Kirjoittaja Aihe: Eikä siinä vielä kaikki! VALMIS, James/Lily, K-11, romance, drama  (Luettu 55386 kertaa)

Pour

  • sidekick
  • ***
  • Viestejä: 203
  • En rupea arvailemaan
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #100 : 15.05.2009 09:32:32 »
Noniin, nyt sain loputkin luettua. Tämä on kirjoitettu hyvällä huumorilla ja tykkään siitä, että tämä on vain Lilyn näkökulmasta. Välillä rasittaa tuo Justin-pakkomielle, mutta hyvin olet saanut sitä häivytettyä lukujen edetessä. James on aivan ihana, samoin muut kelmit. Sirius/Remus-draamaa on ihana lukea tällaisena hyvin kirjoitettuna sivujuonena. (toki kyllä muutenkin n__n)
Peter/Anne oli yllättävää, mutta toimii ainakin tähän mennessä ihan hyvin. Peter aina jotenkin vain sivutetaan tai roiketetaan mukana pakosta, mutta tässä hän jopa kuuluu kelmeihin.
Noista omista hahmoista sen verran, että ovat hyvin keksittyjä ja tykkään varsinkin tyttöjen suklaansyönnistä. Ja painokriiseistä :D Eräs juttu, mikä tuntui aluksi kummalliselta olivat nimet. Sivuhahmojen nimet kertaavat paljon oikeiden pottereiden nimiä (Harry, Justin...), mutta siihenkin tottui lukujen edetessä.
Olen hieman yllättynyt, että innostuin tästä ficistä näin paljon, koska tämä on niin täynnä ihmissuhteita. Yleensä hermostun siihen, että kaikki taistelevat valtavasti rakkauselämästä, mutta tässä jotenkin kiinnostun yhä enemmän ja enemmän.
-Purr kiittää ja odottaa jatkoa n___n
Muutatko kanssani smialiin?
Toujours purrrrr
Combining History and Hetalia can actually be good.

Mereille

  • ***
  • Viestejä: 4
  • Jäätelövene/`~
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #101 : 15.05.2009 17:27:32 »
Oih. Tämä on ihana ficci.  :o ;D Lily/James paritus on paras ikinä ja tämä on tosiaan kirjoitettu ihanan omaperäisellä tyylillä ja tosi hyvin! Toivottavasti pian tulee jatkoa, ja Lilyn ja Jamesin välille lisää säpinää. <3
Would I have a cake, please?

Sayuchi

  • Vieras
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #102 : 15.05.2009 18:53:18 »
Iiihanaa, uusi luku!

Tässä ei taas paljoa tapahtunut, mutta ei käynyt tylsäksi! Miten sä teet tämän??
Anne/Peter... Aluksi olin vähän että "häh??" mutta totuin siihen melkein heti ja innostuin. Peterillekin joku! ^^ Kuvailit tosi hyvin tuota niiden epävarmaa ihastusta, se tuntui jotenkin niin luonnolliselta. Ja tuo sänky-väärinkäsitys oli aivan mahtava.

Tässä aina välillä huomaa, miten Remus tuntuu koko ajan niin aikuiselta ja muut kelmit ihan pikkupennuilta. :D

Lainaus
”Hei Lily”, sanoo Sirius, ”oliko sinulla mukavaa eilen? Näimmekö me vielä illalla?”
”McGarmiwan toimiston edessä”, minä vastaan. ”Minä yritin estää teitä räjäyttämästä sitä.”
”Ai niin”, Sirius sanoo ja näyttää hetken tosi ilahtuneelta, mutta sitten hänen naamansa valahtaa. ”Ai niin, me emme räjäyttäneetkään sitä. Hemmetti. Minä olin ihan varma… Sarvihaara, mennäänkö pelaamaan?”
Pidin tästä! Sirius on ihana tuossa. Ja myös siinä tähtitaivaskohdassa, jonka muutamat mainitsi.  :)

Lainaus
”Puhutteko te sitten muka aina kaikesta?”
”Emme”, James sanoo, ”mutta jos hän jatkaa sitä hymyilyä, meidän on pakko alkaa kiusata häntä siitä. Muu ei vaan toimi. Hän rupeaisi kauhean epäluuloisesti, jos me emme huomioisi koko juttua.”
Siis mikä logiikka tuossa muka on?
Minä ainakin tajuan tuon logiikan!  :D Juuri niin kelmimäistä touhua.

