Kirjoittaja Aihe: Täydellisen yllätetty (k-11, Teddy/Victoire) osa 2/2  (Luettu 3173 kertaa)

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Tittle: Täydellisen yllätetty
Author: Siunsäe
Genre: romance, humour, songfic
Ikäraja: K-11
Paring: Teddy Lupin / Victoire Weasley
Varoitukset: suudelmia, kiroilua jne.
Haasteet: Albumihaaste #3 (Reckless Love - Fight)
Summary: Ihminen voi muuttua. Mutta onko puoli vuotta liian lyhyt aika? Ja ovatko tunteet molemminpuolisia?

A/N: Ihan aluksi kiitos ansku1 haasteestasi. :) Voin kertoa, että en olisi ehkä ihan heti kirjoittanut tästä parituksesta, mutta viestisi inspasi minua ja toden totta kirjoitin tätä mielissäni! Ja one shot vaihtuikin kaksiosaiseen.  Teddy/Vici on erityisen hauska paritus ja he ovat söpöjä. Yleensä heidät mielletään todella simppeliksi pariskunnaksi, jollaisia he myös omasta mielestäni aika pitkälle ovat, mutta tarkemmin ajateltuna he eivät  ole aina olleet söpöjä ja rakastuneita. Eivät todellakaan.
Kommenttia otan vastaan! Ja tämähän on kakkosficci täyttämässä albumihaastettani. Edelleen vinkkejä saa heittää, kaikkia biisejä ei ole vielä kirjoitettu! Ja muutenkin.

~Siunsäe


_______________________________________________________________


TÄYDELLISEN YLLÄTETTY


Ensimmäinen luku
Raivostuttavan ärsyttävä


Kun täytin kuudentoista, kaikki muuttui.
Sitä ennen... Vihasin sinua.


”Victoire Weasley. Helvetti!”
”Ei. En ole ottanut toista sukunimeä. Pelkkä Victoire Weasley riittää. En minäkään kutsu sinua Ted Lupin Perkeleeksi, vaikka kuinka haluaisin.”
”Voisitko millään siirtyä siitä, että saisin pergamenttini takapuolesi alta?”
”Tämä on minun tuolini. Tavarasi ovat väärässä paikassa.”
Ai, että minä vihasin tuota tyttöä. Aina kun minut pakotettiin tapaamaan häntä, olisin niin mielelläni heittänyt sivistyneen kasvatukseni helvetin esikartanoon ja työntänyt hänet sinne perässä.

”Siirtyisitkö, että pääsisin viimein lähtemään täältä? Et varmaan usko, mutta viime päivät ovat tuntuneet lähinnä siltä, kuin olisin syönyt purkillisen fletkumatoja.”
”Voi, kyllä minä uskon. Olen kokenut samanlaisia tunteita siitä lähtien kun sinä tunkeuduit huoneeseeni pari päivää sitten.”
”Idiootti, minä tarvitsen sen pergamentin!” Siinä oli joululoman itsenäinen liemitutkielmani, muttei se typerä blondi tietenkään voinut käsittää sitä.
”Onko se rakkauskirje? Katsotaanpas...”
”Ei ole. Anna nyt se tänne.” En voinut käsittää, kuinka minua kaksi vuotta nuorempi pentu sai minut aina niin raivon valtaan.
”Höh... Tämä onkin vain jokin tylsä koulujuttu. Et varmaan tee tällä mitään... joten voin yhtä hyvin repiä sen.”
”VICTOIRE, HELVETTI!”
”Taas tuo! Se on edelleenkin Victoire Weasley, ei Helvetti.” Vaaleat kiharat hulmahtivat. ”No niin. Tuosta otsikon päältä on hyvä repäistä...”
Silloin itsehillintäni petti lopullisesti ja hyökkäsin hänen kimppuunsa.

”Mitä IHMETTÄ täällä tapahtuu?” kuului samassa ovenraosta.
Tappelu pysähtyi ennen kuin oli päässyt alkuunkaan, ja me molemmat käännyimme molemmat katsomaan tulijaa. Minä makasin koko painollani Victoiren päällä ja peruutin nopeasti pois näreissäni. Ginny seisoi ovella silmäillen meitä tuimasti.
”Teddy, irti Victoiresta. Ja Vici, uskallakin koskea siihen pergamenttiin tai revin huispauksen maajoukkuejulisteesi palasiksi.”
”Et uskaltaisi...” Victoire sanoi uhmakkaasti, mutta Ginnyn sanat olivat tehneet häneen kuitenkin sen verran vahvan vaikutuksen, että lopulta hän viskasi pergamentin nenäänsä nyrpistellen minun syliini.
Ginny pudisteli päätään. ”Ei ollut tosiaankaan hyvä idea laittaa teitä jouluksi samaan huoneeseen.”
”Niinkuin ei minään aiempanakaan vuotena...” mumisin äkeissäni työntäessäni liemitutkielman päällimmäiseksi täyteen matka-arkkuun.
”Suoraan sanottuna luulin, että olisitte jo kasvaneet sen verran, että tulisitte toimeen niinkuin fiksut nuoret. Ainakin sinä, Teddy. Täytät ensi vuonna kuudentoista, herran tähden!”
Pyöräytin silmiäni ja suljin arkun. ”Sinäpä sen sanoit. Onneksi ensi jouluun on vielä vuosi aikaa.”
Sen sanottuani nousin ylös ja mulkaisin Victoirea vihaisesti. Hän näytti minulle kieltä.
Hiton kakara. Tämä ei jää tähän.

Tonight I will start the fight
Baby tonight I will lose control
Is it just me or does chaos turn you on?


Se päivä oli täysi kaaos. Olin taas lähdössä viettämään juhlapyhää Simpukkamökkiin, tällä kertaa juhannusta, ja hermoni olivat jo valmiiksi täysin riekaleina. Vielä kun lisäsin tähän comboon tulevan yhteisen aikani samassa talossa Victoire Weasleyn kanssa, tuntui kuin voisin räjähtää hetkellä millä hyvänsä. Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi joutunut olemaan läheisessä kontaktissa hänen kanssaan, viime jouluna.

Olimme aiemmin sopineet, että Harry tulisi hakemaan minua Andromeda-mummoni luota ministeriön autolla puolen päivän aikaan, mutta aamulla hän olikin lähettänyt pöllön, jossa kertoi, ettei auto ollutkaan käytettävissä ja joutuisimme matkustamaan luudilla. En ollut mikään kovin vahva lentäjä, enkä todellakaan tiennyt, kuinka järjettömän suuren matka-arkkuni kuljettaminen luudan nokassa oikein onnistuisi. Meda-mummo hössötti alakerrassa siitä, mistä löytäisi viinipullon vietäväksi tuliaisina Weasleyn taloon. Lisäksi ulkona oli hillitön helle, jopa varjossa tuntui paistuvansa hengiltä. Oli todellakin keskikesän juhlan aika, mutten järin ollut juhlatuulella.

