Kirjoittaja: Hile (ei betaa)
Tyylilaji: romance, fluff, one-shot
Henkilöt: sanotaanko nyt vaikka, että tässä eletään täyttä unelmaa.
Ikäraja: S
Lyhyesti: Aurinko paistaa lävitsemme päivittäin, vaikkemme sitä näkisikää.
Tekstini ovat liian usein synkkiä ja päätin yrittää kirjoittaa jotain toisesta ääripäästä, onnellisuudesta. Itse rakastan loppu tulosta ja toivottavasti tästä joku muukin tykkää. Kiitos ja syvä niiaus suunnaltani, areena on toivottavasti tarkoitettu astumista varten.
KEVÄT ALKAA ORVOKEIN
kevät alkaa orvokein
sateisina päivinä
kuistin suojassa
läpimärkinä me seisotaan
Onnea on monenlaista.
Minulle onni on jo vuosia ollut seurata pisaroiden iskeytymistä mustiin rantakallioihin, syvälle mereen, keltaisten sadetakkien pinnalle. Niiden päättäväistä matkaa kaula-aukosta alaspäin. Kuinka joku pitää tiukasti kiinni ensin hameen helmasta, sitten ranteesta, pysäyttää päättäväisesti, suutelee keskellä rantaviivaa vain koska satut näyttämään kauniilta.
Sinä omistat minut, minä omistan sinut. Me kokoamme palaset paikoilleen, pelastamme vielä vuosien jälkeenkin.
Sinä olet minun elämäni, kannat portaille orvokkiruukkuja ja sanot rakastavasi niin paljon: minua, merta, sitä kaikkea, mihin olemme vihdoin päätyneet. Tai luottamuksen ohjaamina ajautuneet.
kesä jatkuu
ja meri aina silloin tällöin on
turkoosein
Kesällä työskentelet välillä kauempana Lontoossa, lähetät joka päivä postikortin. Kerrot kaiken, ehkä enemmänkin. Kiinnitän kortit jääkaapin oveen, josta pitkä koipinen Saagakin ne pystyy näkemään (hieman kuonollaan haistelemaan). Ja kun palaat, tuot onnen mukanasi takaisin, ilahdutat meidät molemmat.
Menemme rantaviivalle lounaan kanssa, juoksemme hiekassa Saaga edellämme. Ja voi, kuinka isoksi se on tämän vuoden aikana kasvanutkaan. Sen musta karva kiiltää tuulessa, tassut uppoavat hiekkaan ja sotkevat vaatteemme.
Aurinko paistaa lävitsemme päivittäin, vaikkemme sitä näkisikää. Meri heittää turkooseja aaltoja rannalleen.
syksyllä me rantakalliolla
kuunnellaan yötä
laivoja merellä vahditaan
Sinä olet kummajainen joskus minullekin. Se on juttu, joka pitää meidät yhdessä. Kun istumme kylmällä kalliolla, tuijotamme hiljaa taivaalle ja voin nähdä hengityksesi huuruavan. Lokakuu on petollinen ystävä.
Sadetta ei ole näkynyt päiviin, se on täällä päin hassua, mutta me nautimme ajasta. Otamme kaiken irti menneestä, tulevaisuudesta. Me emme ole pitkiin aikoihin jaksaneet seurata ennustuksia. On vain tämä hetki, kokonaan meidän omamme ja vasta jossain sen takana ikuisuus, johon uskomme molemmat.
Jumala kyllä odottaa.
talvi ohi nukutaan
sängyssä viisauksia ääneen luetaan
Minä olen aina halunnut piiloutua talvea, vaikka toisaalta rakastan siitä, miten se tekee luonnosta kylmemmän, todellisemman elää. Rakastan valkoista hankea Suomessa ja kasvoja kiduttavaa pakkasta.
Talvella minun on vain ollut vaikea lähteä minnekään. Eikä täällä juurikaan näy lunta, harvoin ja silloinkin sen alta paljastuu ainoastaan likainen maailma.
