Kirjoittaja Aihe: Stravaganza: Lucienin valinta (K11) | Lucien/Arianna  (Luettu 2904 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Author: Solembum
Genre: Angst/Romance
Fandom: Naamioiden kaupunki (Stravaganza-sarja) // Ristiriita siirsi fandomin otsikossa ensimmäiseksi
Pairing: Lucien/Arianna
Rating: K11
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat Mary Hoffmanille


Lucienin valinta

Hän makasi hiljaa sängyllään pehmeiden valkoisten vuodevaatteiden keskellä. Hänen hoikat käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja untuvaisen nukan peittämä pää lepäsi tyynyllä. Hänen väsynyt katseensa kiersi tutussa huoneessa, hänen vankilassaan – hänen maailmassaan. Hän huokaisi.

Tämä ei ollut hänen maailmansa. Hän nykäisi tyynynsä alta kärsineen marmoroidun muistikirjan, ja silitteli hellästi sen pilalle vettynyttä kantta. Vaikka kirjan kellertävät sivut loistivat tyhjyyttään, ne kertoivat sana sanalta hänen ihmeellistä tarinaansa, kuvastivat hänen kauniita muistojaan, unohtumattomia kokemuksiaan. Kirja oli hänen suurin aarteensa, hänen pelastuksensa, hänen porttinsa kauas pois.

Hän puristi kirjan tiukasti rintaansa vasten. Vasta hänen vanhempiensa kyynelten jälkeen hän oli myöntänyt itselleen totuuden, hän kuolisi. Vasta kuoleman hiipiessä lähelle, hänen jokaiseen hengenvetoonsa, hän oli oppinut ymmärtämään, kuinka suuri lahja elämä saattoi olla. Vasta, kun kuoleman painostava läsnäolo seurasi hänen jokaista askeltaan, tumman varjon langetessa hänen ylleen, hän oli ymmärtänyt, miltä toivon menettäminen tuntuu.

Elämä on kuin perhosen lento; se alkaa ennen kuin aurinko nousee, ja loppuu hentojen siipien viimeisten voimien pettäessä, tuulen riepotellessa heikkoa elämän kipinää. Kesken lennon, auringon paistaesa korkealla taivaalla, keskipäivän aikaan, voi tuntea tuulen silkkisen hyväilyn, päivänpaisteen. Vasta pudotessaan perhonen ymmärtää – se ei koskaan enää lennä, oli Rodolfo sanonut viisaasti.

Kuolema herkistää aistit elämälle. Hän oli alkanut laskea sydämensä hitaita lyöntejä, korisevia henkäyksiä, päiviä, jolloin hän jaksoi ajatella. Hänen silmänsä etsiytyivät kasvojen hienoisiin juonteisiin, hymykuoppiin. Hän kuuli linnunlaulun, tuulen hiljaisen suhinan nurkissa, vaimeat askelet puulattialla. Mutta myös kipu tuntui vahvempana kuin ennen. Hakkaava päänsärky, pistely iholla, lamaannuttava jyskytys selkärangassa. Kipu seurasi häntä kaikkialle, uniin, ajatuksiin, tiedottomuuteen.

Kaikkialle, paitsi Bellezzaan, siniseen laguuniin, hänen kelluvaan kaupunkiinsa, toiseen maailmaansa. Hänen katseli hopeaista naamiota, joka riippui sängynpäädyssä, sivellen muistikirjan halkeillutta selkää. Hiljaisuudessa, öisin, hän saattoi tuntea Bellezzan likaisten kanaalien tuoksun huoneessaan, merituulen kosketuksen iholla. Hänen korvissaan kaikui kirkonkellojen kalke, kapeilla kujilla kiiruhtavien ihmisten äänet, puisten ikkunaluukkujen kolahdukset.

Hän eli Bellezzassa vain haavekuvissaan, hän ei enää saanut unta, voinut nukahtaa. Hän ei pystynyt sulkemaan silmiään – hänen täytyi pysytellä hereillä, kaukana kuoleman pimeästä valtakunnasta. Jokainen silmänräpäys vei häntä eteenpäin mutkittelevalla hämärän verhoamalla polulla, hän otti tahtomattaan askelia sumuisella salaisuuksien tiellä. Se tie kutsui häntä luokseen, huusi häntä seuraamaan.

