Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Paritus: Remus/James, James/Lily, Remus/?
Genre: Songfic, Slash, Drama, Angst, Romance
Varoitukset: Kielenkäyttö, viittauksia seksiin
Vastuuvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä tunnistatte hänelle kuuluvaksi, Petri Munck kappaleensa ja minä vain pervon ja oudon mielikuvitukseni.
A/N: Voisin omistaa tän
EpikFeilille, koska ruikutin sille tästä lopusta vaikka kuinka paljon mesessä ja hän jaksoi tunnollisesti kuunnella. Petri Munckin kappaleesta "Vaarallinen polku" on noi lyriikat tuolla välissä. Itse en ole yhtään varma miten tämän kanssa onnistuin, joten kommentit ovat todella tärkeitä! Lukemisen iloa. :)
Loppujen lopuksi kaikki ovat väärässä
mitä sä halusit, minulta odotit
tuntuu vaikka kaikkeni mä teen, se riitä ei
entä jos lähdenkin, oven vain sulkisin
kääntäisitkö uuden sivun, edelliseen virheen teit
Remus ei tiedä, mitä James haluaa hänestä. Pimeässä alkaneet haparoidut kosketukset, päivisin jaetut katseet, vaikka Lily odottaa lasta. Lasta! Remus potee huonoa omatuntoa tilanteesta.
Entä, jos kaikki tulee ilmi? Mutta hän ei osaa jättää tilannetta. Suhdetta yhteen parhaista ystävästään. Kukaan ei tiedä, kukaan, paitsi he. He itse ja Remus hymyilee, kun James painaa hänet ulko-ovea vasten. Ränsistynyt yksiö hieman kauempana Viistokujalta, mutta Remukselle se riittää. Riittää heidän suhteensa salaamiseksi.
Toisinaan Remus mietti, että tämä on viimeinen kerta. Hän kuitenkin erehtyy katsomaan vieressään makaavaan mieheen, unohtumaan hetkeksi
(silmänräpäykseksi tai kahdeksi) Jamesin sivuprofiiliin ja huulien välissä palavaan tupakkaan. Sekin jästien, kotona tällä odottaisi Lilyn valitukset hajusta (”Siriuksenko seurassa sinä taas olit, kun tuolta haiset!”). Ystävät menevät jopa vaimon edelle toisinaan, hänen ja Jamesin suhde menee Lilyn edelle. Eikä Remus lopulta osaa sanoa mitään. Sulkee raollaan olevat huulet ja käpertyy Jamesin kylkeen kiinni. Lihaksia aristaa, mutta James luvaten kuiskaa jäädä nukkumaan siihen. Aina aamuun asti. Lupaa valehdella jotain vaimolleen, lasta odottavalle vaimolleen.
Ja Remus tuntee tuskan Lilyn puolesta. Osittain myös itsensä puolesta. Hän on seinien sisälle salattu, suudelmat eivät koskaan sallittuja hänen yksiönsä oven toisella puolella. Katkera maku nousee kurkkua pitkin ja yö pöydällä auki lojuneen kirjan sivut kääntyvät tuulen tanssittamina.
niin onnekas oot aina ollut
et edes huomannut, nyt riitaan ensimmäiseen kaadut
James huutaa. Huutaa huutaa ja huutaa. Heittelee kirjat alas työpöydältä ja Remus ei tee mitään. Hän kuuntelee toisen syytöksiä. Loukkaantuu hetki hetkeltä enemmän toiselle. Ei hänen syynsä ollut, että Sirius tiesi. Ei ymmärtänyt ja uhkasi kertoa Lilylle. James oli itse painanut huulensa hänen niskaan omassa keittiössään, vaikka hän oli vastustellut.
”Jos herra täydellinen muistaa niin se olit sinä, joka tämän kaiken aloitti”, Remus sihahtaa hampaidensa välistä kuin eläin. James katsoo häntä aavistuksen hämillään, ei ehkä muista tai ehkä muistaa, muttei halua myöntää. Yrittää ajaa muistoja mielestään ja silmissä välähtää pelko, kun Remuksen katse on aina vain enemmän vihaisempi.
