Title: Time after time
Author: Serafina II
Pairning: Hermione/Severus
Rating: K11, saattaa nousta K15
Genre: Romance, humor, drama jne.
Summary: Olen ilmeisesti lukenut vähän liikaa Pottereita ja Jane Austenin tuotantoa. Joka tapauksessa sain mahtavan inspiksen kirjoittaa jotain, jossa sekoittuu 1700-luvun Englanti ja Harry Potterit. Olen aina ollut surkea keksimään otsikoita, joten antakaa tuo otsake anteeksi. Juonesta en taida nyt paljoa paljastella, tulkoon se teille sitten yllätyksenä. Kuitenkin, ajassa liikutaan taaksepäin.
Tämä prologi on aika lailla erilaista tyyliä kuin muu ficci. Olen kirjoittanut sen 39 asteen kuumeessa, joten tekstitkin taitaa olla sen mukaista. Mutta pidemmittä puheitta, olkaa hyvät!
Prologi
“Ja muistakaa ystävät, alituinen valppaus!” lopetti Villisilmä Vauhkomieli pitkän saarnansa siitä, kuinka edessä olevassa taistelussa kuuluisi toimia. Hermionen vieressä istunut Ron Weasley säpsähti hereille pöydältä jonka päällä hän oli röhnöttänyt puolet siitä ajasta, kun Vauhkomieli oli puhunut. Hermione huokaisi ja pyöräytti silmiään. Kohta Ron kysyisi häneltä mitä pitäisi tehdä, ja hän kertoisi tiivistelmän Villisilmän ohjeista pojalle. Harry sentään näytti seuranneen keskustelua. Tunnelma oli jännittynyt ja kireä. Ihmisten pelon pystyi aistimaan ilmassa. Kukaan noidista ja velhoista ei laskenut leikkiä normaaliin tapaansa, eikä kenenkään huulilla tavannut hymyä. Jokainen tiesi, etteivät kaikki huoneessa olijat voisi selvitä hengissä. Kuitenkin, he kaikki olivat valinneet tämän kohtalon ja valmistautuivat taistelemaan siinä tiedossa, että oma henki oli vaakalaudalla. He olivat päättäneet puolustaa toisiaan, kansaansa viimeiseen hengenvetoon asti. Kalmanhanaukion keittiö tyhjeni ja Hermione huomasi olevansa viimeinen istumassa Ronin ja Harryn kanssa pöydän ympärillä. Hermione tarttui mitään sanomatta kahden parhaan ystävänsä käsiin katsoi näitä vuorotellen silmiin.
”Tiedättehän, että olette parhaat ystävät, joita minulla on? Parhaat, mitä on koskaan ollut. Ja että välitän teistä hirmuisesti, enkä kestä, jollette selviä?” Hermione kysyi ja kyyneleet kihosivat silmiin hänen puhuessaan. Katse painui pöytään ja tyttö niiskautti kovaäänisesti. Ron taputti itkevää noitaa kömpelösti hartiaan.
”Hermione, me kaikki taistelemme tänään, selviydymme ja voitamme. Kai sinä luotat minuun, Herm?” Ron lohdutti itsekin jo liikuttuneena. Harry, joka oli pysynyt jo pitkään vaiti, avasi suunsa ensimmäisen kerran tunteihin.
”Et voi luvata tuollaista, Ron. Emme voi tietää, kuka kuolee ja kuka säilyy hengissä. Se ei ole meidän käsissämme.”
”Harry on oikeassa. Voimme kuitenkin rukoilla ystäviemme puolesta,” Hemione sanoi itkuisella äänellä ja nousi seisomaan. ”Ystäviä ikuisesti, lupaattehan?” Pojat nyökkäsivät vastaukseksi. Tyttö halasi kumpaakin ystäväänsä pitkään, kunnes kääntyi ja käveli ovesta portaikkoon. Hän loikki portaita ylös kaksi askelmaa kerrallaan, ja pysähtyi vanhan tutun huoneen ovelle. Tässä huoneessa hän oli viettänyt toissakesän Ginnyn kanssa. Hän veti oven auki ja painoi valokatkaisijaa. Huone näyttä aivan samalta kuin kaksi vuotta sitten. Hermione käveli huoneen seinustalla olevan sängyn luokse ja kaatui siihen selälleen. Hän oli tiennyt, mihin oli ryhtynyt kun oli kesän alussa liittynyt kiltaan. Harry oli saanut olla vasta muutamassa kokouksessa, sillä hänen 17-vuotis syntymäpäivänsä oli ollut vasta edellisviikolla. Ginny oli vaatinut vanhemmiltaan pääsyä kiltaan, johon koko muu perhe kuului, mutta Molly Weasley ei lipsunut päätöksestään. Lapset saivat osallistua kokouksiin ja taisteluihin vasta täysi-ikäisinä. Hermione ei ollut viitsinyt edes kertoa vanhemmilleen paljoa edessä olevasta sodasta, nämä olisivat kuitenkin estäneet hänen osallistumisensa killan toimintaan, ja sitä Hermione ei tahtonut. Hän oli 17-vuotias, jästien mukaan alaikäinen, joten virallisesti hänen vanhempansa olivat edelleen hänen huoltajiaan ja päättivät Hermionea koskevista isoista asioista. Hän ei todellakaan voisi istua toimettomana huoneessaan tietäen, että samalla hetkellä lähes kaikki hänelle rakkaat ihmiset vaarantaisivat henkensä taistelussa.
