Kirjoittaja Aihe: Syksyn lapset, 3/3, VALMIS | drama, S, tarina ystävyydestä  (Luettu 1741 kertaa)

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Nimi: Syksyn lapset
Kirjoittaja: minä, HarryPotterFan4Ever
Beta: Merrrí
Genre: drama
Ikäraja: S
Summary: Alisa tapaa metsässä oudon pojan? Miksi hänen ystävänsä Samu alkaa käyttäytyä pojan ilmestymisen jälkeen omituisesti?
 
A/N: Kirjoitin tän koulutarinaks. Tää on mun harvoja originaaleja. Kaikki luvut on valmiita, mut julkaisen ne nyt vaikka viikon välein ja päähenkilöistä tulee lukujen välissä tietoa.


 Syksyn lapset
 
Osa I
Outo poika metsässä
 
Lehdet kahisivat maassa Alisan kävellessä metsässä. Puut olivat jo pudottaneet lehtensä ja nyt ne olivat maassa värikkäinä. Oli rauhallista, mistään ei kuulunut muita ääniä kuin metsän hiljaisuus ja Alisan askeleet. Joskus kuului linnun heikko viserrys. Alisa piti hiljaisuudesta. Hänellä ei edes ollut kylmä, vaikka oli jo lokakuu. Lunta ei ollut vielä satanut, mutta pian sitä sataisi sillä ilma kylmeni kovaa vauhtia.
 
 Metsä oli pimeä, oli jo ilta, mutta Alisa ei tehnyt lähtöä. Hän nautti siitä, miten sai katsoa kun aurinko laski kaukana metsän takana. Miten taivas värjäytyi ja tähdet syttyivät taivaalla. Hän rakasti luonnossa olemista. Hänen lempikivensä oli jääkylmä, mutta silti hän istahti siihen kuin melkein joka ilta. Hän kohotti katseensa taivaalle ja katsoi miten aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea. Taivas värjäytyi ja valo hiipi koko ajan pois. Pian hetki oli ohi ja oli aivan pimeää. Alisa nousi ylös ja lähti kävelemään kohti kotia.
 
 Perhe oli jo tottunut Alisan tapaan tulla kotiin vasta auringonlaskettua. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä ja isä ei moittinut Alisaa siitä. Hän itsekin oli nuorena ollut melkein koko päivän naapuritalossa leikkimässä sotaa, kuten sen ajan pikkupojat tekivät.
 
 Alisalla ei ollut säähän soveltuvat vaatteet. Hänellä oli päällään vain toppi ja sen päällä neule. Jalassa olivat farkut ja kenkinä toimivat ohuet sandaalit. Hänellä ei ollut kylmä, mikä oli erikoista. Hän oli hiljaisuudessa kuin kotonaan. Häntä ärsytti melu, joka kuului lähellä olevasta moottoritiestä. Onneksi heidän talonsa sijaitsi keskellä metsää. Metsä vaimensi tehokkaasti äänet.
 
 Juuri ennen kuin kotitalo tuli esiin, Alisa näki pojan nojaavan puuhun. Poika oli arviolta hänen ikäisensä ja hänellä oli vaalean ruskeat hiukset, jotka sojottivat edestä. Hiukset olivat outo yhdistelmä hänen ihoonsa, joka oli myös vaalean ruskea, hiuksia hiukan tummempi. Päällään pojalla oli huppari ja farkut, jalassa perustennarit.
 
 Alisa ei ollut koskaan, ei milloinkaan nähnyt ketään metsässä lukuun ottamatta eläimiä ja retkeilijöiltä. Poika ei vaikuttanut retkeilijältä, hän vain nojasi puuhun silmät kiinni. Alisa käveli rohkeasti pojan luokse.
 
”Moi, mitä sä teet täällä metsässä?” Alisa kysyi rohkeasti pojalta. Poika avasi silmänsä, jotka olivat ruskeat ja katsoi Alisaa kummastuneena. Ihan kuin hän ei olisi ymmärtänyt kysymystä.
 ”Mikä sun nimi on?” Alisa yritti uudestaan ja nyt poika avasi hitaasti suunsa, kuin hidastettuna. Suusta tuli vain yksi sana.
 ”Luka”, poika sanoi hitusen karhealla äänellä. Hän katsoi vieläkin Alisaa, tutkistellen tätä.
 
 Luka. Olipas erikoinen nimi, Alisa ajatteli. Lukan vanhemmat ovat varmasti ulkomaalasia tai ainakin toinen.
 
”Mä olen Alisa. Mä asun tuolla vähän matkan päässä”, Alisa sanoi. Luka vain nyökkäsi ja suoristautui. Hän heilautti kättään Alisalle ja lähti kävelemään tien suuntaan. Alisa jäi paikoilleen seisomaan. Vai, että sellainen tapaus, Alisa mietti. Poika taisi olla aika ujo, kuka tahansa olisi jos törmäisi yhtäkkiä tyttöön metsässä, jossa luuli olevansa yksin. Alisa ainakin olisi ollut lukossa.
 
 Alisa käveli hetken matkaa ja sitten näkyviin tuli pieni, ränsistyneen näköinen talo. Pihalla oli auto ja sininen pyörä nojasi seinää vasten. Ruoho oli muuttunut ruskeaksi. Alisa tuli esiin metsästä ja käveli oven luo. Ovi oli ruskea, muuten koko talo oli valkoinen. Hän avasi sen ja astui ahtaaseen eteiseen. Vaatteita ei ollut paljon. Osa oli siististi naulakossa, mutta lattialla lojui pojan ulkoiluvaatteet. Alisa naurahti, Aku oli taas kerran jättänyt vaatteensa lojumaan tultuaan koulusta. Aivan tavallista 17- vuotiaalta pojalta, joka kävi lukiota läheisessä kaupungissa.
 