”Sinä olit se, joka painoi ensimmäisen haparoivan suudelman”, Remus kuiskaa ja nousee seisomaan. Sohva jää yksin, kun laiskat askeleet liukuvat pitkin lattiaa pitäen karheaa ääntä. James kääntyy hänen mukanaan, jää seinän ja Remuksen väliin.
Peloissaan mies raukka. Ei Remus koskaan ollut näyttänyt hampaitaan kuin susi uudenkuun aikaan. Ei koskaan täydenkuun ulkopuolella. ”En minä.”
Nyt Remus haluaisi huutaa, jättää Jamesin sanojensa armoille, muttei osaa. Välittää liikaa halutakseen satuttaa, vaikka oma keho onkin turta toisen sanoista, katseista, jotka viiltävät liikaa. James mutisee jotain Lilystä (ehkä nainen osaisi vielä antaa anteeksi – ei jättäisi lastaan ilman isää), mutisee hieman lisää tällä kertaa vain Siriuksesta (anteeksi pitäisi pyytää – Remus ei aio alentua).
”Mene vaimosi helmoihin.”
Vanhempi ottaa pari askelta taaksepäin, nuoremman silmissä loukkaantunut katse, vaikka ei virkahdusta tarkoitettu loukkaukseksi;
tai ehkä salaa tehtiin niin? Remus kääntää ensimmäisenä katseensa intensiivisestä yhteydestä pois, päästää ensimmäisenä irti kaikesta. Siitä, mikä loi hataran pohjan niille salatuille katseille toisten seurassa. Olisiko niitä enää?
Asuntoon jää kaikumaan oven sulkeutumisen ääni ja Remus päättää kaikkoontua kapakkaan ensimmäistä kertaa omasta tahdostaan. Ei muiden kelmien pyytämänä.
vaarallinen polku maailman
vaanii alla kulkijan, jokainen
huomaa sen ajallaan
vaarallinen polku maailman
askeleissa sekoaa, jokainen
ajallaan sukeltaa
Lasi edessä saa sen pienen rasittavan äänen huutamaan, ettei viina auta. Vaikka joskus askel horjuu polulla, eikä mikään onnistu ei se tarkoita, että viina olisi paras vaihtoehto hukuttaa surunsa. Liian pitkät hiukset poninhännälle vedettyinä, parturiin ei varaa ja Siriuksen taitoihin ei luottanut. Kirkas neste polttaa Remuksen kurkkua valuessaan sitä pitkin mahaan, imeytyessään vereen ja saaden olosta huojuvan, helpottuneen ja mahan pohjaan nauravan tunteen.
Eihän hän Jamesia tarvitsisi pystyäkseen elämään!
(ehkä kaikki olisi huomenna hyvin?)Remus ei ole koskaan harrastanut yhdenyönsuhteita. Ei edes harkinnut, mutta kun vihjaava silmäys kohtaa hänen omansa, Remus tarttuu talutushihnaan mielellään. Susi hänen sisällään nauraa haukahdellen huvittuneena. Se ei koskaan pitänyt Jamesista oikealla tavalla. Repi Remusta irti animaagista henkisesti, täysikuiden aikana murisi tälle uhkaavana, vaikkei koskaan tehnyt vakavampaa. Pelkäsi kai satuttavansa Remuksen pahemmin kuin Jamesin. Pelkäsivätkö sudet?
Humalluttavia aineita taisi valua kurkusta enemmänkin alas, ennen kuin miehen karkea ääni pyysi
(käski?) heitä siirtymään jonnekin rauhallisempaan paikkaan. Ihmisten keskellä olisi liian väheksyttyä hakea enemmän kosketuspintaa. Eikä Remus tunne syyllisyyttä, kun vetää toisen itseensä kiinni kapakan ulkopuolella ja ilmiinnyttää heidät asuntonsa ovelle. Kurkussa oksettava tunne ilmiintymisen takia, mutta kaikki pysyy alhaalla.
Toisen miehen huulet painautuvat hänen niskaansa ja hetken aikaa Remus tuudittautuu siihen, että se olisi James.
James rakasti hänen niskaansa. Hän ei vain osaa päättää rakastiko nuorempi oikeasti vai leikisti; tämähän nyt vaimonsa luona, eikä Remus halua nähdä näitä. Ei muistaa onnellista perhettä, jos kaikki olisi vielä hyvin.