Että näin. Jatkoa taas odotellaan~

Lansu

  • Hihhulikyylä
  • ***
  • Viestejä: 51
    • Lupterikorvat
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #103 : 16.05.2009 12:05:47 »
Anteeksianteeksianteeksi, ainakin sitä etten ole kommentoinut tätä kertaakaan vaikka olen melkeimpä alusta saakka ollut mukana. En yksinkertaisesti oikein osaa sitä hommaa ja silloinkin kun viitsin tulen siihen tulokseen, että kuulostaapa tyhmältä, en kommentoi :D. Mutta jospa nyt kuitenkin. Tykkään tässä ficcissä tosta Lilyn ajatustavasta, koska se itseasiassa on aika samanlainen kun minulla. Tai ainakin luulisin niin, mutta se vain on kiva. Tarinan juonikaan ei ole sellainen tavallinen, vaan tässä on kerrankin jotain erilaista. Olen kanssa muutaman kerran unohtanut lukea muutaman luvun verran, että en joko muista missä mennään tai en muista henkilöiden nimiä. Siitä kuitenkin selvitään.

Ainiin, ja se Lily-Ruthiksi-monijuomaliemellä oli aika nerokas juttu. Olisipa mullakin monijuomalientä, vaikka en välttämättä tiedä mihin sitä käyttäisin. Ei sen väliä. Ainiinnumerokaksi, Justin vaikuttaa aika kivalta itseasiassa, vaikka en siitä alussa tykännytkään.

Tämä viimeinen lause oli kieltämättä aika suloinen tässä luvussa;
Lainaus
ja kahden viikon joululoma tuntuu jotenkin kummallisen pitkältä.

- Lansu kiittää ja kumartaa ja ehkä kommentoi ensikerrallakin. Jos uskaltaa. Enkä minä muuten osaa kommentoida mitään rakentavaa tai järkevää, mutta yleensähän tarkoitus on aiheuttaa hyvä mieli.

erikka

  • ***
  • Viestejä: 61
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #104 : 16.05.2009 15:01:56 »
Tykkäsin  :D

Liinalotta

  • ***
  • Viestejä: 289
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #105 : 02.06.2009 14:25:52 »
Luin tuon jatkon joskus kauankauan sitten, mutta unohdin kommata ( tai sitten en kerennyt kommata? ).
IHANA JATKO.
Parittaa shakkinappuloita, hahahah. :D
Jatkoa<<3
Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen

elzz.

  • ***
  • Viestejä: 93
  • Pidä Musta Kii. Älä Päästä Koskaan...
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #106 : 02.06.2009 19:02:28 »
Jejj!! Uusi luku ^^ Ja pidin taas paljon...
Hmm... Anne/Peter-paritus oli mullekin hieman MITÄ?-luokkaa, mutta nyt oikeastaan olen ihan iloinen siitä, että Peterilläkin on ihastus, sillä hyvin harvassa ficissä hänellä on..
Pidin myös siitä, että Justinin ihkutusta ei ollut paljon, mikä (toivottavasti) kertoo siitä, että Lily alkaa hieman kallistua Jamesiin Justinin sijasta. Vaikka siis idea Lilyn pitkäaikaisesta ihastuksesta onkin hyvä, niin pekkuni ovat pystyssä Jamesille ^^
Eli kiitosta taas tästä ja odotellaan jatkoa...
~I don't need no fakes around me~
~All I want is you to be with me~
~Here I am~

Layra

  • Hämykeiju
  • ***
  • Viestejä: 187
  • I'm not easily impressed. Wow, a blue car!
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #107 : 13.06.2009 19:15:50 »
Tää oli hyvä :---) olis kiva jos jatkaisit, nyt kun on näköjään ollut vähän taukoa. Mutta siis tosi mukava, Lily + James = <3
ava by aiju ♥