Mutta hän ei ollut valmis. Kyynel norui pitkin hänen poskeaan, hän nyyhkäisi. Kaikki ei voinut – ei saanut – olla vielä ohi. Vielä ei ollut hänen vuoronsa, kuoleman oli täytynyt erehtyä. Ei ollut vielä hänen aikansa pudota kesken lennon, alas kirkkaalta taivaalta, paiskautua vasten kylmää maata, unohtua. Hän ei voinut jättää mennyttä taakseen, haihtua, kadota kuoleman tuntemattomaan valtakuntaan.

Hopeanaamio tuijotti häntä tyhjillä silmäkuopillaan, muistutti Bellezzasta, riehakkaista juhlista, räiskyvistä ilotulituksista. Bellezzan kiikkeristä mandoleista, Rodolfon oppitunneista, hänen omista ennakkoluuloistaan, Ariannasta – tuosta ihmeellisestä tytöstä, heidän yhteisistä seikkailuistaan laguunin pienillä saarilla. Ariannasta, jolla oli tummanruskeat, paksut palmikot, kuriton hymy, orvokinsiniset silmät ja vahva oma tahto. Iloisesta, elämänhaluisesta, vallattomasta Ariannasta, hänen avoimesta katseestaan.

Kyyneleet valuivat puroina hänen kaulallaan, imeytyivät paidankaulukseen suolaisiksi tahroiksi, mutta hän ei pyyhkinyt niitä pois. Kyyneleet kuuluivat Ariannalle, Ariannalle, joka itki yhdessä hänen kanssaan. Kyyneleet, joita he itkivät Lucianon viimeisenä yönä, heidän viimeisenä hetkenään.

*

”Olen pahoillani”, Lucien sanoi murtuneelle Ariannalle. Arianna puristi itkuisena valkean pitsimekkonsa helmaa. Hänen hiuksensa valuivat avoimina hänen kalpeilla olkapäillään ja hän käänsi kasvonsa kohti lattiaa.

”En enää palaa”, Lucien kuiskasi, ja silitti hellästi Ariannan poskea. ”Minun aikani on lopussa, tiimalasini on valunut tyhjiin. Minulla on vain päiviä – tunteja, minuutteja – jäljellä. Tahdoin vain... hyvästellä... sinut.”Lucien kohotti Ariannan siroa leukaa ja hymyili hänelle surullisesti.

Arianna loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä ja puhkesi kyyneliin. Lucien sulki Ariannan syliinsä, piteli häntä, tunsi hänen jokaisen henkäyksensä, vavahduksensa. Hän painoi kasvonsa vasten Ariannan pehmeää poskea, ja antoi kyynelten virrata. Lucien tunsi Ariannan hengityksen kasvoillaan, hänen tummien ripsiensä kosketuksen. Lucien kietoi käsivartensa tiukemmin Ariannan ympärille, ja puristi hänet lähelleen. He seisoivat sylikkäin, kunnes aurinko nousi, ja Lucienin oli aika lähteä – lopullisesti.

”Luciano, minä...”

Lucien otti hellästi Ariannan kapeat kasvot käsiinsä, ja suuteli häntä kevyesti.

”Älä unohda minua, Arianna”, Lucien kuiskasi hiljaa. Hän käänsi selkänsä Ariannalle, sulki silmänsä, ja liukui näkymättömiin, maailmojen väliseen utuun.

Ariannan jalat pettivät hänen allaan, hän lysähti nyyhkyttäväksi mytyksi kivilattialle. Lucien oli mennyt, vienyt hänen hymynsä ja sydämensä mukanaan kuolemaan. Lucien, hänen Lucieninsa, joka sai hänet nauramaan, itkemään, tuntemaan itsensä tärkeäksi. Lucien, joka tunsi hänet, joka oli hänen koko maailmansa.

”Minä rakastan sinua, Luciano.”