Ehkä Sirius ei oikeasti toteuttanut uhkaustaan. Vaikkei se Remusta liikuttanut, tai niin hän väitti itselleen.
Remus puree tuntemattoman miehen kaulaa, varoen rikkomasta ihoa. Kuuntelee huohottavaa hengitystä ja unohtaa hetkeksi kaiken ympäriltään. Kiinnittää aistinsa toiseen, alistettuun ja niin kauniiseen, niin kauniiseen.
Se ei kuitenkaan James. Mutta onko sillä edes enää väliä? Toisen huulilta tippuneet sanat edelleen mielessä, kimpoilevat toisistaan etsien ulospääsyä pään sisältä.
Kaikki oli Jamesin syystä!mitä sä epäilet, kun vaan kuuntelet
kuinka talonmies luukustamme nimes vie
eikö sekään sua saa, peiliin vilkaisemaan
et voi periks antaa, se ois liian helppo tie
Remus ei näe Jamesia viikkoon, eikä toiseen. Peter käy kolmesti, kysyy onko kaikki hyvin (ei tiedä tilanteesta); puhuu posket rusottaen ihastuksestaan. Ja Remus kuuntelee, hymyilee toisen haikailulle ja kehottaa juoksemaan nopeasti perään, etsimään miehen käsiin – tutustumaan, katsomaan olisiko suhteeseen edes mahdollisuutta. Peter ei koskaan ollut hyvä naisien kanssa, ei edes ystävinä, joten Remus ei ihmettele toisen uskoutumaa asiaa. Miksi olisi? Eihän siinä mitään pahaa, vaikka jotkut niin ajattelevatkin.
Sirius ei käy kertaakaan niiden kahden viikon aikana. Remus työskentelee kotona huonopalkkaista työtään. Nukkuu huonosti, jääkaapissa ei ehkä ruokaa ollenkaan. Illalla ilmiintyisi jälleen, kuten useana iltana ennenkin, kapakkaan hukuttautumaan jonkun kehoon ja alkoholiin. Huumaavaan tunteeseen hetken unohduksesta ja uinuvaan tunteeseen, kun hetken aikaa taakan jakaa.
Ja susi nauttii olostaan, on kerrankin rauhallinen, vaikka täysikuuhun enää kolme päivää.
Ovikello soi, eikä Remus haluaisi avata. Oven takana voisi olla kuka vain; aika oli mitä oli – kuolonsyöjiä, kiltalaisia tai vain rikottuja ystävyyksiä. Kun ovikelloa ränklätään sellaisella voimalla, että sen luulisi menevän rikki, Remus raahautuu ovelle. Potkii turhat postit seinän vierelle, johon niitä on kasaantunut liikaa. Kaikkea on vain liikaa liikaa liikaa.
Jamesia liian vähän.
Siniharmaat silmät Remus olisi halunnut jättää kohtaamatta. Sirius tunkee sisään ovesta kylmännäköisenä ja Remus harkitsee karkaamista. Miksi Sirius tuli nyt? Olisi tällä varmasti ollut aikaisemmin aikaakin ja hän ei halunnut.
Ei ei ei ei. Sirius huutaisi, Sirius puhuisi ystävyydestä ja kuinka se olisi nyt rikottu tuhansiksi palasiksi pölyiselle lattialle. Sirius puhuisi Jamesista, eikä Remus halunnut kuulla, kuinka nuorukaisella ja nuorukaisen temperamenttisella vaimolla meni.
”Poika.”
”Mitä?” Remus kysyy, kun Sirius ei sano muuta.
”Lily synnytti pojan.”
Se sattuu, vaikka tiesi sen tulevan joskus. Jamesilla oli perhe, eikä tämä koskaan valitsisi häntä (ehkä nimi nyt pyyhitään ikkunoista ja peileistä, eikä niiden tyhjäksi jättämiin kohtiin enää katsota). Remus nyökkää, ei sano mitään ja tuudittautuu hetkeksi hiljaisuuteen. Silmät katsovat nopeasti kalenteriin ja huomioivat päivän, painaa sen mieleen, että vuoden kuluttua muistaisi jollain tasolla muistaa perhettä. 31. heinäkuuta.