13072011 ♥

I'd catch a grenade for ya
Throw my hand on a blade for ya
I'd jump in front of a train for ya
You know I'd do anything for ya.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 13.5
« Vastaus #108 : 27.06.2009 22:05:41 »
A/N: Hei kaikille! Ja suuret kiitokset kommentoista. Täytyy tunnustaa, että viimeiset puolitoista kuukautta elämäni on mennyt aika tiiviisti musiikkijuttujen, ylioppilasjuhlien, pääsykokeiden, töiden ja muun pienen parissa, enkä ole oikein edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Nyt kuitenkin alkaa taas pienesti löytyä intoa kirjoittajaa ja ajattelin ensin selvittää tämän tarinan! Parin viimeisen yön huonoilla yöunilla ja liian monella työvuorolla varustettuna en nyt taida kyeta vastaamaan kommentteihinne erikseen, mutta kiitän vielä niistä kaikista ihan hurjasti! Ja jotta ette joutuisi odottamaan sitä, että jaksan vastata kommentteihin, taidan nyt törkeästi ohittaa sen vaihteen ja lisätä suoraan seuraavan osan:

10. luku

Minä en ihan totta tajua, mikä idea joulussa on. Tai siis totta kai minulle on kerrottu se, ja onhan meilläkin joulukuusessa roikkumassa muutama enkeli niiden kaikkien kimaltavien pallojen lisäksi, mutta jos joulussa on ihan oikeasti idea, minkä ihmeen takia se on hukutettu kaiken sen oheistoiminnan alle? Ja miten minusta tuntuu, että minä en tee joululomalla mitään muuta kuin ahdistu siitä, ettei ole mitään tekemistä, ja syö?

No niin, nyt on siis selvitty taas yhdestä joululomasta. Painan kolme kiloa enemmän kuin ennen joulua ja vaikka olen yrittänyt miettiä, että ehkä vika onkin puntarissa, vatsani on vähän toista mieltä. Ihan totta, se on takuulla isompi kuin ennen lomaa. Ja olen saanut yliannostuksen kaikkia ärsyttäviä sukulaisia, jotka tuputtavat minulle jouluvanukasta, josta en edes tykkää, ja kyselevät, mitenkä elämä menee siellä salaperäisessä sisäoppilaitoksessa ja milloin minun valmistujaisiani juhlitaan ja mikä minusta tulee isona ja kiinnostaisiko minua majoittaa koditonta kaktusta pariksi vuodeksi.

Olen myös yrittänyt olla hyvä tai ainakin kärsivällinen sisko ja tajunnut taas kerran, ettei minulla ja Petunialla ole muuta yhteistä kuin ne ärsyttävät sukulaiset ja paha tapa nuolla jäätelökulho, kun jäätelö on loppunut. Sekin on ilmeisesti aika negatiivinen asia, koska minun vyötärönympärykseni ei oikeasti kyllä kaipaisi niitä ylimääräisiä jäätelöntippoja. Sanoinko jo, että lempifarkkuni ovat tähänkin mennessä olleet ahdistavan tiukat, nyt minulla alkaa olla jo vakavia ongelmia päästä niihin?

Sellainen minun jouluni siis oli: onnellinen ja rauhallinen. Ensimmäisestä en tiedä, mutta jälkimmäisellä lomaviikolla meinasin saada halvauksen siitä kaikesta tylsyydestä, joten ainakin rauhallisuutta piisasi.

Jotain dramaattistakin on kyllä tapahtunut. Petunia on alkanut seurustella. Se on ilmeisesti aika tuore juttu, koska jos se ei olisi, äiti olisi kyllä ehtinyt mainita siitä jossakin kirjeessä, ja niitä kirjeitä tulee usein.

Petunia itse sanoi, että he olivat tavanneet toisensa marraskuun puolivälissä ja se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Minä en ole siitä kyllä ihan varma, koska he olivat tavanneet meidän etuovemme ovisilmän välityksellä. Vernon kuulemma työskentelee vapaa-aikanaan pizzalähettinä, ja Petunia oli tilannut meille pizzaa kotiin. Vernon oli ollut vähän myöhässä, joten Petunia oli ollut aika huonolla tuulella, ja kun Vernon oli koputtanut lopulta oveen, Petunia oli vilkaissut ovisilmästä, kuka siellä oikein on. Niin heidän katseensa sitten olivat kohdanneet, mutta minä kyllä tiedän, millaisia Petunian ”olen huonolla tuulella” –katseet ovat, ja jos Vernon on rakastunut sellaiseen, hänessä on kyllä pakko olla jotain vialla.

