Ficin nimi: Rakkaus raastaa, kaipuu korventaa
Kirjoittaja: Blinky
Beta: -
Tyylilaji: Angst, Romance and Drama
Fandom: Twilight
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Tilanne pohjautuu Meyerin kirjoituksiin, hahmot kuuluvat hänelle myöskin, ja minä vain rupesin sörkkimään väliin omiani.
Paritus: Jacob/Bella/Edward
Varoitukset: Ei mitään mainittavaa. (Pohjautuu Uusikuuhun, joten spoilausvaara mahdollinen.)
Yhteenveto: Tämäkin fic sai inspiksen Meyerin suhteellisen merkityksettömästä lauseesta;
"Oli vain ajan kysymys - hyvin lyhyen ajan - milloin ilmestyisin ikkunasi taakse, ja rukoilisin sinua ottamaan minut takaisin." (Edward Cullen, Eclipse)
Rakkaus raastaa, kaipuu korventaa
MaaliskuuEhkä Jake oli oikeassa. Ehkä nyt oli vielä turhan kylmä sää syöksyhyppyihin kalliolta. Ehkä. Ehkä minun pitäisi totella häntä... ja
häntä myöskin.
Hän pyysi, että pitäisin itseni elossa. Sisälläni kuitenkin tein hidasta ja tuskallista kuolemaa – olisin jo kuollut jos Jacob ei saisi minua aina hetkittäin näkemään syitä kitua. Jake, minun Jacobini, kertoi minulle päivittäin, kuinka hän välitti minusta, kuinka hän tarvitsi minua. Se ei ollut varmastikaan mitään verrattuna siihen, kuinka minä tarvitsin häntä, Jakeani. Se, mitä
oikeasti tarvitsin parantuakseni jokaisella solullani, kun ei välittänyt minusta. En halunnut myöntää sitä itsellenikään, mutta Jake oli vain korvike. Vain pilvien lomasta pilkehtivä aurinko.
Kun olin hetken verran maistellut kosteaa ilmaa, tuntenut hennon mutta jäätävän tuulenvireen niskassani, lehyyttelemässä hiuksiani, palasin epävarmana Chevylleni. Ovi narahti ruostevaurioiden ansiosta ikävästi, mutten tuntenut kylmiä väreitä. Nykyään tunsin harvemmin mitään. Satunnaista iloa kyllä, mutta mikään maallinen tuska ei voinut minua enää satuttaa. Paitsi jos hän tulisi... ja lähtisi jälleen. Se oli mahdoton ajatus, mutta sai hengitykseni silti rahisemaan. Ei hän, ei kukaan heistä,
voisi tehdä niin. Kukaan heistä tuskin ikinä palaisi. Mutta se, että kokisin sen hylkäämisen hukuttavan hyökyaallon jälleen... sitä edes minun ei tarvitsisi enää toiste kokea. Olin pahoillani aiheuttamistani vaikeuksista, ja ansaitsin ehkä tönäisyn pilvilinnoista karuun maailmaan, mutta en soisi
kenellekään sitä tunnetilaa, jolloin mikään ei saa enää jaksamaan.
Minä kuitenkin olen päässyt sen tunteen otteesta hiukan irti. Yhä se hönkii niskassani, tekee yllätyshyökkäyksiä tilaisuuden tullen, ja häikäilemättömästi repii minut ajoittain mukanansa alas. Valtaa aistimaailmani kokonaan, repii sydäntäni raastavin ottein irti rinnastani. Saa minut näkemään kuvitelmia, uskottelee minulle olemattomia ja tunkeutuu uniini. Toisinaan onnistun karistamaan sen nilkoistani, mutta se on liian ketterä. Ja saa minut aina, ennemmin tai myöhemmin, kiinni.
Sillä on nimikin. Kaipaus.