Kaaoksessa joku tekee aina jotain typerää. Asiat alkoivat kääntyä silloin päälaelleen, kun haaliessani hiki päässä tavaroitani kokoon vastaanotin pöllön. Se oli pieni, vaaleanruskea helmipöllö, joka ilmestyi huoneeni ikkunalaudalle. Ja se puri mielenosoituksellisesti sormeeni, kun irrotin kirjeen sen jalasta. Alitajuisesti tiesin jo silloin, kenelle pöllö kuului. Avasin pergamenttirullan yhdellä kädellä, painaen haavoittunutta sormeani paidanreunaan. Teksti oli kirjoitettu kauniilla kaarevalla käsialalla, mutta sen sisältämä viesti ei ollut ollenkaan kaunis.

Hei vain, Teddy

Et varmaan ylläty, mutten ollenkaan odota tapaamistamme tänä iltana. Onneksi lähtönne viivästyi.
Ajattelin kuitenkin olla reilu ja varoittaa, että tilanne on se, että valitettavasti joudun asumaan taas sinun ärsyttävän persoonasi kanssa kokonaiset kaksi päivää. Yritin kyllä pistää sinut samaan huoneeseen Louiksen kanssa, mutta Ginny-täti oli jostain syystä raivostuttavan vankasti sitä mieltä, että meidän kahden pitää oppia tulemaan toimeen keskenämme.
Mitä yritän siis sanoa on se, että yritetään selvitä tästä juhannuksesta jollain lailla sovussa, että Ginny näkisi sen, eikä meidän tarvitsisi enää koskaan asua samojen seinien sisäpuolella!

Järkensä menettänyt Victoire


Irvistin luettuani kirjeen loppuun. Päivä meni yhä vain järjettömämmäksi ja aloin jo toivoa, etten olisi herännyt tänä aamuna ollenkaan. Victoire Weasley lähettää minulle kirjeen? Järjetöntä, tosiaankin. En todellakaan aikonut vastata hänelle. Hän tiesi muutenkin, että olin asiasta samaa mieltä hänen kanssaan. Hätistin vain tylysti nokkivan pöllön ulos huoneestani ja suljin ikkunan. Hiiteen Victoire.

Pakkasin loppuun ärsyyntyineissä tunnelmissa. Otin jopa muutaman ensi vuoden koulukirjankin mukaan, koska todennäköisesti jopa ne voittaisivat Victoiren seuran mennen tullen. Lopulta kuulin alakerrasta ääniä. Harry oli viimein tullut. Raahasin laukkuni ja itseni alakertaan. Loputkin intoni sukuvierailua kohtaan oli karissut hetkessä johonkin syvään rotkoon. Harrya ja kumppaneita oli aina mukava nähdä, mutta tiesin jo kokemuksesta, että se ällöttävä blondi tulisi pilaamaan kaiken. Ihmettelin kuitenkin, että hän oli oma-aloitteisesti ilmoittanut halunsa yrittää tulla toimeen kanssani. Ilmeisin perusteluin, mutta kuitenkin.

Alakertaan saavuttuani tiputin matka-arkun portaiden juureen ja haroin tummaa, lyhyttä tukkaani, johon aurinko oli kesän aikana maalannut vaaleita raitoja. Ylläni oleva vaalea t-paita liimautui selkään kiinni. Oli järjettömän kuuma. Kummisetäni Harry seisoi ovella ja hymyili nähdessään minut. Paiskasimme kättä ja hän kertoi tuoneensa luudat.

”Mutta entäs kaikki tavarani?” kysyin epäillen ja viittasin arkkuni suuntaan.
”Mitkä tavarat?” Harry kysyi.
”No nuo tietenkin”, sanoin ja käännyin katsomaan tarkemmin portaikon juureen, jossa matka-arkkuni oli hetki sitten odottanut. Nyt paikka oli tyhjä. Käännyin katsomaan Harrya ihmeissäni ja hän vain nauroi ilmeisesti typerän näköiselle ilmeelleni.
”Tavarasi ovat jo hyvää matkaa menossa kohti Simpukkamökkiä”, hän sanoi ja katsoi minua merkitsevästi.
Tuijotin häntä kulmat kurtussa. Sitten asia valkeni minulle. ”Ahaa... Tietenkin”, naurahdin ja sillä hetkellä minua vähän hävetti. Olin tottunut tekemään jotkin asiat aivan liian jästimäisesti.
”Luulitko, että raahaisimme arkkuasi luudan selässä?” Harry kysyi huvittuneesti.
En vaivautunut edes vastaamaan.
”Noniin, lähdetään sitten lennolle. Hyvää juhannusta, Meda!” Harry toivotti nyökäten kohteliaasti mummolle.
Minä tartuin nolona hänen ojentamaansa luudanvarteen. Tilanne jatkui yhtä järjettömänä kuin oli alkanutkin.

Baby tonight just because I like
I will piss her off and
I will get her wild


Simpukkamökissä meitä odotti iloinen vastaanotto. Harryn perhe oli saapunut paikalle jo aiemmin samoin kuin Ron-sedän perhe. Myös George-setä oli paikalla vaimoineen. Olin jo kauan sitten todennut, että Weasleyt ja Potterit olivat sukulaiskansaa; he nauttivat suuresti toistensa seurasta ja kerääntyivät yhteen aina juhlapyhinä. Luonnollisesti myös minä olin tervetullut joukkoon. Tajusin pian, mistä minuunkin tarttuva iloinen ilmapiiri johtui. Fleur tuli luokseni, halasi ja sanoi:
”Aivan ihanaa, kun olet taas täällä, Ted. Viime kerrasta onkin aikaa. Mitä 'urmaavalle isoäidillesi kuuluu? Tavarasi ovat jo yläkerrassa, Victoiren huoneessa, aivan kuten viime joulukuussa. Vici ei ole vielä tullut. 'Än lähti kauppaan hakemaan tuoreita vihanneksia iltaruokaa varten, mutta palaa varmasti pian.”

No niin. Siksi hermoni eivät olleet vielä raunioituneet ja tunsin edelleen oloni hyväntuuliseksi. Se kiusankappale ei ollut päässyt vielä pilaamaan juhlamieltäni. Ihmiset voivat muuttua. Olin kuitenkin varma, että Victoiren kohdalla muutos ei koskaan tulisi olemaan myönteinen. Jo ajatus siitä tytöstä pilasi hyvän tuuleni, joten yritin työntää hänet vielä hetkeksi mieleni syvimpään kraateriin, josta hänellä kestäisi hetki kiivetä takaisin ylös.