Omituisinta on se, että minä olen aika varma, että tulisin ihan hyvin toimeen Vernonin kanssa, jos hän ei vaan olisi Petunian poikaystävä ja siksi automaattisesti aina Petunian puolella kaikessa, niin kuin vaikka joulukuusen koristeiden asettelussa. Vernon on ehkä vähän outo, ja vähän tylsä (siis kuka muka opiskelee kansainvälistä kirjanpitoa?) mutta muuten hän saattaisi jopa olla ihan mukava, jos vaan Petunia ei olisi paikalla.

Minä en edes ihan tajua, mikä minun ja Petunian väleissä oikeastaan meni vikaan. Tai siis, totta kai minä tiedän, mikä meni vikaan, mutten ihan tajua miksi. Ja kai se on osittain minun vikani siinä määrin kuin Tylypahkaan lähteminen oikeastaan edes on minun vikani, koska kuka yksitoistavuotias oikeasti muka mahtaa jotain sille, jos saa jostain salaperäisestä taikakoulusta kirjeen ja äiti ja isä saattavat junalle? Mutta joka tapauksessa kyllähän minä tajuan, että jos en olisi lähtenyt Tylypahkaan ja häipynyt Petunian tuntemasta elämästä, meidän välimme olisivat varmaan oikein hyvät. Tai ainakaan emme olisi yrittäneet heittää toisiamme sillä hemmetin vanukkaalla joulupäivällisellä.

Mutta no, turha itkeä, kun vanukas on jo maassa (tai tarkemmin sanottuna Fiona-tädin päässä, ellei hän ole vielä pessyt sitä hattuaan). Ja vaikka normaalissa elämässä olisikin ollut puolensa, en minä ehkä kadu Tylypahkaan päätymistä, vaikka sen ansiosta rakastuinkin Justiniin ja menetin kaikki mahdollisuudet hurjiin nuoruuden romansseihin. Olen sentään oppinut tekemään mustikkapiirakkaa koskematta taikinaan kertaakaan käsin. Kyllä siitä taidosta voi vähän maksaakin, kuten esimerkiksi vuosikausien henkilökohtaisella kärsimyksellä.

Ja sitä paitsi minä kyllä tykkään Tylypahkasta aika paljon. Niin kuin esimerkiksi nyt, kun juna alkaa pysähtyä vähän tökkivästi, niin että Anne melkein suistuu penkiltään, ja linna näyttää ikkunasta katsottuna tosi kauniilta. Eikä minua edes häiritse, että taas on edessä kuusi kuukautta Justinin ja Ruthin näkemistä.

Paitsi että nämä ovat viimeiset kuusi kuukautta. Ihan totta, näiden jälkeen en välttämättä näe Justinia enää ikinä, ellei minua sitten kutsuttaisi häihin, mutta vähän epäilen. Ja eihän maailma nyt niin kauhean iso ole, mutta aina on mahdollista, että Justin ja Ruth kiinnostuvat vaikka Englannin ja Etelä-Afrikan taikayhteisöjen kehittämisestä ja yhteistyöstä ja muuttavat Etelä-Afrikkaan toteuttamaan elämäntehtäväänsä. Ja kuinka usein minulla muka on tapana vierailla siellä päin maapalloa? Ei ikinä.

Tavallaan minä kyllä jo melkein odotan sitä, että pääsen eroon Justinista. Näissä kuudessa ja puolessa vuodessa on ehkä ollut ihan hyviä hetkiä, esimerkiksi se, kun olin Justinin pari loitsuissa ja hän hymyili minulle pari kertaa sen jälkeen, kun olin vahingossa lennättänyt omat kenkäni ulos ikkunasta, koska olin niin keskittynyt pelkäämään mokaavani jollain tavalla. Mutta on kyllä pakko myöntää, että lähinnä nämä vuodet ovat sisältäneet ärsyttäviä ja turhauttavia hetkiä ja tietysti niitä, jolloin en ole tiennyt, ketä tahtoisin lyödä ensimmäisenä. Niin että saattaa olla ihan kiva päästä eroon tästä kaikesta.

Jos vaan pystyn saamaan aivoni irti Justinista. Onko se edes mahdollista? Näin pitkän ajan jälkeen?

