Author: Solembum, eli minä!
Fandom: Stravaganza, Salaisuuksien kaupungin aikaan taitaa sijoittua
Genre: vaikka alku ehkä vähän angstaa, yritän jatkaa Romancella
Rating: K11
Pairing: Arianna/Luciano (Cesare, OC Florentino)
Warnings: ei olee
Disclaimer: hahmoparat kuuluvat Mary Hoffmanille, jolle olen ikuisesti kateellinen omistusoikeudesta rakastamaani Bellezzan kaupunkiin
Summary: 'Adamo' saapuu visiitille Padaviaan
A/N: Okei, jotenkin musta tuntuu, et tästä pätkästä tuli vähän lyhyt, mut arvelin et olis kivempi päivitellä pätkissä, ette mee niin älyttömän kauaa tän valmistumiseen. Ekassa osassa ei vielä Adamoo nähdä, tää alkaa näin niinkun pikkasen randomisti, mut kommenttia vaan peliin ja kertokaa kirjotanko jatkoo, joka selkeyttää vähän tilannetta
I<3Kommentit
Neithanille, vaikken vielä tarvinnutkaan Cesaren sukunimeeAdamo da BellezzaLuciano nojasi metallisoljilla suljettujen säärisuojusten kangistamiin polviinsa lepuuttaen taistelun tuoksinassa kipeytyneitä lihaksiaan kaapiakseen kokoo uusien koitosten vaatimia voimavaroja. Hän pyyhki raskaasti huohottaen hikihelmille kihonnutta otsaansa vähintäänkin yhtä hikiseen kämmenselkäänsä ja sitoi lisäaikaa palautumiselle pelatakseen kenkiään ennestäänkin liian tiukasti kurovat nyörit ristikkäin terveen verenkierron ulottumattomiin unohtuneiden nilkkojensa ympärille. Luciano huokaisi syvään ja suoristi irvistäen kaarelle taipuneen selkärankansa tavoitellen lanteillaan keikahtelevan miekan monen monituista kertaa paikattua kahvaa sormenpäidensä ulottuville valmiina nykäisemään ruosteen kuorruttaman aseensa nahkaiseen miekkavyöhön upotetusta rautalenkistä.
”Joko kursit keuhkosi uuteen uskoon, Luciano?” Florentino ivasi astahtaen uhkaavasti askelen lähemmäs väsymyksestä huojahtelevaa Lucianoa.
Lucianon selkäpiitä pitkin juoksivat kylmät väreet silkasta vihasta hänen edessään polleana seisoskelevaa, mutatukkaista poikaa kohtaan. Luciano puristi kätensä nyrkkiin ja kirosi mielessään nenänpieltään valkeaan pitsinenäliinaan taputtelevan Florentinon hienostelevine hepenineen ja uuden uutukaisine miekkoineen hornan hehkuvan kuumana myrskyävään liekkimereen. Sielläpähän nirppanokka kiehuisi omassa liemessään helvetin tulikiven katkuisissa höyryissä kärvistellen ja katuisi turhankin innokkaasti miekanlappeellaan jakelemiensa löylytysten seurauksia itsensä paholaisen käännellessä häntä vartaan varressa.
”Nouse ylös ja taistele kuin mies!” Florentino hypähteli kiiltonahkan verhoamilla päkiöillään maan tömistessä hänen allaan kuin tuhatpäinen sonnilauma olisi jyristellyt mukulakivetyksellä.
Florentino oli rasittava maanvaiva – Luciano ei yksinkertaisesti voinut sietää Florentinon ylimielisen omahyväistä asennetta enää hetkeäkään kuvittelematta kiertävänsä pojan läheisyydessä poikkeuksetta inhosta kouristelevat sormensa tämän siniverisen kaulan ympärille runnoen ylimyksen papereitaan jokaiselle halukkaalle esittelevän nuorukaisen henkitorven tahmeaksi veripuuroksi. Pelkästään Florentinon turvonneen varjon vilahdus sai Lucianon vihan kuohahtamaan yli äyräiden, murhanhimoisen kiillon syttymään hänen tavanomaisesti niin hymyileväisiin silmiinsä. Luciano kiristeli hampaitaan – Florentionon olisi viimein aika maistaa omaa lääkettään.
