A/N: Paljon kiitoksia!
Hopbandop, minäkin olen lukenut vähän Loves me, loves me notia - se on tosiaan hyvä ficci! Ja niin kuin sanoitkin, tämä ficci on kyllä kirjoitettu valmiiksi jo. Yritän lisäillä tätä melko usein, mutta ihan yhden osan päivävauhtiin en kyllä millään kerkeä, koska minulla on sen verran muuta tekemistä, enkä jaksa koko ajan olla lisäämässä uusia osia. Sitä paitsi on kiva odottaa aina vähän aikaa palautetta osan lisäämisen jälkeen!
Jesse, minä pidän haavoittuvista pojista! *naur* Toivottavasti et enää inhoa Hermionea, hän on ainakin minun mielestäni ehdottomasti mielenkiintoinen hahmo, ja Pottereiden nuoremmista naishahmoista aika lailla paras, sanoisin. Ficci-Hermione tuppaa kyllä välillä olemaan vähän Mary Sue, mutta sehän ei ole Rowlingin Hermionen vika *naur*
LaLuna, voi ei, olen varmaan väsynyt, kun tajusin tuon mä lähetän Averylle pienen kiitoksen siitä, ettei se kato luutansa perään paremmin kahdella tavalla *naur* Okei, ryhdistäydyn. Kiitoksia paljon jälleen! Ja niin, elämä tosiaan on, ja ihan hyvä niin.
Kola-chan, oi, on kauhean kiva kuulla, että olet jaksanut kirjautua tänne tätä kommentoimaan ^^ Minäkin pidin juhlien jälkeisestä lumessaharhailukohtauksesta! Se on oikeastaan koko ficin se the kohtaus, jonka kirjoittamisesta nautin paljon enemmän kuin minkään muun.
Seuraavaksi luvassa: journalismia, suomuja, Miramell Röhmy (muistaakseni!) ja vähän yleensä tummanruskeaa sokerista ainetta, jota käytetään piparkakuista: [size=85]siirappia.[/size] Risuja ja ruusuja halataan!
*
12. luku
Hermione heräsi tulen rätinään halkoja vasten. Ensin hän ei ymmärtänyt, missä oli - jos Cornelia oli tehnyt nuotion makuusalin lattialle, hän kyllä hirttäisi sen tytön omin käsin - mutta sitten hän tajusi, ettei kyse voinut millään olla Corneliasta, nuotiosta ja makuusalista.
Hän raotti silmiään. Oleskeluhuoneen takka vastasi hänen tuijotukseensa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kovin kauaa oleskeluhuoneen sohvalle päätymistään, kun hän huomasi sohvan toisessa päässä istuvan hahmon.
Tom Riddle tuijotti tapansa mukaan tuleen keskittyneesti. Hermione oli varma, että poika oli huomannut hänen heräämisensä, mutta tämä ei reagoinut siihen vähään aikaan lainkaan. Hermionen huulille karkasi kapea hymy ja hän painoi takaraivonsa sohvan pehmeää selkänojaa vasten. Tomin tukka sojotti hieman joka suuntaan, ja hapsottava tukka loi kummallisen kontrastin verrattuna pojan tummiin, mietteliäisiin silmiin ja vakavaan hymyyn.
Hermione kiskoi vilttiä paremmin ylleen ja melkein toivoi, että olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa siihen katselemaan Tomin tulta kohti kääntynyttä profiilia ja otsalle laskeutuvia mustia hiuksia. Sitten edellisen illan keskustelut palasivat hänen mieleensä. Hänen oli vieläkin vaikea uskoa, että hän oli todella kysynyt Tomilta tämän isän kuolemasta - ja että poika oli vastannut.
Hermione rypisti vaistomaisesti kulmiaan. Minkä takia Tom oli vastannut? Hermione olisi hyvin voinut mennä kertomaan asiasta Dumbledorelle tai Dippetille. Tom saattaisi olla nyt taikaministeriön oikeudenkäynnissä.
Ja minkä takia Hermione ei ollut kertonut asiasta kenellekään? Koska se muuttaisi tulevaisuutta! Tytön oli pakko hymyillä surumielisesti päähänsä ilmestyneelle ajatukselle. Jostain syystä hänestä tuntui, että vaikka kyse ei olisikaan ollut tulevaisuudesta ja menneisyydestä, hän ei olisi paljastanut Tomia. Hän ei olisi halunnut olla se, joka oli vastuussa Tomin päätymisestä Azkabaniin.
Hän ei ymmärtänyt Tomia, ei sitten lainkaan. Toisaalta poika oli kylmä ja ivallinen, Hermione melkein saattoi kuvitella hänet tappamassa isäänsä - mutta vain melkein. Kun hän muisteli heidän keskustelujaan pelkäämisestä tai kuolemasta, tai joulutanssiaisia ja kuinka Tom oli löytänyt hänet istumassa lumihangessa, hän ei voinut ajatella poikaa pahana. Se oli mahdotonta.
“Tom?”
Tom kääntyi katsomaan häntä. Hermione oli ollut oikeassa: poika ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä nähdessään hänen olevan jo hereillä. “Mitä?”
“Minkä takia sinä kerroit minulle?” Kysymys pujahti Hermionen suusta kevyesti, melkein huolimattomasti, mutta hän kyllä näki Tomin kasvojen kiristyvän ja tunsi myös oman jännityksensä.
“Isästä?”
Hermione nyökkäsi. Tom puristi huulensa tiukasti yhteen ja näytti haluavan kääntyä poispäin hänestä, mutta jäi paikoilleen tuijottamaan Hermionea silmiin. Pojan silmissä läikähti lähes avuton hämmennys. “En tiedä.”
“Etkö?”
Poika irrotti katseensa hänestä ja kääntyi tuijottamaan tulta. “Ehkä halusin nähdä, miten sinä reagoit. Minä en näköjään millään saa karkotettua sinua.”
Toteamus lausuttiin tyynesti, ilmeettömästi. Hermione ei osannut loukkaantua. Hän oli yrittänyt samaa, yrittänyt karkottaa Tomia pois luotaan, mutta epäonnistunut. Silti uteliaisuus heräsi hänen sisällään.
“Minkä takia sinä olisit halunnut saada minut karkotettua?”
Lyhyt virnistys leikkasi Tomin kasvot. “Kuka tässä nyt on itserakas?”
“En minä sillä”, Hermione sanoi nopeasti. “Minä vain… minähän olen vain ulkopuolinen täällä, vaihto-oppilas jostain Ranskasta. Sinä et tunne… et tuntenut minua. Minkä takia sillä oli väliä, juttelinko minä sinun kanssasi vai en?”