”Rentoudu, Lily”, Hannah sanoo, ja hetken ajan pelkään ajatelleeni ääneen, mutta Hannah ei näytä valmiilta heittämään minua penkillä, joten kyse ei millään voi olla siitä.
”Minä olen ihan rentoutunut”, minä sanon, kun en keksi oikein muutakaan.
Hannah tyrskähtää vähän omituisesti, tai ehkä vaan olin jo unohtanut sen joululoman aikana. ”Sinun otsasi ei näytä kovin rentoutuneelta. Suoraan sanottuna näytät siltä, kuin miettisit jo S.U.P.E.R.-kokeita.”
”No”, minä sanon, ”niihinhän on enää reilut viisi kuukautta aikaa.”
Hannah pyörittelee silmiään. ”Niinpä. Näitkö sinä Jamesia lomalla?”

Mikä pakkomielle kaikilla yhtäkkiä on minusta ja Jamesista? Kun näin Annen junassa, hänkin kysyi ensimmäisenä, olenko nähnyt Jamesia loman aikana, ja se oli vähän kummallista, koska olin edellisen kerran jutellut Annen kanssa juuri edellisenä päivänä, ja hän kysyi sitä silloinkin. Toisaalta minun ei ehkä pitäisi olla edes yllättynyt. Sehän on kuitenkin Anne.

”En”, vastaan Hannahille. ”Näitkö sinä Thomasia?”
Hannah irvistää. Hänen hampaidensa välissä on suklaata. ”En. Minä kyllä yritin, tai siis kysyin häneltä, olisiko hän halunnut lähteä kuuntelemaan yhtä bändiä, mutta hänellä oli kuulemma kiire. Minä en oikeasti tajua. Kenellä muka on niin kiire joululomalla?”

Anne ja Megan vilkaisevat toisiinsa. Se on sellainen nopea, tietävä vilkaisu, jollaiset ovat kauhean ärsyttäviä, jos ei itse tajua, mitä vilkaisijat ajattelevat.

”Hannah”, Megan sanoo lopulta, ”tuo kuulostaa aika paljon treffeiltä.”
”Mutta minä kysyin vaan kaverina”, Hannah sanoo ärtyneenä. ”Kyllä Thomas tajuaa sen. Me nyt kuitenkin olemme olleet kavereita kutakuinkin ikuisuuden.”
”Te olette myös meinanneet alkaa seurustella ainakin tuhat kertaa”, Megan jatkaa, ”ja älä väitä vastaan, koska siltä se on näyttänyt. Miten ihmeessä Rory tietää, että te olette nyt yhtäkkiä ihan vaan pelkästään kavereita? Tai edes Thomas?”

”Minä en ole kiinnostunut hänestä”, Hannah tokaisee.

”No, sinulla on vähän hassu tapa osoittaa se”, Megan sanoo. ”Tai ehkä sinun pitäisi vaan ensin jutella Thomasin kanssa ja selvittää, että haluat olla pelkästään kaveri.”

”Tai jutella Roryn kanssa ja uskotella hänelle, että haluat olla pelkästään kaveri Thomasin kanssa”, Anne ehdottaa.

”Tai miettiä vähän aikaa, haluatko olla oikeasti vain kaveri Thomasin kanssa”, Megan jatkaa.

”Tai etsiä joku vapaa poika”, Anne sanoo.

”Minä haluan ihan totta olla vain kaveri”, Hannah sanoo, mutta hän ei kuulosta enää ärtyneeltä, vähän järkyttyneeltä vain. ”Vähintään kaveri.”

”Vähintään?” Megan kysyy.
”No siis”, Hannah sanoo ja hymyilee sellaisella vähän epävarmalla tavalla, kuin ei oikein tietäisi, kumman suupielen nostaisi ylös ensin, vai nostaisiko kumpaakaan. ”Minä SAATTAISIN haluta enemmänkin. Periaatteessa. Ehkä. Mutta en oikein tiedä. Ja joka tapauksessa nyt me emme voi olla muuta kuin kavereita, joten minä haluaisin olla kavereita.”

Anne ja Megan vilkaisevat taas toisiinsa, ennen kuin Megan jatkaa: ”Tuota noin, tsemppiä sen kanssa. Mutta jos Rory on yhtään mustasukkaista tyyppiä, sinulla on aika kova homma, ennen kuin saat hänet vakuuteltua. Ja sitten tarvitse vielä vakuuttaa Thomas siitä, ettei hän ole kiinnostunut sinusta muuten kuin kaverina.”
”Eikä tarvitse!” Hannah puuskahtaa ja Megan pyörittelee silmiään.