Tervehdin sukulaisparven läpi. Jonkin ajan kuluttua nousin puiset portaat mökin yläkertaan ja tallustin tympääntyneenä Victoiren huoneen ovelle. Astuin sisään huoneeseen, ja yllätyin. Viime kerralla huone oli ollut täynnä kaikkea pinkkiä ja niin ällöttävän tyttömäistä, että muistan kuinka oksennus oli ollut lähellä monta kertaa. Nyt paikka oli riisuttu pois tyttömäisestä värimaailmasta ja jopa seinät oli maalattu uudelleen hallitun, mutta valoisan beigeksi. Julisteiden määrä oli vähentynyt puoleen, ja ne järkyttävät sydänpehmolelut (ilmeisesti poikaystäviltä saadut), joiden kuvat olivat syöpyneet verkkokalvoilleni, olivat hävinneet, ja tilalla oli erilaisia mielenkiintoisia pienoismalleja ja figuureita.

Silloin havahduin kuullessani, kuinka joku hyppi portaita ylös.
Odota, äiti! Käyn vain vaihtamassa vaatteet”, kuului heleä ääni portaikon suunnasta.
Höristin korviani ja jäin miettimään, kenelle tuo sulosointuinen korostus kuului. Silloin huoneen ovi aukesi. Käännähdin ympäri ja jäin tuijottamaan pysähtyneesti oviaukkoon ilmestynyttä näkyä.

Ovella seisoi enkeli. Tyttö oli pysähtynyt kynnykselle tuijottamaan minua yhtä hämmästyneenä kuin minä häntä. Hänen paksu, vaalea kiharapilvensä leijui taltuttamattomana kehystäen hänen siroja, korkeita kasvojaan. Hänen laajentuneet silmänsä olivat säihkyvän siniset ja yhteen puristuneet huulensa pienet, mutta terhakan sirot. Hänellä oli yllään valkoinen, kevyt kesämekko, jossa oli punaisia kuvioita. Hän oli avojaloin ja hänen varpaansa kipristelivät hermostuneen oloisesti. Suuni oli loksahtanut hölmösti auki häntä katsoessani.  Kuka tuo kaunotar oikein oli? Hänessä oli jotain hyvin tuttua.
« Viimeksi muokattu: 10.12.2014 18:54:49 kirjoittanut Siunsäe »

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 386
Voi, sä todellakin kirjotit tämän, vaikka mä annoin noin kymmenen kertaa mahdollisuuden jättää väliin, jos ei inspaa. Mun viestinikin kannusti kirjottamaan tätä? Oikeasti? Kiitos kuitenkin. ^^
Plussaa vielä siitäkin, että tästä on tulossa kaksiosainen.

Alun dialogi-tyyli oli hauskaa vaihtelua, mitä nyt sun muita tekstejäs olen lueskellut. Erittäin... hämmentävä lähestymistyyli, jos nyt lähdetään miettimään sitä, että tästä pitäisi tulla Teddy/Victoirea. ;D Alkuun oli ehkä vähän hankala saada otetta tuosta, niin kun joskus dialogeista. Sekin selkeni, kun yritti vähän tarkkaavaisemmin seurata. Biisin sanat saivat aikaan hysteerisen naurukohtauksen ja Fight oli soimassa lukemisen ajan. En voi kyllä haukkua valintaasi, oikein kivasti tilannetta kuvaava laulu. 

Hahmot oli ohitettu olankohautuksella, mutta mitäs niitä kovin tarkasti kuvailemaan ja analysoimaan, onhan ne tullut jo aika tutuiksi. Oli sinne vähän ujutettu ulkonäköjen kuvailua ja muuta sellaista, eli se puoli oli hyvin hallinnassa. Tuo puolihuolimaton kertomistyyli oli hauska ja tykkäsin ideasta, että ensin kuvattiin jo tapahtunutta ja sitten hypättiin nykyhetkeen.

Lopetuksesta oli jotain odotuksia, jotka ei mennyt kyllä ihan oikein. Silti tuo jäi hauskasti auki ja Teddyn epäusko oli esillä hyvin. Kukahan se etäisesti tuttu hahmo mahtoi olla? :D Jään tietenkin odottamaan kakkososaa ja lupaan kommentoida sitäkin. Kiitos!
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Heips!

ansku1: Kiitoksia paljon kommentistasi! Arvasin, että lähes suorastaan haukot henkeäsi tämän idean takia. Onneksi et kuitenkaan vielä repinyt hiuksia päästäsi! Joo, koitin taas vähän erilaista lähestymistapaa kaikin puolin. Dialogi on aina vähän vaikea aloitustapa -siksi käytänkin sitä harvoin. Hii, lueskele kakkososa ja kommentoi mieluusti sitäkin! :)

A/N: Päätösosa saapuu nyt,  kuten oli luvattu. Kyllä, tässä luvussa viimein päästään asian ytimeen, kun tunteet paljastuvat molemmin puolin ja draamaa sekä hersyvää huumoria on tietenkin myös luvassa perinteiseen tapaan.
Kuitenkin, vähän erilaista Teddy/Victoirea tällä kertaa. Kommentoikaas? :)
~ Siunsäe kiittää

________________________________________________


Toinen luku
Enkeli


Tuijotimme toisiamme pysähtyneesti. Tyttö näytti pohtivan samaa kysymystä kuin minä, enkä sillä hetkellä täysin ymmärtänyt, miksi. Tajusin vain, että tilanne oli käynyt jo niin ahdistavan hölmöksi, että jommankumman olisi pakko pian keksiä sanottavaa. Jumalainen enkeli päätti onnekseni tehdä aloitteen.
”Hei?” hän aloitti varovasti ja tervehdykseen liittyi kysymys.
”Hei”, vastasin, mutten tiennyt mihin kysymykseen vastaisin ensiksi.
Tyttö katsoi minua kulmat kurtussa. Hänen huulensa puristuivat tiukemmin yhteen hänen miettiessään jotain. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat vielä lisää, kun hän kysyi empien:
”Et kai sinä vain ole Teddy Lupin?”
Hätkähdin. Kuinka hän tunsi minut? Ja samalla kun olin lausunut kysymyksen mielessäni, tajusin sen. Ei tämä voi olla totta. Otin salaa tukea sängynreunasta.
”Oletko sinä Victoire?”
Eikä tytön tarvinnut vastata mitään ääneen, sillä tunnistin hänet samalla hetkellä. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: Kuinka enkeli voi olla yhtä aikaa korppikotka?

Victoire nyökkäsi kiharat heilahtaen. ”Oletpas sinä muuttunut... eduksesi jopa”, hän tunnusti, eikä saanut silmiään irti minusta.
En ymmärtänyt, mistä kohtaa olin hänen mielestään muuttunut. Olin tietysti kasvanut jonkin verran joulun jälkeen. Tarkemmin ajatellen olin toki kesällä saanut rusketusta ja värjännyt ja leikkauttanut tukkani. Lisäksi olin innostunut lomalla kuntoilemaan enemmän ja luopunut vanhoista silmälaseistani. Kaverini olivat opettaneet loitsun, jolla näkökykyni parani tilapäisesti normaaliksi, enkä siksi tarvinnut laseja kuin lukiessani. He olivat sanoneet, että näytin tyylikkäämmältä ilman. Ja ehkä he olivat oikeassa...

