Tunnustuksia [S] | drama

[misstm]

Nimi: Tunnustuksia
Author: misstm
Ikäraja: S (luulisin, olen vähän huono näissä..)
Genre: drama
Hahmo: Noin parikymppinen parturi-kampaaja
Summary: Meillä oli likkojen kanssa tapana lähteä heti aamusta tupakille ja sitten istua juomaan kahvit.

A/N: osallistuu päihdehaaste 3:seen nikotiinilla ja kofeiinilla.


Tunnustuksia

Kehon ääriviivat piirtyi rujoina ja todellisina kirvelevää pakkasaamua vasten. Käsi tärisi, kun mä käärin sätkiä bussipysäkillä aikani kuluksi. Taskuissa avaimet kilahti vaimeasti joka liikkeellä, mun piti hyppiä pienesti paikallani, etten olisi jäätynyt ihan täysin. Vieressä seisovan aikuiseksi liian nopeasti kasvaneen pikkutytön kuulokkeista pauhasi senhetkinen hittibiisi, laulajattaren vaarallisen tahmea ääni kantautui muidenkin bussia odottavien korviin ja joku vanhempi rouva, jolla oli aina siisti villakangastakki ja burberry-huivi kaulan ympärillä kuin yhteiskunnallinen hirttoköysi, mulkaisi nuorta paheksuvasti.

Hermostutti. Kylmä hiki kohosi otsalle miinusasteista huolimatta, eikä sitä poistaisi mikään muu kuin keuhkoja saastuttavat yhdistelmät, nikotiini ja terva sekä käden rauhoittava, säännöllinen liike.

Tuttu humina kantautui mutkan takaa, bussin renkaat tärähtivät korotettuun suojatiehen rymähtäen, matkustajat heilahtivat jäykästi pyrkien säilyttämään asentonsa. Toivottavasti kuskilla ei olisi huono aamu, se vain lisäisi hermostuneisuutta, enkä kestäisi edes työpaikalle saamatta henkistä break-downia. Meillä oli likkojen kanssa tapana lähteä heti aamusta tupakille ja sitten istua juomaan kahvit. Vasta sen jälkeen pystyttiin aloittamaan asiakkaiden kanssa, ensimmäiset istahtivat tuoliin ja me käytiin töihin. Sakset naksuttivat monotonisesti, väkinäinen juttelu kumpusi ilmoille ulkoaopeteltuna, lattialle kerääntyi hiussuortuvien meri. Väsytti, mutta viimeistään neljäs kahvikupillinen veisi uupumuksen mennessään.

Mä olin nappulasta asti ollut riippuvainen kahvista, tupakasta vasta myöhemmin. Mutsille oli ihan se ja sama, mitä mä litkin, kunhan jotain nestettä sisuskaluihin upposi. Mä kahvittelin sujuvasti sukujuhlissa jo viisivuotiaana, vaikken edes tykännyt sen mausta. Vaikutus oli jotain ihan mahtavaa. Musta tuli älyttömän hyper, pogosin paikallani ja sinkoilin ympäri salia, aina oli vaarana kaataa joko buffetpöytä tai mummon arvokas perintömaljakko.

Kymmenen kuppia päivässä. Toisinaan viisitoista, jos oikeasti haukotutti. Yhtään vähemmän, niin päänsärky oli taattu ja se oli helvetillinen. Silmien takana jyskytti ja silti piti hymyillä vaativille asiakkaille, jotka tahtoivat hiusmallikseen jotain uutta ja erilaista, vaikka kaikillahan se sama suomalainen hiirenhäntäletti oli, teki sille mitä tahansa. Ei hiirestä saa leijonaa taikomallakaan ja mä olin sentään vaan parturi.

Parturikouluunkin mä hain oikeastaan mun kavereiden perässä. Mä en luottanut itseeni, ellei ympärillä ollut vähintään muutamaa ihmistä, jotka tajusi mua ja siksi ruksin hakulomakkeesta samat koulut ja alat kuin mun läheisimmät kaveritkin.
”Etkö sä haekaan lukioon?” äiti tuhahti ja mä vastasin, että jos se olisi koskaan vaivautunut vilkaisemaan mun todistuksia tai kokeita, niin se olisi tajunnut, etten mä todellakaan sillä motivaatiolla olisi lukiossa pärjännyt. Hyvä, että ammatillisen klaarasin.

Ne samat kaverit sai mut ekan kerran polttamaankin. Tai kokeiluhan se vaan oli, mutta kehittyi sitten myöhemmin oikein raskaan sarjan kessutteluksi. Jos kahvi teki musta pirteän, niin tupakka vaan rauhotti. Oikeastaan aika kummallista, että ensin lamaannutetaan aivot autuaaseen horrostilaan ja sitten herätetään ne kofeiinidokauksella.

Mukin pohjalle on pinttynyt jo ennestään tummat renkaat, ihan niin kuin mun silmien alle, mutta mä kidutan sitä vähän lisää kaatamalla kiehuvan kuumaa energiapommia sen sisuksiin. Kahvin tuoksu tunkeutuu nenään ja mä kierrän sormet kupin ympärille, vaikka se onkin kuuma ja istun alas. Mä en edelleenkään pidä sen mausta, mutta se auttaa mua skarppaamaan. Tavallaan kai vähän niin kuin oravanpyörä. Tai jotain.

”Tupakalle kukaan?”
Edellisestä sauhuttelusta on kulunut tunti, mutta koska meillä ei kellään ole asiakasta juuri sillä hetkellä, löydetään pian itsemme ulkoa puhaltamassa pilviä savusta ja höyrystyneestä hengityksestä, vapaat kädet puristuu nyrkkiin suojaan viimalta ja ihokarvat nousee pystyyn liian ohuiden vaatteiden alla. Kahvi maistuu vielä suussa, eikä kokemus ole hääppöinen varsinkaan, kun siihen sotkee sätkän pistävän maun. Nikotiini rauhoittaa, kirkas talviaamu ei ole enää niin kova ja karu kuin hetki aiemmin, aurinko ei sokaise silmiä loisteellaan vaan näyttää kauniilta puun oksia kurottelevine säteineen.