”Alisa?” olohuoneesta kuului isän ääni.
 
”Joo. Onko Aku taas jättänyt vaatteensa lojumaan keskelle lattiaa?” Alisa huuteli ja keittiöstä kuului tuhahdus.
 
”Minkä mä sille mahdan, että mulla oli pitkän koulupäivän jälkeen nälkä. Ja syöminen vie aikansa, sisko hyvä”, Aku huuteli keittiöstä. Kuului jääkaapin sulkemisen ääni ja Aku tuli eteiseen voileipä kädessä ja päällään vain rispaantuneet farkut.
 
”Aku! Siivoa jälkesi! Sinä tiedät, etten minä kestä sotkua”, isä huusi käskyäänellään.
 
”Joo, joo”, Aku mutisi ja alkoi kerätä vaatteitaan lattialta. Alisa näytti hänelle lapsekkaasti kieltä mennessään olohuoneeseen.
 
 Isä istui sohvalla ja luki kirjaa. Kirjaa, jota hän oli lukenut jo pari kuukautta. Alisa oli monta kertaa ehdottanut, että isä luopuisi hankkeestaan ja palauttaisi kirjan kirjastoon. Varmasti joku paljon nopeampi lukija jo kaipasi sitä. Isä oli vain niin itsepäinen, että halusi lukea tuhatsivuisen kirjan, lastensa väittelyistä huolimatta. Alisa oli itse vilkaissut kirjaa, eikä se edes vaikuttanut kiinnostavalta. Joku sotakirja, niitä ei kukaan jaksa lukea.
 
”Isä, aiotko koskaan lopettaa tuon lukemista?” Alisa kysyi isältään.
 
”Minä en lannistu, luen tämän loppuun vaikka mikä olisi”, isä vastasi Alisalle. Alisa naurahti huvittuneesti ja meni huoneeseensa.
 
 Alisan huone oli koko talon erikoisin huone. Seinät oli maalattu punertavan ruskeiksi ja tapettiin oli liimattu syksyllä pudonneita lehtiä. Kaikki muutkin esineet huoneessa oli maalattu ruskeiksi lukuun ottamatta tuolia joka oli kirkkaan keltainen. Työpöydällä oli penaali, kyniä, nuotteja ja piirustusvälineitä. Kirjahyllyssä oli iso pino nuotteja ja kirjojakin oli mukavasti. Alisa ei koskaan ollut lukenut kaikkia kirjojaan, eikä aikonutkaan. Hän luki vain kiinnostavia kirjoja, ne jotka eivät kiinnostaneet häntä, saivat jäädä homehtumaan hyllyyn.
 
 Sängynpeite oli oranssi ja siihen oli kirjailtu pieniä aurinkoja jotka pilkehtivät esiin oranssista merestä. Alisa piti huoneestaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta sopiva hänelle. Ikkunasta näki suoraan metsään, mistä Alisa iloitsi. Huoneessaan hän sai olla omassa rauhassa. Hänhän oli talon ainoa naispuolinen, joten eivät isä ja Aku kauhean usein tulleet häiritsemään.
 
 Paitsi tietenkin silloin kun Aku keksi tulla häiritsemään häntä, jonkun pikkuasian takia. Mitä ei Alisan onneksi tapahtunut kovinkaan usein. Isä tuli vain, jos Alisan koulunumerot olivat laskeneet tai oli tullut huomautuksia jostakin pikkuasiasta kuten läksyjen unohtamisesta.
 
Muuten Alisa oli oikein tyytyväinen siihen, ettei talossa asunut muita kuin hän, Aku ja isä. Äidin luona oli pakko joskus käydä, mutta sitä Alisa vältteli. Syy ei ollut hänen äitinsä vaan kaupungin. Äiti asui suuressa kaupungissa eikä Alisa pitänyt kaupungin vilinästä, se oli häiritsevää. Koskaan ei ollut hiljaista, ei edes yöllä. Ja Alisa rakasti hiljaisuutta. Onneksi isä oli päättänyt jäädä vanhaan taloon eikä muuttaa kaupunkiin.
 
Päivä oli niin tavallinen kuin voi kuvitella. Alisa teki läksyt, söi, oli huoneessaan. Häntä vain vaivasi se outo Luka, joka ei ollut puhunut muuta kuin maininnut oman nimensä. Tulisikohan poika heidän kouluunsa? Ja samalle luokalle kuin hän? Alisa piirteli pöytänsä ääressä ja piirustuksiin tunkeutui aina vaaleanruskeat hiukset omaava poika. Poika nojasi puuhun, istui kivellä, kurkisti puiden lomasta. Alisa otti kaikki piirustuksessa ja laittoi ne kaappiin, siellä ne olivat turvassa Akun uteliaalta katseelta. Mitä Aku sanoisi jos huomaisi Alisan piirustukset? Sitä Alisa ei ehtinyt edes miettiä ennen kuin isä huuteli taas keittiöstä.
 
”Alisa! Tule iltapalalle!”
 
”Tullaan!” Alisa huikkasi ja nousi ylös. Hän meni keittiöön missä Aku jo ahmi voileipää. Tietenkin, Aku oli syönyt kaikki Alisan lempileivät.  Alisa joutui tyytymään kuivaan ruisleipään, kun Aku mutusteli paahtoleivän rippeitä.
 
”Isä, etkö sinä voisi edes joskus käydä kaupassa? Tämä leipä on aivan kuivaa ja Aku ahmii viiden ihmisen edestä”, Alisa ehdotti ja vilkaisi pahalla silmällä isoveljeään.
 
”Minä yritän, Alisa. Minulla ei vain ole aikaa”, isä sanoi ja luki lehteä katsomatta Alisan.
 