”Remus… Tuletko mukaan Pyhään Mungoon?”
”Miksi tulisin?”
Kylmäkiskoisuus. Joskus Remus vannoi, ettei hän alentuisi siihen. Lupasi itselleen, että päästäisi Jamesin menemään, kun tulisi sen aika. Mutta enää hän ei halunnut päästää.
”Kyllä minä tiedän tilanteenne, mutta helvetti soikoon Lily ei. Hän ihmettelisi missä sinä olet, jolloin James ja minä joutuisimme tukalaan tilanteeseen!” Sirius korottaa ääntään jokaisella sanalla hitusen. Tiedostamatta, sen Remus tietää. Miehen alku on aina ollut epäilevää ja äkkipikaista luonnetta.
”Se on Jamesin ongelma. Ei minun.”
”Voi, Remus. Kyllä se on sinunkin ongelmasi.”
”Millä tavalla, Sirius? Kerro minulle.”
”Me olemme Kelmit! Meidän ei koskaan pitänyt erota, ei joutua riitoihin millään tavalla.”
”Me olimme silloin naiiveja lapsia, jotka eivät tajunneet, mitä lupasivat. Mikään ei ole tarkoitettu kestää ikuisuuksiin. Vaikka Lily ei tietäisi minä tiedän, minä muistan ja vaikka James ei halua muistaa hän muistaa. Haluaisi kuinka unohtaa. Mikään ei katoa.”
Sirius vaikenee hetkeksi ja vain tuijottaa. Surullinen ja petetty katse silmissään, mutta Remus ei tunne kipua sen takia
(se vain yritti tökkiä mustelmia kylkiin). Hän kovetti pikku hiljaa itsensä niiden kahden viikon aikana. Yritti unohtaa miltä tuntui tuntea erilaisia tunnetiloja ja rakastaa ystäväänsä. Ystäväänsä, joka oli naimisissa ja jonka paras ystävä tuijotti häntä tällä hetkellä aina vain pettyneemmin. Miksei Sirius syyttänyt Jamesia?
”Luuletko, että hän haluaa unohtaa?” Siriuksen ääni on myrkyllinen ja saa Remuksen henkisesti varpailleen. Suden liikkumaan hermostuneena ympyrää hänen sisällään.
”Ei, hän ei halua unohtaa. Joka kerta, kun edes käyn Pottereilla hän näyttää erilaiselta. Joskus hän ei edes koske Lilyyn hipaisullakaan koko aikana, joinakin päivinä hän taas hukuttaa tämän kosketuksiin. Tiedätkö mitä hän sanoi siihen selitykseksi, kun kysyin?”
Remus ei halunnut kuulla!
”’Lily ei ole Remus.’ Niin hän minulle vastasi.”
Keittiössä tikittävän kellon ääni humisi hiljaa päässä, ja Sirius käveli liian lähelle, hipaisi kättä liian intensiivisesti ja kuiskasi liian lähellä kaulan ihoa:
”Joten sinä tulet sinne sairaalaan.”
Sirius tiesi aistien herkkyydestä siihen aikaan kuusta, ja käytti sitä häikäilemättä hyväkseen.
sä vielä joskus tajuat sen
on tämä eteinen vain vastaan tulemista varten
Joten Remus leikki mukana, kuten Sirius pyysi – käski. Meni sairaalalle, onnitteli hienosta pojasta ja seurasi, kuinka Sirius intoili pojasta kuin se olisi ollut hänen omansa. Tunsi katkeruutta, kun Lily hymyili Jamesille rakastavasti ja James hymyili takaisin. Peter nojasi hänen kanssaan huoneen peräseinään, josta näki liian hyvin koko huoneen ja täydellisen perheen kummisetää myöten.
“Minä tapasin hänet, kuten neuvoit”, Peter kuiskaa, kun hiljaisuus jatkuu liian pitkään. Pieni kokoinen mies hymyilee salaperäisesti, mutta siitä kuultaa onnellisuus, mistä Remus haluaisi viedä palan. Tietää kuitenkin, että se on mahdotonta. James on mahdottomuus.
“Ja?”