Mutta Lucien oli poissa, poissa ikuisesti.

*

Yksinäisyys oli varmasti pahinta. Ymmärtää jääneensä yksin, oman onnensa nojaan, omiin mietteisiinsä. Elävät eivät voi ymmärtää kuolevien pelkoa, yksinäisyyttä. Kuoleva hiipuu hitaasti pimeyden puolelle, katoaa olemattomiin. Kuoleva, jonka molemmat jalat ovat jo haudassa, on eläville jo käytännöllisest katsoen kuollut; eikö kuoleva voisi ymmärtää aikansa koittaneen? Elävät puhuvat huolettomasti tulevaisuudesta, tulevaisuudesta, johon kuollut ei voi koskaan kuulua, unohtavat väsyneen sielun läsnäolon, eivät ymmärrä unohtavansa, vaikka unohtavat.

Kuolemaa ei voi väistää, kuolemaa ei voi paeta, sivuuttaa. Kuolemaa ei voi huijata, lahjoa, kääntää puolelleen. Kuolema päättää, säätää lait, ottaa omakseen. Kuolema ei tunne myötätuntoa, kuolema ei kuuntele avunhuutoja. Kuolema ei lohduta, anna armoa, lähetä kutsua etukäteen. Kuolemaa vaanii, saalistaa kärsivällisen hitaasti varjoissa. Kuoleman kosketus riuduttaa, katse kärventää, kuiskaus kuihduttaa. Kuolema hallitsee, vie jokaisen mukanaan, kun aika lopulta koittaa.

*

”Juokse, Luciano!” Arianna kiljui vasten viileä merituulen ulinaa. Lucien nauroi ja kiihdytti askeleitaan märällä hiekalla. He juoksivat käsi kädessä tihkusateessa pitkin Torronen harmaata rantaviivaa, kosteiden hiusten lepattaessa tuulessa. Heidän paljaat varpaansa tunsivat hiekan pehmeän kosketuksen, aatojen pauhun kohistessa heidän korvissaan.

Tältäkö tuntuu olla vapaa? Lucien ajatteli onnellisena. Tuntea vallattoman Ariannan pienen käden tiukka ote, liitää ilmassa, nauttia hetkestä täysin siemauksin? Unohtaa olevansa sairas, kuoleman sairas, ja vihdoinkin nauraa, muistaa mitä ilo oikein on?

”Juostaan veteen!” Arianna ulvaisi innostuneena. He ryntäsivät kuohuvaan aallokkoon, kastelivat vaatteensa meren suolaisessa vedessä loikkien, roikuttivat pisaroita toistensa päälle, ryntäsivät kiljuen pakoon korkeiden, vaahtohuippuisten aaltojen edeltä.

”K-kylmää!” Arianna kikatti. Lucien tarttui hänen käteensä, ja he kävelivät heikkojen virtausten, kiukkuisten pyörteiden lomasta takaisin rannalle. Arianna painautui tiukasti Lucienin kylkeen ja kietoi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

”Sinä olet niin lämmin”, Arianna kuiskasi hänen korvaansa.

Lucien punastui ja sipaisi Arianna kosteat, mustat suortuvat tämän kasvoilta. Arianna oli kaunis, pikkuinen luonnonlapsi takkuisine hiuksineen. Ariannan ilmeikkäät silmät katsoivat suoraan hänen sydämeensä, lempeä orvokinsini varasti hänen rakkautensa, sai hänet hymyilemään.

”Niin sinäkin, pikku peikkonen”, Lucien sanoi hellästi, ja silitti Ariannan poskea.

”Suutele minua”, Arianna pyysi hiljaa.

Hän tunsi sydämensä sykähtävän, ja veti Arianna varovaisesti syliinsä. Hän painoi huulensa Ariannan suolalta maistuville huulille ja Arianna vastasi arasti pehmeään suudelmaan. Hän unohti, kuinka hengitetään, tunsi vain Ariannan kapoisen vartalon käsivarsillaan.

Hän tahtoi suudelman jatkuvan ikuisesti.