”Kuitenkin ehdit lukea sitä älytöntä sotakirjaa, jota et koskaan saa loppuun. Toiset kärsivät nälkää”, Alisa sanoi ja vilkaisi Akua saadakseen tukea.
 
”Niin isä. Minullakin on aika kova nälkä. Koulun ruualla ei eletä satavuotiaaksi”, Aku sanoi. Jos sisarukset liittoutuivat joskus, niin silloin oli kyse jostain minkä vain isä voisi toteuttaa ja josta olisi heille molemmille hyötyä.
 
”Hyvä on, hyvä on! Te voititte, minä palautan kirjan ja ostan lisää ruokaa, mutta teen sen huomenna”, isä sanoi ja nosti kädet ilmaan antautumisen merkiksi.
 
”Kiitos”, Alisa ja Aku sanoivat yhtä aikaa. ”Hyvää yötä, isä.”
 
 
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 10:32:38 kirjoittanut Illusia »


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Syksyn lapset, 2/3
« Vastaus #1 : 25.01.2011 16:27:19 »
A/N: Joo, laitoin toisenkin luvun. Tää on aikas lyhyt. Kommentteja?


Osa II
Koulussa ja kotona
 
Alisa nukkui levollisin mielin. Hän näki yöllä unta seuraavasta koulupäivästä. Olisi matematiikan kokeet ja hän loistaisi niissä. Niin hän toivoi, mutta jopa unessaan hän tiesi, että niin ei koskaan tulisi tapahtumaan. Hän oli hyvä kaikissa aineissa, paitsi matikassa. Alisan päähän ei vain mahtunut kaikenlaiset numerot ja yhtälöt. Musiikkia hän ymmärsi paljon paremmin, siinä hän oli hyvä.
 
Aamulla Alisa lähti Akun kanssa kouluun. Akulla oli mopo ja hän kyyditsi joskus Alisan kouluun. Heidän koulunsahan olivat aivan vierekkäin. Aku saisi ensi helmikuussa ajokortin, silti poika jaksoi ajaa mopollaan. Useimmilla Akun ikäisillä oli mopoauto, mutta Aku ei sellaisista perustanut. Mopo oli kaikkein paras. Alisa hyppäsi kyydistä hänen koulunsa kohdalla ja Aku vilkutti hyvästiksi. Alisa käveli kohti katosta jossa hän oli sopinut tapaavansa Janeten ja Samun.
 
 Samu odotteli jo katoksen alla. Samulla oli päällään takki, farkut ja lenkkarit. Joskus Alisasta tuntui, että pojat pukeutuivat aina samoihin vaatteisiin eivätkä koskaan muuttaneet tyyliään. Samu oli kuitenkin vaihtanut kampausta. Hänen otsatukkansa oli nyt suora, eikä sitä ollut kammattu sivuun. Edistystä, Alisa ajatteli.
 
Janettekin ilmaantui pian paikalle. Juosten kuten aina. Kun Janette ehti heidän luokseen kellot soivat ja tuntien oli määrä alkaa. Heillä oli ensimmäisenä kotitalouden kolmoistunti ja sen jälkeen matikkaa ja vielä äidinkieltä ja musiikkia. Musiikki oli Alisan lempiaineita, hän oli ottanut sen valinnaiseksi. Samu ja Janettekin olivat ottaneet musiikin.
 
 Kolmikko käveli hiljaisuudessa kotitalousluokan eteen ja odottivat opettajaa. Pian opettaja saapuikin. Opettajana oli mukava nainen, nimeltään Jaana. Jaanalla oli ruskeat, pörröiset hiukset ja hän oli hiukan normaalia lihavampi. Mutta hänellähän oli kolme lasta, joista nuorin oli vasta alle vuoden vanha, joten se ei ollut mikään suurikaan ihme. Alisa piti Jaanasta. Hän oli ystävällinen ja hyvä kotitaloudessa. No, muuta ei voi oikein luulla kotitalousopettajasta.
 
Luokka riisui päällysvaatteensa ja menivät varsinaisten opetustilojen puolelle. Luokassa oli kuusi pientä keittiötä neljän hengen ryhmälle. Alisan, Janeten ja Samun lisäksi heidän ryhmäänsä kuului Matias, joka oli hyvää pataa Samun kanssa. Alisa ja Janette eivät oikein pitäneet Matiaksesta, vaikka Samu vakuuttikin tytöille, että tämä on kunnon kaveri.
 
Se, joka sai Alisan epäilemään Matiaksen luotettavuutta oli, että hän poltti. Yleensä koulun jälkeen, joidenkin ysiluokkalaisten kanssa, oli mukana kaseja ja seiskojakin. Koulun lähellä oli pieni metsikkö, jonne ei nähnyt koulun välituntialueelta, joten usein tämä sama porukka hiipi sinne ja kaivoi taskustaan sytkärin ja tupakka-askin, ja alkoivat vetelemään sauhuja. Itse tämä porukka oli kovin ylpeä saavutuksestaan, että poltti opettajilta piilossa, mutta Alisan mielestä koko juttu oli naurettava.
 
Heille oli kerrottu tupakasta ja sen vaarallisuudesta, ja silti nämä polttivat. Joskus he houkuttelivat porukkaansa uusia tyyppejä, mutta järkevimmät häipyivät heti. Alisalta ne olivat kysyneet, haluaisiko tämä yhden röökin, mutta Alisa oli kieltäytynyt. Hän ei halunnut tuhota keuhkojaan näin nuorena.
 
Kotitaloudessa valmistettiin tänään makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta. Alisa ei pitänyt makaronilaatikosta. Yleensä he valmistivat jotain hiukan erikoisempia ruokia, mutta opettaja selitti, että perusruokia pitää myös osata valmistaa. Se taisi olla totta.
 