”Eikö sana kuulu?” Florentino kiihdytti kipakkaa askellustaan – moinen maan pahoinpitely olisi viisainta kieltää lailla, Luciano ajatteli ilkeästi virnistäen, tai jonakin päivänä Florentino vielä humpsahtaisi hornaan vailla kunniakkaasti kaksintaistelussa kaatuneen juhlallista muistopuhetta; tavoitetta, johon pyylevä nuorukainen oli tähdännyt elämänsä ensi hetkestä alkaen, jo kurkku suorana kiljuvana kapalovauvana.
Luciano veti rennoin rantein kapeateräisen pistomiekkansa vaakatasoon rinnalleen ja vääntäytyi jalat harallaan alkeelliseen puolustusasentoon, jota ei edes valkeita valheita alituiseen leveästä suustaan päästelevä Gaetano olisi voinut kehua oikeaoppiseksi käsivarren ojennukseksi. Tyynesti Luciano pisti kehonsa haparoivat liikeradat hallinnastaan riistäytyneen kiukunpuuskan piikkiin ja käänsi lukuisten likarantujen viiruttamat kasvonsa syyttävästi kohti auringossa kimaltelevaa lyömämiekkaansa heilauttelevaa Florentinoa. Luciano iskosti tummien silmiensä puhdasta vihaa tulvivan katseensa tanakan pojan kaulassa sykähtelevään suoneen ja piirsi vapaalla kädellään
Manus Fortunaen, Jumalattaren merkin, otsaltaan aina alas alkeellisten nahkasuojusten koristamalle rintalastalleen saakka. Vaikkei hän tavallisesti saarelaisten keskuudessa harjoitettuun taikauskoon turvautunutkaan, Luciano päätti pelata varman päälle – ylimääräisestä elopainostaan huolimatta Florentino oli haastava vastustaja miekkailussa, lähes ylivoimainen, kuten Cesare oli nuorta ylimystä edellisiltana kuvaillut.
”Hyökkää, sinä saastainen huoranpenikka!” Florentino yllytti polviaan koukistellen. ”Ei minulla koko päivää ole aikaa tässä seistä odottamassa, että saat rapakuntoisen ruumiisi kuorittua irti maan tomusta – velvollisuuteni kutsuvat Padavian tuolta puolen!”
Luciano loikkasi raivosta täristen puolustukseen jähmettyneen Florentinon kimppuun ja sivalsi neulanterävällä miekallaan nenäänsä nyrpistelevän nuorukaisen röyhelökauluksen pröystäilevät pitsit riekaleiksi. Florentinon ynseä ilme valahti Lucianon käännähtäessä kannoillaan uuteen hyökkäykseen – edustuskuntoon puunatut pukimet olivat ilmeisesti punaposkista pallokalaa muistuttavalle Florentinolle kaikki kaikessa. Luciano heilutti käsivarttaan korkeassa kaaressa ja pisti miekallaan Florentinoa hölskyvän ihrakerrokseen peittyneiden kylkiluiden tietämille Florentinon pysäyttäessä hengenvaaralliseksi tarkoitetun iskun lyömämiekkansa lujatekoiseen väistimeen.
”Kappas, äpärähän osaa tapella”, Florentino läähätti kierrellen hampaat irvessä saalistavan lehmän lailla Lucianon ympärillä.
Lucianon seuraava vihan kyllästämä isku hipoi Florentinon vatsaa saaden pikkuruiset veripisarat tirskahtelemaan tämän valkean paidan etumukselle. Florentino mylväisi kuin saippuan laventelisen tuoksun sieraimiinsa tavoittanut Enrico ja piiskasi ilmaa lyömämiekkansa kiilamaiseksi taotulla lappeella Lucianon pelastautuessa ennenaikaiselta mestaukselta kyyristymällä vapaa kämmen mukulakivet tavoittaen. Florentino koukisti hikikelmun kuorruttamia käsivarsiaan ja viisti miekallaan vikkelästi hypähtelevän Lucianon nilkkoja. Luciano kurtisti keskittyneesti kulmiaan ja raastoi Florentinon hihaan miekkansa kärjellä reunoistaan rispaavan palkeenkielen.
