätyä Lunalle...

Saman tien Hermione oli noussut jaloilleen ja kiirehti pöytien ympäri kohti Lunaa. Tupapöydät eivät koskaan olleet tuntuneet yhtä pitkiltä ja vaivalloisilta kiertää, mutta hän ei pohtinut mitä oikein oli tekemässä. Hän halusi vain saada paketin itselleen ennen kuin Luna avaisi sen, hänen jouluyllätyksensä ei saisi mennä pilalle!

Äkkiä hän seisoi Lunan vieressä. Luna oli vetämäisillään havunvihreästä nauhasta, joka piteli pakettia suljettuna, ja räpytteli typertyneenä silmiään, kun Hermione nappasi pikku laatikon tämän käsistä.

”Hermione...?” Luna sanoi.

Hermione avasi suunsa ja jähmettyi täysin käsittäessään, ettei tiennyt mitä sanoisi. Hän ei voinut noin vain todeta, että kuvitteli paketin olevan tarkoitettu hänelle. Se olisi herättänyt kysymyksiä siitä, miksi hän ajatteli niin, ja yllätys olisi paljastunut. Mutta oli todella outoa vain seistä tässä paketti kädessä, ja kaikki salissa olijat tuijottivat häntä nyt. Parvati pureskeli hermostuneen näköisenä kynttään.

”Minä – minä –” Hermione änkytti, ja juuri silloin toinen viirupöllö tiputti paketin suoraan hänen päähänsä. Se oli kevyt, mutta tipahti kulma edellä ja nipisti ilkeästi hänen päänahkaansa. Sitten paketti pomppasi eteenpäin, mutta Hermione oli liian yllättynyt napatakseen sen kiinni.

Paketti putosi suoraan Lunan ojennettuihin käsiin. Luna tutkaili sitä hetken pää kallellaan ja katsoi sitten Hermionen pitelemää pakettia.

”Ne näyttävät täysin samanlaisilta”, Luna sanoi.

Hermione nyökkäsi mykkänä.

”Ah! Odotitko ehkä tällaista?” Luna kysyi.

”Taisin odottaa.” Olivatko he toisistaan täysin tietämättöminä sattuneet tilaamaan samanlaiset lahjat? Sellaista tapahtui vain sellaisissa siirappisissa romaaneissa, joita Hermione ei koskaan tunnustanut lukevansa, mutta jokin ajatuksessa sai hänen olonsa kummallisen lämpimäksi. Hän ravisteli itseään henkisesti ja muistutti itseään siitä, ettei ollut lainkaan varmaa, että Lunalla olisi aikomusta antaa hänelle minkäänlaista lahjaa. Ehkä Luna oli tilannut itselleen lisää lahjoja, koska ei osannut odottaa niitä keneltäkään muulta.

He vaihtoivat paketit, jotta kumpikin sai oikean. Hermione katsoi omaansa liitettyä pientä korttia, johon oli kirjoitettu koristeellisella käsialalla ’Neiti Hermione Granger’. Hänen olisi pian mentävä tupaansa avaamaan se ja tarkastamaan, että se todella oli sitä mitä hän oli halunnut – äskeinen pieni episodi oli tehnyt hänet hiukan vainoharhaiseksi.

”Minä en odottanut”, Luna sanoi hiljaa.

Hermione yllättyi pahasti ja vaaleanpunainen kuvitelma samanlaisten joululahjojen tilaamisesta räsähti hänen mielessään sirpaleiksi. Joku oli päättänyt lähettää Lunalle lahjan tämän tietämättä...

Hän käännähti katsomaan rohkelikkopöytään. Parvati ja Lavender katsoivat heitä näyttäen kummallisesti siltä, etteivät tienneet halusivatko tuijottaa silmät levällään maailman mielenkiintoisinta näytelmää vaiko hiipiä ulos mahdollisimman huomaamatta. Kuin pelkäisivät Hermionen olevan vihainen.

Tekeillä oli siis jonkinlainen juoni hänen ja Lunan saattamiseksi yhteen, ja hänen pitäisi olla varovainen.

”Pitäisiköhän tämä avata nyt, vai onko se tarkoitettu joululahjaksi?” Luna ihmetteli.

Hermione yritti kurkkia paketissa olevaa korttia, mutta sen teksti noudatti täysin samaa muotoilua kuin hänen saamansa. ’Neiti Luna Lovekiva.’ Ei hyvän joulun toivotusta eikä mitään sellaista, pelkkä kohtelias tapa osoittaa paketin saaja. Oli mahdotonta tietää, oliko se tarkoitettu avattavaksi vasta jouluaamuna.

Hermione ei halunnut avata omaansa tässä, se olisi paljastanut yllätyksen Lunalle. Toisaalta hän olisi kuollakseen halunnut tietää, mitä Luna oli saanut. Yllätyksen panttaaminen oli silti tärkeämpää. ”Minä taidan odottaa huomiseen.”

”No, sitten minäkin odotan”, Luna päätti ja hymyili häikäisevästi.

Äkkiä Hermionen polvet tuntuivat varsin huterilta. Hän kiirehti hyvästelemään Lunan ennen kuin nolaisi itsensä vieläkin pahemmin, kävi nappaamassa kirjansa, joka edelleen nojasi mehukannuun Lavenderin ja Parvatin luona, ja pakeni rohkelikkotorniin ihmettelemään, mitä oli tapahtunut.

Makuusalin ikkunalaudalla odotti vielä pikapöllö, jolla oli kynsissään pieni paketti.

*

”Se ei mennyt kovin hyvin”, Lavender huokasi, kun Hermione oli poistunut suuresta salista. Hän vilkaisi Lunaa, joka tuijotti vuoroin pakettiaan ja vuoroin salin oviaukkoa, ja räpytteli silmiään kuin hölmistynyt pöllö.

Parvati huokasi. ”Ei niin. Ja se oli niin hyvä idea!”

”Olisi ollut hirveän söpöä, että ne olisivat syttyneet yhtä aikaa...”

He katsoivat toisiinsa ja huokasivat jälleen. Heillä olisi ilta aikaa miettiä, miten varmistaa asioiden sujuminen huomisaamuna.




7. Joulun taikaa

Jouluaamuna Hermione heräsi ilahtuneeseen kiljahdukseen, joka karisti unihiekat hänen silmistään saman tien. Se muistutti häntä heti siitä, että hänelläkin oli lahjoja avattavanaan.

Hän kiskoi villasukat jalkoihinsa ennen kuin veti verhonsa sivuun ja astui kylmälle kivilattialle. Parvati tanssahteli ympäri huonetta suupielet korvissa ja jokin pikkuiselta parfyymipullolta näyttävä kädessään.

