Title: Nyt ja aina
Author: Samara
Raiting: S/G
Beta-reader: Silinteri, KIITOS ღ
Genre: angst, deathfic, koen tämän myös osaksi henkiseksi H/C:ksi, one shot
Summary: Miksi sinä et ole enää vierelläni, kuivaamassa kyyneleitäni?
A/N: Hmm. Idea lähti jostakin. Kävin Vuotiksessa tuossa jokin aika sitten katselemassa aihetta ”Kenen kuolema kosketti eniten?”. Fredin. Siitä se kai lähti. Ensin tuntui vaikealta, koska en ole itse menettänyt koskaan läheisiä ihmisiä, mutta kun olin päättänyt että nyt kirjoitetaan niin sitten myös kirjoitetaan. Itseäni on tässä lähiakoina ahdistanut joku minulle tuntematon asia, ja olen kiitollinen itselleni että kirjoitin tämän ficin, koska sain sen avulla myös oman oloni paljon, paljon kevyemmäksi!
Toistamiseen ISO kiitos Silinterille siitä että jaksaa tämän lukea ja tarkistellaaa! (:
Nyt ja aina
Istun sänkyni reunalla. Huoneessa on hämärää, sillä verhot ovat levollisina ikkunan ja aamuauringon säteiden tiellä. Huoneessa palaa yksi kynttilä, sinun yöpöydälläsi. Se valaisee koko ajan vähemmän ja vähemmän. Sen henki alkaa sammua, liekki heikentyä. Silti se lämmittää ja valaisee tarpeeksi. Tuijotan edessäni olevaa seinää, joka on hautautunut valokuvien alle. Kuvia sinusta ja minusta, ilta-auringosta ja sen kultakasvoista joesta. Kynttilän liekki lainehtii seinällä pienten tuulen henkäyksien avittamana. Annan katseeni kiertää sinun sängylläsi. Sänkysi on pedattu, viltti sen päällä on täydellisesti, en näe yhtäkään ryppyä. Tunnen suolaisen sadepisaran poskellani. Se oli saapunut varkain. Satanut luvatta. Olin luvannut itselleni, olisin vahva, selviäisin, mutta...
Miksi sinä et ole enää vierelläni, kuivaamassa kyyneleitäni? Miksi en saa painaa päätäni punaisiin hiuksiisi, kuulla enää nauruasi tai nukkua ukkosöinä vierelläsi? Kerro minulle... Mistä sinä tiesit?
Nousen ylös. Koko kehoni tuntuu hennolta ja helposti särkyvältä, kuin huojuvalta lasienkeliltä ikkunalaudalla. Astelen hiljaisin, hyvin hiljaisin askelin kirjavalla matolla. Pysähdyn sänkysi eteen ja tartun haparoivin käsin vilttiin. Enään se ei ollut täydellisesti. Tunnen sydämen tykytyksen rinnassani, miksi minä pelkään? Painan käteni tyynyllesi. Se on pehmeämpi kuin minun tyynyni, olin ollut siitä aina kateellinen. Nostan tyynyä, se tuntuu painavalta. Sen alla lepää hopeinen medaljonki, jonka pitkä ketju on siististi kerällä kuin käärme. Tärisevä käteni kaappaa medaljongin nyrkkiini ja lasken tyynyn takaisin paikoilleen. Asettelen viltin paikoilleen, niin virheettömästi kuin se oli hetki sitten ollut. Puristan koko ajan medaljonkia nyrkissäni.
Avaan hiljaa huoneemme oven. Se narahtaa pienesti hiljaisessa aamuyössä, mutta sen ääni ei näyttänyt tunkeutuvan kenenkään uniin, joten jatkan matkaani puisia portaita alas. Nekin nitisevät hiljaa tärisevien jalkojeni alla, astelen varovaisemmin. On liian hiljaista. En kuule edes äidin tuttua tuhinaa yössä. Hän oli kai itkenyt itsensä uneen illalla. Minä en ollut. En ollut nukkunut koko yönä. Miksikö? Sinun takiasi, Fred.
Astelen läpi keittiön. Pysähdyn kellon kohdalle, jonka yhdeksässä viisarissa lukee meidän kaikkiemme nimet. Sinunkin nimesi lukee yhdessä viisarissa, Fred. Sinun viisarisi osoittaa kohtalokasta vaaraa, niin kuin minunkin. Mutta sinun viisarisi, Fred, se on pysähtynyt paikoilleen, koska lähdit, se ei ole enää liikkunut. Kellossa ei enään ole sopivaa aikaa sinulle. Katso omaa viisariasi, George. Olet myöhässä.