Mutta mikään mahti ei muuttanut sitä totuutta, etten minäkään saanut silmiäni irti hänestä. Hän oli tyrmännyt minut täysin, ei ainoastaan ulkonäöllään vaan joka ikinen pieni muutos hänen käyttäytymisessään oli tehnyt minuun vaikutuksen. Se ärsyttävä kiusankappale oli poistunut hänestä, kuin murtunut kirous, ja tilalla oli nyt aikuistunut naisenalku. Sitä oli aika vaikea käsittää, kuten hänen seuraavia sanojaankin, sillä olin ajitajuisesti valmistautunut taisteluun.
”Teen sinulle tilaa vaatekaapistani... Voit levittää tavaroitasi, jos haluat”, hän sanoi ja pakeni yhden korkean puukaapin luo. Katsekontaktimme särkyi, ja hän alkoi tyhjentää kaapin sisältöä.
Hätkähdin ja jatkoin oman laukkunu purkamista yrittäen vaikuttaa normaalilta. Tosiasiassa käteni hikosivat ja sydämeni hakkasi aivan liian lujaa.

Pian Victoire sai työnsä tehtyä ja hän siirtyi viereiseen kaappiin, josta hän nosti ulos lyhyen, tumman mekon ja mustat tossunmalliset juhlakengät. Vedin henkeä. En osannut kuvitella, miltä hän näyttäisi mekossaan. Harmikseni hän ei vaihtanut vaatteita huoneessaan -ei tietenkään!- vaan meni ovelle puristaen mekkoa ja kenkiä omistavasti sylissään.
”Menen vaihtamaan vaatteet tuonne”, hän viittoili epämääräisesti oven toiselle puolelle, ”ja sitten menen kattamaan pöydän Fleurin kanssa... Tule alakertaan, kun olet valmis.”
”Joo”, vastasin hölmösti ja yritin hymyntapaista.
Victoire salli minullekin varovaisen hymyn ennen kuin katosi ulos huoneesta.

Hänen mentyään vedin syvään henkeä. Minun oli pakko istahtaa lattialle. Mietin, mitä ihmettä olin muka äkillisesti alkanut tuntea Weasleyn sukuhaaran pirullisinta tyttöä kohtaan. Hänen hiuksensa olivat jotain niin taivaallista... Lopeta, Teddy! Sinä et pidä hänen hiuksistaan. Sinä inhoat jokaista ihohuokostakin hänessä. Mitä vain muuta maailmassa voi tapahtua, mutta sinä ET missään tapauksessa ole ihastunut häneen. Et todellakaan. Et ole ihastunut Victoire Weasleyhin.

Mutta vaikka kuinka ruoskin itseäni mielessäni, kurittomat ajatukset Victoiren kauniista hiuksista ja silmistä sekä tieto, että hän oli juuri vaihtamassa viereisessä huoneessa vaatteitaan saivat poskeni punoittamaan. En vain saanut poistettua hänen kuvaansa pääni sisältä. Hassua, että vain muutama minuutti sitten olisin ilomielin taikonut hänestä rotan.

Tonight she will knock me out
Baby tonight I'm out of control


Saavuin juhannusillallisille, kun Ginny oli tullut pyytämään minut alakertaan. Hän oli käyttäytynyt kumman merkitsevästi, enkä ymmärtänyt millään, mistä hänen silmäniskunsa ennen pöytään istumista johtui. Kumpa vain olisin silloin tiennyt, kuinka nopeasti naisten puskaradio kulki. Tajusin etsiväni Victoirea katseellani heti, kun istahdin alas pitkään ruokapöytään. Paikalla olivat jo Bill, Fleur, Harry, Ginny, Ron, Hermione, heidän lapsensa, sekä Molly ja Arthur. Mutta Victoirea ei näkynyt missään. Bill kyseli, millaisia toisiksi viimeisen koulukevääni todistuksen numerot olivat olleet. Vastailin hänelle hajamielisesti, odottaen kuitenkin koko ajan Victoirea saapuvaksi.

Lopulta portaat narahtivat, ja käännyin salamana katsomaan niiden yläpäähän. Ensin tulivat mustat, kiiltävät tossut, sitten pitkät sirot sääret ja niiden jälkeen koko loppu Victoire Weasley. Hän oli pukeutunut juuri siihen pikkumustaan mekkoon, joka mukanaan hän oli poistunut huoneesta. Mekko istui hänelle valtavan hyvin ja hänen aiemmin niin kurittomat kiharansa olivat kuin olivatkin talttuneet kauniille letille, joka laskeutui hänen niskaansa myöten aina eteen rinnalle asti. Tuijotin häntä mykistyneenä. Silloin hän katsoi minua ja väläytti minulle upean, ujon hymyn. Spontaanisti hymyilin hänelle takaisin, mutten sanonut mitään. Fleur puolestaan sanoi.

”Siinähän sinä olet! Olemme jo odottaneet 'urjan kauan sinua. Vici, ole 'yvä ja istu Ted-serkkusi viereen.”

Hätkähdin Fleurin sanoja ja katsoin viereeni. Oikealla puolellani todellakin oli pöydän ainoa tyhjä tuoli. Vilkaisin vaistomaisesti vastapäätäni istuvaa Ginny-tätiä, joka virnisti minulle tietäväisesti. Tuijotin häntä silmät suurina. Naiset olivat omasta mielestään joskus niin raivostuttavan tietäväisiä. Mulkaisin häntä varovaisesti, mutta muuta en ehtinyt tehdä, kun Victoire jo saapui vierelleni. Nousin nopeasti ylös, niin että koko pöytä heilahti. Nolona tarjosin tytölle viereistä istuinta. Hän hymyili hiukan rohkeammin ja istuutui alas. Samalla hän sipaisi käsivarttani, ja tunsin sähkövirran kulkevan läpi kehoni. Hän teki sen varmaan tahattomasti, ja olinkin hyvin ärsyyntynyt itselleni siitä, että sallin moisien tunteiden vyöryvän ylitseni. Tartuin haarukkaan, ja puristin sitä turhautuneena.

Ruoan jälkeen vaihdoimme vapaalle ja siirryimme koko porukka viettämään aikaa ulos helteiseen kesäiltaan. Mökin edustalta avautuva meri onneksi viilensi tuulellaan mukavasti. Victoire oli ruuan jälkeen kipaissut yläkertaan vaihtamaan taas vaatteitaan rennompiin, ja pian hän saapuikin mökin ovesta lyhyet shortsit ja vaalea toppi yllään. Räpytin silmiäni ja revin katseeni äkkiä irti hänestä. En ehtinyt nähdä, kuinka hänen katseensa viiletti ylitseni päästä varpaisiin.
”Hei! Pelataanko rantalentokaatoa?” James kysyi meiltä nuoremmilta. Tytöt nyökyttelivät hyväksyvästi.
”Minä haen luudat!”, punatukkainen pikkupoika Louis ilmoitti ja kipaisi matkoihinsa.