Et kyseenalaistanut sitä kertoessani ensimmäisenä talvenamme. Joskus saat minut helpommin, juskus vaikeammin eteistä pitemmälle. Saaga täytyy väsyttää lumipalloin (vaikka eihän sellaista energia määrää voi lannistaa), alamme molemmat viihtyä ja sitten jo onkin parempi palata takaisin sisälle.
Istumme keittiössä korkeilla, juuri hankkimillasi jakkaroilla. Hymyilet ja hymyilen takaisin. Se on elekieltä. Saaga yhtyy siihen.
Olemme jo yhdeksältä nukkumassa, pidämme lukuvalon päällä ja luet ääneen vanhoja aikakausilehtiä. Kätket niitä sängyn alle vuoden mittaa ja kaivat ne esille, kun maailma sortuu niskaamme liian todellisena. Katselen kuvia olkapääsi yli ja hukutan mieleni siihen tekstiin, johon olet itse niin paneutunut. Käperryn tiukemmin viereesi, lasket lehtesi ja annat nupun puhjeta viimein kukkaansa.
Koska me luemme toinen toisiamme enkä ollut koskaan aikaisemmin tuntenut sellaista sinun laiseltasi, herrasmiehen puolikkaalta. Sinä olet usein liian hullu ollaksesi sopiva minulle.
kaikki loppuu ja alkaa taas
vuodesta toiseen
Minä en halunnut kaikkea. Oli asioita, joita en halunnut kuvitella. Pettymyksien jälkeen en enää pystynyt näkemään itseäni alttarille lausumaan tahdon. Sanat nimittäin sitoisivat minut johonkin, joka ei kuitenkaan kestäisi. Yksi sana ei voi luvata meille ikuisuutta.
Eikä minun tarvitse ottaa selvää kestääkö ikuisesti todella ainiaan. Sillä nyt sinä olet se, joka pitelee minua kädestä ja suutelee maistraatin edessä. Onhan se hieman eri asia.
Olen prinsessa, mutten niin kuin he tahtoivat minun olevan. Pakenin velvollisuuksiani löytääkseni tulevaisuuden.
Nyt sinä hengität minua, minä sinua, istumme kahvilan kuistilla vilkkaan Oxford Streetin varrella ja nauramme toisillemme. Koska me vain olemme niin hassuja, olemme aina olleet. Niin varmoja ja silti pakenimme tänne heti löydettyämme toisemme.
Emmekä halua enää palata takaisin. Olemme saaneet täällä elämältä paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin toisaalla. Olemme saaneet kokonaan uuden maailman.
meillä täällä päin vain ei luonnonlait pädekään
Saaga nuokkuu lattiamatolla, sängyn vieressä. Olemme kaikki vielä valveilla. Yössä on hiljaista ja kuuntelemme sitä, koska emme tiedä, mitä muutakaan sanoa sille. Jalkojani särkee kotimatka, varpaani ovat muuttuneet tunnottomiksi ja vatsaani painaa. Tukkasi on kostea sateen jäljiltä.
Makaat vieressäni ja olemme molemmat väsyneitä, liian väsyneitä käymään vihdoin nukkumaan. Valot on sammutettu ja silti huoneeseen hohkaa kaukaisen rannan valoja. Ikkuna on auki, meri tulee öisin luoksemme. Se on kuin satu, loppumattomaton hetki, jossa aurinko nousee, vaikket sitä ole epävarmana ihmisenä edes odottanut. Se nousee, piirittää kultapölyynsä, tekee sinusta vahvemman.
”Valvotaan aamuun asti”, kuiskaat, vaikkei kukaan voisi edes kuulla.
”Miksi?” kysyn ja käännän päätäni miehen suuntaan vain nähdeksäni sen leikkisän katseen, joka haluaa minun olevan ikuinen, kirkkain tähti taivaisessa meressä.
”Voimme vaikka nukkua onnemme ohi”, vastaat ja hymyilet, suutelet, hymyilet ihoani vasten. Valot merellä loistavat kirkkaammin ja minä rakastan sinua.
ja kuullut oon
meren takana alkaa Aslanin maa