”Huomenta”, Lavender sanoi. Hän istui vuoteensa laidalla, ja lattialla hänen jalkojensa juuressa oli melkoinen kasa revittyjä lahjapapereita.

Hermione vastasi tervehdykseen ja katsoi merkitsevästi Parvatin pitelemää pulloa. ”Mitä tuo on?”

Lumotuoksua.” Parvati hymyili entistäkin leveämmin ja pyörähti kokonaisen kierroksen ympäri hiukset hulmuten. ”Hajuvettä, jonka pitäisi herättää ihastuksessa lemmekkäitä tunteita.”

Se kuulosti Hermionen mielestä joltakin, mikä oli joko täyttä hömppää tyttömäisten tyttöjen huviksi, tai vaihtoehtoisesti kiellettyä, mikäli aine sattui toimimaan. Hän oletti ensimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa, sillä pulloa ei yritetty piilotella luvattomana. ”Kiva. Keneltä sait sen?”

”Padmalta. Hän tietää, että rakastan tällaista kamaa.”

Padma vaikutti sisartaan huomattavasti järkevämmältä eikä hankkisi tälle lahjaa, joka voisi aiheuttaa hankaluuksia – kyse oli siis hömpästä. Hermionen oli pakko hymyillä sisarusten suhteelle, joka näytti ihanan välittävältä ja ymmärtävältä. Toiselle annettiin lahjaksi sitä, mitä tämän tiesi haluavan. Vaikka itse tiesikin lahjan humpuukiksi.

Hermione ryhtyi availemaan omia pakettejaan. Hänen vanhempansa olivat lähettäneet pari kirjaa ja ihanan, lämpimän villapaidan. Mukana olevassa kortissa huolehdittiin siitä, ettei hän palelisi 'siellä kylmässä kivilinnassa' ja toivotettiin lämmintä joulua. Hagrid oli lähettänyt kotitekoista toffeeta, jolla olisi voinut vaikka hakata nauloja seinään, ja rouva Weasley puolestaan kokonaisen rusinakakun.

Harry ja Ron olivat ilmeisesti yhteistuumin koonneet hänelle paketin, joka sisälsi lukupäiväkirjan kaikkien luettujen kirjojen listaamista varten sekä ison mukin täynnä suklaanoidankattiloita. Mukiin oli loitsittu teksti Kirjahullu. Esineiden katseleminen levitti Hermionen kasvoille valtavan hymyn. Hänen ystävänsä... he eivät täysin ymmärtäneet miten ihanaa lukeminen hänestä oli, mutta antoivat silti näin sopivia lahjoja ihan vain siksi, että tiesivät hänen pitävän niistä.

Hän päätti kertoa pian, että sattui pitämään tytöistä. Ei se voisi kovin huonosti mennä, ja hänen pitäisi luottaa ystäviinsä sen verran.

Luna ei ollut lähettänyt hänelle lahjaa, mikä hillitsi hänen riemuaan jonkin verran. Hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt odottaa mitään, mutta pettymys oli silti raskas. Ilmeisesti Luna oli todella tarkoittanut sitä, etteivät he olleet ystäviä. Mutta elleivät he olleet, miksi he silloin tällöin viettivät aikaa yhdessä, istuivat kirjastossa saman pöydän ääressä lukemassa, ja hymyilivät toisilleen ruokapöytien yli?

Tai ehkä Lunan lahja olisi siinä viimeisessä, nimettömässä paketissa. Siinä, jonka pöllö edellisenä päivänä oli pudottanut Hermionen päähän ja jota hän ei ollut osannut odottaa.

Hän kielsi itseään odottamasta liikoja. Parvati oli ryhtynyt kiinnittämään perhosenmuotoista solkea Lavenderin hiuksiin niin tarmokkaasti, että he näyttivät välttelevän Hermionen katsomista. Se herätti vahvan epäilyn, että kaksikolla oli jotakin tekemistä paketin kanssa.

Paketin ravistelu ei antanut minkäänlaista viitettä sisällöstä. Se oli jotakin kevyttä ja niin hyvin pakattua, ettei heilunut puolelta toiselle eikä pitänyt minkäänlaista tunnistettavaa ääntä. Hermione antoi lopulta uteliaisuudelleen periksi ja veti nauhasta pohtien, mahtoiko Luna tehdä samoin omassa tuvassaan.

Rasia oli pehmustettu violetilla silkkipaperilla, ja sen keskellä lepäsi avaimenperä. Se oli tehty jostakin lasia muistuttavasta mutta kevyemmästä aineesta ja esitti kerälle käpertynyttä kissaa, jolla oli valtavat kolmionmuotoiset korvat.

”Tämä on söpö”, hän sanoi hiljaa ja pohti hetken, missä Koukkujalka mahtoi olla. Ehkä se oli taas mennyt poikien makuusaliin nukkumaan.

Parvati ja Lavender eivät kysyneet, mitä hän oli saanut, mikä vihjasi heidän tietävän jo. Mikään muu ei selittänyt epäluonteenomaista uteliaisuuden puutetta.

Hermione käänteli avaimenperää epäluuloisena, mutta se ei tehnyt mitään kiusallista – ei julistanut yllättäviä rakkaudentunnustuksia yhtään kenellekään, vaihtanut väriään vaaleanpunaiseksi eikä mitään vastaavaa. Se näytti aivan tavalliselta avaimenperältä, joten kaipa sitä uskaltaisi käyttää. Koska hänellä ei Tylypahkassa ollut tarvetta kanniskella avaimia mukanaan, hän kiinnitti kissan laukkuunsa maskotiksi.

Hän miltei irrotti sen saman tien, sillä Parvati ja Lavender näyttivät liian tyytyväisiltä hänen ratkaisuunsa.

”Ei, älä”, Lavender huudahti. ”Anna sen olla!”

”Se on teiltä, eikö niin?” Hermione kysyi. ”Jokin juoni.”

”Se on meiltä, mutta on ilkeää kutsua sitä ’juoneksi’”, Parvati sanoi.

”Eli mikä se siis on?”

”Näet aikanaan”, Lavender sanoi.

Hermione huokasi. Omalla tavallaan Lavender ja Parvati osasivat olla aivan yhtä itsepintaisia kuin Harry, joka oli päättänyt saattaa Malfoyn hankaluuksiin, ja tämä taistelu näytti hävityltä. Kaiken lisäksi Hermione oli hiukan utelias.