Tunnilla kuitenkaan Alisan ajatukset eivät olleet läsnä. Hän mietti sitä poikaa, Lukaa, jonka oli tavannut metsässä. Poika oli selvästi juuri muuttanut jostain muualta, koska metsän lähellä ei ollut muita taloja kuin se missä Alisa asui. Kylässä usein juorut kulkivat kovaa vauhtia, niin vähäisen nuorisonkin kuin aikuisten keskuudessa.  Eikä kukaan ollut lähiaikoina puhunut uudesta perheestä. Uusi perhe pienessä kunnassa oli suorastaan harvinaisuus. Suurin osa siellä asuvista oli jäänyt asumaan, koska koko suku oli useiden sukupolvien ajan asunut samassa talossa. (B/N: Se ja missä sanojen väliin pilkku)
 
”Alisa? Oletko sä siel?” Janette kysyi Alisalta ja hän havahtui ajatuksistaan.
 
”Joo, olen mä. Ajattelin vaan yhtä tyyppiä, jonka näin eilen”, Alisa vastasi totuudenmukaisesti. Janetesta näki selvästi, että hän kiinnostui asiasta ja ilme kertoi suunnilleen näin: Jatka, jatka. Oliko se joku poika?
 
”Ai, oliko se ihan tuntematon? Aika harvinaista meillä päin”, Janette sanoi. ”Mikä sen nimi oli?”
 
”Luka. Mä en ole ennen nähnyt sitä. Se oli siinä metsässä meidän lähellä. Pitää kysyä isältä onko se kuullut jotain jostain uudesta perheestä”, Alisa sanoi.
 
”Tytöt, vähemmän höpöttelyä, enemmän töitä”, Jaana huikkasi luokan toisesta päästä.
 
”Me tehtiin jo porkkanaraaste, eivätkä pojat halua apua”, Alisa sanoi ja Jaana tuli heidän luokseen.
 
”Siivoatte sitten jälkiä sitä mukaa kun niitä tulee. Voitte puhua, mutta vähän hiljempaa”, Jaana sanoi ja tytöt myöntyivät. He alkoivat siivota jälkiä.
 
”Mä menen kotimatkalla kaupan kautta, niin kysyn isältä Lukasta”, Alisa sanoi Janetelle.
 
***
 
Kuten Alisa oli arvannut, matikan kokeet menivät huonosti. Samu oli vain sanonut, että ihan hyvin meni, mutta Alisa tiesi, että se tarkoitti sitä, että Samu saisi täydet pisteet. Janettekin sanoi, että ihan hyvin se oli mennyt. Miksi Alisan piti olla aina se joka oli huono matikassa?  Onneksi äidinkielessä ja musiikissa Alisa oli hyvä ja hän piti niistä aineista. Äidinkielessä he käsittelivät runojen rakennetta, hiukan vaikeampaa kuin edellisellä luokalla. Musiikissa he soittivat eri biisejä ja Alisa lauloi kuten tavallista.
 
 Kello oli vartti yli kaksi kun Alisa tajusi, että Aku pääsisi vasta neljältä ja mitä hän turhaan siinä keskellä koulun parkkipaikkaa seisoskeli. Hän käveli bussipysäkille ja meni Valtasen bussilla risteykseen, josta oli puolen kilometrin kävelymatka heille. Mennessään sillan yli, hän vaistomaisesti siirsi katseensa tiestä, kahteen taloon tien toisella puolella. Samun talo oli keltainen, yksikerroksinen ja aika pienikin, mutta Alisan mielestä se oli kodikas. Takana virtasi Aurajoki. Toisella puolella tietä kuin Samun kotitalo, oli vanha navetta. Ei se kylläkään kovin vanha ollut. Lehmiä siellä ei ollut, mutta Samun isoisän traktori oli sisällä. Joskus nuorempana Alisa, Samu ja Janette olivat hyppineet heinäkasoissa. Nyt Alisa muisteli sitä aikaa kaihoisasti. Isä ja äiti olivat olleet silloin vielä yhdessä?
”Hitsi!” Alisa kirosi ääneen, kiroamisesta ei kylläkään voinut puhua, mutta kuitenkin. Alisan oli pitänyt käydä Siwassa, mutta oli tietenkin unohtanut sen. No, voihan hän viedä painavan repun ensin kotiin ja pyöräillä sitten sen puolitoista kilometriä.
 
 Kotiin päästyään Alisa heitti repun huoneensa oven pieleen ja meni tarkistamaan jääkaapin. Tyhjä kuten melkein aina. Hän otti kauppakassin mukaansa ja meni takaisin pihalle. Hän otti sinisen polkupyörän, joka nojasi edelleen seinään, laittoi tyhjän kauppakassin koriin ja lähti polkemaan kohti kauppaa.
 
Ohittaessaan Samun talon Alisa kuuli ilahtuneen huudahduksen.
 
”Alisa! Odota, mennään samaa matkaa!” Samu huusi pihalta ja haki pyöräänsä autotallista. Alisa pysähtyi ja odotti kunnes Samu tuli hänen luokseen. He alkoivat polkea yhdessä kohti kauppaa. Samu oli menossa Matiaksen luo, mikä epäilytti Alisaa. Samu ei ollut ennen viettänyt aikaansa koulun ulkopuolella Matiaksen kanssa. Toivottavasti Samulla ei ole mitään pahaa ennustavaa mielessään.
 
Alisa meni kauppaan, kun Samu jatkoi matkaansa jonnekin, hän ei kertonut tarkalleen minne oli menossa. Eihän Samun asiat Alisalle kuulunut. Alisa otti kauppakassin korista ja meni sisälle Siwaan.
 
”Alisa! Mitä sinä täällä teet?” Alisa kuuli ensimmäiseksi isänsä yllättyneen äänen kassalta.
 