”Syömään!” kajahti taialla vahvistettu ääni alakerran keittiöstä. Hermione avasi silmäänsä ja vilkaisi kelloa. Kaksikymmentä yli seitsemän. Hän oli nukkunut kaksi tuntia. Venytellen käsiään ja selkäänsä hän nousi hitaasti sängyltä ja lähti astelemaan portaita alas. Lähes kaikki talossa olijat istuivat keittiössä. Paikalle oli saapunut lisäksi Tylypahkan rehtorin paikan Dumbledoren kuoleman jälkeen ottanut professori McGarmiva ja juuri avioituneet Remus ja Nymphadora Lupin. Hermione istahti vielä vapaana olevalle paikalle pöydän päähän. Kaikki odottivat vielä hiljaisuuden vallitessa Fleuria, joka oli tapansa mukaan myöhässä. Kun Fleur lopulta suvaitsi saapua (kymmenen minuuttia myöhässä), Molly leijutti ruoat pöydän keskelle. Kaikki toivottelivat toisilleen hyvää ruokahalua ja Molly kehotti kaikkia syömään hyvin. Sen jälkeen ateriointi jatkui hiljaisuudessa. Hermione yritti syödä, muttei saanut lähes mitään alas. Antaessaan katseensa kiertää keittiötä, hän huomasi, ettei ollut ainoa, jolla oli ongelmia syömisessä. Moni ei ollut koskenutkaan ruokaan ja osa pyöritteli perunoitaan ympäri lautastaan. Lopulta Fred nousi pöydästä ja kiitti ruoasta. Muutkin seurasivat hänen esimerkkiään.
”Tavataan aulassa puoli yhdeksän. Pukekaa yllenne tummat vaatteet,” Villisilmä huuteli paikaltaan pöydän toisesta päästä. Hermione nousi muiden mukana ja käveli huoneeseensa. Hän kaivoi matka-arkustaan mustan, melko raskaan kaavun ja puki sen tavallisten vaatteidensa päälle. Vaikka oli heinäkuu, ulkona oli auringon laskettua silti kylmä. Tyttö nosti ruskean taikasauvansa kasvojensa eteen ja silmäili sitä tyytyväisenä. Hän oli ostanut sen Ollivandersilta aika tarkalleen ottaen kuusi vuotta sitten. Laittaen sauvan kaapunsa taskuun hän vilkaisi herätyskelloa, ja huomasi, että enää oli viisi minuuttia lähtöön. He olivat luotettavalta lähteeltä kuulleet, että Voldemort kannattajineen suunnitteli hyökkäystä täksi illaksi Viistokujalle. Kilta oli päättänyt mennä valmiiksi paikalle, sillä odottavalla osapuolella oli etu puolellaan. He olivat siitä varmoja, etteivät kuolonsyöjät hyökkäisi ennen Viistokujan liikkeiden sulkemisaikaa, yhdeksää. Hermione huomasi Ronin ja Harryn lähellä ovea, ja käveli näiden luokse. He eivät sanoneet mitään toisilleen, vaan kääntyivät katsomaan odottavasti Villisilmää, joka seisoi kaikkien keskellä.
”Ovatko kaikki nyt paikalla? Fleurkin? Loistavaa! Toivotan teille kaikille onnea. Pysykää rohkeina, me voimme voittaa tämän taistelun! Nyt ilmiinnymme pienissä ryhmissä eri puolelle Viistokujaa. Kaikki varmaankin muistavat paikkansa? Hyvä! Näemme siellä,” Villisilmä murahti ja ilmiintyi poksahtaen tiehensä. Muut seurasivat hänen esimerkkiään ja Harry, Ron ja Hermionekin katosivat kuin savuna ilmaan.
