Nimi: Yhteys
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, romantiikka
Fandom: MCU / The Avengers
Pääosissa: Natasha / Bruce, (Hulk / Natasha)
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Myöskään tällä saralla en ota minkäännäköistä kunniaa henkilöhahmoista, paikoista ja canon-juonesta, vaan ne perustuvat elokuvaan/sarjakuvaan/jne. Kirjoitan vain itseni ja toivon mukaan toistenkin iloksi, siinä kaikki saamani (ja kaipaamani) hyöty.
Lukijalle: Natashan suhteessa Bruce Banneriin (ja Hulkiin) on jotain erityistä.
Kirjoitin tämän pikkuficin uuden vuoden ylläriksi ystävälleni Voldemortille, joka tartutti minuun tämän fandomin. <3
Yhteys
”Natasha, tee sinä se.”
Naiseksi, joka esimiehensä sanoin ei koskaan kieltäytynyt mistään, Nat tunsi melkoista tarvetta sanoa tällä kertaa ”en”. Katsellessaan vihreän jättikokoisen hirviön riehumista valtoimenaan horisontissa hän tunsi samaa hyytävää pelkoa selkäpiissään kuin jokainen terveellä järjellä varustettu ihminen. Supervoimista riippumatta. Hulk oli jyrännyt Thorinkin lyttyyn, ja hän sentään oli jonkinmoinen myyttinen jumalolento. Natasha Romanoff oli lukuisine taitoineenkin pelkkä hieman paranneltu ihminen.
Sen sijaan hän huomasi nyökkäävänsä lyhyesti.
”Hyvä on.”
”Selvä. Muut, etenemme saman tien. Tavataan päämajalla. Tässä ei kestä enää kauan.”
Stark veti jo maskinsa kasvoilleen ja kohosi ilmaan. Toiset seurasivat häntä loitontuen nopeasti näkyvistä. Vain yksi vitkasteli, käänsi päätään katsoakseen taakseen.
”Pärjääthän varmasti?” Steve oli ainoa, joka kuulosti hieman huolestuneelta hänen puolestaan. Ehkä tämä välitti hänestä enemmän kuin muut, tuumi Nat väläyttäessään Kapteenille valheellisen huolettoman hymyn, tai ehkä miesparka oli vain vähän hupsu ja näki hänet kaikista ansioistaankin huolimatta ennen kaikkea huolenpitoa tarvitsevana naisena. Sellaisessa maailmassahan hän oli kasvanut. Ja jollakin tapaa Natasha tunsi hellyyttä häntä kohtaan aina nähdessään, kuinka Steve edelleenkin yritti parhaansa mukaan sopeutua nykyaikaiseen maailmanmenoon.
”Ole varovainen”, Steve pyysi, eikä sallinut itsensä lähteä ennen kuin Nat oli hyväksynyt hänen sanansa uudella nyökkäyksellä.
Jäätyään yksin Natasha rentoutti tietoisesti hartiansa, hengitti muutaman kerran syvään ja eteni rohkeasti suuntaan, jossa puut näyttivät yhä lennähtelevän juuriltaan, vaikka vastustajien oli täytynyt loppua jo jonkin aikaa sitten.
Hän jäi seisomaan avoimelle paikalle turvallisen välimatkan päähän räjähtävää energiaansa villinä purkavasta Hulkista. Nainen tunsi, kuinka maaperäkin tärähteli tämän suurten jalkojen tömähdellessä sitä vasten. Värähtelyt siirtyivät suoraan hänen vatsaonteloonsa. Natasha nielaisi ja huusi sitten kutsun ilmoille.
”Hei! Iso kaveri!”
Hulk pysähtyi kesken liikkeen, kääntyi katsomaan häntä. Natasha tunsi sisustensa kiertyvän kippuraan, mutta vilkutti urheasti.
”Täällä näin! Tulehan, tule tänne.”
