Nimi: Musta sielu
Ikäraja: S
Yhteenveto: Entä jos Sirius olisikin kavaltanut Potterit?
Haasteet: Vastoinpäin- päinvastoin-haaste, Vankilablues-haaste
Oma sana: Eräänä kauniina päivänä idea tuli mieleeni ja tänään muistaessani jälleen tämän idean, aloin kirjoittamaan tätä syvemmin.
Musta sielu
Istuin käpertyneenä sellissäni. Halusin vain kuolla pois. Kaikki toivo alkoi vähitellen valua pois sielustani, jos minulla sellaista edes olisi. Häpesin, tunsin syvää häpeää monesta eri asiasta. Olin pettänyt kaksi minulle tärkeätä ihmistä, vain kostoksi. Olin rakastanut toista niin paljon, että halusin vain kostaa hänellekin sen, että hän oli valinnut toisen. Ja toinen heistä oli aina ollut minulle niin kuin veli, mutta silti minä kavalsin hänetkin. Olin kuolonsyöjä, ihan kuten sukuni oli minun aina toivonut olevan. Olin rohkelikko, joka oli sielultaan luihuinen. Rohkelikko, jonka sielu oli pelkkä musta aukko. Rohkelikko, jolla ei välttämättä ollutkaan sielua.
Painoin kasvoni käsiini ja annoin kaiken muistojen tulla mieleeni. Muistojen noista kahdesta ystävästä ja niiden lisäksi vielä yhdestä, jota oikeastaan olin tietämättäni rakastanut kaiken aikaa. Me olimme kokeneet paljon, minä ja Remus, mutta lopulta olimme hetkeksi saaneet toisemme. Ja sitten... Sitten sekin hetki jäi unholaan. Ei ollut enää Lilyä ja Jamesia, ei ollut enää Siriusta ja Remusta nauramassa yhdessä. Oli vain Remus istumassa yksin kodissaan ja Sirius istumassa yksin sellissään katumassa. Heti, kun olin Voldemortille hänen kiduttaessa minua, heti, kun olin kertonut Potterien olinpaikan, olin häpeää täynnä. En vain pystynyt enää liikkumaan askeltakaan, en pystynyt edes nousemaan liikkuakseni. Annoin kyynelien valua poskilleni ja mutisin yhtä ainoaa sanaa mielessäni.
Ei.
Lopulta taikaministeriö tuli hakemaan minut. En ollut silloinkaan liikkunut tuumaakaan, olin pysynyt loppuun asti paikallani. Minä vain itkin. En puolustautunut, en nauranut, en heitellyt kirouksia. Minä vain itkin. Itkin kaiken tuskan pois sielustani, silloin itkin myös sieluni pois ja annoin ministeriön raahata minut tänne samaiseen selliin, jossa nyt istuin. Ja siitä kaikesta oli nyt jo kolmetoista vuotta. Kolmetoista vuotta ja Harry Potter oli yhä hengissä. Harry, Lilyn ja Jamesin poika, minun kummipoikani- hän oli ainoa koskaan Avadasta selvinnyt ihminen. Minun takiani hänellä ei ollut perhettä. Minua hän varmasti vihasi enemmän kuin ketään muuta. Mutta kaikesta huolimatta, kaikesta huolimatta hän oli yhä ja edelleen James Potterin poika.
Yhtenä harmaana maanantai-iltana minä lopulta annoin itselleni periksi. Annoin periksi Voldemortille ja Harrylle. En välittänyt enää mistään ja silloin kuolin pois. En ollut enää täällä, olin muualla. Kuoleman raiteilla, elin elämää kuoleman jälkeen.