Jos kyseessä oli tyttöjen juoni, sen täytyi liittyä Lunaan. Ja jos se toimisikin...

Se voisi olla joko todella hyvä tai todella paha asia, mutta ei mitään siltä väliltä. Hän kirosi uteliaisuuttaan jättäessään avaimenperän paikalleen. Hän oli varmasti hullu suostuessaan tällaiseen, mutta kaipa Lajitteluhatulla oli ollut jokin syy tehdä hänestä rohkelikko.

*

Seamus oli mennyt jouluksi perheensä luo, joten Parvatilla ei ollut erityistä syytä testata Lumotuoksua ennen kuin opiskelu alkaisi taas. Hän suihkautti joka tapauksessa hiukan parfyymia kaulalleen ihan vain siksi, että piti itsekin mukavan keveästä hedelmäisestä aromista. Hän ei täysin uskonut parfyymin tehoon, ehkä ei edes puoliksi, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että se saattaisi toimia, aiheutti mukavan väristyksen.

Hermionen avaimenperään hän uskoi täysin, sen olisi pakko toimia. Hän piti Hermionea tarkasti silmällä heidän mennessään aamiaiselle suureen saliin, koska halusi nähdä joka ikisen hetken.

Luna istui jo korpinkynsien pöydässä ja heilautti iloisesti kättään Hermionelle. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka Hermione ohitti ihastuksensa varsin läheltä.

Lavenderin suu oli unohtunut auki, mistä Parvati tajusi myös oman leukansa loksahtaneen tyrmistyksestä.

”Minkä takia se ei syttynyt?” Lavender kysyi.

Parvati pystyi vain levittelemään käsiään vastaukseksi. Kunpa hän olisikin tiennyt. Suunnitelma oli karahtanut kiville täysin tuntemattomasta syystä, vaikka oli ollut niin hyvä!

He huokasivat yhtä aikaa. Illan jouluaterialla heidän olisi kai toteutettava varasuunnitelmansa ja peukaloitava linnan misteleitä. Parvati toivoi vain, etteivät he jäisi sellaisesta kiinni ja joutuisi jälki-istuntoon, jossa käskettäisiin käsitellä jotain limaista.

*

Jouluaterian aikana suuren salin katosta kuvastui tähtikirkas taivas. Sen kylmässä hohteessa Lunan hiukset näyttivät hopeanvärisiltä ja hieman yliluonnollisilta, ja Hermionen oli vielä vaikeampi irrottaa katsettaan niistä kuin yleensä.

”Haluatko paistia?” joku kysyi joltakulta, jossakin toisessa todellisuudessa.

Luna istui yksinään aivan lähellä pöydän päätyä. Hän kurkotti ottamaan lisää kalkkunaa ja söi sitä mietteliään näköisenä. Kun hän huomasi Hermionen katseen, hänelle tuli kiire syventyä pilkkomaan lintua hyvin, hyvin pieniksi palasiksi, joita sitten siirteli lautasella ympäriinsä.

”Hermione? Hei, Hermione?”

Hermione hätkähti. Harry oli kai yrittänyt saada hänen huomiotaan jo jonkin aikaa. ”No mitä?” hän kysyi.

”Kysyin, haluatko paistia?”

”Öh. Joo, voisin ottaa.” Ainakin hän saisi eteensä jotain, mihin voisi suunnata huomionsa. Jotain muutakin kuin Lunan.

He eivät olleet puhuneet toisilleen sanaakaan sen jälkeen, kun Hermione edellisenä päivänä oli tehnyt itsestään naurettavan identtisten lahjapakettien vuoksi. Hän oli toivonut, että Luna olisi vaikka tullut kysymään häneltä, mitä hänen omassaan oli ollut. Tai jotain. Mutta Luna oli näyttänyt olevan poikkeuksellisen ajatuksissaan, tuskin edes tervehti tai hymyili tänään.

Hermione oli hyvillään siitä, että oli tullut jättäneeksi Lunalle hankkimansa lahjan rohkelikkotorniin, sillä näissä tunnelmissa sen antaminen olisi vain tuntunut typerältä ja kurjalta.

Hänen mielessään kävi, että Lunakin saattoi ajatella samalla tavalla. Ehkä Luna halusi antaa lahjansa hänelle henkilökohtaisesti eikä siksi ollut toimittanut sitä aamuksi? Mutta tuntui, että se olisi liikaa toivottu.

”Oletko kunnossa?” Harry kysyi. ”Näytät kurjalta.”

”Liikaa opiskelua?” Ron ehdotti. ”Sinun pitäisi lomailla, kun kerran on loma. Vai söitkö liikaa?”

Hermione pakottautui hymyilemään ystävilleen. Heidän huolehtimisensa tuntui tällä hetkellä ärsyttävältä, mutta oli heiltä sen verran harvinaista, että hän oli myös vähän liikuttunut. Hänen todella täytyi näyttää kurjalta, jos pojat huomasivat.

Kenties hänen mielialansa oli tavallistakin silmäänpistävämpi keskellä joulujuhlaa, joka tapasi tuoda hymyn jopa Voron kasvoille. Vahtimestari tyhjensi pikariaan ahkerasti eikä kiukustunut ollenkaan, kun Hagrid läimäytti häntä selkään niin, että hän löi punoittavan nenänsä pöytälevyyn.

Pahimmat kiusanhenget Malfoy mukaan lukien olivat menneet koteihinsa joulunviettoon, joten tunnelma oli hyvin sopuisa ja iloinen. Salin nurkissa olevat kuuset olivat täynnä lumouksista kimaltelevia koristeita sekä sulamatonta taikalunta, ja ruoka oli täydellistä. Ja Hermionella oli kurkussaan tukala pala, joka esti häntä nauttimasta siitä kaikesta.

Hän nyökytteli kuin kuuntelisi ystäviään heidän kiitellessään joululahjoistaan. Huispaukseen liittyvät kirjat olivat ehkä ainoita kirjoja, joista Harry ja Ron todella pitivät, ja ne otettiin aina ilolla vastaan.

Ateria eteni tuskallisen hitaasti jälkiruokaan. Tarjolla oli ainakin kymmenen eri lajia makeita herkkuja, joiden katsominen miltei oksetti Hermionea. Hän valehteli syöneensä aiemmin päivällä liikaa suklaakonvehteja ja otti hiukan vanukasta, jottei näyttäisi liian oudolta.

Myöskään Luna ei näyttänyt olevan erityisemmin juhlatuulella. Kun Padma kävi hänen luonaan sanomassa jotain, hän vain pudisti päätään ja jatkoi kinuskiomenansa närkkimistä edes katsomatta Padmaa kunnolla. Padma laahusti takaisin paikalleen joidenkin istuimien päähän hartiat kummallisen kumarassa.