Rantalentokaatoa pelattiin muuten samalla lailla, kuin jästien rantalentopalloa, mutta pallona on kaato ja pelaajat lensivät luudilla. Pisteen sai aina, kun onnistui upottamaan kaadon maahan vastapuolen verkon yli. Minä sain vanhanmallisen luudanvarren, Nimbus 2000:n, mutta se kävi minulle paremmin kuin hyvin. En ollut mikään huippulentäjä, mutta pelaaminen oli aina hauskaa.
James huispausjoukkueen kapteenina jakoi tottuneesti joukkueet. Minä, Loius, Rose ja Lily olimme ensimmäisessä joukkueessa ja Victoire, James, Albus ja Hugo olivat toisessa. Meidän ei auttanut valittaa, että joukkueessamme oli kaksi tyttöä, sillä Lily oli todennäköisesti parempi huispaaja kuin me kolme yhteensä. Hänellä oli samoja geenejä kuin veljissään, ja hän pelasikin nuorimpana pelaajana etsijää Rohkelikon joukkueessa.

Nousimme luudillemme ja Victoire asettui verkon toiselle puolelle, aivan vastapäätä minua. Hän katsoi minua intensiivisesti. Minulla ei ollut mitään hajua, kuinka taitava lentäjä Victoire mahtoi olla, mutta olin varma, että jos hän jatkaisi tuijotustaan, pelistäni ei tulisi yhtään mitään.
 
”Aloitetaan! Eka kierros”, James julisti ja nakkasi kaadon ilmaan.
Lily syöksyi heti sen kimppuun ja nappasi sen nopeampana kuin kukaan muu. Sitten hän salamannopeasti tamppasi sen rantahiekkaan, aivan vastapuolen verkon eteen.
James vilkaisi siskoaan murhaavasti ja poimi kaadon maasta.
Lily vain virnisti. ”Pitää olla nopeampi, kuten sinä aina sanot treeneissä.”
Mietin vain, kuinka monet kerrat sisarukset mahtoivat ottaa yhteen koulun huispaustreeneissä.

Tappion korventama James heitti kaadon uudelleen ilmaan ja tällä kertaa Lily ei ollut yhtä nopea ja kaato meni vastapuolelle. Siitä alkoi kiivas kaadon pallottelu ja syöttely. Syöksyin innoissani mukaan. Victoire lensi sivusilmäkulmassani. Hän vaikutti tietävän mitä teki. Eikä aikaakaan, kun Loiuksen upotusyritys epäonnistui, kun Victoire nappasi kaadon pyörähtämällä  luutansa ali juuri ennen kuin pallo kosketti hietikkoa. Katsoin tyttöä ihaillen. Hän muistutti entistä enemmän enkeliä lentäessään luudanvarrellaan meri taustallaan. Sitten muistin olevani pelissä ja lensin hänen eteensä torjumaan tulevan iskun. Hän tuli aivan kiinni verkkoon ja kohtasi katseeni silmät palaen. Se katse oli haastava, keskittynyt, ja kihelmöivän pyörryttävä. Lensin vielä lyhyen matkan edemmäs, ja kehomme lähes koskettivat toisiaan. Unohdin hetkeksi muut ympäriltämme. Silloin hän kumartui kuiskaamaan minulle jotain:
”Haluatko tämän kaadon?”

Ja hän sai minut sanoillaan hämilleen. Jäin sekunnin sadasosaksi pohtimaan sanojen merkitystä, ja silloin hän iski. Hän heitti kaadon suoraan maahan vasemmalle puolelleni. Olisin voinut estää sen, mutta sen sijaan horjahdin ja menetin tasapainoni. Suistuin kaadon perässä luudaltani ja tömähdin maahan.

”Teddy, älä ole herrasmies”, Albus kuittaili vastapuolelta nauraen.
”Hienoa, Vici!” James kehui.
Nousin nolona ylös puistellen  hiekkoja housuistani. Sitten noukin kaadon ja maahan pudonneen luutani ja lensin takaisin muiden luo yläilmoihin. Mennessä mulkaisin Victoirea loukkaantuneesti. Hän vain katsoi minua ilmeellä, jota en osannut lukea.

”Tilanne on viisi-kuusi, meidän hyväksi. Eiköhän siinä sitten ollut jo tarpeeksi harjoituskierroksia, joten aletaanpa pelata oikeasti!” James kannusti ja näytti unohtaneen tyystin, ettei ollut valmentamassa huispausjoukkuetta, vaan pelailemassa rennosti kavereidensa kanssa.
Lily ja Albus vaihtoivat tietäväisiä katseita puistellen päätään. Minä kohotin kaadon ilmaan ja viskasin sen vastapuolen kentälle. Tällä kertaa heitin Victoirelle haastavan katseen. Ja taistelu oli taas käynnissä.

Tonight I will start the FIGHT
I wanna see the passion burning in her eyes


Illalla keräännyimme kaikki grillille paistamaan makkaraa. Katselimme merta ja taivasta, joka oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi sen yläpuolella. Syötyämme 'vanhemmat' ja kaikista nuorimmat siirtyivät Simpukkamökkiin nukkumaan, mutta minä, Victoire, James, Albus, ja Rose jäimme vielä istuskelemaan rantahietikolle nuotion lämpöön.

Albus, James ja Rose pelasivat korttia keskenään vähän väliä toisiaan kiivaasti läpsäytellen. Minä taas en ollut kuollaksenikaan saanut mielenkiintoani irrotettua vieressäni istuvasta tytöstä. Victoire oli aiemmin valittanut ilman kylmyyttä ja istui nyt harmaaseen huopaan kääriytyneenä heilutellen varpaitaan nuotion loimussa. Varkain mieleeni hiipi ajatus, että olisin voinut ottaa hänet kainalooni lämmittelemään. Katselin häntä ajatuksiini unohtuneena. Melkein säikähdin, kun hän yhtäkkiä kääntyi katsomaan minua silmät tuikkien nuotion liekkien valossa.

”Miksi katselet minua?” hän kysyi hiljaa, täysin värittömällä äänellä. Hän ei ollut vihainen, ei huvittunut, eikä kummastunut. Hän oli vain kysynyt puhtaan kysymyksen.
Säpsähdin ja yhtäkkiä tunsin oloni tukahduttavan kuumaksi. En löytänyt heti vastausta.
”Olet katsellut minua koko päivän”, hän jatkoi edelleen yhtä neutraalisti.
”Niin olen”, tunnustin viimein.
Victoire katsoi minua tutkimaton ilme kasvoillaan. Tajusin, etten enää nähnyt hänessä häivääkään ällöttävyyttä. En ollut kuullut koko päivänä yhtäkään nenäkästä kommenttia hänen suustaan. Hän oli mielestäni aidosti kaunis ja viehättävä. Kunpa vain voisin sanoa sen hänelle...