Tom katsoi häntä. Hermionen läpi kävi värähdys; pojan katse oli niin tumma, niin syvä. Tämä avasi suunsa ja sulki sen sitten taas tietämättä ilmeisesti, mitä halusi sanoa. Hermione puristi sohvan kädensijaa miettien, minkä takia Tomin vastaus tuntui äkkiä niin tärkeältä.
Minä olen ihastunut häneen. Vastaus tuli hänen mieleensä kuin kauan tiedetty totuus, jota hän oli itsepintaisesti työntänyt pois. Nyt hänellä ei enää ollut voimia ajatuksen torjumiseen.
“Minähän sanoin sinulle, että sinä olit… erilainen kuin muut”, Tom mutisi suostumatta katsomaan suoraan häneen. “Ne sinun keskustelusi naimisiin menosta Cornelian ja muiden kanssa… Mitä minä miehellä tekisin…” Tom virnisti nopeasti. “Kai se oli vaihtelua. Minä… kiinnostuin.”
Hermionesta tuntui, kuin hänen verensä ei olisi kiertänyt aivan kunnolla. “Kiinnostuit?”
Tom väänteli käsiään hymyillessään hänelle vinosti. Pojan silmissä pilkahti aavistuksen verran hermostunut katse - vain aavistuksen verran, mutta se oli jotain niin epätavallista verrattuna hänen normaaliin välinpitämättömyyteensä ja tyyneyteensä, että Hermione näki sen selvästi. “Kiinnostuin.” Pojan otsa rypistyi, niin kuin sana olisi ollut vieras hänelle itselleenkin. “Halusin tietää, kuka sinä olet. Sellaista ei tapahdu usein.”
“Sinua ei usein kiinnosta, keitä ihmiset ovat?” Hermione tokaisi ja ihmetteli, että hänen äänensä yhä kulki.
“Tai koskaan.” Tom vilkaisi ympärilleen kuin viitatakseen katseella heitä ympäröivään oleskeluhuoneeseen. “Ajattele nyt! Mitä kiinnostavaa näissä ihmisissä muka voisi olla? Cornelian koko maailmankaikkeus on siinä, että hän on päässyt Mustan vaimoksi, ja Wilkins suree sitä, ettei saanut Corneliaa. Mistä minä heidän kanssaan puhuisin? Suunnittelisin lasten nimiä?”
“Täällä on muitakin ihmisiä kuin luihuisia. Korpinkynnet, puuskupuhit, rohkelikot - “
“Kaikki samanlaisia.” Tomin silmissä läikähti ärtynyt, melkein vihainen katse. “He ja heidän pieni maailmansa! He tulevat tänne hyvistä kodeistaan, käyvät koulua muutaman vuoden, hankkivat ystäviä ja perustavat perheen. Minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan.”
“Jos sinä yrittäisit tutustua heihin, saattaisit yllättyä.” Hermione veti henkeä ja jatkoi: “Minä en aluksi arvostanut Bethiä ja Corneliaa ja Marya yhtään, ajattelin, että heidän koko maailmansa on oikeasti puhdasverisen naimisessa ja siinä se, etteivät he osaisi ajatella mitään muuta. Mutta… minusta tuntuu, että olin itse väärässä.”
Tomin kulmat kohosivat.
“Tietysti heidän elämänsä kohokohta on kunnon häät”, Hermione myönsi kiireesti, “mutta se ei tarkoita, etteivät he osaisi keskustella muustakin. Eikä ole heidän vikansa, että minä en tajua heidän maailmaansa.”
“No, minua ei suoraan sanottuna kauheasti edes huvita tutustua heidän maailmaansa, niin kuin sinä sitä kutsuit”, Tom tokaisi. “On täällä tietysti muitakin ihmisiä… Avery ja Lestrange ovat siedettäviä, he tajuavat politiikkaa. Ja silti heidän maailmansa on niin pieni ja suojeltu…” Kylmä, lähes pahantahtoinen naurahdus leikkasi oleskeluhuoneen hiljaisuuden. “Joskus minä tahtoisin näyttää heille edes palan siitä, mitä minun elämäni on ollut! He ja heidän kunnollinen elämänsä! Helvetti, jos he tietäisivät puoliakaan - “
“Tom.”
Poika kääntyi katsomaan häntä tumma ilme silmissään. “Sinä olet tietysti samanlainen. Kyllä minä tiedän. Sinun vanhempasi, onnellinen koti, onnellinen lapsuus… Mutta minä olisin voinut vaikka vannoa, että sinussa oli jotain erilaista. Että sinä olit kärsinyt - “
Hänen lauseensa katkesi lyhyeen. Hermione katsoi, kuinka poika ravisteli päätään kuin ei olisi aivan tiennyt, mitä oli ollut puhumassa, ja painoi sitten kasvonsa käsiinsä. Hetken tyttö kuvitteli näkevänsä toisen itkevän, mutta kun poika pitkän hiljaisuuden jälkeen lopulta puhui, tämän ääni oli täysin vakaa.
“Ei olisi pitänyt sanoa noin. Mutta minä en aio vetää sitä takaisinkaan.”
“Sanoa miten?”
“Minä sanoin melkein toivovani, että sinä olisit kärsinyt jotain, mitä ne onnelliset eivät.” Tom suoristi selkänsä ja vilkaisi Hermioneen. Tyttö ei tiennyt, oliko katse pojan silmissä anteeksipyytävä vai uhmakas, niin vaikea tummanharmaata katsetta oli taas tulkita.
“Se on okei”, Hermione sanoi hitaasti. “Kyllä minä tajusin, että sinä… et tarkoittanut - “
Makuusaleihin johtava ovi aukesi. Hermione sulki suunsa ja katseli, miten muutama kakkosluokkalainen vilkaisi heitä epäluuloisesti ja jatkoi sitten matkaansa epäilemättä kohti suurta salia ja aamiaista. Hermione yritti ajatella ruokaa, mutta tajusi nopeasti, ettei hänellä ollut lainkaan nälkä.
“Minäkin…” hän keskeytti ja veti syvään henkeä. “Joskus minä olen ajatellut, millaista olisi, jos olisin ainoa, joka olisi kokenut jotain… en minä oikeasti haluaisi sitä samaa toisille, mutta silti… sinun on pakko olla kauhean yksin.”
Tom ei sanonut mitään.
“Tai siis, eihän täällä ole luultavasti ketään, jonka elämä olisi ollut yhtään samanlaista kuin sinun.”
“Mitä sinä muka olet kokenut?” Pojan ilme oli uhmakas ja haastava, mutta silmistä näkyi mielenkiinto. Hermione huokaisi.