Tuntui kuluneen ikuisuus, mutta lopulta kaikkein ahneimmatkin näyttivät syöneen tarpeekseen ja nojautuivat tyytyväisinä taaksepäin tuoleillaan. Dumbledore toivotti kaikille vielä kerran hyvää joulua, ja oppilaat alkoivat valua kohti tupiaan. Hermione ei malttanut odottaa, että pääsisi makuusalin rauhaan ja voisi haudata kasvonsa Koukkujalan pehmoiseen turkkiin. Kun hän aamulla heräisi, olisi aivan uusi päivä ja hän olisi toivottavasti paremmalla tuulella.

Ei hänellä edes ollut syytä olla näin maansa myynyt. Jokin Lavenderin ja Parvatin juoni, jota hän ei edes tuntenut, oli mennyt mönkään – ei iso juttu. Hän ei alunperinkään ollut kaivannut sellaista ’apua’ keneltäkään. Hän ei ollut edes vakavasti ajatellut mitään romanttista, hän oli ollut täysin tyytyväinen haaveillessaan etäältä, ja sitä paitsi hän ja Luna olisivat muutenkin epäsopivin pari ikinä.

Ehkä hän uskoisi näihin väitteisiin itsekin, kunhan olisi nukkunut muutaman yön kunnolla ja läpsinyt itseään erinäisiä kertoja poskelle takoakseen ne kalloonsa.

Hän poistui salista Harryn ja Ronin mukana ja kuunteli puolella korvalla näiden keskustelua shakista. Lähinnä ’keskustelussa’ oli kyse Ronin ylvästelystä tämän voitettua Harryn jossakin asiassa, mutta strategiat olivat Hermionenkin mielestä melko mielenkiintoisia, sitä peliä hän ymmärsi paremmin kuin huispausta.

Hän oli vähällä kompastua johonkin, mutta Ron ojensi kätensä ajoissa ja auttoi häntä säilyttämään tasapainonsa pienen horjahtelun jälkeen.

”Kiitti”, Hermione mutisi ja katseli ympärilleen. Hän oli kompuroinut laukkuun, joka oli jätetty suoraan hänen kulkuväylälleen. Laukun omistajaa ei näkynyt missään. ”Kenenköhän tuo on?”

Harry nosti laukun lattialta, ehkä kurkistaakseen sen sisään, jotta saisi omistajan selville. Hän pudotti sen tyrmistyneenä, kun jostakin alkoi kuulua laulua.

Syvä, tunteikas naisääni lauloi: ”Oi jos joulun kanssas viettää saisin, sydämein loitsinut oot...”

Hermione tuijotti laukkuunsa kiinnittämäänsä koristekissaa. Musiikki vaikutti tulevan esineestä, joka välkähteli erilaisissa joulunpunaisissa sävyissä ja käväisi välillä hempeän vaaleanpunaisena.

”Mitä ihmettä?” Hermione ihmetteli ääneen.

”Tuo on eräs äidin lempikappaleista”, Ron sanoi. ”Selestina Taigor...”

Hermione ei ehtinyt ihmetellä enempää, sillä yhtäkkiä Harryn lattialle tipauttama laukku liittyi kuoroon. Se oli aloittanut kappaleen eri aikaan Hermionen koristekissan kanssa, ja sävelien sekamelska sai kaikki pitelemään korviaan.

Toinnuttuaan yllätyksestään hiukan Hermione yritti loitsia esineisiin vaiennusloitsun, joka ei toiminut. Hän muisti äkkiä sen tehoavan vain elollisiin kohteisiin ja onnistui lopulta käyttämään äänenestoloitsua, joka sinetöi koristeen sekä tuntemattoman laukun ääntä eristäviin kupliin.

”Huh”, Ron sanoi otettuaan kätensä korviltaan.

”Se oli kamalaa”, Harry sanoi.

Ron nyökkäsi. ”Arvatkaa vain, miksen halua mennä jouluksi kotiin – äiti ei muuta soitakaan, joskin yleensä se kuuluu sentään vain yhdestä paikasta kerrallaan.”

Hermione katseli kissaa, joka edelleen välkkyi punasävyissä, vaikka laulu ei enää läpäissytkään taikakuplaa. Selestina Taigorin sijasta hän kuuli jotain muuta. Juoksevien askelten äänen, joka lähestyi.

Myös Harry ja Ron kuulivat sen. He kääntyivät kaikki katsomaan, kuka kulman takaa ilmestyisi, eikä Hermione yllättynyt kovinkaan paljon nähdessään puuskuttavan Lunan.

”Oletteko nähneet –” Lunan katse tipahti lattialla lojuvaan mustaan olkalaukkuun. ”– laukkuani?”

Harry nosti sen maasta ja ojensi Lunalle. ”Onko tämä sinun? Ole hyvä.”

”Kiitos.” Mutta vaikka Luna kiitti Harrya, hän katsoi Hermionea.

”Minkä ihmeen takia laukkusi oli yksinään täällä?” Hermione kysyi.

Luna kohautti harteitaan. ”Olen tottunut siihen, että tavarani katoavat. Ehkä sumppiaiset siirtelevät niitä.”

Ron löi otsaansa kädellään. ”No niinpä tietenkin. Miksi emme heti tajunneet, että nehän tässä olivat asialla, olisi pitänyt käydä ensimmäisenä melessä –”

Hermione tallasi Ronin jalalle vaientaen tämän. Harry vain näytti kärsivältä.

Luna avasi laukkunsa tarkastaakseen sisällön ja he kaikki hätkähtivät, kun Selestina Taigorin ääni kajahti jälleen käytävässä saaden ikkunalasit helisemään.

”... sut syliisi sulkisin, kun joulu kilisee kulkusin...”

Kaksi melkein samaan aikaan taiottua äänenestoloitsua myöhemmin käytävään laskeutui jälleen siunattu hiljaisuus. Hermione ja Luna katsoivat hetken taikasauvojensa kärkiä, jotka osoittivat jonnekin laukun syvyyksiin, sitten toisiaan.

Luna nosti laukusta jostakin lasin kaltaisesta aineesta tehdyn pöllöavaimenperän, joka välkähteli erilaisissa punasävyissä. Se oli ilmiselvästi samaa sarjaa Hermionen kissan kanssa.