Victoire vaihtoi asentoa. En nähnyt, oliko hän vaivautunut. Sitten hän alkoi pyöritellä hiekkaa varpaillaan. ”Minäkin olen katsellut sinua”, hän sanoi katse varpaissaan.
Tuijotin häntä hölmistyneenä. Jamesin ja kumppaneiden äänekkään korttipelin äänet voimistuivat entisestään.
”Oletko?” kysyin.
”Joo... Ja olen ollut itselleni raivoissani siitä koko päivän”, hän sanoi, eikä vieläkään katsonut minuun.
Sisälläni leimahti toiveikas liekki. Miten tämä on mahdollista? Hänhän vihaa minua.
Ja kuin olisi kuullut kysymykseni, hän sanoi: ”Teddy, en minä sinua vihaa.”
Hätkähdin. ”En minäkään sinua.” Nielaisin.
”Olet kaunis.”
Victoiren kasvoille kohosi ujo hymy ja nyt hän katsoi minua. Hänen sirot poskensa punoittivat hiukan. ”Ja sinä näytät oikeasti hyvältä. Mitä sinulle on oikein tapahtunut?”
”Samaa voisin kysyä sinulta”, sanoin oitis.

Victoire punastui taas. ”Minä... minä kai olen tajunnut, kuinka itsekäs, näsäviisas ja lapsellinen olin ennen”, hän sanoi ja puisteli kiharoitaan, ”enkä halua olla sellainen enää.”
”Et olekaan.”
Hän naurahti. ”Etkä sinäkään ole enää yhtä tylsä, kuin silloin. Sinulla oli vain koulukirjat ja ne silmälasisi.”
Hieroin niskaani vaivautuneena. ”Saattaahan se olla noinkin...”
”En meinannut tunnistaa sinua aamulla. Olet ihan joku tuntematon velho nyt.”
”Ehkä jäljellä ovat ne hyvät puolet?” ehdotin toiveikkaana.
Hän iski silmää. ”Saattaa hyvinkin olla.”
”Mistä tiedät?”
”Hmm... Taidanpa ottaa selvää”, hän sanoi ja nojautui minua kohti.

Ja ennen kuin tajusinkaan, hänen kasvonsa olivat aivan lähellä minua, ja hänen huulensa koskettivat huuliani kevyesti. Suljin silmäni ja tunnustelin hänen pehmeiden huultensa leikkiä omillani. Väristys kulki läpi kehoni. Silloin, aivan liian pian, huulten hivelevä kosketus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Avasin silmäni ja näin Victoiren vetäytyneen takaisin istumaan viereeni.  Silloin muistin toisten läsnäolon ja käännyin hädissäni katsomaan peläten, että he olivat nähneet äskeisen kohtauksen. Huokaisin hitaasti huojennuksesta, kun näin heidän syventyneen edelleen korttipeliinsä, Jamesin istuessa selkä meihin päin. Sitten käännyin takaisin Victoiren puoleen.

Hän katseli minua leikkimielisesti. Silti näin intohimon palavan hänen silmissään kilpaa nuotion liekkien kanssa. Olisin halunnut vetää hänet lähelleni ja koskettaa hänen silkkisiä hiuksiaan, pyytää anteeksi sitä, että olin kutsunut häntä idiootiksi joskus kauan aikaa sitten. Hän oli todellakin kaikkea muuta. Kiinnostuin vain harvoin kenestäkään. Epäonnea tai ei, mutta olin auttamattoman ihastunut häneen.

”Mitä on mielessäsi?” kysyin hiljaa, yrittäen pitää värinän poissa äänestäni.
”Jotain aivan liian rietasta”, hän paljasti, ja sai vatsanpohjani sisällön vaihtamaan paikkaa.
”Älä. Kerro. Sitä.” varoitin häntä, sillä samantyylisiä ajatuksia oli alkanut pyöriä myös omassa päässäni.
”En kerrokaan. Koska tämä ilta ei todellakaan ole oikea aika sille.”
Olin hetken hiljaa ja yritin tasoittaa jyskytystä pääni sisällä. Tuntui, kuin sydämeni olisi äkisti pompannut sinne. ”Meidän pitäisi tutustua... ihan oikeasti tutustua”, sanoin.
”Olet jo toista kertaa oikeassa. Et siis todellakaan ole se sama Teddy, jonka tunsin joskus aiemmin”, hän vitsaili ja hivuttautui lähemmäs minua.

Niinpä me tutustuimme. Juttelimme läpi monet kiinnostuksenkohteemme, lempiaineemme ja ystävämme. Jossain vaiheessa kiersin käteni Victoiren kapean lantion ympärille, eikä hän onneksi pistänyt pahakseen, vaan nojasi päänsä olkapäätäni vasten.
”Aika surullista, ettet saanut tuntea vanhempiasi”, Victoire sanoi, kun puhuimme vanhempieni Remuksen ja Nymfadoran kuolemasta. Hän kiersi hitaasti sormiaan minun sormieni ympärille.
”Niin... Mutta oikeasti olen aika onnellinen. He kuitenkin kuolivat sankareina. Heidät muistetaan aina. Kaipaan heitä usein, mutten kuitenkaan koskaan ole joutunut olemaan yksin”, sanoin ja katselin yhteen kiertyviä käsiämme ajatuksissani.

Yötön yö oli lopulta hämärtynyt. Kello oli reilusti yli puolen yön. Jossain vaiheessa kolme kortinpelaajaa viimein lopettivat pelinsä ja palasivat seuraksemme nuotion ääreen. Me saimme heiltä osaksemme kummastuneita ja erityisen merkitseviä katseita sekä kommentteja. Jostain syystä en ollenkaan ahdistunut heidän sanoistaan. Me molemmat vain hymähtelimme kevyesti heidän kiusoittelulleen. Istuskelimme vielä aika kauan ulkona, kunnes viimeinenkin halko oli poltettu. Sitten väsymys vei voiton ja raahauduimme takaisin Simpukkamökkiin, kukin taholleen. Kiipesimme portaat ylös Victoiren kanssa ja laahustimme hänen huoneeseensa. Kaikesta huolimatta menimme nukkumaan omiin sänkyihimme huoneen eri laidoille. Koskaan ei tiennyt, kuka tulisi herättämään aamulla.

I will get her vile
Gonna wrestle with her till the morning light


Seuraavana päivänä minä ja Harry perheineen olimme tekemässä lähtöä. Matka-arkut olivat valmiina alakerrassa, odottaen enää loitsua, joka lähettäisi ne suoraa päätä omistajiensa koteihin. Ronin perhe halasi minua vuoron perään ja toivotti perinteisesti hauskaa loppulomaa ja menestystä viimeisen vuoden opintoihin. Sama toistui Billin perheen kanssa.