“Meillä kotona… Ranskassa… on tavallaan sota.” Hän keskeytti hetkeksi ja katsoi Tomia. Pojan kulmat olivat kohonneet aavistuksen verran. “Ei niin suuri, että siitä tiedettäisiin täällä tai mitään… Minä tavallaan lähdin sen takia.”
“Ketkä sotivat?” Ääni oli huolellisen välinpitämätön.
“Minä en mielelläni puhuisi siitä”, Hermione turvautui ensimmäiseen kiertelyyn, joka hänen mieleensä tuli, oli se sitten kuinka klisee tahansa. Tom vilkaisi häntä terävästi, mutta antoi olla.
“Minun ystäväni kuoli”, Hermione jatkoi ja näki, kuinka Tomin silmiin eksyi välttelevä ilme. Hän ei edes tiennyt, minkä takia hän kuvitteli voivansa kertoa Harrysta Tomille. Yrittikö hän vain vakuuttaa poikaa siitä, ettei ollut elänyt pumpulissa? Joka tapauksessa jo pelkkä Harryn ajatteleminen tuntui olevan veitsenkääntö hänen sisuksissaan. Hän ei ollut vielä puhunut tapahtumasta kenellekään… tuntui kuin mainitsemalla sen hän olisi myös hyväksynyt sen.
Hermione puri alahuultaan. Kipu terävöitti hänen ajatuksensa hetkeksi. “Se oli taistelussa. Minä lähdin tänne heti sen jälkeen, minä en oikein vielä… ole ehtinyt tajuta sitä. Eikä hän edes ollut ensimmäinen.” Hänen silmiään alkoi uhkaavasti poltella. Hän yritti purra hampaansa yhteen ja keskittyä olemaan itkemättä, mutta se ei auttanut. Kyyneleet pyrkivät jo hänen poskilleen. “Helvetti, ne saavat meidät yksi kerrallaan! Cedricin, Siriuksen, Harryn - “ Dumbledoren.
“Hermione - “
“Enkä minä voi tehdä yhtään mitään! Minä olen yrittänyt vuosikausia, ja sillä ei ole ollut mitään merkitystä, me häviämme kuitenkin koko jutun ja minä en edes tiedä keitä enää on hengissä ja ketkä ovat kuolleet ja - “
Hän tunsi kädet olkapäidensä ympärillä, Tomin varman otteen, joka tarttui häneen ja veti hänet lähemmäksi itseään. Hämärästi hän tajusi, että hänen olisi ehkä kuulunut vastustella, mutta jostain syystä hän ei pystynyt siihen. Hän tunsi Tomin värähtävän, kun hän laski päänsä pojan olkapäälle, mutta pian hän tunsi pojan käden vyötäröllään ja toisen lohduttavana hiuksissaan.
Tomin sormet olivat kömpelöt silittäessään hänen takkuista tukkaansa ja hän aisti jännityksen paistavan pojan ruumiista, mutta hän ei jaksanut välittää. Kyyneleet kutittivat hänen silmäkulmissaan, ja hän keskittyi olemaan purskahtamatta itkuun. Hän ei voinut olla näin heikko! Eikö hän muka edes osannut puhua sodasta itkemättä -
“Minä en tiennyt”, hän kuuli Tomin mutisevan. “En arvannut.”
“Tiedän”, Hermione vastasi ja melkein naurahti itkuiselle, säälittävälle äänelleen.
“Mutta sinä olet täällä nyt”, Tom jatkoi hieman varmemmalla äänellä. “Kaukana sitä kaikesta. Tajuatko? Sinun ei tarvitse - “
“Kaikki toiset ovat siellä”, Hermione sanoi tuntien kylmän värähdyksen käyvän lävitseen. Niin tosiaan olivat, eikä hän pääsisi heidän luokseen yksinkertaisesti ylittämällä kanaalia. Hän ei tiennyt, pääsisikö heidän luokseen mitenkään, koskaan… “Minä olen täällä turvassa, ja siellä voi tapahtua mitä vain - “
“Haluaisitko sinä sitten lähteä?” Tomin ääni kiristyi.
Hermione nielaisi. “En. Tai haluaisin. En tiedä. Minä… en pysty lähtemään nyt. Mutta jos pystyisin, minun olisi pakko mennä. Vaikka en haluaisikaan.”
“Minkä takia?” Tomin ääni oli hämmentynyt.
Hetken mielijohteesta Hermione repäisi itsensä kauemmas pojan käsivarsista. Tämän kasvot kiristyivät heti ja silmiin nousi synkkä, torjuva katse, mutta Hermione ei välittänyt. Kyynelten tilalla oli äkkiä raivo. Minkä takia Tom ei voinut edes yrittää ymmärtää?
“Koska siellä on ihmisiä!” Hermione ärähti. “Ja minä rakastan heitä! Minä olen täällä kaikessa rauhassa, ja he voivat kuolla sinne!”
Tom tuijotti häntä. Pojan silmissä oli tutkimaton katse. Hermione tunsi, miten kiukku lähti hänen ruumiistaan aivan yhtä äkkiä kuin oli sinne tullutkin, ja hetkessä hän tunsi itsensä ainoastaan väsyneeksi, niin loputtoman väsyneeksi… Hän olisi halunnut käpertyä sohvannurkkaan ja unohtaa koko keskustelun, mutta hän tiesi, ettei pystyisi siihen.
“Meidän pitäisi mennä aamupalalle”, hän sanoi jäykästi.
Tom nyökkäsi. “Niin pitäisi.”
Poika nousi ensin ja lähti kävelemään ovelle päin.
“Hei!”
Tom pysähtyi ovensuuhun ja kääntyi katsomaan häneen päin. Hermione huomasi hämärästi kietoneensa kätensä vartalonsa ympärille kuin puolustukseksi.
“Älä kerro kenellekään, ethän? Sodasta tai… mistään muustakaan.”
“Kenelle minä kertoisin?” Tomin ääni oli viileä, mutta silmissä häivähti lupaus.
Hermione hymyili varovasti, ennen kuin lähti seuraamaan toista aamupalalle.
Viiden aikaan iltapäivällä Hermione istui kirjastossa lukemassa. Tom oli hävinnyt omille teilleen heidän lähtiessään aamupalalta, eikä hän ollut nähnyt poikaa sen jälkeen. Se ei häirinnyt häntä yhtään. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella aamun keskustelusta tai edes Tomin edellisiltaisesta tunnustuksesta.
Hän käänsi sivun toisensa jälkeen edessään olevasta kirjasta ja yritti vaivalloisesti keskittyä. Silloin tällöin hän uskoi löytäneensä jotain tärkeää ajankäännöstä, mutta aina hän joutui pettymään. Missään ei mainittu, miten toinen ihminen saattaisi liittyä vahingossa tapahtuneeseen ajankääntöön, tai kuinka sen saattoi perua.