Vihreän jättiläisen syöksyessä räjähtävänä voimanpurkauksena häntä kohti, Natasha pakottautui seisomaan paikoillaan, vaikka jokainen terveellä järjellä varustettu solu hänessä kirkui tarpeesta juosta pakoon. Hulk lähestyi nopeudella, jota oli vaikea hahmottaa edes parannetuin aistein, ja Natashan kohotettu kämmen vapisi, mutta hän ei liikahtanutkaan. Oliko tämä rohkeutta vai hulluutta, sitä oli vaikea erottaa, hän ajatteli nähdessään, miten lähellä Hulk jo oli, eikä silti näyttänyt hidastavan vauhtiaan lainkaan.
Eikä hän ehtinyt ajatella enempää ennen kuin törmäys oli jo lyönyt hänestä ilmat pihalle. Nat tunsi lentävänsä, kun maa katosi äkkiarvaamatta hänen jalkojensa alta. Nyt sattuisi, hän tajusi kauhistuneena. Vaistomainen kirkaisukaan ei irronnut hänen kurkustaan, niin tyhjät hänen keuhkonsa olivat. Rintakehää pakotti, mutta hän ei saanut millään vedettyä henkeä. Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta, kuin hän olisi leijunut ilmassa äärimmilleen hidastettuna pysäytyskuvana, ja Natasha sulki silmänsä, vetäen kehoaan vaistomaisesti kippuraan minimoidakseen vahingon, joka oli luvassa.
Jokin osui hänen selkäänsä, mutta se ei ollut kivikkoinen, routainen metsänpohja. Nat huomasi Hulkin napanneen hänet kiinni kesken ilmalennon. Töytäisy selkään auttoi häntä jälleen hengittämään. Ensi henkäisyllä happi tuntui polttavan hänen sisuksiaan, mutta se myös selkiytti ajatukset miltei saman tien. Valtavan kämmenen ote oli napakka ja kiivas, mutta tajuttuaan onnistuneensa Hulk hellitti puristustaan helpottuneena. Natasha veti henkeä uudelleen ja kohtasi rohkeasti jättiläisen vihreän katseen. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän tiesi, miten äkkinäinen Hulk saattoi olla raivossaan. Mutta tämän katse olikin tutkimattoman hellä hänen katsellessaan tarkasti naista, jota piti tiukasti molemmissa käsissään.
Natasha haki hymyntapaista vapiseville huulilleen, mutta shokki sai hänen silmänsä kyyneltymään. Hän avasi suunsa, muttei pystynytkään sanomaan mitään. Kuolema oli hipaissut häntä läheltä moneen kertaan, muttei koskaan ihan näin yllättäen. Nat tajusi tottuneensa luottamaan taitoihinsa liikaa. Hän oli uskonut onnistuvansa helposti, kuten aiemminkin. Järkytys purkautui itkuna. Havaitessaan, ettei pystynyt hallitsemaan edes tunteitaan, Natasha meni tolaltaan. Siinä hetkessä hän ei ollut enää ammattitaitoinen taistelijatar, vaan nyyhkytti kuin säikähtänyt lapsi. Ja jossakin sisimmässään hän pelkäsi, miten Hulk suhtautuisi hänen äkilliseen hallitsemattomaan reaktioonsa. Hän ei uskaltanut liikkua, ei edes pyyhkiäkseen silmiään. Natasha niiskutti ja nieleksi kyyneliään, mutta ei rikkonut katsekontaktia. Sillä myös Hulk oli jähmettynyt aloilleen, tarkaten häntä valppain, huolestunein silmin. Natasha tunsi suurten sormien kannattelevan häntä takapuolen alta, samalla kun toinen käsi hellitti rutistavaa otettaan hänen ympäriltään. Jättiläisen ilme lientyi, voimakkaat rypyt silmien yllä pehmenivät.
”Voi pieni.” Hulkin murahdus oli hädin tuskin tunnistettavissa puheeksi, mutta Natasha kuuli ja ymmärsi sen. Huojennus vapautti uuden ryöpyn kyyneliä, mutta vihreä jätti ei säikähtänyt niitä enää. Hellin käsin Hulk painoi naisen itseään vasten, tuuditti häntä lempeästi sylissään. Natasha antoi päänsä laskeutua Hulkin olalle, painoi poskensa tämän paksua nahkaa vasten, liu´utti kätensä kaulan ympärille. Jätti piteli häntä molemmin käsin, ja Natasha roikkui hänen otteessaan kuin räsynukke, jota lapsi rutistaa halaukseen, mutta nyt hänellä oli turvallinen ja suojattu olo. Hän sulki silmänsä ja tunsi koko kehossaan, kuinka miehen paljas rintakehä resonoi. Kesti hetken aikaa, ennen kuin hän tajusi, mikä värähtelyn aiheutti. Hulk koetti hyräillä rauhoittaakseen häntä.