Hermione alkoi käsittää mistä oli kyse, eikä se ollut aihe, jota hän olisi halunnut puida ystäviensä liiallisen uteliaiden katseiden alla. Hän ei ollut varma siitä, halusiko puida sitä ollenkaan, mutta toisaalta hän halusi tietää minkä vuoksi lumotut avaimenperät reagoivat toisiinsa tällä tavalla. Lunallakaan ei näyttänyt olevan aikomusta mennä mihinkään, vaikka hän olikin heilauttanut laukun olalleen.

”Harry”, Hermione aloitti. ”Lainaa minulle viittaasi.”

”Täh?” Harry sanoi.

”Näkymättömyysviittaasi! Sinulla on se mukanasi, eikö totta?” Harrylla oli se käytännöllisesti katsottuna aina, joten Hermionen ei tarvinnut edes odottaa vastausta kysymykseensä. ”Lainaa sitä minulle, ole niin kiltti?”

”Öh. Okei...” Harry kaivoi viitan esiin ja ojensi sen. ”Miksi?”

”On jo myöhä”, Hermione vastasi. Viitta tuntui hänen käsissään virtaavalta vedeltä ja oli lämmin, koska Harry oli pitänyt sitä povitaskussaan. ”Haluan selvittää mistä tässä oli kyse, ja siihen voi mennä aikaa, ja sitten voisin joutua hankaluuksiin vaellellessani vielä käytävällä –”

”Sinä olet valvojaoppilas”, Harry huomautti.

”Silti!”

”Ja Voro näytti olevan aika juovuksissa”, Ron sanoi. ”Tuskin hän jaksaa tänään vähennellä keneltäkään pisteitä.”

Hermionen teki mieli iskeä kumpaakin ystäväänsä mahdollisimman kamalalla kutituskirouksella juuri nyt, ihan vain saadakseen heidät sulkemaan suunsa. ”Äh, haluan vain tutkia nämä esineet. Te aioitte mennä pelaamaan velhoshakkia, eikö niin? Menkää edeltä, minä tulen perässä kunhan ehdin, ja annan viitan takaisin.”

Harry ja Ron katselivat häntä jokseenkin epäillen, mutta lähtivät joka tapauksessa vastahakoisin askelin kohti rohkelikkotornia. Lopulta heidän askeliensa äänet eivät enää kuuluneet, ja Hermione huokasi syvään.

Luna katseli poikien perään uneksiva ilme kasvoillaan, ja hetken Hermione jo epäili tämän olevan ihastunut jompaankumpaan. Ajatus karisi hänen päästään, kun Luna huokasi: ”Ihan kuten arvelinkin – on varmasti mukavaa, kun on ystäviä.”

Hermione melkein höläytti, että olisi mielellään Lunan ystävä. Se olisi ollut looginen vastine Lunan sanoille, mutta kaksi seikkaa pidätteli hänen kieltään. Ensinnäkin se, että hän halusi enemmän kuin ystävyyttä, toiseksi se, että Luna oli itse selvin sanoin todennut, etteivät he olleet ystäviä. Niinpä Hermione siirteli vaivautuneena jalkojaan ja esitti olevansa täysin keskittynyt kissakoristeen tutkailuun, vaikka suurin osa hänen huomiostaan olikin varattu Lunalle. Hän tiedosti, miten lähellä Luna seisoi kumartuessaan myös katsomaan hänen kissakoristettaan, ja kuvitteli haistavansa jonkin salaperäisen, öisin kukkivan kukan tuoksuisen hiustenhoitoaineen.

”Ti-” Hermione aloitti. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta piipitykseltä, joten hän yskähti pari kertaa ja yritti uudelleen. ”Tiedätkö, mitä nämä ovat?”

Luna nyökkäsi.

Vastaus sai Hermionen räpyttelemään silmiään hölmistyneenä. Hän oli ollut varsin varma siitä, että Luna olisi juonesta vielä enemmän pihalla kuin hän, sillä Luna vaikutti usein olevan täysin irrallaan muusta todellisuudesta. ”Ai. Mitä – kerrotko sitten minullekin? Arvaan jotain, mutta...”

”Niistä oli mainos Saivartelijassakin, tämän joulun hittituote”, Luna sanoi. ”Ne ovat ’lemmenlähettejä’.”

Nimi kuulosti erittäin pahaenteiseltä. ”Hmm. Miten niiden on tarkoitus toimia?”

”Ne poimivat omistajiensa lemmekkäitä tunteita ja reagoivat, jos huomaavat lähistöllä toisen ’lähetin’, jonka poimimat tunteet vastaavat omistajan tunteita. Sen on kai tarkoitus tehdä suhteiden muodostaminen helpommaksi.” Luna kohautti harteitaan.

Hermione nielaisi. Joten... jos hänen ja Lunan avaimenperät syttyivät toistensa läheisyydessä, se tarkoitti...? Äkkiä hänen teki mieli juosta pakoon, jotta voisi kerätä itseään hetken. Hän ei ollut valmistautunut tällaiseen käänteeseen, hän oli niin varautunut rypemään itsesäälissä muutaman päivän ja sitten nousemaan taas jaloilleen ja olemaan järkevä Hermione.

”Sinä tiesit mikä se oli, ja otit sen silti mukaan, jotta –” Hermione kysyi.

”Ei. Olen varma siitä, että jätin sen makuusaliin.”

Hermionen sydän vajosi linnan kellariin saakka. Lunalla oli tunteita, mutta tämä ei halunnut toimia niiden mukaan, vaan viihtyi mieluummin yksin.

”Ja sumppiainenko sen siirsi laukkuusi?” Hermione kysyi.

”Juuri sellainen. Niitä on kolme kappaletta piilossa tuon kulman takana.” Luna osoitti taikasauvallaan hartiansa yli kohti pimeää ja kapeaa käytävänhaaraa, jota juuri kukaan ei koskaan käyttänyt, sillä sen päässä ei ollut muuta kuin siivouskomero. Voro säilytti siellä kaikenlaisia varatarvikkeita.

Hermione muisti äkkiä, miten Padma oli käynyt aterian aikana puhumassa Lunan kanssa, ja alkoi aavistella kolmen sumppiaisen henkilöllisyyksiä. Hän suuntasi kulman taakse kolme läpsimisherjaa, ja pian sieltä kuului kolme ilahduttavaa kiljaisua. Lavender, Parvati ja Padma pomppivat esiin pidellen takapuoliaan.

”Tuo oli ilkeää”, Parvati nurisi näyttäen verisesti loukatulta.

”Niin oli”, Hermione sanoi. ”Nimittäin teidän juonittelunne.”