Lopuksi Victoire tuli luokseni ja kosketti ohimennen rintaani. Kosketus ei kuitenkaan jäänyt minulta huomaamatta. Olimme koko päivän olleet lähekkäin, ja välillä olimme kadonneet nurkan taakse vaihtamaan salaisia suudelmia. Olin varma, ettei kukaan tiennyt mitään edellämainituista tapahtumista, mutta vilkaistessani Ginnyä näin hänen kasvoillaan erityisen tietäväisen ilmeen. Hän katsoi minua ja iski silmää. Käänsin katseeni pois järkyttyneenä. Mikä ihmeen oma taika naisilla oikein oli? Ginnyllä erityisesti oli aina ollut jokin erityinen kyky ennustaa kaikki suhteisiin liittyvä ennalta. Olisi pelottavaa olla hänen kanssaan naimisissa. Kaikki kunnioitus Harrylle. 

Victoire tarttui salaa käteeni. Hänen hiuksensa olivat nyt huolettomalla nutturalla päälaellaan. Olisin halunnut tarttua kiinni nutturaan ja suudella häntä, mutta taltutin ajatukset ennen niiden muuttumista teoiksi.
”Kirjoita minulle”, hän sanoi puristaen kättäni.
”Osta uusi pöllö.”
Hän nauroi. ”Se puree vain, jos käsken sen tehdä niin.”
”Älä käske.”
”En, jos olet kiltisti.”
Pyöräytin silmiäni.
Hän virnisti ja tökkäsi minua kylkeen kynnellään. ”Muista pitää mielessäsi, että minun kanssani on helppo aloittaa tappelu.”
Haroin otsatukkaani. ”Olen jo koettanut, eikä se tosiaan kannata.”
Victoire hymyili lämpimästi. ”Nähdään pian.”
”Nähdään”, sanoin ja pakottauduin irrottamaan otteeni enkelini kädestä. Annoin hänelle vielä viimeisen haikean hymyn ja mietin mielessäni, kuinka kesä kului aivan liian nopeasti. Olisin halunnut jakaa hänen kanssaan vielä niin monia yhteisiä nuotioiltoja, kahdestaan.

Kävelin hieman pettyneenä oviaukolle. Saapuessani Ginnyn luokse kohtasin hänen omahyväisen tyytyväisen katseensa.
”Hienoa, Teddy”, hän kehaisi iloisesti.
Katsoin häntä kysyvästi.
”Minun puolestani saatte ensi jouluna asua eri huoneissa. Onnistuitte viimein tulemaan toimeen keskenänne”, hän sanoi virnistäen erittäin tyttömäisesti.
Kohotin kulmiani yllättyneenä. Sitten tajusin vitsin ja naurahdin huvittuneena.
Niin kummallista kuin se olikin, kaiken sen taistelun jälkeen, en välttämättä enää halunnutkaan eri huoneisiin hänen kanssaan.

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 171
  • Oot kuuma.
Heips!

Tällä parituksella olen lukenut aivan liian vähän ficcejä! En ole aikaisemmin juuri pohtinut, miten nämä kaksi alkoivat seurustella. Sait siis kunnian luoda minulle vähintään sen mielikuvan, että Teddy ja Victoire olivat aluksi riitapukareita. Hyvä niin. Tarinasta tuli vähän lastenleffa Joutsenprinsessa mieleen, jossa siis tenavat aluksi kiistelevät, ja sitten kasvettuaan (hyvännäköisiksi) rakastuvat toisiinsa.

Lainaus
”Ei ollut tosiaankaan hyvä idea laittaa teitä jouluksi samaan huoneeseen.”
Mietin, yrittävätkö vanhemmat parittaa nuoria :D

Tarkemmin ajatellen olin toki kesällä saanut rusketusta ja värjännyt ja leikkauttanut tukkani. Lisäksi olin innostunut lomalla kuntoilemaan enemmän ja luopunut vanhoista silmälaseistani.

Teddyhän voi muuttaa ulkonäköään ajatuksen voimalla? Ihmettelin, miksi hän siis leikkauttaisi tukkansa.

Minusta on aina niin mahtavaa, kun koko Potterin ja Weasleyn sakki laitetaan samaan paikkaan (juhlimaan). Pelkästään tästä oli jo mukava lukea.

Niinhän sitä sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Kiitos taas tämän havainnoimisesta! :)
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Röhkö: Kiitoksia kommentistasi! :) Itsekään en ole paljon lukenut Teddy/Victoirea, joten sain rakentaa heille aivan omanlaisen tarinan. Pakko kyllä myöntää, että kirjoittaessani mieleen tuli juuri tuo mainitsemasi leffa. ;) Ginnyn syvimmistä ajatuksista on vaikea päästä jyvälle, mutta kuten lopussa Teddy pohtiikin; Ginnyllä on kumma ennaltanäkijän taito.
Kyllä, mietin tuota metamorfimaagi-asiaa. Aiemmissa ficeissäni Ted on kyennyt vaihtamaan hiustensa ja kulmakarvojensa väriä, mutta tästä ficistä päätin jättää sen pois. Halusin, että Ted olisi ihan tavallinen, vailla mitään erikoiskykyjä, ja silti Victoire ihastuisi häneen. Onneksi fan fictionissa saa itse muokata hahmoja halutessaan! :)
Kiitos vielä suuresti. Ihanaa, että jaksoit lukemisen lisäksi väsätä kommenttiakin!
~Siunsäe

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 386
Apua, mä oon myöhässä! Kolme päivää myöhässä! Täällä nyt kuitenkin. Kyllä, mä haukoin henkeä, karjasin "Jes!", löin nyrkillä pöytää ja sain mustelman. Sellanen ensirektio tällä kertaa, kun sain toiveeni läpi, vaikka tiesinkin sen jo. Et ainakaan paljon aikaa tuhlannut, kun toinen osa tuli jo - mitä? - päivän päästä ensimmäisestä. Tuo Röhkölle annettu metamorfimaagi-selitys selvensi munkin ajatuksia. Eli se oli jätetty pois.

Teddyn ja Victoiren jälleennäkeminen aiheutti hyvät naurut.
Tyttö katsoi minua kulmat kurtussa. Hänen huulensa puristuivat tiukemmin yhteen hänen miettiessään jotain. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat vielä lisää, kun hän kysyi empien:
”Et kai sinä vain ole Teddy Lupin?”
Ei, ei se ole Teddy, se on Teddyn hyvännäköinen serkku, jonka olemassaolosta ei tiedetty! Kuitenkin, reaktiot oli aika kiintoisia.  :D
Ja Ginny nyt on aina ollut tuollainen. Iskee silmääkin jo, ihme parittaja.
Nousin nopeasti ylös, niin että koko pöytä heilahti. Nolona tarjosin tytölle viereistä istuinta. Voi ei, Teddyllä ei mene aivan putkeen tuo kohteliaan pojan rooli.  :'D

Rantalentokaato, mikä loistava peli, mutta miten se musta muistuttaa vähän rantelenttistä?  ;) Pidin pelistä ehkä eniten koko ficistä, tietenkin tuon söpöstelyn ohella. Söpöstely meni aavistuksen liian liiaksi, mutta oli onnistunutta yhtä kaikki. Miten voi antaa kritiikkiä, jos sitä ei paljon ole ja sitä paitsi en halua sanoa pahaa sanaa ficistä, koska kirjotit sen kuitenkin mun toiveesta? Kyllä, pidin kovasti salaisesta jutustelusta ja muutenkin. Kiitos siis vielä kerran!
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Heippa hei, ansku1!