Natasha koki outoa liikutusta ollessaan tämän valtavan hurjimuksen hoivavietin kohteena. Vaikka Hulk oli niin suuri eikä hallinnut kunnolla ylettöminä purkautuvia voimiaan, tämä piteli kuitenkin häntä kovin hellästi ja lohdutteli parhaansa mukaan huomattuaan pelästyttäneensä hänet. Jossakin tämän ison hirviön sisällä oli herkkätunteinen ja lempeä Bruce, joka välitti hänestä. Ehkä jopa enemmän kuin Nat oli osannut arvatakaan, sillä selvästi jokin siitä välittyi muutoksenkin läpi. Hän vastasi saamaansa hoivaan vaistomaisesti; silitteli Hulkin olkaa ja rintaa kädellään, painoi huulensa tämän hikiselle kaulalle. Kun Hulk hyväili häntä varovasti, Natasha rentoutui hänen otteessaan. Suuret kämmenet pitelivät häntä turvassa. Sormenpäät hieroivat lempeästi hänen selkäänsä ja silittivät tukkaa. Pepun alta tukien pitelevä käsi hiveli hänen reittään peukalollaan.
Hellyyttä tuntien Natasha kurottui kääntämään jättiläisen pään itseään kohti. Hän hymyili kohdatessaan Hulkin vihreän katseen.
”Kaikki hyvin. Kiitos, että pelastit minut.”
Ujoonkin hymyyn aukeava suu oli pelottava lähietäisyydeltä katsoen, mutta Natasha kohottautui pystympään ja antoi suukon miehen karhealle poskelle.
Värähdys, joka kävi jätin läpi, vavahdutti rajusti hänen koko kehoaan. Säikähtäen Nat painautui jälleen Hulkin kaulaan, tunsi lihasten kimpoilevan itseään vasten, miehen liikehtivän hallitsemattomasti. Mutta kaiken aikaa, puistatustenkin käydessä lävitseen, turvalliset kämmenet puristivat häntä suojaten syliään vasten. Kun Hulk lopulta kutistui takaisin Banneriksi, hänen muutoksen voimasta kouristelevat jalkansa eivät enää kantaneet, mutta vielä vaipuessaan istualleen tämä piteli naista hellästi otteessaan.
Natasha kuunteli miehen vähitellen tasaantuvaa hengitystä ja uskalsi avata silmänsä. Hänen kätensä olivat tiukasti Brucen puolialastoman vartalon ympärillä, kasvonsa tämän kaulalla. Mies rutisti häntä edelleen jostakin vyötäisten yläpuolelta eikä hän koskettanut kylmää tannerta; Brucen toinen käsi kannatteli häntä vieläkin. Nat huomasi toivovansa, että muutos pitäisi kelpo tohtorin kyllin hämmentyneenä vielä jonkin aikaa, ettei hän oivaltaisi puristavansa yhä Natashan pakaraa miellyttävän lujasti.
”Hei, Bruce.” Natashan äänenpaino oli kevyt ja leikkisä; poissa olivat nyt kyyneleet, vaikka niiden jäljet kummittelivatkin yhä silmäkulmissa.
Mies pälyili täystuhoa ympärillään järkyttyneenä.
”Hulk… Saiko hän pahaakin vahinkoa aikaan?” hän änkytti huolestuneena.
Natasha silitteli hänen hien kostuttamia kiharoitaan.
”Vain sopivasti.”
Bruce pisti merkille itkun merkit ja pahan kerran sekaisen menneen punaisen tukan. Miehen ääni jyrkkeni vakavaksi, kulmat rypistyivät huolesta.
”Satuttiko hän sinua?”
Nat pudisti päätään. Pieni kiusoitteleva hymy hiipi väkisinkin hänen suupieleensä.