”Ellet ole huomannut, jääkaappi on yhä tyhjä. En haluaisi kuulla taas Akun huutoa, ja minulla on yksi kysymys”, Alisa sanoi ja meni kassan luo, jossa hänen isänsä oli.
 
”No, minun piti ostaa tänään jotain, mutta sinä ehdit sitten ensin. Mikä kysymys sinulla oli?” isä sanoi, eihän tytöllä usein ollut kysyttävää, ainakaan häneltä.
 
”Mä törmäsin eilen yhteen poikaan siinä metsässä meidän lähellä. Enkä mä ole nähnyt sitä täällä nurkilla ennen. Onko sulla tietoa jostain uudesta perheestä?” Alisa kysyi. ”Sen pojan nimi oli Luka, eikä se tainnu puhua suomea.”
 
”En kyllä tiedä. Kukaan ei ole puhunut mistään uudesta perheestä. Sellainen olisi kyllä harvinaisuus täälläpäin”, isä sanoi miettivä ilme kasvoillaan.
 
”Okei, mä sitten etsin nämä ruokatarvikkeet”, Alisa sanoi ja meni hyllyjen väliin etsimään kaikenlaista ruokaa ja mitä nyt voisi syödä. Ruokaa kertyi yllättävän paljon.
 
***               
 
Illalla Janette soitti Alisalle. Kello oli jo kymmenen, mutta Alisa oli yhä hereillä, vaikka koko muu talo nukkui.
 
”Alisa. Mitä asiaa sulla on tähän aikaan?” Alisa vastasi puhelimeen ja kuuli Janeten huolestuneen äänen.
 
”Samun äiti soitti minulle. Samu ei ole kotona. Hänen olisi pitänyt tulla jo kaksi tuntia sitten. Äiti oli jo aika huolestunut”, Janette vastasi. ”Oletko nähnyt Samua tänään koulun jälkeen?”
 
”Näin mä. Olin menossa kolmen aikaan Siwaan ja Samu tuli samaa matkaa. Sanoi menevänsä jonnekin Matiaksen kanssa. Hiukan epäilyttää, että onko se niiden kanssa polttamassa”, Alisa sanoi. Janette päästi hämmästyneen henkäisyn.
 
”Ei kai se nyt vaan ole niiden kanssa? Ei se oo ollenkaan Samun tapaista. Miks se muka olis niiden kanssa?” Janette kysyi.
 
”En mä vaan tiedä. Hei, mun pitää lopettaa, isän huoneessa syttyi valot. Mä varmaan herätin sen. Kysytään huomenna Samulta koulussa. Moikka!” Alisa sanoi ja sulki kiireesti puhelimen juuri kun hänen isänsä tuli sisään.
 
”Mitä sinä vielä juttelet puhelimessa? Kello on jo kymmenen. Minä yritän nukkua”, isä sanoi. ”Mikä hätänä?” hän jatkoi nähtyään Alisan huolestuneen ilmeen.
 
”Samu ei ole kotona. Ja mä luulen, että se on jossain umpikännissä Matiaksen kaa tai polttamassa. Jansku soitti, kun Samun äiti oli soittanut sille”, Alisa sanoi. ”Toivottavasti se on kunnossa.”
 
”Ai, Samu on varmaan ottanut kännykänsä pois päältä eikä ole katsonut kelloon. Yritä nukkua”, isä sanoi. Alisa tiesi, että isä oli huono lohduttamaan, mutta häntä helpotti hiukan, että isä edes yritti. Huomenna hän kysyisi Samulta mikä oli pidättänyt tätä koko illan. Alisa nukahti vailla erityisiä ajatuksia. Hän vain toivoi, että Samu olisi kunnossa.
 


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Syksyn lapset, 3/3
« Vastaus #2 : 06.02.2011 00:28:25 »
Osa III
Samulla on ongelmia
 
 
Aamulla Alisa pyöräili bussi pysäkille Vanhan Tampereentien varteen ja lukitsi pyöränsä kiinni pysäkkiin. Hän odotti Samua, joka ei kuitenkaan tullut. Viime hetkellä, kun bussi oli jo sulkemassa oveaan, Alisa kuuli varsin tutun äänen, joka helpotti hänen oloaan huomattavasti.
 
”Hei, odottakaa. Mä tulen vielä kyytiin!”
 
Bussi ei sulkenutkaan ovia vaan odotti kunnes hengästynyt Samu pääsi kyytiin. Samu meni bussin keskivaiheille Alisan viereen.
 
”Missä sä oikein olit eilen illalla? Arvaa oltiinko me hiukan huolestuneita susta, kun sun äiti soitti kymmenen aikaan ja kerto et sä et ollu kotona!” Alisa sanoi hiukan kiukkuisena.
 
”Rauha, Lisa. Mä oli kaverin luona. Niillä ei ollut seinäkelloja ja mun kännykkä oli pois päältä. Mä tulin kotiin yhdentoista aikaan”, Samu sanoi, mutta Alisa huomasi valheen pojan vakuuttavan puheen takaa.
 
”Kenen kaverin kaa sä olit?” Alisa kysyi.
 
”Kuuluuko se muka sulle? Mä oli kaverin luona, usko jo”, Samu sanoi. Loppumatkan he olivatkin hiljaa. Alisa oli aivan varma, että Samu valehteli, mutta ei voinut todistaa sitä millään tavalla.
 
 
 
Koulussa Samu pysyi edelleen tarinassaan. Saman hän oli esittänyt varmasti vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Välitunnilla hän vaihtoi aina sulavasti puheenaihetta, kun puheeksi tuli viime ilta. Alisa ja Janette vaihtoivat tietäväisiä katseita Samun selän takana.
 