”Tämä oli varmasti joku vedätys, eivät ne ole tänne tänään tulossa,” valitti Ron ystävilleen roskiksen takaa. Harry ei sanonut mitään, tuijotti vaan pääkadulle. Yhdeksän jälkeen ei ollut näkynyt mitään liikettä kissaa, jonka Ron oli paniikissa tainnuttanut, lukuunottamatta. Hermione vilkaisi rannekelloaan. Viisarit pimeässä näyttivät vähän vaille kahtatoista. Hiljaisuus laski taas heidän välilleen ja Ron alkoi mussuttaa taskussaan ollutta eväsleipää.
Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun kadulta sivukadulta heidän vakoilupaikkaansa vastapäätä kuului muutama vaimea poksahdus ja puhetta. Hermione jännittyi ja vilkaisi ystäviinsä. Hekin olivat huomanneet tulijat. Hetken kuunneltuaan miesten puheita he varmistuivat näiden olevan kuolonsyöjiä.
”Killan ei pitäisi tietää tästä mitään. Pimeyden lordi on varma, ettei kukaan meistä ole vakooja. Minulla on silti outo tunne, ettemme ole tänä yönä yksin,” Hermione istui ja pidätti hengitystään. Hän tunsi tuon puhujan, ja ääni kuului Lucius Malfoylle.
”Mutta juurihan sanoit, ettei kilta tiedä mitään. Ja meillä on maahisiakin puolellamme. Olen varma, että Pimeyden lordi saa tänä yönä sen, mitä hän tarvitsee tuhotakseen Potterin,” sanoi toinen ääni, käheä, jota Hermione ei tunnistanut.
”Voi olla, mutta sanoin vain, millainen tunne minulla on. Tiedät varmasti suunnitelman. Matohäntä, Rodolphus, Draco ja te muut hoidatte ylimääräisiä maahisia. Pimeyden lordi, minä, Severus ja Bella haemme sen minkä tarvitsemme ja sitten poistumme pian,” Lucius selitti kumppanilleen. He olivat pysähtyneet aivan roskiksien eteen, mutta keskustelu oli päättynyt. Hermione oli varma, että nämä odottivat muita kuolonsyöjiä. Olivatkohan muut kiltalaiset huomanneet, että he olivat saaneet seuraa. Hermione osoitti taikasauvallaan valekaljuunaan, joita he olivat käyttäneet jo AK:n aikoina ja mutisi hyvin hiljaa loitsun, joka sai muilla kiltalaisilla olevat kaljuunat kuumenemaan. He olivat päämajalla sopineet, että kolikoilla ilmoitetaan, jos kuolonsyöjiä olisi näköpiirissä. Villisilmä ja muut olivat ylistäneet Hermionen keksintöä, ja vertailleet sen yhtäläisyyksiä kuolonsyöjien pimeänpiirtoihin.
Yhtäkkiä kuului lisää poksauksia ja puhetta. Hermione tunnisti äänien joukosta Draco Malfoyn ja Bellatrix Lestrangen äänet muiden joukosta. Hän uskalsi kohottautua hieman, että näkisi, montako kuolonsyöjää kadulla oli. Pikaisen laskun jälkeen hän päätyi kahteentoista. Hermione säpsähti, kun yhtäkkiä aivan heidän piilopaikkansa vieressä poksahti.
”Olet myöhässä.”
”Niin. aloitetaan suunnitelman toteuttaminen,” sanoi ääni, jonka Hermione olisi tunnistanut unissaankin. Paikalle oli saapunut Tylypahkan entinen juomamestari. Hermione näki pimeässäkin, että ilme Harryn kasvoilla kiristyi. Hermione tarttui poikaa rauhoittavasti olkapäästä ja muotoili huulillaan sanat ’ei vielä’. Harry nyökkäsi vastahakoisesti ja laskeutui takaisin istumaan roskapönttöjen taakse. Poika oli vannonut kostavansa Dumbledoren kuoleman tuolle edessä seisovalle mustahiuksiselle miehelle. Severus Kalkaros oli vuosikausia esittänyt olevansa killan puolella, mutta tämä oli sen koko ajan työskennellyt Voldemortille ja oli heti tilaisuuden tullen tappanut Dumbledoren. Miehestä ollut kuulunutkaan sitten sen illan jälkeen, jolloin hän oli paennut muiden kuolonsyöjien kanssa linnasta. Hermione havahtui huomatessaan äänien etääntyvän. Kuolonsyöjät suuntasivat kohti Irvetan velhopankkia. Varmistuttuaan, että kaikki Voldemortin kannattajat olivat poistuneet tarpeeksi pitkälle, kolmikko nousi piilopaikastaan ja lähti juoksemaan kohti Vuotavaa Noidankattilaa pysytellen talojen varjoissa. He kääntyivät sivukujalle, jolla tiesivät Tonksin ja Remuksen olevan.