*

Hän oli löytänyt onnen, paikkansa elämässä. Hän tahtoi Ariannan, oman Ariannansa, hänen enkelinsä. Ariannan pitkine säärineen, hulluine ideoineen, hänen pienen merenneitonsa. Heidän yhteiset hetkensä kaupungin sokkeloissa, hetket, jolloin Arianna pakeni velvollisuuksiaan, juoksi nauraen hänen vierellään. Heidän hellät suudelmansa, Ariannan katseen, kosketuksen. Hän kuului Ariannan luo. Bellezza oli hänen kotinsa, hän kuului Bellezzaan, hänen elämänsä kietoutui kelluvan kaupungin kohtaloon.

Kärsimätön kuolema huokaili hänen niskaansa, lähetti kylmät väreet kareilemaan pitkin hänen selkäänsä. Kuolema jäljitti, odotti heikkoa hetkeä, vaani kierrellen hänen ympärillään. Hän saattoi haistaa kuoleman tuoksun huoneessa, tuntea kuoleman kylmyyden, vaativan hipaisun olkapäällään. Kuolema vaati häntä seuraamaan, sulkemaan silmänsä, lipumaan tyhjyyteen, toiselle puolelle. Unohtamaan sen, mikä joskus oli tärkeää, astumaan eteenpäin kuolleiden tiellä.

Vielä viimeisen kerran hän hengitti, antoi sydämensä lyödä. Hänen täytyi päästää irti, jättää muistonsa taakseen, suostua kuoleman vietäväksi. Kuolemaa ei saata paeta, Luciano, oli Rodolfo sanonut surullisena, pudistellen harmaantunutta päätään. Enää hän ei paennut, hän sulki hitaasti silmänsä, näki selvästi tien edessään, kuolleiden tien. Hän asteli eteenpäin varmoin askelin, kaivaten.

Hän irtautui kuolleesta ruumiistaan, ei kääntynyt katsomaan taakseen. Itkut oli itketty, kyyneleet olivat vuotaneet kuiviin, oli aika mennä. Hänen utuinen hahmonsa harppoi pimeyteen, kuolema näytti tietä, viitoitti hänelle turvallisen polun hämärän valtakuntaan.

Hän tiesi valinneensa oikein, kukaan ei voinut mennä hänen sijastaan. Hänen täytyi lähteä vuorollaan, ei ollut muuta mahdollisuutta, pakotietä. Korkeista korkein on kuolema, suurin mahtinsa sen, kaikuivat Rodolfon sanat hänen mielessään.. Ihminen kuuntelee, kun kuolema kertoo.

Hän sulautui hitaasti varjoihin, hänen liekkinsä sammui utuiseen tuuleen. Hän kuoli, kuoli pois, ja unohti.

*

”Luciano on poissa”, oli kaikki, mitä Arianna enää sanoi.

Silvia ja Rodolfo eivät voineet lohduttaa, ottaa Ariannan taakkaa hänen hentoisilta harteiltaan, eivät voineet kuin kuiskia myötätuntoisia sanoja. Mutta Arianna ei kuullut, ei nähnyt, hän ei enää tuntenut. Hänen sydämensä oli kuollut Lucianon rinnalla. Ariannakin oli poissa, hän ei vain osannut lähteä, jättää ruumistaan.

Hän kärsi, itki hiljaa riipaisevia nyyhkäyksiä, muisteli. Hän ei nauranut, hymyillyt, sanonut sanaakaan. Hän ei tahtonut muistaa, mutta muisti kuitenkin. Kipu runteli häntä, hänen tyhjää kuortaan, viilteli hänen ajatuksensa riekaleiksi, kooten ne lopulta sekaiseksi, lohkeilevaksi palapeliksi. Ajatukset murenivat tomuksi, kasautuivat uudestaan, piinasivat häntä uudelleen ja uudelleen.

Hän kirkui, huusi tuskaansa, muttei silti tuntenut. Hän ei tiennyt, tahtonut välittää maailmasta ympärillään, hän sulkeutui itseensä. Hän antoi kivun runnella, kalvaa sisintään, korventaa hänet tuhkaksi.

Ariannaa ei voinut auttaa.