Tunneilla poika oli aivan normaalisti. He istuivat kolmestaan, mutta Samu oli tavallista hiljaisempi. Hän viittasi ahkerasti. Opettajat eivät tietenkään huomanneet eroa Samussa, mutta muut kylläkin huomasivat. Hänen hengityksensä haisi pienesti tupakalta.
 
Kun Samu meni fysiikan tunnille, ja Alisa ja Janette ruotsin tunnilleen, he saivat aikaa puhua kahdestaan.
 
”Samu haisi tupakalta”, Alisa totesi. ”Hän taisi olla Matiaksen kanssa.”
 
”Mutta miksi ihmeessä? Emmekö me ole hänen ystäviään? Meidän pitää seurata häntä ja katsoa mitä hän tekee”, Janette sanoi.
 
”Hyvä idea. Mutta Samu ei missään nimessä saa nähdä meitä. Tuu meille koulun jälkeen niin voidaan katsoa meneekö Samu kotiin”, Alisa sanoi luokan edessä hiljaisella äänellä.
 
”Joo, sovittu”, Janette sanoi yhtä hiljaa. ”Saitko muuten mitään selville, Lukasta?”
 
”En, isä ei ollut kuullut mitään uudesta perheestä. Ehkä se poika vain oli vierailemassa jonkun tutun luona ja sitten eksynyt metsään. Taisi hiukan pelästyä minua”, Alisa sanoi. Poika saisi unohtua. Luka oli täysin tuntematon ja Samun Alisa oli tuntenut starttiluokalta lähtien, jonka he kolme olivat käyneet samaan aikaan. Alisan olisi pitänyt olla yhdeksännellä, mutta mieluummin hän oli kahdeksannella, kaikki vuotta vanhemmat olivat suoraan sanoen tyhmiä. Hän oli tyytyväinen, että sai olla mukavien ihmisten kanssa.
 
Janette tuli koulun jälkeen Alisalle, mutta hänen äitinsä soitti, että Janeten pitäisi heti tulla kotiin vahtimaan pikkusisaruksiaan. Alisan ja Janeten suunnitelmaa ei siis voitu toteuttaa. Alisa oli siitä aika pahoillaan. Hän olisi halunnut saada selville mitä Samu oikein puuhasi.
 
Seuraavana päivänä koulussa Alisaa kohtasi suuri yllätys. Hän näki Lukan välitunnilla. Hän tönäisi Janetea käsivarteen ja viittasi Lukaan.
 
”Toi on Luka. Sillä taitaa olla ongelmia”, Alisa sanoi. Lukalla taisi tosiaan olla ongelmia. Pojan oli piirittänyt pari isompaa poikaa ja Luka oli saarroksissa. Alisan olisi tehnyt mieli mennä auttamaan poikaa, mutta ei kuitenkaan uskaltanut. Yhdeksäsluokkalaiset pojat olivat häntä reilusti isompia ja hakkaisivat hänet alta aikayksikön.
 
”Mä varoitan sua. Älä hypi meidän nenälle tai saat maistaa mun nyrkkiä”, isoin poika sanoi uhmakkaasti Lukalle. Poika nyökkäsi ja piirittäjät häipyivät juuri kun kello soi. Alisa huokaisi helpotuksesta.
 
***
 
Alisa makasi sohvalla ja katseli televisiota. Isän telkkari ei ollut mikään hyvä, se ei edes ollut taulu-tv, mutta se sentään toimi. Joillakin ei edes ollut telkkaria, joten Alisa oli aivan tyytyväinen tähän, parempi olisi voinut olla, mutta ei isä sitä jaksaisi ostaa. Akun pitäisi ostaa isän rahoilla kunnon tv, jos sellainen pitäisi hankkia. Alisan yllätykseksi ovelta kuului koputus. Alisa nousi ylös ja meni avaamaan oven.
 
 Oven takana oli Luka. Pojalla oli samat vaatteet kuin koulussa. Alisa yllättyi nähdessään Lukan.
 
”Moi, tuu sisään”, Alisa sanoi ja avasi oven kokonaan Lukalle.
 
”Anteeksi, kun tu-tulen näin yllättäen”, Luka sanoi hiukan hitaasti. Suomi ei ollut hänen äidinkielensä. ”Minun pitäisi selittää miksi olen tällainen.”
 
”Millainen?” Alisa kysyi hiukan yllättyneenä.
 
”Puhun huonosti suomea, se on aika vaikea kieli ja säikähdin sinua siellä metsässä”, Luka vastasi. Selvä, Alisa ajatteli. Luka voisi kertoa itsestään. Mielenkiinto ja uteliaisuus heräsivät Alisan sisällä.
 
”Tuu olohuoneeseen”, Alisa viittasi pojalle ja he menivät sinne. Alisa rojahti sohvalle ja Luka istui hiukan vaivaantuneena nojatuoliin. ”Oletko muuttanut jostain muualta tänne?” Alisa kysyi uteliaana.
 
”Kyllä, Afrikasta. Asuin Suomessa kun olin vauva, mutta äiti halusi takaisin Afrikkaan, isä on suomalainen”, Luka sanoi eikä Alisa udellut enempää maasta, missä he olivat asuneet. ”Me asumme tuon metsän toisella puolella”, Luka jatkoi.
 
”Olin kävelemässä ja tutkimassa ympäristöä. Syksy on lempi vuodenaikani. Puut ovat niin kauniita. Sitten sinä ilmestyit eteeni. Säikähdin ja en osannut sanoa muuta kuin nimeni. Kun olit mennyt pois näkyvistä, juoksin pian kotiini.?
 
”Ai, no mäki olisin pelästynyt jos joku olisi yhtäkkiä mun edessä”, Alisa sanoi ja molemmat naurahtivat. ”Katotko sä elokuvia?”
 