Hermionen teki mieli heittää kirja päin seinään. Hän olisi ehkä naurahtanut itselleen, jos hänen mielialansa olisi ollut parempi - Hermione Granger häiriköimässä kirjastossa? - mutta nyt hänen paremminkin teki mieli itkeä. Hänen oli pakko päästä takaisin, ja typeristä kirjoista ei ollut mitään hyötyä! Hän ei voinut jäädä tänne, hän ei voinut luovuttaa!
Hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, millaiseksi se aika, johon hän palaisi, osoittautuisi, mutta hänen oli palattava. Jos kilta oli tuhottu, kukaan ei pitäisi huolta hänen vanhemmistaan, ellei hän tekisi sitä itse. Hänen oli helppo kuvitella, että Voldemort tahtoisi tappaa kiltalaisten lisäksi näiden lähipiirin - jos ei muuten, niin huvin vuoksi. Hermionen oli estettävä se. Ainakaan hän ei halunnut olla turvassa täällä, kun toiset saattoivat olla jo kuolleita.
Tomin kasvot välähtivät hänen mieleensä, mutta hän ravisteli ne nopeasti pois. Poika ei ymmärtänyt mitään. Oli ehkä totta, että Tomin lapsuus oli ollut vaikea, mutta ei se oikeuttanut häntä käyttäytymään kuin kenelläkään muulla ei olisi ollut mitään arvoa. Ja Hermione… hän saattoi pitää pojasta, mutta ennen kaikkea hän tarvitsi tätä päästäkseen takaisin. Hän ei voinut antaa typerien tunteiden tulla tielleen.
Hän oli juuri jälleen kääntämässä sivua, kun eräs otsikko kiinnitti hänen huomionsa. Vahinkotapaukset yhteyksissä toisiin inhimillisiin taikaolentoihin. Hermione kumartui lähemmäs kirjaa ja yritti saada selvää sen vanhasta, koukeroisesta tekstistä.
Joissain tapauksissa ajankääntö saattaa tapahtua itsestään, ilman apuvälineitä ja kohteensa sitä tahtomatta. Yleensä näihin tapauksiin liittyy toinen inhimillinen taikaolento, ihmisten tapauksissa yleensä ihminen, johon ajankäännön uhriksi joutuneella on usein vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side. Kyse voi myös olla harvinaisen voimakkaasta tunnelatautumasta herkässä tilanteessa.
Tällaisia tapauksia on länsimaisten noitien ja velhojen historiassa niin harvoja, ettei niistä ole tarkkaa tietoa (kts. tapaus Miramell Röhmy, s. 503), mutta tutkijat ovat vetäneet joitain johtopäätöksiä. Viimeistään aikakääntö näyttäisi luovan molempien osapuolien välille hyvin vahvan siteen, jota ei ole mahdollista purkaa… Hermionen silmiä pakotti, kun hän yritti lukea tekstiä nopeasti ja samalla ymmärtää kaiken. …Ajankäännön purkamiseksi tarvitaan toteutunut yhteys… henkinen yhteys on fyysistä vahvempi… loppujen lopuksi kyse on kuitenkin onnesta… mahdollisuuksien mukaan uhri voi yrittää luoda ajankääntötilannetta vastaavan tilanteen, mutta se ei välttämättä ole oleellista… loppujen lopuksikaan aiheesta ei tiedetä paljoa… Hermione läimäisi kirjan turhautuneena kiinni, mutta laittoi sen olkalaukkuunsa ja lupasi itselleen palata siihen myöhemmin omassa makuusalissaan. Ainakin hän oli nyt hieman viisaampi, vaikka hän ei tajunnutkaan, kuinka hänellä ja Voldemortin välillä olisi muka voinut olla jokin ajankäännön aiheuttanut yhteys. Vahva, kenties jo syvällä menneisyydessä luotu side - hah, hän ei ikinä -
Tom Riddle. Voldemort. Hän tanssimassa Tomin kanssa joulutanssiaisissa, halaamassa tätä ulkona lumisateessa, nukkumassa tämän vieressä sohvalla -
Se ei voinut mennä niin! Kun ajankääntö oli tapahtunut, hän ei vielä ollut edes tavannut Tomia -
Hölmö. Sinä tapasit Tomin neljäkymmentäluvulla, viisikymmentä vuotta ennen ajankääntöä.
Mutta se ei voinut mennä niin! Hän ei ollut ollut täällä neljäkymmentäluvulla, hän ei ollut siihen aikaan edes syntynytkään! Ajankääntö oli pelkkä vahinko, se oli sotkenut kaiken.
“Historia saattaa korjata itseään sitä mukaa, kun sinä muutat sitä.” Dumbledoren ääni kajahti Hermionen mielessä niin kirkkaana, että hetken hän kuvitteli professorin olevan jossain hänen lähellään. Historia korjasi itseään? Oliko historia korjannut ajankäännön jälkeen itseään niin, että Hermione oli todella ollut neljäkymmentäluvulla?
Hänen teki mieli potkaista itseään päähän. Totta kai hän oli ollut neljäkymmentäluvulla oikeasti, hänhän oli täällä nyt, eikä tämä varmasti ollut unta… Mutta tarkoittiko se, että ajankäännön syynä olisi voinut olla hänen ystävystymisensä Tomin kanssa? Eikö se ollutkaan ajankäännön seuraus?
Hermionen päätä alkoi uhkaavasti särkeä. Hän nousi nopeasti tuolistaan ja lähti kiertämään ympäri kirjastoa. Vanha kirja painoi hänen laukussaan, mutta vieläkin enemmän painoivat ajatukset, jotka pyörivät hänen mielessään. Hän käveli vanhoja Päivän Profeettoja sisältävän hyllyn luokse toivoen, että löytäisin jotain, joka veisi hänen ajatuksensa hetkeksi muualle.
Hänen ei tarvinnut etsiä kauan. Hän oli selannut puolisilmällä vasta muutaman ylimmäisen lehden, kun muuan otsikko tarttui hänen silmäänsä.
Kuolema Tylypahkassa.
Hermione tarttui lehteen, käveli lähimmän pöydän luo ja avasi lehden. Se oli vain muutaman vuoden vanha. Häneltä ei kestänyt lukea kuin muutama ensimmäinen rivi, ennen kuin hän tajusi, mistä oli kysymys.
Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa on sattunut valitettava kuolontapaus. Neljäsluokkalainen tyttö on saanut surmansa tapauksessa, jota koulun johto nimittää onnettomuudeksi.