Heinäkuu”Höpsö”, kuulen Jaken karhean kutittavan naurunhenkäyksen korvanlehteni juuressa. Hänen lämmin hengitys saa minut värisemään hennosti, ja hymyilen vaisusti.
”Itse olet”, intän vaikka tiedän häviäväni mahdollisen väittelyn. Eikä se minua haittaa, olen tottunut häviämään. Ja näin mitättömän seikan menettäminen ei tunnu missään. Jake on mukava tehdä iloiseksi pienillä eleillä, ja nyt on minun vuoroni. Kun ainakin pintapuolisesti kykenen.
”Miten vain”, yllätyksekseni hän tokaisee, ääni huolettomuudesta huokuen. Kohotan toista kulmaani, äänettömänä kysymyksenä. ”Vaikka
minä en kylläkään vaadi sinulta kolmatta jäähyväissuukkoa muutaman minuutin sisään, kun olen menossa
päiväksi Seattleen”, hän myöntääkin sitten, äänessään naurua. ”Ei siinä mitään valittamista ole, tietenkään.” Pojan huulilla on suloinen virne. Jacob näyttää varsin hellyyttävältä, ja toissapäiväinen kotiparturointi vain tehostaa vaikutelmaa. Ajan myötä opin jopa pitämään tuosta kynitystä hiustyylistä. Se muistuttaa minua huolettomuudesta, ja sen luonteenpiirteen tärkeydestä.
Astelin vaitonaisena Jaken kainalossa alakertaan, ja hän kaappasi minut vielä kertaalleen karhun – se sana nyt oli kuvaavampi tässä tilanteessa – rutistukseensa, ja tunsin hänen huulinsa hiuksissani. Hetken kuluttua myös omillani, ja tämä suudelma oli edellisiäkin intohimoisempi. Charlie istui olohuoneessa, näköyhteydessä meihin, ja vaikutti siltä kuin ei huomaisikaan. Hänellä ei ollut yhtikäs mitään Jakea vastaan. Se oli jopa kummallista. Irtouduimme toisistamme, nuuskin Jaken ominaistuoksua, kuin se pitäisi minut elossa seuraavan yön ja päivän ajan.
”Hei sitten.”
Saatoin tuntea silmistäni huokuvan viestin;
Älä mene. Mutta Billy tarvitsi häntä. Forksista ei
enää löytynyt tarpeeksi ammattitaitoisia lääkäreitä.
Ovi kävi, ja minä jäin yksin. Ja
se valtasi mieleni jälleen, pitkän viiveen jälkeen. Olin jo melkein unohtanut, miltä kaipuu tuntui.
Kahdentoista tunnin kuluttuaForksissa oli aina synkkää. Kesällä aurinko paljasti itsensä useimmin, mutta hämäryydestä ei päässyt irti koskaan. Pilvipeite verhosi taivaankantta nytkin, ja vuodenajasta huolimatta en olisi erottanut ilman huoneeni pikkuruisia koristevaloja kättäni pidemmälle tässä ahdistavassa pimeydessä. Toisaalta se oli kaunistakin. Pimeä peitti kaikki epämukavat yksityiskohdat ja muistovyöryjä aiheuttavat näköhavainnot. Oli vain minä, keskellä ei mitään. Ja se ajatus palauttikin jälleen todellisuuteen. Jacob oli poissa, ja poistuessaan hetkeksi hän vei lohduntunteenikin mennessään. Kieroutuneessa alitajunnassa nauroin itselleni;
siitä oli kohta jo vuosi, enkä ollut löytänyt elämäniloani vieläkään.
Silmäluomeni lupsuivat ajoittain, mutta rauhattomuuden tunteen ansiosta avautuivat säpsähdellen yhä uudestaan. Nukuin katkoilevasti, näin epämääräisiä unia nykyhetkien sekoittumisesta johonkin sekavaan. Pyöriskelin toivottomana sängyssäni, lakanoiden seuratessa vartaloani. Ulkona tuuli vinkuen, ja ikkunani vieressä sijaitsevan vaahteran oksat raapivat ikkunaani.