Alisan oli pakko kysyä pojalta. Elokuvat olivat kiinnostavia, varsinkin musikaalit. Alisa haluisi joskus näytellä kunnon musikaalissa. Luka näytti yllättyneeltä. Sitten hymy levisi hänen vaalean ruskeille kasvoilleen.
 
”Joo, ajattelin opiskella elokuva-alalle”, Luka sanoi. ”Entä sä?”
 
”Mäkin ehkä haluaisin, mut isä ei päästä mua opiskelemaan kauas. Turussa on musiikkilukio, niin mä varmaan menen sinne. Äiti on opettajana siellä”, Alisa sanoi.
 
”Soitatko jotain vai laulatko?” Luka kysyi kiinnostaneena ja rentoutui tuolissa.
 
”Laulan. Mut älä kuvittele et mä laulaisin nyt. Mulla on kurkku kipee ja mun ääni kuullostaa karseelta”, Alisa sanoi.
 
”En aikonutkaan pyytää sinua laulamaan. Onko muuten Samusta kuulunut mitään?” Luka kysyi ja Alisa tiesi, että poika johdatteli häntä jonnekin. Mutta hän ei vain tiennyt minne.
 
”Ei, se ei ollut tänään koulussa. Eikä Matiaskaan ollut. Tiedätkö sä missä ne ovat?” Alisa kysyi. Hän aavisti pahaa. Hänen, Samun ja Janeten oli kauan pitänyt mennä pyöräilyretkelle. Ja nyt he olivat menossa sinne viikonloppuna ja Samusta ei ollut kuulunut mitään. Jospa Luka voisi tulla hänen ja Janeten kanssa.
 
”Näin ne vähän aikaa sitten, mutta se oli Auran keskustassa. Sinne on aika pitkä matka”, Luka sanoi.
 
Miten Samu voisi olla Aurassa? Matiaksen kanssa? Nyt viimeistään huoli heräsi Alisan sisällä. Auran keskustaan oli aikamoinen matka. Olivathan he käyneet kesällä siellä montakin kertaa, mutta Matias ei ollut mukana. Voi ei, Alisa ajatteli.
 
”Tulisitko muuten sä meidän kanssa pyöräretkelle viikonloppuna? Mun ja Janskun? Me mentäisiin Auraan ja sitten takaisin”, Alisa ehdotti hilpeästi ja heitti huolen Samusta jonnekin kauas mistä se ei löytäisi häntä.
 
”Joo, se olisi tosi kivaa. Tutustuisin samalla ympäristöön”, Luka vastasi yhtä hilpeästi, hiukan teennäisesti kylläkin.
 
”Okei, se on sitten sovittu”, Alisa sanoi. ”Katsotaanko joku leffa?”
 
***
 
Samu ei tullut kouluun torstaina eikä perjantaina. Alisa ja Janette esittivät huolettomia, mutta he tiesivät, että Samulla oli ongelmia, isoja sellaisia. Luka oli välitunneilla heidän kanssaan eikä häntä kiusattu. Välillä huudeltiin ilkeästi, vaikkapa: ”Mene sinne minne sä kuulut!”, mutta Alisa huusi aina takaisin: ”Mene itse, ojassa on varmaan viihtyisää!”
 
Luka oli kiitollinen avusta, jotka tytöt antoivat ja pikkuhiljaa muutkin uskalsivat lähestyä Lukaa. Joku jutteli aina välillä hänelle tai moikkasi. Lukalla ei ollut huolen häivää.
 
 Mutta Luka tunsi velvollisuudekseen, että hänen pitäisi auttaa tyttöjä Samun kanssa, niin kuin vastapalvelukseksi suojelusta koulussa. He kyselivät oliko joku nähnyt Samua, yleensä joku oli nähnyt hänet kaupan nurkilla tai Aurassa. Samu tuntui kokonaan unohtaneen ystävänsä.
 
 Lauantaina Alisa pyöräili Janeten luo, mukanaan kaikki tarvittava tavara. Janette ja Luka olivat jo pihalla odottamassa häntä.  He lähtivät yhdessä pyöräilemään pitkin Vanhaa Tampereentietä, joka oli selvästi helpoin tie Auraan. Välillä Valtasen Liikenteen bussi ohitti heidät, se oli matkalla Turkuun tai Oripäähän. Autoja oli välillä, mutta aika harvoin. Pyöräilijöitä sitäkin vähemmän. Heillä oli koko ajan keskustelu yllä. He puhuivat välillä Lukasta ja hänen elämästään Afrikassa, välillä koulusta. Matkaa oli parikymmentä kilometriä. Se menisi helposti.
 
 Huoli Samusta unohtui melkein kokonaan, mutta jossain Alisan mielen perukoissa hän tiesi, että hänen pitäisi olla huolissaan Samusta. Mutta hän ei halunnut olla. Hän ei halunnut muistaa ystäväänsä, joka oli hyljännyt heidät. Ei haluaisi muistaa.
 
 Kaukana tienposkessa näkyi hahmo. Luka, Alisa ja Janette vilkaisivat toisiaan ja jatkoivat matkaa kunnes saapuivat sen ihmisen kohdalle. Kauhukseen Alisa tunnisti pojan.
 
 
 
Maassa istui Samu. Samu ei kylläkään näyttänyt itseltään. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja nenästä valui verta. Vaatteet olivat rähjäiset, samat kuin Alisa oli viimeksi nähnyt Samun. Alisa nousi pyöränsä selästä ja laittoi sen tien reunaan. Hän ryntäsi Samun luo, kuten pian Luka ja Janettekin.
 
”Samu?” Alisa kysyi pelästyneenä, vaikka tiesikin sen olevan Samu.
 
”Alisa? Ootko se sä?” Samu kysyi hiukan sekavana. ”Sori, mä oon oikeesti niin pahoillani kaikesta.”
 