“Tapaamme huomenna pidemmän kaavan merkeissä Vuotavassa noidankattilasta, josta lähdemme jästi-Lontooseen.”
“Se on hyvä…”
“Niin on. Mutta, Remus, minä en ole sokea”, Peter sanoo tiukasti kääntäen katseensa väsyneen näköiseen ystäväänsä. “Mitä täällä on meneillään? Hyvä, kun sinä ja James edes tervehditte toisianne. Sinun sanasikin vaikuttivat tylyiltä.”
Remus vastaa kysymykseen katkeralla hymyllä ja harkitsee kertovansa, muttei kuitenkaan tee sitä. Ehkä on parempi, että kaikki jää hänen, Jamesin ja Siriuksen väliseksi. Vaikka kelmeillä ei kuulunut olla salaisuuksia. Sen he olivat joskus luvanneet. Joskus kun olivat liian sinisilmäisiä tajutakseen maailman oikeasta arvostusjärjestyksestä mitään.
“Ei mitään sen suurempaa. Älä sinä huoli, Peter, kyllä tämä ohitse menee.”
Teeskentelyä teeskentelyn jälkeen, eikä kierrettävä pysäytetä. Peter nyhtää Remukselta tietoa, mutta hän ei kerro. Sirius käy pari kertaa, pakottaa käymään Pottereilla. Luo kiusallisen tilanteen hänelle ja Jamesille, eikä Lily osaa yhdistää mitään yhteen. Ehkä James on valehdellut tälle jotain, eikä Remus voi olla tuntematta aavistuksen omaista sääliä. Minkälainen ihmissuhde rakentui moiselle pohjalle? Ja alitajunnassa ääni kuiskii vastausta, mutta se pyyhitään helposti mielestä. Piilotetaan laatikkoon ja laatikko kaappiin.
Pojan ristiäiset olivat elokuun lopussa ja sinne Remuksen oli pakko mennä.
Halusi tai ei. Nykyään hän osasi katsoa Jamesia silmiin ajattelematta miltä tämän huulet olivat tuntuneet omia vasten. Remus ei viipynyt ristiäisissä kuin tarvittavan ajan, tai suunnitteli viipyvänsä – asiat vain eivät mene koskaan niin kuin on suunnitellut. Kehuu Lilylle parilla sanalla, kuinka poika on jo kuukaudessa kerennyt kasvaa huimasti ja Lily nauraa, ei tiedä mitään, koska jos tietäisi Remus ei olisi siellä.
Sirius näyttää yliylpeältä, kun poika kastetaan hänen sylissään. Tuijottaa palvovasti poikaa ja Remus tietää, että mies tulisi lellimään lapsen piloille. Sirius oli aina pitänyt lapsista. Salamavalot räpsyvät ja Harry James Potter itkee herättyään viileän veden kosketukseen päälaellaan. James ja Lily näyttävät ylpeiltä ja kumpaisenkin vanhemmat vielä ylpeämmiltä isovanhemmilta Harrylle.
Kun Remus on lähdössä James tarttuu häntä käsivarresta kiinni ja raahaa yläkertaan. Pois ihmisten silmien alta, eikä se näytä kenestäkään muusta, kuin Peteristä ja Siriuksesta, epäilyttävältä. Olivathan James ja Remus olleet ystäviä aina ensimmäisestä luokastaan lähtien.
“Sinä et puhu minulle enää, kuten ennen.” Jamesin äänessä oli syyttävyyttä, mikä sai Remuksen automaattisesti varpailleen. Varovaiseksi ja samalla suuttuneeksi. Ei Jameskaan puhunut hänelle tavallisesti! Ei puhunut, kuten ennen ja se sattui. Sattui niin helvetisti.
“Mikä sinä olet minua syyttämään? Pystytkö muka itse unohtamaan sen kaiken, mitä meillä oli?”
“…”
“Sitähän minäkin.”
“Minä en halua unohtaa, Remus”, James sanoi, kun toinen oli tarttunut oven kahvaan. Lilyn ja Jamesin makuuhuone, täydellinen paikka asioiden selvittämiseen, Remus ei voinut olla ajattelematta ivallisesti. Ei halunnut unohtaa? Pitäisikö se uskoa? James rakasti Lilyä, James rakasti Harryä, James ei rakastanut häntä, Remusta.