”Tunsitteko, että kaljuunanne kuumenivat?” Hermione kysyi tuijottaen erään talon syvennetylle oviaukolle. Tonks astui ensimmäisenä esiin. Hän oli muuttanut yleensä pinkit hiuksensa pitkiksi ja mustiksi.
”Huomasimme kyllä. Kerro kaikki, mitä kuulitte. Ja ketä oli paikalla?” noita kysyi. Hermione selitti pikaisesti kaiken mitä tiesi kuolonsyöjien suunnitelmasta.
”Outoa. Mitä ihmettä Voldemort mahtaa Irvetasta tarvita?” kysyi Remus Lupin, joka oli tähän asti pysynyt vaiti.
”Ei aavistustakaan. Mutta meidän pitää kiireesti kerätä muut koolle, ja mennä Irvetaan,” Tonks sanoi ja lähti johdattamaan joukkoa muiden kiltalaisten piilopaikkoihin.
”Tainnutu!” Hermione tunsi loitsun suhahtavan aivan hänen vasemman korvansa vierestä. Tyttö juoksi huohottaen eteenpäin Irvetan sokkeloisella käytävällä. Hermionen oli määrä varjostaa huomaamattomasti Voldemortia ja tämän seuralaisia, mutta hän oli epäonnistunut, ja pahasti. Ensinnäkin, hänet oltiin huomattu lähes heti hänen oman varomattomuutensa vuoksi. Ei hän ollut voinut tulla ajatelleeksikaan, että joku saattaisi huomata hänen poistumisensa. Joka tapauksessa, näin oli käynyt, ja hän oli loukussa, Voldemortin, Lucius Malfoyn, Kalkaroksen ja Bellatrix Lestrangen, sekä Draco Malfoyn ja Matohännän välissä. Hän kuuli takaansa raskaita juoksuaskeleita ja pyrähti uudelleen juoksuun. Hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään nähdessään edessään soihdun valoa. Tytön ei tarvinnut pohtia kuin hetken, kumpia vastaan mieluummin taistelisi, Voldemortia ja tämän kolmea ehkä uskollisinta kannattajaa, vai Draco Malfoyta ja Peter Piskuilania. Hermione vaihtoi suuntaa ja kohotti taikasauvansa valmiiksi. Ensimmäisenä paikalle saapui Draco. Poika näytti ensin hölmistyneeltä kohdatessaan tytön. Sitten hänen huulilleen nousi ivallinen hymy.
”Juokse, Matohäntä! Löysin kuraverisen!” Nuoret tuijottivat toisiaan silmiin, ja kummankin katseesta näki vihan. Peter ryntäsi paikalle. ”Loistavaa, nuori herra Malfoy! Juuri hänet Pimeyden lordi halusikin, jotta voimme murskata Potterin! Kutsun Pimeyden lordin tänne,” Hermione seurasi katseellaan kun Peter kääri vasemman hihansa ja tajusi tilaisuutensa tulleen.
”Kangistumis tyystil…”
”Karkotaseet!” Hermione oli unohtanut kiinnittää huomiota Malfoyhin. Kuinka hän oli saattanut ollakaan niin typerä!? Tyttö nousi seisomaan omaa tyhmyyttään kiroten ja tajusi, että hänen taikasauvansa oli Dracolla. Mahtavaa! Poika kohotti sauvansa laiskasti ja kangisti Hermionen parilla sanalla. Kohta tulisi Voldemort, eikä hän voisi silmää räpäyttää. Mitä hän olikaan taas ajatellut lähtiessään yksin seuraamaan maailman pelätyintä velhoa ja tämän kätyreitä. Tyttö pääty siihen lopputulokseen, ettei luultavasti mitään. Hän oli lirissä. Ja pahassa sellaisessa.
Eipä aikaakaan, kun maassa selällään makaava tyttö kuuli askeleita.