”Meidän oli pakko tehdä jotain”, Lavender sanoi. ”Sinä olet aina niin järkevä, ettei mistään –”

”Järkevässä ei ole mitään vikaa”, Padma pisti väliin. Hän näytti äärettömän nololta jouduttuaan vedetyksi mukaan tällaiseen tilanteeseen.

”Me halusimme vain auttaa!” Parvati sanoi.

”Vaikka tarkoitus olisikin hyvä, jonkun auttaminen vastoin tämän tahtoa on varsin kyseenalaista toimintaa, joka saattaa aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää mieltä”, Luna sanoi.

Lunan rauhallinen moite teki sen, mihin Hermionen närkästys ei ollut pystynyt – vakoilijakolmikko ilmiselvästi häpesi itseään ja jopa pyyteli anteeksi.

”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Hermione ihmetteli ääneen.

”En tiedä sinusta, mutta minun oikeastaan tekee mieli kirota heidät”, Luna vastasi kevyesti.

Hermione vilkaisi alaspäin ja tavoitti valvojaoppilaan merkkinsä kimalluksen. Hänen ei ollut erityisen sopivaa tuosta vain kirota ihmisiä, mutta ehkä tämän kerran... jotain kevyttä vain, tytöt olivat ansainneet sen.

”Niin minunkin”, hän myönsi.

Hetkeä myöhemmin Lavender ja kaksoset lojuivat käytävän lattialla hervottomasti nauravana kasana, joka ei pystynyt rauhoittumaan edes siksi aikaa, että olisi lausunut vastaherjan. Meteli oli sellaista, että luultavasti jopa juopunut Voro kuulisi sen ja kävisi napsaisemassa tytöiltä pari pistettä sekä antamassa luennon.

Hermione ja Luna hiipivät kauemmas näkymättömyysviitan suojissa. Heidän kylkensä koskettivat koko ajan, ja Hermione aavisteli sydämensä paisuvan hermostuneesta kiihtymyksestä niin valtavaksi, että se räjähtäisi.

”Tänne”, Luna kuiskasi ja nykäisi Hermionen hihaa. He kääntyivät jälleen uuteen käytävään ja pysähtyivät korkean kaariholvin alle.

Kummallisen ennakkoaavistuksen vallassa Hermione katsoi ylöspäin, ja hänen vatsansa heitti kokonaisen volttisarjan. ”Misteli...”

”Varo, ne kuhisevat narksuja.” Luna kiskoi heidät nopeasti kauemmas. ”Sinä et halua saada niitä tukkaasi.”

”Mutta – minä –” Hermionella ei ollut aavistustakaan siitä, mitä yritti sanoa, mutta hän oli määrättömän pettynyt. Eikä Lunasta saanut mitään selkoa, kun tämä vaikutti aidosti uskovan joihinkin mielikuvitusolentoihin ja toisiin taas pelkän hämäyksen vuoksi.

”Minkä takia...” hän sai suustaan, kun he pysähtyivät kymmenen metrin päässä uhkaavia narksuja kuhisevasta mistelistä. ”En olisi välittänyt...”

”Minä olisin”, Luna sanoi.

Hermione aukoi suutaan keksimättä mitään sanottavaa.

”Mistelin alla suutelemisessa ei ole mitään erityistä”, Luna sanoi. ”Niin tehdään siksi, että niin kuuluu tehdä, eikä siksi että niin halutaan tehdä.”

Se oli... itse asiassa totta, Hermionen oli oltava samaa mieltä. Jotta suudelmalla olisi jotakin merkitystä, se olisi annettava ilman tekosyytä.

He tuijottivat toisiaan sanattomina pitkän, siirapintahmean hetken, joka ei tuntunut katkeavan koskaan. Lopulta Luna liikahti kauemmas. ”Tästä pääsee korpinkynsien tupaan oikotietä, joten hyvää yö-”

Hermione syöksähti eteenpäin ennen kuin Luna ennätti livahtaa näkymättömyysviitan alta. Hän kiersi kätensä Lunan ympärille kömpelöön halaukseen, ja jähmettyneen hetken kuluttua myös Lunan käsivarret asettuivat hänen ympärilleen ja vetivät hänet lähemmäs. Käytävän hämärässä näkymättömyysviitta tuntui luovan aivan kaikesta irrallaan olevan kuplan, jossa he saivat leijailla välittämättä mistään muusta.

Lunan huulet näyttivät pehmeiltä ja vaaleanpunaisilta, ja Hermione nojautui niitä kohti kuin magneetin vetämänä. Suudelma oli alkuun kevyt ja hapuileva, mutta jossain kohtaa Hermione huomasi käden hiuksissaan vetämässä häntä lähemmäs. Heidän rintansa painuivat pehmeästi yhteen ja jokin kuuma kutitteli miellyttävästi vatsanpohjaa.

Kumpikin hymyili, kun he erkanivat.

Luna tarttui Hermionen käteen ja käänsi sitä niin, että näki kämmenpuolelle käännetyn mielialakristallin, jolla sormus oli koristettu. Kristalli hehkui vastarakastuneen vaaleanpunaisena ja niin kirkkaana, että valaisi heidän kasvonsa.

”Tiesin, että se näyttäisi sinulla sievältä”, Luna sanoi.

Hermione ei sanonut mitään, vaan nojautui uuteen suudelmaan.




Epilogi

Hermione hymyili leveästi lämmittäessään käsiään kuumaa mustaherukkamehua sisältävän mukin ympärillä. Luna istui hänen vierellään tekemässä aivan samaa, ja Kolmen Luudanvarren lämpöinen ilma sai heidän poskensa punoittamaan.

Joululoma oli mennyt nopeasti ja uusi lukukausi oli alkanut. Hermione oli kiireinen läksyjen sekä Lunan kanssa, ja ennen kuin hän kunnolla huomasikaan, oli jo uuden Tylyahon viikonlopun aika. Tällä kertaa he olivat oikeilla treffeillä ja Hermione oli hymyillyt niin paljon, että hänen poskiinsa alkoi sattua.

Lämmitellessään he puhuivat eräästä Hermionen lempipuheenaiheesta, koulusta. Hän muisti helposti, mitä kaikkea oli opiskellut edellisenä vuotena, mutta Luna ei halunnut udella häneltä vastauksia koulutehtäviin, vaan ainoastaan keskustella mielenkiintoisista aiheista. Se oli todella virkistävää vaihtelua hänen ystäviensä jälkeen. Harrya ja Ronia ei olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää se, miten haihdutustaika oikeasti toimi, he halusivat vain tietää, kuinka siitä sai aikaan kahden jalan esseen mahdollisimman vähällä vaivalla.

