Fandom: The Fast Show'n (eli Ruuvit löysällä. Muistaakseni?) Ted ja Ralph
Kirjoittaja: Sherrinford
Tyylilaji: Joku molemminpuolinen kaihoaminen tämäkin kai on. (Selkeä kaava näissä minun teksteissä... Osaan kyllä muutakin kirjoittaa, vannon!)
Ikäraja: Sallittu
Paritus/päähenkilöt: Ted/Ralph vankkana viittauksena.
A/N: Taas vähän vanhempia tekeleitä tarjoilen, tosin editoituna. Ketjuvirkkeitä korjailin mutta taisi niitä sinne vielä jäädä. Saa huomautella kielen vaikeaselkoisuudesta jos se sellaista on, yritän päästä siitä eroon atm. Otsikko falskaa mutta anti olla.
**
Piknikeistä
On kaunis kevätpäivä kun Ted päättää vihdoin käydä alapellon turhan kauan villiintyneenä pysyneeseen heinikkoon, se kun ulottuu jo melkein vyötärölle asti. Melkein empien hän tarraa ikivanhaan viikatteeseen joka roikkuu vajan takaseinällä, lordi nimittäin on kierrellen aiemmin ilmaissut itse asiassa pitävänsä rehevöityneestä, luonnontilaa syleilevästä rikkakasvipellostaan.
Pellon viemärit eivät kuitenkaan tule ikinä korjatuiksi ellei ylimääräistä kasvustoa harvenna tieltä pois, Ted oikeuttaa tekoa mielessään ja laahustaa viikate kainalossaan vajalta.
Hän ei ole pyyhkäissyt kuin vasta muutaman tukon päivänkakkaroita ja epämääräistä ruohikkoa kuullessaan takavasemmaltaan yllättyneen tukahtuneen ähkäisyn kun Ralph kompuroi parinkymmenen sentin ojan yli loikattuaan. Ted ei uskalla osoittaa sympatiaansa kuin lempeällä irvistyksellä, kadottaen sen samassa kun huomaa ryvettyneen Ralphin keinotelleen itsensä ylös aluskasvillisuudesta.
Molemmat omaksuvat rutiininomaisen häveliäisyytensä ja Ted valmistautuu tämänkertaiseen avuttoman suloiseen monologiin joka ei kuitenkaan tällä kertaa saa alkua tavanomaisella ‘Ah, hei Ted’ -lausahduksella, vaan kysyvällä hiljaisuudella.
“Sir?”
Ralph ei särje Tedin viereen siirryttyään maahan luomaansa katsetta vaan yrittää kulmat kurtussa kuumeisesti muodostaa lauseen äänettä, huulet väännellen tuskastuneina.
Ted ei hänkään myönnä katsekontaktin tarpeellisuutta ja seuraa Ralphin niukasti voittamassa olevien ajatusten tiivistä kaksintaistelua retoriikan kanssa silmäkulmastaan.
“Sir, kun pitäisi niittää tätä heinääkin…” Ted aloittaa varovasti, toivoen kannustavansa punastuvaa kartanonherraansa vihdoin rohkaistumaan.
Toivottu reaktio peittyy silti Ralphin kömpelöön ristittyjen sormien edestä taakse vientiin kun hän hämmentyy Tedin sanoja, ja loputkin valmiiksi mietityt asianlaitaa valaisevat sanat huitelevat johonkin korkeampiin sfääreihin.
Muutama spontaani käsiele tuntuu vapauttavan Ralphia sen verran että hän tokaisee kokeilevasti “Tulin vain kysymään, Ted, että, öh, mitä mieltä sinä mahdat olla eväsretkistä?”
Kaikkien niiden vuosien aikana lordin suusta kuulleista lausahduksista senhetkisen täytyi olla yksi hätkähdyttävimmistä, Ted kerkeää pohtia ennen kuin tuntee velvoitteen sanoa jotain painavan takaraivossaan.
“Eh, ei ne liiemmin ole koskaan kiehtoneet, sir.”
Jos lause luokin kavalan pettymyksen tunteen jossain Ralphin mielen sisimmässä, ei hän anna sen näkyä kuin ainoastaan hiukan tiukemmassa liivinsä reunan nykäisyssä ennen kuin hän rykäisee huolettomasti kuin myöntäen suunnitelmiensa olleen naurettavia.
“Niin, aivan, en kai minä olettanutkaan…” käsiään taskuihinsa työntämään alkanut Ralph mumisee ja säpsähtäen vetää sormensa pois kun hän muistaa isänsä käsien taskuihin laittoa koskevat kiellonkarjaisut.
“Olen pahoillani, Ted, tällä lailla vaivata kesken kiireimmän… heinän niiton.”
Pakottaessaan hiljaisen rauhoittavan kieltolauseen suustaan Ted toivoo Ralphin tulkitsevan sen ei suinkaan ehdottomasti kaiken tyrmäävänä takaiskuna, vaan pikemminkin vaivihkaisena kehotuksena Ralphin ehdotuksen uudelleen aikataulutukseen. Eihän sitä koskaan tiennyt milloin sopiva hetki vailla kiireellisiä työtehtäviä sattuisi ja soisi kutkuttavia mahdollisuuksia suuntaan jos toiseen. Kenties jompikumpi saattaisi rohkaistua avaamaan sanallisen arkkunsa siinä samalla.
“No minäpä sitten tästä…” huitaisee Ralph kädellään talon suurpiirteiseen suuntaan ja salaa vilkaisee poskipartaa oikealla puolellaan, kuvittelee keskustelun päätöksen uudelleen mielessään ja huomaa sykkeensä kiivastuvan hiukan.
Mennessään varovasti ojan yli uudelleen, kaatumatta, Ralph vannoi kuitenkin itseäänkään uskomatta vielä sen päivän, viikon tai kuukauden lopulta koittavan jolloin hän, parhaimmassa skenaariossa tietysti he, pääsisivät lopulta mielenrauhaan tästä naurettaviin mittasuhteisiin karanneesta tilanteesta.
Vaikkei Ralph itsekään kunnolla tunnistanut mitä oikein halusi tai kuvitteli vastakaiun tilanhoitajaltaan tuovan niin muuten tavalliseen, rutinoituneeseen elämäänsä, jossain hän silti kauhistui ajatusta yhteisen ajan loppumisesta kesken.
Päättämättömyys ei tosiaankaan kuulunut Tedin mielestä miellyttävimpiin ihmisen luonteenpiirteisiin. Ei varsinkaan lordin loittonevaa selkää kaihotessaan, jonka poismenoa edeltävän keskustelun aikana hänen viimeistään olisi pitänyt tajuta opetella olemaan itseilmaisussaan rohkeampi.
Ted nielaisi vaikeasti ja kävi hieman liian raivokkaasti terää heilutellen niityn kimppuun.