“Samaa Sirius sanoi minulle, kun kävi luonani pakottamassa minut sairaalalle katsomaan Harrya ensimmäisen kerran. Mutta, James, minä en usko, että sinä tarkoitat tuota. Sinulla on viimein perhe, josta koulussa haaveilit ja vielä sen naisen kanssa, jonka jo silloin halusitkin. Et sinä minua rakasta”, Remus sanoi, viimeisen lauseen kohdalla värähtäen kivusta. Henkisestä kivusta, jonka Jamesin katse aiheutti.
James ei estänyt Remusta lähtemästä, vaan kuunteli pitkään hiljaisuutta, jossa kaikui vain Remuksen viimeiset sanat.
Et sinä minua rakasta. Kyllä James oli rakastanut. Hän oli välittänyt ja välitti edelleen Remuksesta, eikä tällä ollut mitään oikeutta alkaa arvostelemaan hänen rakkauden suuruutta. Hän ei välittänyt, kun ovi avautui ja Sirius astui sisään kysyen, mistä he puhuivat Remuksen kanssa. Ei se ollut Siriuksen asia. Tämänhän takia kaikki oli sotkussa. Äkkiä hän olisi halunnut lyödä parasta ystäväänsä, mutta ei hänellä siihen ollut oikeutta. Sirius oli tavallaan tehnyt oikein moraalisesti pakottaessaan hänet valitsemaan raskaana olleen Lilyn ja Remuksen väliltä. Hän olisi halunnut molemmat, mutta koskaan ei voi saada kaikkea, mitä haluaa. Se on sitä maailman epäreiluutta ja ironiaa!
“Miksi Remus lähti niin nopeasti, Sarvihaara?”
“Hän ei ole oikeassa.”
“Täh?”
“Hän ei ole oikeassa!”
“Oikeassa missä?”
“Etten koskaan rakastanut häntä.”
James ei nähnyt Remusta viikkoon, eikä toiseen. Kolmantena hän oli levoton ja Lily kysyi, mitä oli tapahtunut. Miten hän muka voisi kertoa, mistä he olivat riidelleet Remuksen kanssa, eikä hän halunnut kertoa, mitään keksittyä syytä, miksei Remus käynyt. Joten hän vastasi “ei mitään erikoista” ja tiesi, ettei Lily uskonut sitä.
Sirius oli kaikkina viikkoina käynyt Remuksen luona, jokaisella kerralla yhtä huonolla tuloksella. Hän yritti suostutella Remusta lähtemään käymään Pottereilla. Ei tämä voisi heitä ikuisuuksia vältellä. Peter oli kysynyt häneltä kerran baarissa istuessa, että miksi kaikki oli niin sekaisin heidän neljän välillään, eikä Sirius ollut tiennyt, kuinka sellaiseen kysymykseen vastataan. Ei kai mitenkään.
Syyskuun lopussa Sirius löysi Remuksen juomasta tuliviskiä Viistokujan sivukujien keskiverrosta kapakasta. Täysikuu oli vasta ollut, eikä Sirius tiennyt, missä Remus oli sen viettänyt, mutta tämän poskessa oli suuri mustelma ja ilkeän näköinen haava. Silmien alla ilkeän näköiset mustat renkaat, kuin tämä ei olisi nukkunut kunnolla päiviin.
“Minä luulin, ettet sinä juo mielelläsi”, Sirius naurahti istuessaan Remuksen seuraksi.
“Mitä sillä on väliä?”
“Ei mitään. Kai. Me vain olemme huolissamme sinusta. Missä sinä olit viime täysikuun? Miksi et huolinut, meitä pitämään sinulle seuraa? Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi ajamalla meidät kauemmas?”
“Älä jaksa, Anturajalka. Minulla ei todellakaan ole voimia siihen, että selittäisin sinulle yhtään mitään”, Remus murahti kylmemmin kuin oli ajatellut, mutta Sirius nosti vain leukaansa uhmakkaasti ja vei häneltä lasin käsistä. Tämä kaatoi sen sisällön suoran kurkustaan alas ja tarttui häntä ranteesta – ennen kuin Remus edes tajusi, hänet oli ilmiinnitetty suoraan hänen asuntoonsa.