”Miekkailet kuin tyttö!” Florentino pilkkasi sukien takkuista hiuspehkoaan pieniltä siansilmiltään näkymää varjostamasta.
Luciano notkisti polviaan ja sohaisi summa mutikassa Florentinoa housunkauluksen nappeja kiristävän vatsan tietämille. Florentino torjui piston nojautuen hallitulla liikkellä takakenoon ja suuntasi vuorostaan salamannopean iskun Lucianon suojattomaan kylkeen. Lucianolle ei jäänyt aikaa väistää – silmänsä sulkien hän vastaanotti luita ruhjovan tärähdyksen nahkakynsikkään kiertämällä kyynärvarrellaan. Lucianon kasvot vääristyivät tuskan irveeseen lyömämiekan kalskahtaessa kynsikkään kiristyssolkiin sulavasti parkittua nahkaa leikaten ja hän vajosi päänsä painaen polvilleen maahan. Florentino kajautti ilmoille mailin säteellä tärykalvoja puhkovan riemuhuudon ja kiskaisi miekkansa irti Lucianon käsivarren kirkkaan punaiseksi värjäytyneestä lihasta. Luciano puristi huulensa kapeaksi viivaksi verestä liukkaan miekankahvan kirvotessa hänen hervottomiksi valahtaneista sormistaan ja pyyhkäisi silmäkulmaansa kihonneen kyynelkarpalon paitansa helmaan.
”Kuinkas nyt suu pannaan, Luciano?” Florentino ivaili kuivatessaan veritahrat miekkansa terästä Lucianon kyyryyn painunutta selkää vasten liimautuneeseen pellavapaitaan. ”Opiksi ja ojennukseksi”, Florentino jatkoi työntäen miekkansa ratkeamispisteessä nitisevän vyönsä lenkkiin. ”Vain omaksi parhaaksesi”, hän lisäsi potkaisten Lucianoa vatsaan kiiltonahkasaapikkaansa viimeisimmän muodin mukaan teräväksi muotoillulla kärjellä. Florentino sylkäisi vasten Lucianon kasvoja, kuivasi suupielensä aristokraattisen vähäeleisesti kulmistaan rypistyneeseen pitsinenäliinaansa ja marssi kentältä rehvakkaasti leveää peräänsä puolelta toiselle keikutellen.
Luciano käpertyi kaiken arvokkuutensa unohtaneena kerälle vuosien saatossa sileäksi hioutuneelle mukulakivetykselle henkeään haukkoen. Hän väänsi hiljaa sadatellen kyynärsuojuksen lähes tunnistamattomiksi siivutetut jäänteet irti veren tahrimasta ihostaan ja yökkäsi vilkastessaan valkeana hohtavaan luuhun saakka auennutta haavaa. Viiltävä kipu raastoi Lucianon runneltua käsivartta hänen haparoidessaan tärisevin sormin repaleisia hihanriekaleita vuolaana virtaavaa verenvuotoa tyrehdyttämään. Luciano puri huultaan – pitävän kiristyssiteen solmiminen yhdellä kädellä ei ollut mikään yksinkertainen toimenpide, ei todellakaan.
Huokaisten Luciano kohottautui henkeään pidätellen hädin tuskin istuvaan asentoon hivuttaen silvotun pellavapaidan vaivalloisesti päänsä yli. Hän kääri valkean mytyn tiukasti tuskan liekeillä leimuavan käsivartensa ympärille ja sitoi koko komeuden kasaan asevyöllään. Luciano ponnisti seisaalleen terveeseen käteensä tukeutuen ja koppasi kivenkoloon jumittuneen pistomiekkansa kyynärtaipeensa varaan roikkumaan. Hän otti muutaman huteran askelen kohti yliopistolle suuntaavaa holvikaarta painaen tunnottomuutta lähentelevän käsivartensa rinnalleen – hermot taisivat olla tuusan nuuskana, Luciano ajatteli velttoja sormiaan ravistellen.
Mitä Cesarekin sanoisi?*
A/N:Vähän oudostihan tää alkaa, mut olis silti kiva saada jonkunlaista kommenttia ja ehkäpä myös toiveita jatkon suhteen
Solembum kiittää