”Loistavaa, Draco. Tässäkö on se Potterin kuraverinen, josta olet kertonut?” Hermione tunnisti tuon äänen. Hän oli kerran aikaisemmin kuullut sen Taikaministeriössä vähän yli vuosi sitten. Hermionen kasvojen yläpuolelle ilmestyivät maailman pelottavimmat kasvot, ne olivat käärmemäiset, litistyneet, nenän paikalla oli pelkkä viilto ja ne silmät, punaiset kuin veri, tuijottivat suoraan hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä. Voi, mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut olla missä tahansa muualla.
”Draco, leijuta tuo kuraverinen ylös, Potter saa omin silmin nähdä, kun tapan sen.”
Hermione ei kuullut Dracon sanovan mitään, joten oletti tämän nyökänneen. Samassa hän tunsi kohoavansa ilmaan ja leijuvansa samaa reittiä takaisinpäin, jota oli hetkeä aiemmin juossut eri suuntaan. Tytön päässä pyöri paniikinomaisia ajatuksia, tähänkö tämä elämä nyt päättyy, hän ei näkisi enää koskaan ystäviään eikä vanhempiaan ja kaikkein pahinta tässä oli se, ettei hän voinut tehdä mitään puolustaakseen itseään. Hermione kuunteli paniikissa kuolonsyöjien keskustelua, kaikki muut tuntuivat puhuvan, paitsi Kalkaros, vaikka Hermione tiesi tämän olleen muiden seurassa silloin, kun hän lähti seuraamaan näitä. Pian tyttö alkoi kuulla vaimeita taistelun ääniä, jotka voimustuivat voimustumistaan, kun he lähestyivät pankin aulaa. Aulassa oli täysi sekasorto. Hermione näki vihreiden ja punaisten loitsujen suhahtelevan ympäriinsä ja kuuli huutoja.
”Potter!” Voldemort huusi sihisevällä äänellä. ”Tule tänne Potter! Minulla on jotain, mikä kuuluu sinulle! Tule hakemaan kuraverisesi!”
Meteli loppui kuin seinään ja Draco purki tytön kangistumisen. Hermione hengähti syvään ja ryömi haparoiden poispäin.
”Sinä et mene minnekään! Kidutu!” kiljaisi Bellatrix. Hermionen ruumiin täytti sellainen kipu, jota hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Tyttö huusi ja vääntelehti tuskasta. Taustalta kuului Bellatrixin sekopäinen käkätys.
”Tainnutu!”
Yhtäkkiä kipu loppui kuin seinään ja Hermione kohotti katseensa. Hän näki edessään Harryn, joka osoitti maassa tajuttomana makaavaa Bellatrixiä sauvallaan todella vihainen ilme kasvoillaan. Hermione yritti nousta seisomaan, mutta läsähti uudelleen lattialle. Hän tunsi olonsa täysin voimattomaksi.
”Herpaannu,” sanoi Voldemort viileästi ja osoitti Bellatrixiä sauvallaan. Nainen avasi silmänsä ja nousi haparoiden seisomaan. ”Sinua minä kaipasinkin, Harry,” mies sanoi.
”Kidut…”
”Karkotaseet!” Harryn sauva lensi suoraan Voldemortin käteen. ”Koska tajuat, Harry, ettet voi voittaa minua? Kukaan ei voi voittaa minua. Luulisi sinun tietävän. Tapan sinut, niin kuin tapoin saastaisen kuraverisen äitisi.”
Harry ryntäsi yhtäkkiä kohti Voldemortia raivokas ilme kasvoillaan. Mies ei ehtinyt reagoida millään tavalla, kun poika tönäisi hänet nurin.
”Bellatrix, tapa kuraverinen!” huusi Pimeyden lordi maatessaan lattialla nuoren pojan lyödessä häntä kasvoihin. Harryn ja Voldemortin taikasauvat olivat lentäneet pitkälle.
Hermione, joka ryömi kohti tunsi olevansa kuin hidastetussa elokuvassa. Hänen mielensä oli täysin tyhjä kun hän kääntyi tuijottamaan Bellatrixin virnuileviin kasvoihin. Hän ei ehtinyt tehdä mitään, ei ajatella mitään.
”Avada kedavra!”
Viimeinen asia, jonka tyttö kuuli tässä maailmassa, oli Bellatrixin kimeä räkätys. Sitten kaikki katosi, pimeni, loppui.
A/N: Kuten jo aikaisemmin sanoin, tekstin taso on aika pyllystä, johtuen tästä kuumeesta. Kuitenkin, jos jaksoit tähän asti lukea, olisin todella otettu, jos jättäisit kommenttia, mitä mieltä olit tästä pätkästä. Jatkoa seuraa aivan lähiaikoina. KAUNIS KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLE! <3