“Kyllä, se oli puhdas onnettomuus”, rehtori Dippet sanoo painokkaasti toimittajamme haastatellessa häntä. “Tarkempia yksityiskohtia en ikävä kyllä halua kertoa. Tiedän, että tapauksesta liittyy joitain typeriä juoruja, mutta niillä ei ole totuuspohjaa sitten yhtään.”
Huolestuneet vanhemmat ovat lähettäneet Tylypahkaan koko viikon kirjeitä, joissa ovat vaatineet rehtoria ja koulun johtoa ryhtymään toimiin onnettomuuksien välttämiseksi. Muutamat vanhemmat ovat jopa vetäneet lapsensa pois koulusta toistaiseksi. Tällaista toimintaa rehtori Dippet pitää täysin tarpeettomana.
“Tämä oli yksittäistapaus. Tilanne on täysin hallinnassa.”
Vaikka koulun ja taikaministeriön virallinen kanta on, että tapaus oli pelkkä onnettomuus, Päivän Profeetan toimittajien korviin on kantautunut poikkeaviakin mielipiteitä. On huhuttu jopa vanhoista tarinoista tutun Salaisuuksien kammion todenperäisyydestä ja sen avaamisesta, mutta nämä huhut sekä taikaministeriö että Tylypahkan koulun johto kiistävät jyrkästi.
“Olitko sinä kuullut tuosta?”
Hermione säpsähti. Tom otti viereisestä pöydästä ylimääräisen tuolin ja istuutui hänen viereensä vaivautumatta tervehtimään. Ilme pojan kasvoilla oli tutkimaton, mutta Hermione oli näkevinään aavistuksen uteliaisuutta… tai hermostuneisuutta.
“Olin”, hän vastasi kysymykseen rehellisesti. “Montako vuotta siitä nyt olikaan?”
“Kaksi.”
Hermione nyökkäsi. “Eikä syyllistä saatu kiinni?”
Tomin silmät välähtivät. “Se oli onnettomuus!”
Hermione veti syvään henkeä. Hän ei uskonut, että Tom vahingoittaisi häntä millään tavalla, ja hän oli utelias kuulemaan, kuinka paljon poika kertoisi hänelle tapauksesta. Sitä paitsi hänen oli tarkoitus luoda läheinen yhteys Tom Riddlen kanssa, vai mitä? No, hän voisi yhtä hyvin luoda sen.
“Lehdessä puhuttiin jotain Salaisuuksien kammiosta”, hän sanoi viattomasti. “Onko se todella olemassa?”
“Ei.”
“Oletko varma?”
Tom katsoi häntä kulmat kurtussa, arvioiden. Hermione nojasi taaksepäin tuolillaan ja yritti olla välittämättä pojan synkästä ilmeestä. Lopulta Tom katseli ensin tarkasti ympärilleen ja kumartui sitten häntä kohti vakava ilme kasvoillaan…
“Onko sinulla nälkä?”
Hermione hätkähti. “Mitä?”
“Aiotko sinä mennä päivälliselle?”
Miten tuollainen kysymys nyt muka liittyi mihinkään? “En tiedä. En välttämättä.”
“Tule mukaan”, Tom mutisi niin, että Hermione vain nipin napin kuuli pojan äänen. Sitten tämä nousi ylös tuolistaan ja jäi seisomaan odottavasti sen viereen.
Hermione nielaisi ja nousi seisomaan.
Viileä ilma iski vasten Hermionen kasvoja. Hän oli jo avaamassa suunsa, mutta Tomin käsi painui hänen suunsa päälle nopeammin kuin hän ehti löytää sanoja. Poika viittoi kiireesti häntä olemaan hiljaa ja veti sitten kätensä pois. Hermione nyökkäsi vaisusti. Ehkä oli parempi, että hän oli hiljaa. Hän oli jo lähtenyt seuraamaan Tomia, oli aivan turha yrittää perääntyä enää.
Murjottavan Myrtin vessa oli täysin samassa kunnossa kuin millaisessa Hermione oli sen tottunut näkemään. Hän päätteli nopeasti, ettei vessa ollut ollut kovin suosiossa neljäkymmentäluvullakaan. Tom kuitenkin käveli nopein askelin vessankoppien ohi ja suoraan päätyyn, jossa lavuaarit olivat. Vasta nähdessään pojan kumartuvan lavuaarin ylle Hermione tajusi.
Tom oli viemässä häntä Salaisuuksien kammioon.
Minkä takia hän ei ollut tajunnut ajatella sitä jo aiemmin? Eivätkö Harry ja Ron muka olleet sanoneet hänelle, että kammion sisäänkäynti oli Murjottavan Myrtin vessassa? Eivätkö hän ja Tom olleet juuri jutelleet Kammiosta, kun tämä oli äkkiä halunnut hänet mukaansa?
Pelko survaisi tiensä Hermionen halki nopeammin kuin hän oli osannut odottaakaan. Hän kuuli Tomin sihahtavan jotain kärmeskielellä, ja samassa lattia hänen jalkojensa alla alkoi täristä aavistuksen verran. Hermione katseli hiljaisen kauhun vallassa, kuinka lavuaarit erkaantuivat toisistaan ja niiden väliin muodostui tumma aukko.
Tom viittoi häntä tulemaan lähemmäksi.
Hermione pudisteli päätään. Jossain tuolla alhaalla oli basiliski, hän ei missään tapauksessa aikonut pudottautua pimeyteen vain päätyäkseen sen syötäväksi… ja minkä ihmeen takia hänen edes olisi pitänyt mennä Kammioon? Miksi Tom vei hänet sinne? Kuvitteliko hän muka voivansa luottaa poikaan? Entä jos tämä oli vain päättänyt, että Hermione tiesi jo liikaa, ja että hänet olisi parempi raivata pois tieltä -
“Tom, minä - “
“Ei täällä”, Tom sihahti ja tarttui hänen käteensä. Hermione värähti, mutta ei tällä kertaa pelosta. “Etkö sinä ole kuullut Murjottavasta Myrtistä? Puhutaan tuolla, niin hän ei - “
“Tuolla?” Hermione kuiskasi epäuskoisena ja osoitti vapaalla kädellään tummaa aukkoa lavuaarien luona.
Tom hymyili kapeasti. “Älä pelkää, ei - “
“Minä en ole niin tyhmä”, Hermione sihahti. “Mistä minä tiedän, mitä sinä - “
Hän vaikeni. Tom oli irrottanut otteensa hänen kädestään kuin olisi saanut sähköiskun. Nyt poika tuijotti häntä tummat silmät kaventuen torjuvasti viiruiksi ja huulet puristettuina yhteen.