Kiitos paljon kommentistasi, se lämmitti mieltäni ihanasti. :) Waaah, mikä ensireaktio! Kirjoitin tämän aika napakkaan tahtiin valmiiksi; eihän tätä voinut jättää roikkumaan, kun kerrankin on haastettu.
Hah! Enpäs tajunnutkaan tuota serkkumainintaa... Sen olisi voinut jopa laittaa itse ficciin!
Harryn ja Hermionen lapsille on todennäköisesti opetettu monia jästipelejä, joista he ovat tehneet omia sovelluksiaan. Muun muassa rantalentokaato. :)
Ääh, ihanaa, että oot noin positiivisella tuulella. Tästä ficistä tuli loppuunsa aika söpö, ehkä liiankin, mutta vähintäänkin söpö! Heitä haastista toki toisenkin kerran ja kiitos tästä.

~Siunsäe

Ina39

  • ***
  • Viestejä: 6
Hyvä ficci mutta tuo:
”Menen vaihtamaan vaatteet tuonne”, hän viittoili epämääräisesti oven toiselle puolelle, ”ja sitten menen kattamaan pöydän Fleurin kanssa... Tule alakertaan, kun olet valmis.”

Siinähän pitäisi lukea äidin kanssa? Mutta kuitenkin hyvä ficci.

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Heippa Ina39 :)

Kiitos kehuista! Oma ajatukseni tuossa kohdassa oli se, että Victoire on jo niin iso, ettei kutsu välttämättä aina äitiään "äidiksi". Tietysti hyvin monissa perheissä (mm. Mollyn ja Arthurin) lapset kutsuvat aikuisinakin vanhempiaan "äidiksi" ja "isäksi", mutta pohdin tätä ja jollain tapaa voisi olla, että Fleurin ja Billin lapset kasvatettaisiin vähän ns. fiinimmin. Mutta nämä on juuri näitä mielipideasioita, varsinkin kun täti Row on kirjoittanut kolmannesta polvesta niin vähän. :)

~Siunsäe

Ales

  • Fanficcari
  • ***
  • Viestejä: 498
  • Ilo on sisäpiirin homma
Kommenttikampanjasta hei!

Teddy/Victoire(kaan) ei ole mistään tutuimmasta päästä oleva paritus. Vähän heistä on tullut luettua, mutta paino on todellakin sanalla vähän. Kolmannen sukupolven hahmot on muutenkin jäänyt vähän etäisiksi, onneks sun KKK -fic vähän korjasi tilannetta!


Ensimmäinen luku; Raivotuttavan ärsyttävä

Ei ollut huono valinta kirjoittaa tämä niin, että tämä pari ei aina olekkaan ollut niin lämpimissä väleissä eikä yhteiselo ole ruusuilla tanssimista. Kaksikon nahistelu oli huvittavaa luettavaa ja Teddyn ajatukset lähentelee omiani kun minut ajetaan samanlaiseen ärsytystilaan :'D

Ai, että minä vihasin tuota tyttöä. Aina kun minut pakotettiin tapaamaan häntä, olisin niin mielelläni heittänyt sivistyneen kasvatukseni helvetin esikartanoon ja työntänyt hänet sinne perässä.

Kyllä, välillä ihan kun mä x)

Ja toi lopetus oli kanssa mielenkiintoinen. Mutta sitä mä jäin miettimään, että eikö Victoire muka käy Tylypahkaa, vai missä se käy, kun ne kerran näkee ekaa kertaa puoleen vuoteen tossa lopussa? Koska jos ne käy samaa koulua niin luulis et ne törmää edes sattumalta siellä jossain vaiheessa :'D
Tosiaan oon ihan pihalla tästä kolmannesta sukupolvesta, enkä tiiä onko se Tylypahkassa vai ei.


Toinen luku; Enkeli

Aika jännä et ne on muka oikeesti muuttunut ulkonäöltään niin paljon, ettei ne meinaa tunnistaa toisiaan. Toisaalta Teddyhän nyt voi ajatuksen voimalla muuttaa ulkonäköään et sen kannalta en ihmettele yhtään. Ja no, onhan Victoiressakin veelan verta, ehkä hänen aikuistuessaan se veelan perimä rupee vaikuttamaan tai jotain....

Kumma kyllä, mä en ees kiinnittänyt huomiota siihen, että Victoire kutsui Fleuria etunimellä, eikä käyttänyt sanaa äiti. Vasta silmäillessäni muiden kommentteja tajusin sen. Yleensä huomaan kyllä tollasia asioita, mut nyt oon vaan tyynesti lukenu ja jättäny välittämättä... :'D

Rantalentokaatoa pelattiin muuten samalla lailla, kuin jästien rantalentopalloa, mutta pallona on kaato ja pelaajat lensivät luudilla. Pisteen sai aina, kun onnistui upottamaan kaadon maahan vastapuolen verkon yli.

Eikä, kuulostaako ees pikkasen kivalta, mäkin haluun!


Mut siis kokonaisuudessaan tämä teksti oli tosi kiva ja mukavaa luettavaa. Teksti oli helppolukuista, mutta kuitenkin monipuolista! Kaikinpuolin hyvin kirjoitettu fic.

Kiittäen,
-A

© Raitakarkki

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 300
  • Never Settle
Helloups ja kiitos paljon Ales :)

Tätä paritusta on paino sanalla todellakin vähän yhtään missään! Tai ainakin mulla ei oo sattunut silmään useinkaan. Tämänkin itse päädyin kirjoittamaan tosiaankin (vain), koska sain haasteen, joka sitten vaikutti hauskalta, joten päätin kokeilla! Ja ihan mukava näistä oli kirjoittaa. :)

Ää, Victoiren ja Teddyn koulunkäyntiä en (ilmeisestikään) ole pohtinut kovinkaan tarkkaan. XD Tässä nyt vaan oli ideana se, että he eivät ole olleet tekemisissä puoleen vuoteen. Ehkä he eivät käy koulua tai ehkä he ovat Tylypahkassa eri tuvissa ja välttelevät toisiaan niin hyvin kuin mahdollista. Otapa noista vanhoista ideoista nyt selvää!

Hommataan luudanvarret ja mennään pelaamaan ensi kesänä rantalentokaatoa. XD Kelpais mullekin nimittäin!

Kiitos vielä. <3