Tosin Hermionen oli myönnettävä, että puutteistaan huolimatta pojat saivat aivan siedettäviä arvosanoja – he eivät vain olleet yhtä kiinnostuneita periaatteista kuin hän.

”Olisikohan minun pitänyt sittenkin olla korpinkynsi?” hän kysyi Lunalta. Hän kai olisi voinut olla, mutta toisaalta rohkelikkona oleminenkaan ei tuntunut väärältä.

Luna pohti sitä hetken ja pudisti päätään niin, että Hermionen joululahjaksi antamat suloiset korvakorut heilahtelivat. ”Rohkeus ja tiedonhalu eivät ole mitenkään toisensa pois sulkevia ominaisuuksia. Sitä voi olla molempia yhtä aikaa.”

Hermionen hymy leveni mahdottomiin mittoihin. Tuntui kuin Luna ymmärtäisi ihan kaiken, mitä tälle selitti. Ehkä nyt olisi hyvä aika tunnustaa –

Kuului kaksi äänekästä kolausta, kun kaksi kermakaljapulloa laskettiin huolimattomasti pöydälle. He käännähtivät katsomaan.

”Tässähän oli tilaa, vai mitä?” Harry sanoi ja istuutui edes odottamatta vastausta.

”Katsokaa, ostimme Sekolta kasan kaikkea hienoa.” Ron leväytti taskujensa sisällön pöydälle.

Romanttinen tunnelma kuoli. Hermione tunsi hymynsä jähmettyvän kasvoilleen, mutta Luna tarttui pöydän alla hänen käteensä, mikä sai hänet taas rentoutumaan.

Hän ehtisi tunnustaa tunteensa myöhemminkin, aikaa oli. Luna näytti onnelliselta, kun pojat olivat välittömästi ottaneet hänetkin mukaan innostuneeseen keskusteluunsa.

Hänen sormensa punoutuivat Lunan sormien lomaan. Oli todellakin mukavaa, kun oli ystäviä... ja sen lisäksi vielä tyttöystävä.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


räiskeperäinen sisulisko

  • kamelikuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 238
Vs: Varo narksuja, K-11, 7 lukua + epilogi
« Vastaus #28 : 02.02.2015 19:00:14 »
Awww ;)

Koko fikin ajan vallitsi sellainen hömppäinen söpöstelyhöttö, että tuntui olevan sopivaa kruunata se aivan erityisellä yliannostuksella siirappia. Huh, taisi tulla reikiä hampaisiin:D Mutta höttöfemme on tietyssä mielentilassa täydellinen piriste, esim. karsean ankeisiin maanantai-iltoihin....

Kieli oli nättiä ja sujuvaa niin kuin aina. Musta on kiva että kirjotat tällästä matalampaakin ikärajaa:)

Vähän jäin kaipaamaan sitä suhteen julkistusta Harrylle ja Ronille. Siitä olisi saanut todella herkullista draamaa koska Ronhan kaanonissa tykkäsi Hermionesta, joskin senhän olisi voinut tässä hoitaa jotenkin toisin.

DulzGraham

  • dar(l)ing
  • ***
  • Viestejä: 1 419
  • Magnificent Bastard
Vs: Varo narksuja, K-11, 7 lukua + epilogi
« Vastaus #29 : 04.02.2015 21:03:02 »
Awwwwwwwws, nyt on Picca ylittänyt itsensä ja saanut mut lukemaan jotain sellaista, jota vastaan tämä tyttö on vannonut! ;D
Nimittäin matalaa fluffyromancea ja tätä kaikkea vieläpä Hermione/Lunalla? Niin mitä, ja minä menin, luin ja tykästyin? Joo-o, näin kävi, hups :D

Tykkään tässä tosi monesta asiasta! Ensinnäkin toteutuksesta. Lavenderista, Parvatista ja Padmastakin, tuosta tyttömäisestä juonittelusta ja toisten asioihin puuttumisesta (mistä yleensä en pidä, jotenka..). Ja Lunasta! Ja Hermionesta, ja hahmoista ylipäänsä. Tosissaan jännä juttu, koska Luna on aina ollut mulle hahmo, jota vihaan, en vihaa, siedän, ihailen, kunnioitan ja rakastan.
Ja Hermione/Luna... No, sanotaanko, että kriipustin kerran erään räpellyksen kyseisestä parista, mutta siitä ei puhuta enempää Se tosin oli hiukan tuhmempaa settiä kuin tämä Ja tulin siihen tulokseen, että Hermione paheksuu Lunaa ja sitä rataa, mutta hei, tässähän tämä toimii :o Ja tässä mä tykkään tästä!

Sä tuot tässä uutta ulottuvuutta Lunan hahmoon ja ihastuin tuohon, miten selität Lunan touhotusta kaiken maailman otuksista ihan yksinkertaisilla mutta silti niin uusilla tavoilla, nuo sumppiaiset ja tipsit... Tosiaan, mistä sitä tietää, kuinka suuri osa Lunan "otuksista" onkin vaan käteviä nimityksiä jonkuntyyppisille ihmisille/ilmiöille tai sitten ihan vaan tekosyitä, kuten nuo tipsit. Ja narksut, Luna ei vaan tykkää mistelin takia suutelusta, että onkos sillä sitten niin väliä, onko narksut totta vai ei ;D Mutta tässä nyt tapahtu jotain olennaisesti kummallista, tätä ficciä lukiessa, että mä kykenen samaistumaan Hermioneen ja ihan oikeastikin rakastumaan Lunaan, voi luoja :D

Tässä Hermionessakin on jotain ihan uutta. Mä mietin kans, että tottahan Hermionekin välillä kaipaa ikäistensä tyttöjen juttuja (kaikesta hupsuudestaan huolimatta) ja saattaa olla välillä hiukan hupsu ja yksinäinen jätkäseurassa, ja seuraavista helmistä erityisesti tykkäsin:
Lainaus
Kaiken lisäksi hänestä kuulosti siltä, että pojat olivat keskenään täysin samaa mieltä ja vain ilmaisivat itseään niin surkeasti, etteivät ymmärtäneet toisiaan.
Tää fiilis, kun ajattelee/huomaa että jotkut ei vaan osaa ilmaista itteään ja siks kinaa :'''D koska ei siinä viitti muuta ku pitää leipäläpensä kii
Lainaus
”Tässähän oli tilaa, vai mitä?” Harry sanoi ja istuutui edes odottamatta vastausta.