Jossain vaiheessa unenkatkelmiini kantautui hiukan erilaista ääntä. Ikkunan takana kolisteltiin yhä, mutta ääni ei kuulostanut niin hentoiselta kuin oksien aiheuttamana. En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla peloissani. Oikeastaan, en edes osannut pelätä. Mikä tässä maailmassa olisi enää pelkäämisen arvoista? Napsautin himmeät koristelamput päälle, ja siristelin silmiäni kohdistaessani katseeni ikkunaan, tarkemmin sanottuna hiukan pölyisen lasin ulkopuolelle. Kun erotin hahmon, tiesin näkeväni vain unta. Tarvitsisin vain nipistyksen, ja heräisin ankeaan todellisuuteen. Puristin ilkeästi käsivarren nahkaani peukalon ja etusormen väliin. Ei heräämistä. Uudestaan. Ei vieläkään. Tartuin yöpöydällä sijaitsevaan hiusharjaan, ja paukautin sillä polveeni. Ei paluuta todellisuuteen.
”Lakkaisitko satuttamasta itseäsi?”
hän sanoi kummallisen vaimealla ja karhealla äänensävyllä minulle tässä hullunkurisessa kuvitelmassani. Mahtavaa, harhanäyt olivat tehneet paluun. Nyt kuvittelin hänet jo seisomassa ikkunani tällä puolen, kasvoillaan huolestunut, mutta samaan aikaan jotain hämmentävää onnellisuutta kytevä ilme. En tiennyt, missä vaiheessa mielikuvitukseni oli päästänyt hänet sisälle. Se tosin ei tainnut juuri nyt olla se oleellisin seikka. Oleellisempaa oli varmaankin se, että vieroitusoireisiin Jacobista kuului myös seinähulluus. Istuin kuin naulittuna niillä sijoillani, kuvitellen, että silmien räpyttely poistaisi tuon pelottavan aidonoloisen harhan. Tosin en tiennyt, halusinko sen poistuvan. Olin jo unohtanut, miten kummallisen rauhoittavalta ja
oikealta tämä tuntui.
Tuon kuvankauniin – jumalaisen komean, mielikuvitukseni antoi todellakin oikeutta hänelle – harhakuvitelman katse oli hyvin hämmentynyt, kuin huolesta sekaisin. Se muistutti minua niistä hetkistä, kun hän oli vielä välittänyt minusta... rakas-- ei, se sana oli liian jyrkkä edes ajateltavaksi. Sen sanan ajattelu aukaisisi kaikki huolella padotut tuskanpurot.
”Bella... sanoisit jotain. Minua pelottaa, teinkö jotain sinulle... olisiko minun pitänyt soittaa ennen tuloani.”
Pyysikö mielikuvitukseni tuote, että alkaisin jutella yksinäni? Tuo oli vielä huvittavan huomaavainenkin, suunnitteli ilmoittavansa puhelinsoitolla ilmaantumisesta alitajuntaani! Ja kysyikö
hän näissä mielipuolisissa kuvitelmissani, että tekikö hän jotain minulle? Voi kuule, haluatko todella tietää?
Sinä tapoit minut henkisesti, Edward.Siinä se tuli. Kaikki se, mitä olin piilotellut, pyrkinyt tunkemaan piiloon, levisi vain yhdellä ajatuksilla käsiini. Tuolla aidonoloisella harhanäyllä oli luonnollisesti osuutta asiaan. Poissa mielestä, poissa silmistä, olin ajatellut itsepintaisesti. Se teoria ei näköjään pitänytkään paikkaansa. Tunsin tahtomattani silmieni kostuvan kyynelistä, jotka olivat odottaneet vapautumistaan jo kauan. En ollut itkenyt aikoihin. En ollut tuntenut mitään tämänkaltaista aikoihin. En ollut
nähnyt häntä aikoihin.