“Tom”, Hermione huokaisi, “minä en tarkoittanut… en minä usko, että sinä… minä en menisi tuonne, vaikka sinä olisit kuka tahansa toinen…”
“Jos minä olisin Dumbledore?” Tom ehdotti aavistus synkkää huvittuneisuutta äänessään. “Kyllä sinä menisit, Hermione. Se olen vain minä, jota sinä pelkäät.”
Hermione tuijotti poikaa. Hän näki melkein petetyn katseen Tomin silmistä ja mietti, missä vaiheessa hän oli oppinut lukemaan pojan eleitä - tai milloin tämä oli alkanut unohtaa niiden piilottamista. Hermione nielaisi. Hänen teki mieli vakuuttaa Tomille, ettei pelännyt tätä, että kyse oli vain Salaisuuksien kammiosta…
Mutta oliko se?
Hän puristi huulensa yhteen. Kyllä, hän olisi luultavasti suostunut menemään Kammioon, jos Dumbledore olisi ollut hänen kanssaan. Mutta oliko se mikään ihme? Eikö ollut hieman eri asia mennä syvälle koulun alle, basiliskin luo Dumbledoren kuin Voldemortin kanssa? Eikö hänen reaktionsa vain osoittanut tervettä itsesuojeluvaistoa?
Paitsi ettei Tom tiennyt olevansa se Voldemort, joka oli tuhonnut heidän kaikkien elämän ja tappanut Harryn. Tämä Tom Riddle oli seitsemäntoistavuotias poika.
Hermione nielaisi ja otti askeleen eteenpäin. Alaspäin aukeava kuilu näytti hänen silmissään mustalta ja loputtomalta.
“Tikkaat”, Tomin ääni tokaisi lyhyesti hänen selkänsä takaa.
Hermione hapuili kädellään kuilun reunoja. Lopulta hän löysi tikkaiden ylimmän puomin. Hänen sydämensä löi niin kovaa, että hän uskoi Tominkin kuulevan sen, kun hän asetti jalkansa ylimmälle puomille ja alkoi laskeutua.
Matka oli pitkä ja hidas. Tom tuli hänen yläpuolellaan ja joutui aina välillä hidastelemaan, kun Hermione ei päässyt etenemään yhtä nopeasti kuin poika. Pian jostain hänen yläpuoleltaan kuului kolinaa ja Murjottavan Myrtin vessasta häämöttänyt valonkajo sammui. Hermione tunsi tärisevänsä. Ainoa uloskäynti oli sulkeutunut.
Kun hänen jalkansa saavuttivat jotain kiinteää ja kovaa, hän ei voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta. Tom laskeutui hetkessä hänen viereensä; hän aisti pojan läsnäolon, vaikka alhaalla oli niin pimeää, ettei hän nähnyt ympärilleen lainkaan.
“Valois.” Tomin taikasauva syttyi valaisemaan ympäristöä.
Hermione katseli ympärilleen. Heidän edessään kivinen käytävä jatkui niin pitkälle, että sen päätepiste, risteys tai kaarre hävisi pimeyteen. Mitään muuta ei näkynyt, ainoastaan kosteita, kivisiä seiniä.
“Miksi sinä tulit?” Tom kysyi yllättäen.
Hermione kääntyi hämmästyneenä katsomaan poikaa. Tämän kasvot näyttivät epätodellisen valkoisilta taikasauvan valossa.
“Koska sinä pyysit.”
“Ja sinä tottelit?” Tomin äänestä paistoi hämmästys. “Hetken minä olin varma, että sinä kääntyisit ja lähtisit pakoon. Sinä tuijotit lavuaaria niin kuin se olisi voinut syödä minut.”
“Minulla on vain terve itsesuojeluvaisto.”
Tom katsoi häntä tarkkaavainen ilme kasvoillaan. “Sitten sinun pitäisi olla kaukana minusta.”
“En minä sitä - “
“Tiedän.” Hengähdys karkasi pojan huulten välistä kuin huokaisu, jonka ei annettu kasvaa täysiin mittoihinsa. “Mutta sinä olit oikeassa epäröidessäsi. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne.”
“Sinä pyysit.”
Tomin silmissä välähti lähes kiihkeä katse. “Sinun ei pitäisi totella! Hermione, käyttäisit aivojasi! Minä olen tappanut oman isäni, minä olen tappanut sen tytön - “
Tom vaikeni. Hermione puri hampaansa yhteen ja yritti miettiä, olisiko hänen pitänyt osoittaa suurempaa hämmästystä. Hän ei osannut. Tom tuijotti häntä niin kuin olisi äkkiä ryhtynyt miettimään, oliko hän todellinen ihminen.
“Sano jotain”, poika mutisi lopulta. Ääni kuulosti lohduttoman kovalta kaikuessaan seinämistä takaisin.
“Mitä minun pitäisi sanoa?” Hermione tunsi äkkiä itsensä kauhean väsyneeksi. “Minä osaan yhdistää asioita toisiinsa. Tajuan kyllä, mikä paikka tämä on. Ne huhut Salaisuuksien kammiosta sitten olivat ilmeisesti totta?”
Tom nyökkäsi.
Hermione mietti, mitä hän voisi arvata ja missä vaiheessa Tom alkaisi epäillä, tiesikö hän asioista jotain muuta kautta. “Miten sinä löysit tämän?”
Tom katsoi häntä tarkasti. “Kuinka paljon sinä tiedät Salaisuuksien kammiosta?”
“En paljon”, Hermione sanoi välttelevästi. “Olen joskus kuullut sen nimen… minä en ole kauheasti tutustunut Tylypahkan historiaan.”
“Salazar Luihuinen rakensi tämän paikan. Tämä… tänne pääsevät vain hänen perillisensä.”
“Oletko sinä Salazar Luihuisen perillinen?”
Tom tuijotti häntä. “Sinä et näytä kauhean hämmästyneeltä.”
“Minä…” Hermione puri kieltään. Mitä hän muka voisi sanoa? “Se ei varsinaisesti ollut pelottavin asia, mitä olen sinusta tähän mennessä kuullut.”
“Eikö?” Tomin ääni oli hieman hajamielinen. “No niin, tämä se joka tapauksessa on.”
Hermione katseli ympärilleen. “Sinä siis tapoit sen tytön?”
Tom näytti vaivaantuneelta. Poika käänsi katseensa pois hänestä ja tuijotti vastakkaista seinää. “En… tai siis periaatteessa kyllä, mutta en minä… minä en varsinaisesti tehnyt sitä.” Hermione kuuli kiivaan hengenvedon.
“Täällä asuu basiliski.”