”Miten sä jouduit tänne? Ja mistä sä sait tän?” Alisa kysyi ja osoitti Samun vuotavaa nenää.  Samu kosketti nenäänsä kuin ei olisi huomannut sen vuotavan verta.
 
”Matias ja ne tulivat mun kaa. Sit ne vaan kaato mut ojaan ja löi mua nenään. Sit mä varmaan menetin tajuntani”, Samu sanoi ja nousi seisomaan. Hän horjahti, ja Alisa ja Luka tarttuivat häntä kainaloista.
 
”Me viedään sut nyt kotiin. Tuu mun tarakalle”, Alisa sanoi ja päästi irti Samusta. Hän otti pyöränsä ja Samu istahti hänen taakseen. Luka ja Janettekin ottivat pyöränsä ja he lähtivät polkemaan kohti kotia, mistä he olivat juuri tulleet.
 
 Samu piti tiukasti Alisasta kiinni. Alisa pyöräili kovaa ja kuuli takaansa miten Janette soitti Samun vanhemmille kertoakseen tilanteen ja, että he olivat tulossa sinnepäin. Alisa melkein kuuli Samun äidin helpottuneen huokaisun puhelimesta.
 
 Pian he olivatkin perillä. Alisa pysäytti pyöränsä Samun talon eteen ja auttoi Samun pois kyydistä. Hänen kylkensä vihloivat Samun kovan otteet jäljiltä. Samun äiti ryntäsi ulos talosta ja syöksyi halaamaan esikoistaan. Sitten hän syöksyi halaamaan Alisaa ja Janetea niin, että heidän päänsä kolahtivat ikävästi yhteen. Kun vihdoin Samun äiti irrotti, Alisa hieroi päätään, johon tulisi varmasti kuhmu.
 
 Samun äiti katsoi hiukan epäilevästi Lukaa. Johtuu hänen ulkonäöstään, Alisa ajatteli. Luka ei ollut ihan perussuomalaisen näköinen. Lukan ilme oli pelästynyt.
 
”Sinä olet kai se Luka?” Samun äiti kysyi ystävällisesti. Luka nyökkäsi. ”Hauska tavata.” Samun äiti halasi Lukaakin, mikä miellytti Lukaa ainakin hänen ilmeestään päätellen.
 
***
 
Alisa sai piankin selville miksi Samu oli yhtäkkiä vaihtanut porukkaan ja langennut tupakan polttoon. Koulun jälkeen, viikko sitten, Matias oli tullut uhkailemaan Samua ja uhkasi kertoa Lukalle, että Samun vanhemmat, varsinkin hänen isänsä, halveksivat maahanmuuttajia. Samu ei halunnut, että Luka tietää, koska Alisa tuntui pitävän Lukasta, vaikka oli tuntenut tämän niin lyhyen ajan. Samu oli suostunut vaatimuksiin ja hän ei saanut enää olla Alisan ja Janeten kanssa. Alisa tiesi, että Samu ei halunnut tehdä heille pahaa ja, että hän oli aivan oikeasti pahoillaan. Kuitenkin, Luka oli saanut selville Samun vanhempien taustan. He olivat olleet nuoruudessaan mukana monissa mielenosoituksissa, joissa vastustettiin maahanmuuttajia.
 
 Samun yllätykseksi, Luka oli sanonut, että hän ei tuomitse ihmistä hänen vanhempiensa vuoksi. Eivät kaikki maahanmuuttajat ole varkaita ja epäluotettavia. Lukan oli pakko lähteä pois maasta. Heidän kotinsa tuhottiin. Lukan isä keksi sukulaisensa Suomessa, joten he hakivat turvapaikkaa sieltä ja saivat oleskeluluvan. Luka ei koskaan kertonut mitä kauheuksia hän oli kotona kokenut. Eikä kukaan udellut niitä häneltä.
 
 Samusta ja Lukasta tuli yllättäen ystävät. He olivat toistensa luona, tytöt vastaavasti toistensa luona. Kerran Alisa toi koko porukan heille yöksi. Alisan isä katsoi hiukan epäilevästi, mitä-nyt-oikein-on-meneillään ilmeellään. Alisa vain nauroi ja kertoi, että he nukkuisivat eri huoneissa.
 
 Luka sai enemmänkin ystäviä koulusta, mutta Samu, Alisa ja Janette olivat aina hänelle ykkösiä. Samun vanhemmat tuntuivat muuttaneen mielipiteensä maahanmuuttajista ja olevan noloja nuoruuden mielenosoituksien kanssa.
 
 Kerran, päivänä keskellä marraskuuta, Alisa meni Lukan kanssa metsään. Samaan metsään, jossa he olivat tavanneet ensi kerran. Lunta tippui hiljalleen taivaalta ja se peitti ruskean maan, jota ihmiset olivat saaneet katsella liiankin kauan. Alisa ajatteli haikeana kaikkea syksyllä kokemaansa. Hän oli saanut ystävän, menettänyt vanhan, mutta saanut sen takaisin. Alisa tiesi, että joillakin kävi huonompi tuuri. Joillakin ihmisillä ei ollut yhtään ystävää. Hän oli onnellinen. Alisa ja Luka istuivat hiljaa kivellä. Heidän takamuksensa olivat aika jäässä, mutta se ei haitannut. He katsoivat miten syksy muuttui talveksi.
 
 Alisa tiesi kuitenkin, että piti enemmän syksystä, vaikka silloin oli ankeaa ja maailma oli pääasiassa ruskea. Talvella oli valkoista, valkoinen oli liian kirkas väri Alisan mieleen. Syksy oli hänen vuodenaikansa, hän oli vastaavasti syksyn lapsi. Kuten oli Lukakin. Se oli luonnollista, molemmat rakastivat syksyä, kun toiset vihasivat sitä. He olivat ainoat syksyn lapset.


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry