Nimi: Paljettipukuinen taruolento
Kirjoittaja: Lill-y
Ikäraja: S flawless lisäsi otsikkoon
Beta: Ei ole, ilmoitelkaa virheistä
Genre: drama, ehkä pieni angst
Pairing: Trapetsitaiteilija/sirkuspelle
Yhteenveto: Trapetsitaiteilijoita oli viisi. Mutta yksi heistä ei ollut trapetsitaiteilija ollenkaan, sirkukseen eksynyt taruolento, joka loisti valoa.
A/N: Parin kuukauden takainen, väsymyksessä ja Iron & Wine:n soidessa syntynyt teksti, joka nyt löysi tiensä tännekin.
Trapetsitaiteilijat keinuivat ylhäällä, valot välkkyivät heidän hurjapäisyydestä ja yleisön hurmaamisesta ommelluilla puvuillaan, eikä kukaan yksinkertaisesti voinut irrottaa heistä silmiään. Vaikka joku ehkä olisi tahtonut.
Trapetsitaiteilijat olivat illan viimeisiä. Aina, että yleisö jaksaisi istua katsomassa muita esiintyjiä ja taputtaa, vaikka oikeasti kaikki odottivat vain viimeistä esitystä nähdäkseen heidät. Aina, että tämä olisi sirkus, niin kuin tirehtöörillä oli tapana sanoa.
Trapetsitaiteilijoita oli viisi. Kolme miespuolista ja kaksi naispuolista, jotka kaikki olivat istuneet tunteja peilin edessä kiinnityttämässä kimalletta ihollensa, hiuksiinsa, pukuunsa, trapetseihin, kaikkialle. Sitä satoi yleisöön ja lavalle, kun he leikkivät lentävänsä ja päästivät irti viime hetkellä. Ihan vain siksi, että yleisö saisi huokaista helpotuksesta. Koska sitähän varten koko sirkus oli.
Trapetsitaiteilijoita oli viisi. Mutta yksi heistä ei ollut trapetsitaiteilija ollenkaan, sirkukseen eksynyt taruolento, joka loisti valoa. Keijukainen, joka ei olisi tarvinnut kimalletta. Enkeli, jonka ei tarvinnut leikkiä lentävänsä, sillä hän lensi oikeasti. Laskeutui keinulle pehmeästi kuin perhonen ja notkeasti kuin aamuaurinko, pyyhkäisi liian kimalteen pois kädellään ja hymyili sitä tiettyä hymyä. Yleisö huokaisi helpotuksesta.
Kimalle satoi aina minun päälleni. Siinä ei ollut mitään taianomaista, vaikka se tarkoituksellista olikin; minä vain seisoin aina samassa paikassa. Juuri niin varjossa, ettei yleisö näe, ja juuri niin lähellä, että minä itse näin. Että kimalle varisisi yläilmoista hatulleni, ja voisin ajatella ihan melkein koskeneeni hänen kättään. Enkelisormia.
Joskus tirehtööri seisoi siellä myös. Hän ei seisonut oikeassa paikassa, hän ei koskaan saanut kimalletta päällensä. Mutta hän sanoi, ettei se haitannut, koska hänen hattunsa olisi mennyt pilalle. Minun hattuuni se kuulemma sopi, ja sen kuuleminen sai minut hymyilemään. Silloin tirehtööri taputti minua selkään ja lähti etsimään painonnostajaa. Tai nuorallatanssijaa tai leijonankesyttäjää, se vaihteli.
Kerran, kun kimalletta oli käytetty hippusen tavallista enemmän, minä olin lähdössä asuntovaunuuni. Olin ottamassa ensimmäistä askelta pois teltasta, mutta joku puhui minulle.
"Tiedätkö, sinulla on aina kimalletta tuossa hatussasi meidän esityksemme jälkeen!"
Se oli enkeli. Minä olin niin häkeltynyt, etten osannut edes avata suutani. Enkeli seisoi minun edessäni. Enkelin silmät kiilsivät innostuksesta esityksen jäljiltä, enkelin luomet kimalsivat sinisinä. Minua melkein huimasi.
"Voisi melkein luulla, että teet sen tahallasi... Mutta ethän sinä nyt niin hassu voi olla, vaikka pelle oletkin!" Hän hymyili sitä hymyään. Sitä, joka sai yleisön läiskimään käsiään yhteen niin raivokkaasti, että niitä aristi myöhemmin. Se naulasi minut siihen.
"Kenelle sinä puhut, Charlotte? Tule jo, mennään syömään."
"Odota ihan hetki, Maria! Kuule, minä en millään muista sinun nimeäsi, voisitko kertoa sen? Että tietäisin kenelle lähettää meidän käyttämäämme puhdistusainetta, se irrottaa nämä typerät hileet varmasti!" Hän nauroi, ja se nauru soi teltassa ja päässäni ja kaikkialla, kovaa. Vaikka olisin painanut kädet korvilleni.
"Eli mihin lähetän sitä?"
Suuni oli edelleen hukassa, joten kumarruin maahan ja kirjoitin siihen. Isoilla ja paksuilla tikkukirjaimilla.
"Voi, kuinka sinä olet hupsu! Vaunu viisi, niinkö? Sehän on sama numero kuin minun esiintymispuvussani! Rickillä on yksi, Matthilla kaksi, Charliella kolme, Marialla neljä ja minulla viisi. Mikä sattuma!"
Onnistuin nyökkäämään. Totta kai minä sen tiesin, minä olin tiennyt aina. Senhän piti olla kohtaloa, jonkun ylemmän olennon pystyttämä tienviitta. Jotta löytäisimme perille.
"Sinä muistutat minua aivan pikkuveljestäni. Hän ei ikinä lapsena puhunut, ellei ollut pakko. Ja hän rakasti pellejä, vaikka minä suorastaan inhosin niitä! En voinut käsittää, miksi niiden piti tunkea esitykseen nuorallatanssijoiden ja akrobaattien tielle!" Hänen helisevä naurunsa soi taas, ja minun oli tällä kertaa ihan pakko painaa kädet korvilleni. Minähän tiesin: se ei auttanut.
"Nyt minun on kyllä mentävä, mutta laitan jonkun tuomaan sitä puhdistusainetta!" Yhdessä hetkessä nauru kaikui taas, sitten hän oli poissa.
Seuraavan illan näytös oli samanlainen kuin aina. Trapetsitaiteilijat keinuivat viimeisen ohjelmanumeron aikana, valot välkkyivät paljettipuvuilla ja yleisö huokaili ja taputti kätensä rakoille. Keinusta päästettiin irti viime hetkellä, ja minä katsoin enkeliä, koska kukaan ei yksinkertaisesti voinut olla katsomatta.
Hänen naurunsa kaikui päässäni kaikkialla, hilettä varisi hatulleni. Minä katsoin, vaikka en olisi tahtonut.