Eräänä aamuna, hän oli kadonnut, haihtunut ilmaan.

Arianna oli seurannut Lucienia kuoleman valtakuntaan.

Löysivätkö he koskaan toisiaan,

se on kysymys,

johon kukaan ei osaa vastata.
« Viimeksi muokattu: 28.02.2014 09:19:41 kirjoittanut Ristiriita »

Liliandil

  • Vieras
Vs: Lucienin valinta
« Vastaus #1 : 05.02.2011 03:27:36 »
Oi mitä? onko stravaganzasta tosiaan kirjotettu ficci??
Tää oli varmaan ensimmäinen, jonka koskaan luen, ehkä vähän outo ja ihan älyttömän surullinen - ei luciano olis saanu kuolla! Mutta lucien/arianna on mun lempiparitus tosta sarjasta, ja niin... mitä muuta tähän sanois.
Aattelin kommentoida (vaikka laiska olenkin) kun täällä ei entuudestaan ollut yhtään kommenttia.
Taitaa olla jo aikas vanhaa tuotantoa, vai kuinka? ;)

Lili

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Lucienin valinta
« Vastaus #2 : 05.02.2011 03:45:07 »
Kiitoksia Liliandil

koska kukaan ei alunperin tätä ficciä ollut kommentoinut, en oo kirjottanut mitään muuta stravaganzaan liittyvää sitten tän sepustuksen. Oon samaa mieltä, tää on vähän outo, mut en oo poistaakkaan viittiny, kun näin kuitenkin vaivaa tänkin eteen...
sääli sinänsä, kommenteista olisin tiennyt, pitääkö kukaan muu stravaganzasarjaa minkäänlaisessa arvossa, mut ihanaa kun viitsit kommentoida - ehkä jatkossa jaksan kirjottaa jotakin vähän ilosempaakin ;)
Kiitokset

Neithan

  • Bitchking
  • ***
  • Viestejä: 307
  • Words are wind
Vs: Lucienin valinta (K11)
« Vastaus #3 : 06.02.2011 01:12:06 »
Sniff... Tää on niin kaunis. Kaunis ja surullinen. :')

Ah, Stravaganza <3 Se on loistava. Erinomainen fantasiakirja, jolla on pituutta riittävästi. Nykyään kun kirjat ovat aina niin lyhyitä >.<
Itse ainakin pidän kirjasta ja luen mielellä'ni siihen liittyviä ficcejä. Aikaisemmin en ollut vain jaksanut lukea tätä, vaikka joskus huomasinkin tämän. Onneksi sentään nyt luin.Kirjoita ihmeessä lisää, minä ainakin luen. toivottavasti minut lasketaan lukijaksi, sillä ainahan minä luen kaiken mitä kirjoitat...

Ihanasti kuvailit kuolemaa ja sen läsnäoloa. Lucienin tuntemaa tuskaa, ja kaipuuta Bellezzaan ja Ariannan luo. Muutenkin koko kuolema oli niin kaunis, kuinka Lucien lähti ja Arianna lopulta seurasi perässä.

Lainaus
Hän irtautui kuolleesta ruumiistaan, ei kääntynyt katsomaan taakseen. Itkut oli itketty, kyyneleet olivat vuotaneet kuiviin, oli aika mennä. Hänen utuinen hahmonsa harppoi pimeyteen, kuolema näytti tietä, viitoitti hänelle turvallisen polun hämärän valtakuntaan.

Hän tiesi valinneensa oikein, kukaan ei voinut mennä hänen sijastaan. Hänen täytyi lähteä vuorollaan, ei ollut muuta mahdollisuutta, pakotietä. Korkeista korkein on kuolema, suurin mahtinsa sen, kaikuivat Rodolfon sanat hänen mielessään.. Ihminen kuuntelee, kun kuolema kertoo.

Hän sulautui hitaasti varjoihin, hänen liekkinsä sammui utuiseen tuuleen. Hän kuoli, kuoli pois, ja unohti.
Etenkin tuo liikutti. Tapasi kuvailla on vain niin koskettava.