Hän oli ennen täysikuuta siivonnut, koska tiesi, ettei siitä tulisi mitään täysikuun jälkeen, ja asunnossa olisi helpompi toimia kankeana, kun ei ollut sotkuja varottavana. Silti siellä oli pölyistä ja sohva oli oudossa kulmassa huoneen seiniin nähden. Sirius ei kuitenkaan välittänyt huoneen pölyisyydestä yhtään vaan istutti hänet väkipakolla sohvalle ja jäi itse seisomaan hänen eteensä.
“Mitä helvettiä, Antura?”
“Samaa voisi kysyä sinulta, Kuutamo!”
“Ja kuinka niin?”
“Kuinka niin?” Sirius mesosi. Tämä ravasi edestakaisin Remuksen silmien edessä ja syytti häntä vastuuttomasta käytöksestä (kuin itse ei koskaan olisi vastuuton), ystävien hylkäämisestä (James hylkäsi hänet) ja järjettömästä elämän tavasta; ei hänhän koskaan ennen sillä tavalla ollut käyttäytynyt. Hän oli ollut mallioppilas, jos Kelmein tempauksia ei laskettu mukaan. Hän oli pärjännyt upeasti näin pitkälle ihmissutena, vaikka velhoyhteisö halveksi heitä.
“Mitä sinä siinä vaahtoat? Minä en välitä.”
“Minä välitän, Remus John Lupin! Välitän enemmän kuin minun pitäisi, varsinkin sen James-paljastuksen jälkeen.”
Huoneen täytti hiljaisuus, jonka syyskuun tuuli päästi ikkunoista sisään. Lattialla oli kylmä ja rappukäytävästä kuului askelia, jotka kielivät humalaisuudesta. Ehkä jopa väsymyksestä. Kaikki olivat nykyään väsyneitä. Ja Sirius sanoi välittävänsä. Välittävänsä liikaa. Millä tavalla liikaa? Remus ei uskaltanut nostaa katsettaan. Hän halusi paeta tilanteesta ja unohtaa sen lämmön, mikä syttyi mahan seutuville. Ei, Sirius ei välittänyt hänestä sillä tavalla.
Sirius oli sanonut hänen koko nimensä.“Kuulitko sinä minua, Kuutamo?” Sirius sanoi tai pikemminkin kuiskasi, mutta se kuulosti silti Remuksesta ihan hirveältä. Ei, hän ei ollut halunnut kuulla. Jos hän ymmärtäisi väärin? Pitikö hän Siriuksesta? Sirius oli komea, Sirius oli huomaavainen, mutta Sirius oli myös idiootti ja kusipää aika ajoin. Mutta, kyllä, ehkä hän piti Siriuksesta.
Hän ei luottanut ääneensä, joten hän vain nyökkäsi, josta seurasi hiljaisuus. Sirius halusi hänen vastaavan jotain. Mutta mitä?
“Sinä välität?” hän lopulta päätyi toistamaan kuin idiootti. Hän oli varmasti kuullut väärin. Oli vain virhe nostaa katse kohtaamaan Siriuksen oman. Kerrankin hän oli se, joka tunsi olonsa pieneksi, jonkun katseen alla.
“Minä välitän.”
“Liikaa?”
“Minä välitän liikaa sinusta, että kestäisin katsoa sivusta, kun suistat meidät kaikki pois viereltäsi.”
“Millä tavalla liikaa?” Remus uskaltautui kysymään, kun ei vieläkään onnistunut yhdistämään palasia kohdakkain. Tai ehkä oli onnistunut, muttei uskaltanut toimia niiden mukaan. Sirius hymyili, kumartui aavistuksen häntä kohden ja otti niskasta kiinni. Silitti sormillaan niskasuortuvia ja herkkää ihoa. Remuksen sisäinen susi murisi tyytyväisenä ja Remus halusi kirota sen suohon. Sen ei tarvinnut vaikuttaa tähän hetkeen lainkaan, ei se sudelle kuulunut kenet hän valitsisi vierelleen.