Kylmät väreet kulkivat Hermionen läpi aivan kuin ilmoitus olisi ollut hänelle uusi. Hän kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.
“Basiliski tappoi tytön”, Tom mutisi. “Se ei… se ei ollut sellainen tapaus kuin minun isäni kanssa. Häntä minä vihasin. Tyttö olisi saanut jäädä henkiin.”
“Minkä ihmeen takia sinä päästit basiliskin irti?” Hermione kysyi ja hämmästyi itsekin kiivasta ääntään.
Tom katsoi häntä. Hermione risti kätensä rinnalleen ja yritti tajuta, kuka hänen edessään seisova ihminen oli. Poika oli tappanut kaksi ihmistä, ja hän, Hermione, katsoi tätä yhä silmiin niin kuin ketä muuta tahansa! Itse asiassa hänen olisi varmaan ollut parempi miettiä, mikä ihme häntä itseään vaivasi -
Mutta Tom ei näyttänyt murhaajalta. Pojan kasvot olivat rypistyneet mietteliääseen ilmeeseen ja silmissä leikki katse, jota Hermione olisi voinut jopa väittää suruksi. Kätensä poika oli työntänyt syvälle housujensa taskuihin ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle tuoden äkkiä pelottavan kirkkaasti Hermionen mieleen Ronin silloin, kun tämä oli tehnyt jotain typerää ja yritti selittää sitä. Hänen teki mieli nauraa ääneen. Kuinka hän saattoi yhdistää mielessään Ronin ja Tom Riddlen?
Helposti. Tom näyttää aivan yhtä eksyneeltä kuin Ron joskus.
Hermione sulki silmänsä ja yritti häätää äänen mielessään. Hänen ei tarvinnut olla niin hemmetin ymmärtäväinen, hänen ei tarvinnut väittää, että tajusi Tomia… hänen ei tarvinnut verrata poikaa Roniin, joka sentään ei ollut ikinä tehnyt pahaa kärpäsellekään -
Tai ehkä oli. Ron oli taistellut kuolonsyöjiä vastaan niin kuin hänkin, mutta he eivät olleet ikinä käyttäneet anteeksiantamattomia kirouksia. Niistä oli joskus puhuttu ohimennen, mutta suurin osa kiltalaisista oli ollut yhtä mieltä siitä, ettei niitä otettaisi käyttöön. Hermione oli ollut siitä ainoastaan hyvillään. Jos he olisivat ottaneet anteeksiantamattomat kiroukset käyttöön, eivätkö he olisi olleet aivan yhtä pahoja kuin vastapuoli?
Hermione säpsähti. Erottiko puolet toisistaan muka ainoastaan anteeksiantamattomien kirousten käyttö? Se ei voinut olla niin! Voldemort oli hyökännyt ensin, kuolonsyöjät olivat hyökänneet ensin! Kiltaa ei olisi edes perustettu, ellei Voldemort olisi noussut -
Mutta eivätkö he silti taistelleet tavallisia ihmisiä vastaan? Hermione ei tiennyt, kuinka ihminen Voldemort itse oli, mutta kuolonsyöjistä osan lapset kävivät hänen kanssaan samaa koulua… Draco Malfoy oli käynyt hänen kanssaan samaa koulua kuusi vuotta, ennen kuin oli hävinnyt Dumbledoren kuoleman jälkeen ja ilmeisesti liittynyt kuolonsyöjiin… Ja - Hermione vilkaisi edessään seisovaa poikaa, joka tuijotti tiiviisti seinää näyttäen unohtuneen omiin ajatuksiinsa - Voldemortkin oli joskus ollut ihminen. Tom Riddle oli aivan yhtä ihminen kuin Hermionekin.
“Tom?” hän kysyi varovasti.
Poika hätkähti tuskin huomattavasti, mutta kääntyi Hermionea kohti silmät tummina. “En tiedä.”
“Mitä?”
“Minä en tiedä, minkä takia päästin basiliskin irti”, Tom mutisi näyttäen eksyneemmältä kuin koskaan. “Luulin tietäväni, mutta nyt… helvetti, minä en tiedä!”
Huuto kaikui kosteissa kiviseinissä. Hermione näki Tomin käsien puristuvan nyrkkiin, näki kuinka pojan käsivarsien lihakset värisivät, kuinka hän tärisi kauttaaltaan tuskin huomattavasti, mutta tärisi kuitenkin. Pojan kasvoille jähmettynyt ilme ei ollut kaunis. Poika oli purrut hampaansa alahuuleensa ja Hermione oli näkevinään muutaman pisaran verta kapealla alahuulella.
Hän ei missään tapauksessa ollut suunnitellut sitä. Hän oli ehkä aikonut vain sanoa jotain, ehkä toistaa, ettei aikonut alkaa pelätä Tomia, mutta sanat tuntuivat yhtäkkiä täysin tarpeettomilta ja olemattomilta. Hän ojensi kätensä ja kosketti varovasti Tomin olkapäätä.
Poika kavahti hänen kosketustaan niin kuin villihevonen, joka ei ole koskaan nähnytkään ihmistä, silmät hetken vauhkoina ja melkein pelottavina. Hermione veti henkeä ja kuuli Tomin vetävän myös, näki miten tunteet liukuivat pojan silmien läpi ja katseli niiden menoa kuin elokuvaa, näki päättäväisyyden jo ennen kuin Tom aukaisi hitaasti nyrkkiin puristetut sormensa ja kohotti leukansa.
“Sinun pitäisi häipyä, Hermione”, Tom tokaisi, mutta ei tehnyt elettäkään ravistaakseen Hermionen käden olkapäältään.
“En halua.”
“Älä ole tyhmä. Sinä tiedät jo, kuka minä olen. Voit lakata leikkimästä.”
“Minä en leiki!”
“Hermione.” Tomin ääni oli vaativa. “Sinä voit olla parempaa puheseuraa kuin yksikään toinen oppilas täällä, mutta tähän sinun ei kannata sotkea itseäsi. Häivy täältä.”
Hermione veti kätensä irti. Tom ei tuntunut edes huomaavan vetäytyvää kättä, tuijotti vain häntä. Äkkiä pojan ilme oli taas kylmä ja välinpitämätön; Hermionesta tuntui, kuin hän ei olisi koskaan jutellutkaan pojan kanssa, kuin tämä ei olisi koskaan kertonut hänelle isästään tai Kammiosta, kuin hän itse ei olisi kertonut sodasta ja Harryn kuolemasta -
Hän ei halunnut lähteä. Tom nyökkäsi päällään kohti tikapuita, jotka veivät Kammiosta takaisin maanpinnalle, mutta Hermionen jalat eivät suostuneet toimimaan. Jos hän pakenisi nyt, jos hän lähtisi ja jättäisi Tomin tänne, heillä kahdella ei olisi enää mitään tekemistä keskenään. Päätös valahti hänen lävitseen niin kuin olisi tullut jostain hänen ulkopuoleltaan, mutta hän otti sen mielihyvin vastaan ja tarttui siihen kaikin voimin. Hän ei lähtisi, eikä sillä ollut mitään tekemistä ajankäännön tai sen perumisen kanssa.