Sydämeni alkaa taas takoa entistä lujempaa. Avaan nopeasti puisen ulko-oven ja astun aamuiselle pihamaallemme. Nurmi on vielä kosteaa aamukasteen takia, tunnen sen jaloissani, sillä minulla ei ole kenkiä jaloissani, yöhousujeni liian pitkät lahkeet laahaavat nurmikkoa. Minulla on kiire, olenhan myöhässä. Heitän punaisia hiuksia pois silmieni edestä ja lähden juoksuaskelin kohti jokea jonkin matkan päässä. Nurmi kastelee jalkojani ja kutittelee varpaitani, mutta se ei haittaa. On hiukan viileää, tunnen tuulen ihollani. Puristan edelleen medaljonkia nyrkissäni. Juoksen koko ajan lujempaa. Odota Fred, en pysy perässäsi!
Hengästyneenä kerään itsestäni viimeiset voimanrippeet, jotta jaksan selvittää tieni joen rantaan jo pitkäksi kasvaneen heinikon läpi. Pyyhkäisen jo ruostuneilta poskiltani kyyneleet paidan hihaani ja pysähdyn hiekalle, joen rannalle. Tuuli käy kipakammin hiuksiini, annan sen leikitellä niillä. Väsyneet, kosteat silmäni harhailevat maisemassa joka eteeni on avautunut. Vastarannalla kohoavasta metsästä kuuluu vaimeita lintujen ääniä, ne kuulostavat surullisilta korvissani. Olkaa hiljaa. Pieniä, melkein voimattomia aaltojen poikasia heittäytyy rantaan ja tuo veden vaahtoa lähemmäs varpaitani. Lasken katseeni alas, suljen silmäni, enkä tiedä mitä tehdä. Huomaamattani puristan lujempaa medaljonkia kädessäni. Olen vihainen. Miksi toit minut tänne, Fred?
Hellitän otettani ja avaan silmäni. Tarkkailen medaljonkia tärisevällä kämmenelläni. Siinä on kimaltelevia helmiäisiä ja kun sen avaa, sisältä löytää valokuvan. Nyt vasta muistan, Fred ei koskaan kertonut, kenestä laittoi valokuvan medaljonkista syövereihin, turvaan. Mielenkiintoni herää, mutta onko se väärin? Saanko katsoa, Fred?
Sormeni haparoivat ja tärisevät hillittömästi, kun hivelen niillä hennosti hopeista, kiiltävää pintaa. Kuulu pienen pieni napsahdus, medaljonki on auki ja avaan sen kuin pienen kirjan ja lasken kämmenelleni lepäämään. Ketju kiemurtelee sormieni välissä. Tuijotan pientä valokuvaa hetken, ajattelematta mitään. Naurahdan ilottomasti, en tiedä miksi. Se kai sopi jotenkin tilanteeseen. Sitten suljen medaljongin ja puristan sitä nyrkissäni. Miksi minä, Fred? Kyyneleitä alkaa jälleen virtaamaan väsyneille poskipäilleni ja tunnen kuinka iho silmieni ympäriltä on jo melkein kulutettu puhki.
Nostan katseeni ylös ja silmäni tarkkailevat uupuneina kimmeltävää jokea. Kulmani kurtistuvat tahtomattani, puristan medaljonkia liian lujaa. Ojennan käteni taakse, kuin valmiina heittämään koko kapineen tiehensä niin, että se uppoaisi aaltojen syleilyyn, koskettaisi pohjaa ja vajoaisi ikuiseen pimeyteen. Tuhoatko minun ainoan muistoni sinusta, George? Lasken oitis käteni ja silmäni jäävät tuijottamaan suoraan vastarannalle. Sinä olet siellä. Alan jälleen itkeä, en voi katsoa joen yli. Jalkani pettävät ja löydän itseni polviltani pehmeältä hiekalta, medaljonki on tippunut kädestäni. Muutaman kerran hengitettyäni syvään, alan pöyhiä vaaleaa, hienoa hiekkaa käsilläni hapuillen medaljonkia takaisin viattomiin käsiini. En löydä sitä, minua alkaa ahdistaa. Hiekka ympärilläni on kuin myrskyn sekoittama. Se myrsky peitti alleen aarteen.
Ei, ei, ei... Nousen seisomaan ja katseeni haparoi etsien ympäriinsä. Jokin häiritsee minua, vaistomaisesti käännyn katsomaan taakseni. En tunne enää kyyneleitä poskillani, hengitän rauhallisesti –se ihmetyttää minua itseänikin. Varjot. Meidän varjomme. Meidän varjomme, Fred, katso! Näen varjossa sinun sormiesi leikittelevän medaljongilla. Sen pitkä ketju heiluu vapaana tuulessa. Katson vierelleni. Sinä olet siinä. Minä en vain näe sinua. Enkä medaljonkia. Pieni ja arka hymynkare nousee huulilleni, kun katson sinua vierelläni, sitten varjojamme. Siinä me nyt olemme. Nyt ja aina.
A/N2: Kommentteja kaipailisin jälleen, risuja ja ruusuja, heitelkää millä vain!