”Katsokaa, ostimme Sekolta kasan kaikkea hienoa.” Ron leväytti taskujensa sisällön pöydälle.
cx Ihania jätkiä, mä haluun tällasia kavereita kans! Ei mutta, tää huvitti ja oli jotenkin niin lämmin kohta, että awww~

Se ihme puoti sivukujalla oli ihana keksintö (mistä tollasia yövaloja saa♥) ja yksityiskohtiakin oli vaikka millä mitalla (Hermionen piilossapysymistaidot mainittu♥).
Ehkä hiukan olisin kaivannut vielä jotain korostusta tms. Padman korpinkynteyteen (onko sana? ;D), ei sillä, nautin nimittäin ihan mielettömästi tästä ja siitä, kuinka Padma kuvataan fiksuna ja hiukka ajattelevaisempana kuin siskonsa, vaikka luonnetta on myös samaa^^ (Ja mitä, jos mä olisin Tylypahkassa, mut löytäis satavarmasti joko kirjastosta tai pihalta ;D Eihän neljä kirjastokäyntiä viikossa ois vielä mitään)

Ihan älyttömästi siis tykkään tästä ficistä, oot ihan huippu, rakas ja uskomaton ;D :-* Kiitos!!

-Duzku
pannu by wolferain ♥

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Varo narksuja, K-11, 7 lukua + epilogi
« Vastaus #30 : 05.02.2015 16:11:26 »
Vauvauvauu :o Käsittämättömän ihana loppu!! Ää, Luna on kyllä paras ja mieletöntä kun sait siihen tällaista uutta ulottuvuutta siihen, kun canonissa se on niin sivullinen ja muutenkin oudoksi leimattu.

Tykkäsin paljon etenkin siitä ettei tää ollut erityisemmin fluffyhömppähattarakliseehöttöä, koska paritukseen se ei olisi sopinut. Lunaan rakastuin entistä enemmän ja oli ihanaa seurata iikniinihastunutta Hermionea! <3

Lisäksityttöjen juonittelut oli niin klassisen hymyilyttäviä ja ihania vaikka meinasi mennä aikaposkelleen tuo. Lunan replassa se olikin nätisti kiteytetty.

Kiiitokset ihanasta ficistä ja tutustuttamista uuteen paritukseen! *halaus*
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Varo narksuja, K-11, 7 lukua + epilogi
« Vastaus #31 : 10.02.2015 03:41:49 »
räiskeperäinen sisulisko: Hih, tämän tarkoituskin oli olla juuri täyttä höttöä ja söpöilyä, joten kuulostaa siltä, että lopulta suunnilleen sitä tuli, mitä pitikin. Onhan ne matalat ikärajat mukavia myös, one-shotteja syntyy niillä suht usein, mutta pitkissä tarinoissa mulla tuppaa jossain kohtaa karkaamaan korkeaksi, sen puoleen tämä oli aika erikoinen tuttavuus. Kiva jos pidit. <3 Mietin itsekin sitä, olisiko sen tunnustuksen ystäville kirjoittanut vaiko ei, mutta teksti tuntui loppuvan tuohon kivasti silleen, että toivon siitä jäävän tunne, että kyllä ne siitä hyvin selviävät.

DulzGram: Se on aina hassu tunne, kun eksyy lukemaan jotain, mistä ei "pitäisi" tykätä ollenkaan, ja sitten sattuukin tykkäämään vaikka käsittelytavan takia. Sattuu mulle myös toisinaan... sitä hämmentyneen ilahduksen määrää sitten. <3 Pidän näistä molemmista tytöistä itse hahmoina kovasti, joskin mulla on hieman ongelmia Lunan ymmärtämisessä, liekö siitä johtui, ettei hänellä ole näkökulmia, vaan lähinnä tuli kirjoitettua Hermionesta. Musta on ihan loogista ajattella, että Hermione kaipaisi välillä jotain muunkinlaista kuin läksyjä ja huispauspuheita, onhan hän kuitenkin teinityttö. :) Tuo tampioiden kinastelun seuraaminen sivusta oli kohta, joka piti ehdottomasti laittaa, koska moinen aiheuttaa aina sellaista tuskastunutta facepalmia... Hm, mielessä ei käväissyt kertaakaan, että Padman korpinkynsiys olisi mitenkään erityisen relevanttia tässä minkään kannalta. Mutta sinne ihmepuotiin haluaisin itsekin vierailemaan... <3

Otaku: Musta tästä tuli melkoista fluffyhattaraa, mutta jos ei jonkun mielestä ollut ihan överiä sellaista, niin aina parempi. Itselle tuli jo vähän ähky tämänkin fluffisuusasteen kanssa. :D Hermione oli kyllä musta myös söpö ihastuneena, kun kirjoissa ei pahemmin päästetä häntä tekemään mitään tyttöjen juttuja tai oikeastaan edes olemaan tyttöseurassa, vaikka kai hän joskus sellaista voisi kaivata. <3 Juonitteluissa tykkään eniten siitä, että juonittelija saa itse nenilleen tai ainakaan homma ei toimi kuten alun perin piti. Jotenkin laimeaa, jos kaikki menee kuten oli tarkoitettu.

Kiitos teille kommenteistanne. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Hiljainen Talvi

  • Eskapisti
  • ***
  • Viestejä: 1 110
  • Ava by: R0land
Vs: Varo narksuja, K-11, 7 lukua + epilogi
« Vastaus #32 : 23.01.2016 19:44:16 »
Hei,

Tämä on sellainen fikki, joka on roikkunut luettavien listalla, jo useamman vuoden itseasiassa. Ja suorastaan kirjoittajan ja parituksen takia, ja hyväähän kannattaa aina odottaa.

Olen aluksi skeptinen tämän suhteen, olen suunnaton Luna Lovekiva fani ja hänen parittemisensa jollekulle muulle kuin Nevillelle on aina hieman hankalaa, mutta pakko sanoa, että Hermione ja Luna sopivat yhteen. Yllättävää ja mukavaa kyllä.
Itse en paritusta olisi keksinyt, mutta hei, joku muu keksi ja se on hienoa.

Tekstin juoni on minusta aivan hellyttävän suloinen, ja toimii. Monesti juoni ei vastaa mielikuvia, mutta tämän kanssa koko juttu toimi. Kokonaisuudessaan tämä toimii erittäin hyvin, ja olen iloinen luettuani tämän.

Kiitos.
"Caught in all, the stars are hiding,
That's when something wild calls you home, home,

If you face the fear that keeps you frozen
Chase the sky into the ocean
That's when something wild calls you home, home"

                  - Lindsey Stirling