Lainaus
Mutta Arianna ei kuullut, ei nähnyt, hän ei enää tuntenut. Hänen sydämensä oli kuollut Lucianon rinnalla. Ariannakin oli poissa, hän ei vain osannut lähteä, jättää ruumistaan.

Hän kärsi, itki hiljaa riipaisevia nyyhkäyksiä, muisteli. Hän ei nauranut, hymyillyt, sanonut sanaakaan. Hän ei tahtonut muistaa, mutta muisti kuitenkin. Kipu runteli häntä, hänen tyhjää kuortaan, viilteli hänen ajatuksensa riekaleiksi, kooten ne lopulta sekaiseksi, lohkeilevaksi palapeliksi. Ajatukset murenivat tomuksi, kasautuivat uudestaan, piinasivat häntä uudelleen ja uudelleen.

Hän kirkui, huusi tuskaansa, muttei silti tuntenut. Hän ei tiennyt, tahtonut välittää maailmasta ympärillään, hän sulkeutui itseensä. Hän antoi kivun runnella, kalvaa sisintään, korventaa hänet tuhkaksi.

Ariannaa ei voinut auttaa.

Eräänä aamuna, hän oli kadonnut, haihtunut ilmaan.

Arianna oli seurannut Lucienia kuoleman valtakuntaan.
Voi Ariannaa. Kuolema on loppujen lopuksi kivuliaampi niille, jotka jäävät eloon. Kuolleille se on helpotus. Elävillle menetys.

Ehkä en kuitenkaan lainaa koko ficciäsi tähän.

En ymmärrä mistä saat näitä ideoitasi. Tämäkin... en ikinä edes ajatellut sitä vaihtoehtoa, että Lucien jäisi tähän maailmaan ja kuolisi. En usko että itse pystyisin tekemään tuon valinnan. Harva tekisi sen, valitsisi elämän sijaan kuoleman. Lucienin olisi ollut niin helpooa vain jäädä Bellezzaan ja olla onnellinen, jättää kipu ja kuolema taakseen.

You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be

Avatar by Raitakarkki

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Lucienin valinta (K11)
« Vastaus #4 : 06.02.2011 02:56:51 »
Neithan! <3 Oot kuule ykköslukija, älä sitä koskaan edes epäile!

Hip hei säkin oot stravaganzafani! Ihanaa!
itseasiassa luin tätä just uudestaan (täähän tosiaan on vanhempaa tuotantoo...) ja totesin, että joo, onhan tää surullinen, vaikka kirjotinkin aikanaan aikas sekavassa mielentilassa ;)

Onnellinen hymy, kun tykkäsit ja vielä kommentoitkin!

Ideat... Haluutkohan sä edes tietää? ;) No kerron kuitenkin. Mä saan mun parhaat ideat (ok, kaikki, vaikka jokanen ei niin hyvä ookkaan) musiikista ja yleensä siinä keskiyön paikkeilla. Kun muut nukkuu, mä yritän saada unenpäästä kiinni ja ajatukset lentelee. Sillon mä keksin kaikkee outoo ja kirjotan ne vihkoon (mulla oikeesti on vihko sängynvieressä valmiina xD ja jos se onki kadonnu, niin kirjotan kalenteriini...) Mulla on ainakin pari vihkoo täynnä ideoita, sit rankkaan niistä osan kirjotettaviin ja osan hylkään ja kun on aikaa, rustaan ne ylös.

toissapäivänä keksin uuden stravaganzajuonen, sellasen ilosemman tällä kertaa, alotan kirjottaan lähiaikoina ;)

Kiitti vielä <3

Ansku-Ransku

  • aurinkoaddikti
  • ***
  • Viestejä: 453
Vs: Lucienin valinta (K11)
« Vastaus #5 : 06.02.2011 09:19:41 »
Stravaganza on tosiaankin oikein mainio fantasiasarja. City of Ships, uusin osa, taitaa yhä olla kääntämättä? No samapa tuo, luin sen jo englanniksi kun en malttanut odottaa. Nyt odotellaan sitten vuotta 2012(?) ja seuraavaa osaa, City of Swords, jos oikein muistan! ♥ ei millään malttaisi...