“Ei käy.”
“Mitä?” Hetkeksi hämmästyneisyys murtautui välinpitämättömyyden läpi. Pian Tomin silmissä oli taas tuttu viileä ilme, mutta Hermione ei antanut sen huijata itseään. Hän ei voi lakata välittämästä noin nopeasti, ei vaan voi…
“Minä en lähde.” Hermione sanoi kovemmalla äänellä.
“Hermione, oman turvallisuutesi - “
Tomin suusta pääsi vain vaimea, hämmästynyt älähdys, kun Hermione astui heitä erottaneen askeleen kiinni ja suuteli poikaa. Hän ei ehtinyt ajatella mitään, ei harkita, ei pelätä Tomin vetäytyvän pois, hän vain maistoi pojan huulet samalla vieraina ja jotenkin kummallisen tuttuina, niin kuin hän olisi suudellut tätä ennenkin - ja tunsi yllätyksekseen ja riemukseen, kuinka Tomin kädet asettuivat pienen harhailun jälkeen hänen vyötärölleen.
Hermione vetäytyi taaksepäin ja veti henkeä. Hän ehti nähdä Tomin tummanharmaiden silmien välähtävän, kapean hymyn pojan huulilla, pikemminkin aisti tämän hengityksen kasvoillaan; sitten Tomin kädet olivat vetäneet hänet taas lähemmäs.
Hermione totteli mielellään. Hän tunsi Tomin käsien otteen vyötäröllään tiukentuvan ja raotti huulensa, kun pojan suu tuntui vaativan sitä. Hänen omat kätensä löysivät paikkansa Tomin kaulalta, viileältä iholta, jonka lävitse verisuoni sykki elämää kuin olisi uskonut kohta kuolevansa. Tomin nenä hipoi hänen omaansa, jalat osuivat toisiinsa, Hermione tunsi, kuinka poika yritti saada häntä tiukemmin syliinsä mutta ei onnistunut, he olivat jo liian lähellä toisiaan, hän aisti sen kaiken sekavana viestin ryöppynä, jossa ei ollut alkukohtaa eikä päätepistettä, paitsi hän itse, Tomin sylissä järki ja tajunta hämärinä -
“Hermione?”
Hän avasi silmänsä, kun Tom työnsi hänet varovasti kauemmas. Pojan silmät hymyilivät huolestuneen ilmeen takaakin. Hermione veti happea syvälle keuhkoihinsa, uudestaan ja uudestaan, missä vaiheessa hänen sydämensä oli alkanut lyödä tällä tavalla?
“Hermione?”
“Tom?”
Poika katsoi häneen, ja Hermionesta näytti siltä, kuin tämä olisi joutunut tekemään töitä saadakseen kasvonsa pysymään vakavina. “Mikä tuo oli?”
“En tiedä.” Hermione totesi avuttomana pudistellen päätään. Sitten nauru purkautui jostain hänen sisuksistaan ja yritti päästä pinnoille. Hän antoi hymyn päästä huulilleen saakka ja naurahti vaisusti: “Ehkä suukko.”
“En minä - hemmetti, minä pidän sinusta.”
“Se kuulostaa hyvältä.”
“Hermione!” Turhautunut katse liukui Tomin silmiin kuin tyhjästä. “Älä leiki!”
Hermione nielaisi vaivalloisesti. “En minä leiki. Tom, minä… en aio lähteä.”
Poika ravisteli päätään kuin toivottomalle tapaukselle. “Sinulla on kummallinen tapa kertoa se.”
“Nyt sinä leikit itse!”
“Minä olin tosissani”, Tom sanoi katsoen häntä tiiviisti. “Sen suhteen, että sinun pitäisi lähteä.”
Hermione tunsi itsensä avuttomaksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tom ajoi hänet pois, eikä hän halunnut lähteä, hän halusi olla pojan kanssa… hän oli rakastunut, hemmetti, hän oli rakastunut eikä todellakaan halunnut lähteä -
“Miksi?”
“Mikset sinä suostu käsittämään?” Tom puuskahti äkkiä vihaisesti ja astui kauemmas hänestä. “Minä en halua, että sinä sotket itsesi minuun! Käsitätkö sinä, millainen ihminen minä olen? Sinulla ei ole mitään syytä pitää minusta!”
“Siitä minä päätän itse - “
“Etkä päätä. Hermione - “ Pitkät sormet puristuivat äkkiä hänen kämmentensä ympärille, Tomin silmät olivat tummanharmaat ja lähes anelevat, “ - häivy, ole kiltti. Jos sinä et lähde, minä en kohta enää aio luopua sinusta - “
Hermione nielaisi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla jo kaukana menossa, juosta, kiivetä ylös tikkaita, unohtaa Tom Riddle ja jatkaa elämäänsä -
Mitä elämää? Vuonna 1944? Mitä hän tekisi täällä, jos hän ei saanut olla Tomin kanssa?
Mitä minä teen missään, jos en saa olla Tomin kanssa?
Miten hän pääsisi omaan aikaansa? Hän tarvitsi Tomia. Sitä paitsi kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut pojan kanssa loppuelämänsä, jos ei nyt lähtisi… Hän palaisi omaan aikaansa heti kun voisi, ja Tom jäisi silloin tänne, halusi hän sitä tai ei. Ja niin kauan, kun hän oli täällä… mitä väliä sillä oli kenenkään kannalta, mitä hän teki Tom Riddlen kanssa?
Sillä on väliä Tomin kannalta, hänen mielensä väitti. Jos sinä olet hänen kanssaan ja sitten lähdet, käytät häntä hyväksesi, jätät hänet tänne -
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta!
Hän räpäytti silmänsä auki. Salaisuuksien kammio tuntui tyhjältä, autiolta ja äkkiä pelottavalta, Tomin katse tuntui pelottavalta, mutta kaikkein eniten hän pelkäsi sitä, kuinka oli tehnyt päätöksensä jo kauan sitten.
Hänen oli pakko olla lähellä Tomia. Hänen oli pakko yrittää luoda yhteys, joka siirtäisi hänet takaisin, mitä yhteyden luominen sitten tarkoittikin. Hän ei voinut välittää siitä, kuinka paljon se satuttaisi Tomia.
Tai häntä.