”Sain selville, että hänessä on paljon samaa kuin sinussakin. Hulk taitaa tykätä minusta. Eikö se silloin tarkoita sitä, että…”
Samalla hetkellä Bruce huomasi, missä hänen kätensä oikein oli, ja kiskaisi sen äkkiä pois. Natasha laskeutui hänen reidelleen, muttei irrottanut omaa otettaan lainkaan, vaikka mies koetti väistää hänen katsettaan nolostuksesta punastuneena.
”Ehkäpä sinun pitäisi ottaa hiukan mallia isosta kaverista. Hän ei ujostellut tunteitaan noin paljon.”
”Hänellä ei taida olla yhtä paljon hävittävää”, totesi Bruce arasti.
”Ei ole sinullakaan”, vakuutti Nat. ”Älä pelkää.”
Kun Natasha haki hänen huuliaan omillaan, Bruce antoi myöten ja vastasi suudelmaan. Natasha aisti miehestä yhtä vahvan kaipauksen kuin omansakin ja painautui yhä tiukemmin tätä vasten. Vastahakoisuutensa unohtaen Bruce antoi käsiensä vaeltaa Natashan pehmoisilla kaarilla. Suudelma tuntui kestävän suloisen ikuisuuden. Silti kumpikin toivoi sen jatkuvan yhä edelleen. Mikään määrä hellyyttä ei tuntunut olevan kylliksi tähän hetkeen, kun kaksi yksinäistä löysi viimein toisensa.
Lemmentuokio ei ollut kuitenkaan loputon. Brucen irrottautuessa vastahakoisesti hänen huuliltaan Nat tunsi hänen värisevän muustakin kuin halusta. Ilma oli viilennyt entisestään ja miehellä oli yllään pelkät rääsyiset housut. Natasha silitti lempeästi hänen poskeaan.
”Jatketaan sisätiloissa. Sinua palelee. Ja kuuntele - meitä tullaan jo hakemaan.”
Brucekin kuuli lähestyvän ajoneuvon äänen. Kankein jaloin he nousivat pystyyn routaiselta maalta. Natasha tunsi itsekin vilunväreitä, kun miehen keho ei enää lämmittänyt häntä; hän kaipasi tämän läheisyyttä jo nyt. Steve vilkutti heille jyhkeän maasturin sivuikkunasta.
”Tulin vastaan, kun teitä ei alkanut kuulua… Aloin jo vähän pelätä puolestanne”, tähtiasuinen mies tunnusti.
Väljäksi venähtäneitä housujaan peitokseen kokoilevan Brucen nolostelusta piittaamatta Natasha tarttui häntä kädestä ja juoksutti autolle. Heidän päästyään istumaan Steve heitti paksun viltin palelevan miehen harteille ja lupasi lämmintä juotavaa heti tukikohtaan päästyä. Kapteeni ei voinut olla oivaltamatta, miten nainen painautui Bannerin käsipuoleen suojelevasti, eikä miehen punehtuneille kasvoille kohoava hämillinen hymy jäänyt huomaamatta sekään. Viivästys ei tuntunutkaan enää yhtä huolestuttavalta, päinvastoin Steve alkoi epäillä tulleensa sittenkin hieman liian aikaisin.
”Homma taisi mennä hyvin, Nat?” kysäisi Steve, muka viattomasti, vaikkei pystynyt mitenkään peittämään virnettään. Natasha pyöritti silmiään nähdessään sen peilin kautta. Hän pujotteli sormensa sirosti Brucen sormien lomaan, eikä ainoastaan lämmittääkseen niitä.
”Paremmin kuin osasin odottaakaan.”
Bruce loi hellän katseen vierelleen, ja Natasha vastasi siihen yhtäläisellä lämmöllä. Matka tukikohtaan alkoi äkkiä tuntua sietämättömän pitkältä. Takapenkiltä kuului avautuvan turvavyön loksahdus. Taustapeiliin rutiininomaisesti vilkaissut Steve käänsi äkkiä katseensa tiehen ja muutti peilin asentoa sivuun posket punehtuen. Kaikkea ei hänenkään tarvinnut nähdä.
* * *