Tää oli oikein kaunis, Lucien ja Arianna on oikein ihania yhdessä ja erikseenkin, vaikka mun lempihahmoni onkin Guido Parola. :D Jotenkin ihastun aina näihin mitättömiin sivuhenkilöihin (City of Swordsia odotellessa, siinä sen olisi parempi olla paljon esillä!).

Olit kirjoittanut oikein kauniisti, eikä sieltä suuresti virheitä löytynyt, muutama sellainen näppäilyvirhe vain. Tekstissä oli nättejä vertauskuvia ja kuolemaa olit kuvaillut hienosti. Muutama asia tuntui kuluneelta ja tuli sellainen olo että olen lukenut tällaista jo, mutta uusia ideoita on nykyään kai mahdoton keksiä. :)

Mua jäi jotenkin harmittamaan loppuratkaisu, vaikka se surullisuudessaan olikin oikein kaunis. Ariannan itsemurha tuntui vain jotenkin, julmalta valinnalta. Olisin itse ehkä pitänyt enemmän sellaisesta surussa elämisestä, mutta elämän jatkumisesta. No makunsa kullakin, ei tuossakaan ratkaisussakaan mitään vikaa ollut!

Kiitos tästä, ja kirjoita ihmeessä lisää Stravaganzasta!
Ava by raitakarkki.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Lucienin valinta (K11)
« Vastaus #6 : 06.02.2011 20:11:40 »
Ansku-Ransku;
Kiitos kommentista ;)
Mä luin kans sen City of Ships (muistaakseni riparilla) englanniks, kun totesin etten jaksa odotella suomenkielistä versioo niin kauaa... Ja tosiaan, uutta odotellessa ;)

Voisihan tosta Guidostakin joskus jotain kehitellä....

Hyvä että pidit, sääli jos oli vähän kulunut... Mutta no joo, en mä ollu alunperin tätä ihan näin suunnitellukkaan, vaan... en ees muista enää siitä on niin kauan ;D

Eli siis, Ariannan ei alunperin pitäny kuolla/kadota/mitä sille sitten kävikään, mut lopulta kuitenkin päädyin siihen ratkasuun ;)

Mut kiitos vielä, uutta Stravaganzaa tiedossa ;)

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Lucienin valinta (K11)
« Vastaus #7 : 28.03.2011 17:16:52 »
Wow.. Onneks maailmassa on joku, joka kans tykkää Stravaganzasta! ♥

Hmm.. siitä on kyllä niin pitkä aika, kun oon lukenu Stravaganzat. Muistan siis kyllä pääpiirteittäin, mitä tapahtui. Aluksi en oikein koskaan pitänyt Ariannasta, mutta pikku hiljaa opin sietämään, ja jopa pitämään hänestä. Ja vaikka tässä sun tekstissä pääosassa oli Lucien, niin tykkäsin silti kovasti myös Ariannasta. :)

Tää on kyllä oikein mainio. Tykkäsin äärettömän paljon sun kuvailusta. Osa oli kuluneita ja kliseisiä, mutta ei sillä niin väliä. Vanhat ja kliseisetkin lauseet toimii sillon tällön. :) Tykkäsin siis. Olit kuitenkin melko monella tavalla sanonut samat asiat, mikä on kiva. Erityisesti tykkäsin siitä kohdasta, kun Lucien viimein kuolee ja tästä:

Lainaus
   Yksinäisyys oli varmasti pahinta. Ymmärtää jääneensä yksin, oman onnensa nojaan, omiin mietteisiinsä. Elävät eivät voi ymmärtää kuolevien pelkoa, yksinäisyyttä. Kuoleva hiipuu hitaasti pimeyden puolelle, katoaa olemattomiin. Kuoleva, jonka molemmat jalat ovat jo haudassa, on eläville jo käytännöllisest katsoen kuollut; eikö kuoleva voisi ymmärtää aikansa koittaneen? Elävät puhuvat huolettomasti tulevaisuudesta, tulevaisuudesta, johon kuollut ei voi koskaan kuulua, unohtavat väsyneen sielun läsnäolon, eivät ymmärrä unohtavansa, vaikka unohtavat.