Siriuksen huulet olivat pehmeät, eivätkä ne kysyneet, saisivatko ne tehdä niin; painautua hänen omiaan vastaan ja suostutella ne leikkiinsä mukaan. Remus oli hämmentynyt, mutta ei osannut olla vastaamatta suudelmaan. Sirius maistui kapassa juodulta tuliviskiltä ja tupakalta. Ehdottomasti jästitupakalta. Sirius oli aloittanut polttamaan sitä jo viidennellä luokalla ja saanut aina opettajilta äkäisiä katseita, toisinaan myös jälki-istuntoja.
Eikä Remus muista miten lopulta joutui nukkuman Siriuksen kanssa sängylleen. Tunkkainen ilma kertoi omaa tarinaansa ja hänen oli vaikea hengittää. Typerys, sitä hän oli. Pelkuri, sekin hyvin mahdollista. Sirius tuoksuu kuivuneelta hieltä, kun Remus hieroo nenäänsä tämän kaulankuoppaan. Mustat hiukset ovat harmaata lakanaa vasten sekaisin ja kasvoilla yllättävän rauhallinen ilme. Sirius oli huutanut hänelle ja Jamesille viimeisien kuukausien aikana hirmuisesti. Hän tiesi sen, että Sirius oli huutanut myös Jamesille, vaikka koskaan hän ei ollut kuullut. Sirius vain oli ennalta arvattava.
Ensimmäinen tupakka maistui pahalta, vaikka ei Remus tavallisestikaan polttanut. Ei Sirius huomaisi tai edes pahastuisi, niin hän halusi uskoa. Uskoa seuraavaan minuuttiin ja jättää miettimättä, mitä viime yönä oli tapahtunut. Se sekoitti pään kuin maailmanpyörä – Remus inhosi niitä jästien keksimiä vempaimia.
Sirius astuu mitään sanomatta parvekkeelle ja istuu hänen viereensä ilman paitaa, vaikka on käydään syyskuun loppua. Remus ei ymmärrä toista, eikä hänen tällä hetkellä tarvitsekaan. Eihän hän ymmärrä itseäkään, eikä Jamesia. Tämä ei ollut kieltänyt hänen väitettään, ja hän uskoi olevansa oikeassa. Hän oli ollut hetken korvike, joka alkoi tajuta vasta nyt osaansa piirileikissä. Piruettimuodostelmassa.
“Aina roiskuu, kun rapataan…”
“Täh?” Sirius havahtui Remuksen käheään kuiskaukseen.
“Sananlasku.”
Eikä enempää sanottu. Remus viitsinyt, Sirius uskaltanut. Kumpikin epävarmoina, mihin suuntaan kuului jatkaa seuraavaksi. Pitäisikö heidän puhua siitä kaikesta, mitä oli tapahtunut? Selvittää kenties omat tunteensa ja ajatuksensa viimeisien kuukausien ajalta.
Pitäisi, mutta he istuvat hiljaa ja antavat ajan kulua. Tuulee ja illalla Siriuksella on kuumetta. Susi Remuksen sisällä kiertää kehää, murisee ja Remus tietää sen nurisevan tilanteesta. Se piti hetkellisestä rellestämisestä, mutta nyt piirissä on mukana Sirius. Sirius on kahlitsemassa suden taas paikoilleen, kuten James, mutta Sirius on hankalampi.
Ja susi pitää vallan kanssa leikkimisestä.Kuumehoureisena Sirius puhuu kyhmyjoutsenista, niiden yksiavioisesta elämästä – miettii voivatko ne todella olla onnellisia sillä tavalla. Remus kohauttaa olkiaan ja hymyilee. Ensimmäistä kertaa kuukauteen aidosti. Ja sillä tavalla se jatkui. Sirius sai Remuksen unohtamaan Jamesin ajan kanssa, ja James oli salaa mustasukkainen.
Sydämessään James vihaa Remuksen asunnon eteistä, jossa näkee Siriuksen suutelevan Remusta (ja ihmissusi on onnellinen, tasapainoinen). Lilyn sormet tuntuvat kylmiltä omia vasten. Remus oli loppujen lopuksi väärässä. Kyllä, hän rakasti Lilyä, hän rakasti Harrya, eikä vaihtaisi perhettään mihinkään. Mutta hän oli rakastanut Remusta aidosti, vaikka ei enää osannut sanoa oliko se väärin vai ei.