Kuolemaa ei voi väistää, kuolemaa ei voi paeta, sivuuttaa. Kuolemaa ei voi huijata, lahjoa, kääntää puolelleen. Kuolema päättää, säätää lait, ottaa omakseen. Kuolema ei tunne myötätuntoa, kuolema ei kuuntele avunhuutoja. Kuolema ei lohduta, anna armoa, lähetä kutsua etukäteen. Kuolemaa vaanii, saalistaa kärsivällisen hitaasti varjoissa. Kuoleman kosketus riuduttaa, katse kärventää, kuiskaus kuihduttaa. Kuolema hallitsee, vie jokaisen mukanaan, kun aika lopulta koittaa.
Onhan tää nyt aika pitkä lainaus ja sillain, mutta tykkäsin äärettömän paljon tän osan kuvailusta. Tää oli jotenkin niin surullisen kaunista ♥ Tykkäsin kyllä äärettömän paljon! :)

Toivottavasti sulta tulee lisääkin tälläsiä tekstejä! :)

NeitiMusta. :)
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Lucienin valinta (K11)
« Vastaus #8 : 29.03.2011 18:10:35 »
Neiti Musta;

Fiksuna tyttönä unohdin eilen vastata.
Mitäpäs tähän nyt sitten runoilisi? Ei voi vastaamattakaan jättää, kun vaivauduit kommentoimaan, kiitos siitä ;-D
Kulunutta ja kliseistä. Se taisi olla lähtökohtana tässä. Deathficci ja silleen...
Lainaus... No, oli se mustakin ihan okei. En edes muista, mitä mä ajattelin kun kirjotin tän, siitä on niin kauan aikaa.

Mutta kiitos siis vielä, ja katsotaan, jos saan joskus jotakin aikaiseksi ;-D

Tutitutie

  • Vieras
Heh, vaikka tää on n. 4 vuotta vanha teksti, kommentoin silti, koska löysin vihdoin muitakin, jotka tykkäävät stravaganzasta!!! :D :D :D
Teksti oli hyvin surullinen, ja mä alotin lukemisen ja mietin että Lucienhan menee ja elää Taliassa jos nyt kuolee, mutta ei. Tyyppi otti ja kuoli, eikä älynnyt, että voisi elää Taliassa Ariannan kanssa?

Tykkään Arianna/Lucien(Luciano) parituksesta, mutta heti kun Georgia ilmestyi kuvioihin, Ariannan herttuatarmaisuus rupesi ärsyttämään, mutta heti kun sain selville, että Gerogia löytää yhteisen sävelen Nicholasin kanssa, jätin Arinnan rauhaan. Joten, olen päässyt vihastani yli, ja RAKASTAN tätä tarinaa, paitsi että Lucien kuoli, josta kannan kaunaa sinulle. ;)

Jos jaksat kirjoita lisää, joohan. *yrittää tehdä koiranpentuilmeen*

-Tutitutie

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Tutitutie: Voi jeesus, olin ajatellut ettei kukaan enää koskaan kaivaisi tätä ficciä päivänvaloon. Se on yksi ensimmäisistäni ja aiheuttaa hirveää häpeäntunnetta. Mutta kiitos silti kommentista!

Itse varmaankin ajattelin silloin joskus ikuisuus sitten, että tässä vaihtoehtoisessa kertomuksessa Lucien ei aivan ymmärrä vaihtoehtojaan. En enää muista, mistä idea lähti, sillä olen aina pitänyt Lucienin ratkaisua sarjassa aivan järjettömän hienona ja saan edelleen kylmiä väreitä siitä, kun sarjan myöhemmissä osissa uusille päähenkilöille paljastuu, että Luciano on sama poika, joka heidän maailmassaan kuoli syöpää. Se on vaan niin siisti juttu!

Mutta kiitos vielä paljon ja hauska kuulla että Stravaganzalla on enemmänkin faneja! Itse olen tainnut kasvaa sarjasta jo vähän yli, mutta se jaksaa silti viehättää :--)