”Minusta tuntuu, että me olemme pysähtyneet”, sanoo Anne, ja se on ehkä ihan hyvä veto siihen väliin, koska minusta jotenkin tuntuu, että muuten tämä keskustelu muuttuisi vähän yksitoikkoiseksi. Todennäköisesti se sisältäisi aika pian pelkkää väittelyä siitä, onko Hannah kiinnostunut Thomasista enemmän kuin ystävänä, ja minun elämäni on sisältänyt aika paljon sitä väittelyä monta vuotta, joten olen saanut toistaiseksi tarpeekseni siitä, kiitos vain.

Me purkaudumme junasta keskellä ykkösluokkalaisten laumaa, mutta ainakin pääsemme asemalaiturille. Tylypahka näkyy järven takana ja näyttää kieltämättä jotenkin kummalliselta, ennen kuin tajuan, että yksi torni on vain niin kokonaan lumen peitossa, ettei sitä kauheasti näy valkoista taivasta vasten. Sitten tajuan, että joku on jättänyt matka-arkkunsa lojumaan ja että olen kompastunut siihen ja että nenässäni on aika paljon lunta.

”Hei, Lily”, sanoo Jamesin ääni jostain yläpuoleltani. ”Oliko hyvä joululoma?”

Okei, maailmassa on jonkun verran ihmisiä, joita en tahtoisi paikalle, kun olen kompastunut ja yritän rämpiä pystyyn sohjoisesta lumesta. James ei kyllä onneksi kuulu pahimpien listalle. Jos hän olisi sattunut olemaan vaikka Justin tai Ruth, olisin varmaan painanut naamani lumeen ja toivonut, että he lähtisivät ennen pitkää pois. Mutta James nyt kuitenkin on vain James, joten yritettyäni toistamiseen päästä pystyyn ja liukastuttuani sohjoon tartun hänen ojennettuun lapaseensa ja kiskon itseni takaisin jaloilleni.

”Ihan hyvä”, minä sanon samalla, kun yritän pudistella lunta pois farkuistani. ”Tähän asti. Entäs teillä?”
”Sirius söi joulu-Dumbledoren”, James sanoo ja virnistää sitten. ”Se on kuusenkoriste. Älä kysy enempää. Ja Remus ja Peter olivat pari päivää kylässä, ja Peter yritti leikkiä joulupukkia ja juuttui savupiippuun.”
”Voi ei”, minä sanon ja vilkuilen ympärilleni, mutta Peter kävelee Siriuksen vieressä kohti thestralien vetämiä vaunuja ja näyttää päässeen jo savupiipusta eroon.

”Ja Remus söi liikaa suklaavanukasta ja makasi yhden illan sohvalla, kun väitti, ettei pysty liikkumaan”, James jatkaa ja rypistää otsaansa. ”Se oli oikeasti vähän huolestuttavaa, koska yleensä Remus ei tee mitään sellaista. Ensinnäkin hänellä on ihan hullu ruuansulatus, ja toisekseen hän kyllä syö harvemmin mitään mitenkään suuria määriä. Tai ainakaan niin paljon, että saisi oikeasti vatsansa ahdettua niin täyteen. Sellainen kuulostaa enemmänkin Siriukselta. Minä tosiaankin toivon, ettei Remus ala ottaa Siriuksesta enemmänkin vaikutteita.”

Minä nyökkään. Remus kävelee vähän Siriuksen ja Peterin perässä, mutta näyttää ihan tyytyväiseltä ja ihan yhtä laihalta kuin aina ennenkin. Joskus en vaan voi tajuta, missä se maailman oikeudenmukaisuus oikein on, jos sitä kerran on olemassa. Minkä takia jotkut pojat (ja Ruth ja Hannah) saavat energiankulutuksen, joka selviäisi vaikka aidon kokoisesta piparkakkulinnasta, ja minä en saa mitään, paitsi erittäin hyvän ruokahalun?

”Ja minä yritin lähinnä pitää Peterin erossa savupiipuista, Siriuksen joulukoristeista ja Remuksen Siriuksesta”, James sanoo. ”Tai siis, eivät he enää taida kauheasti riidellä, mutta he ovat silti jotenkin outoja. Kai he vaan yrittävät ottaa menetettyä aikaa kiinni, mutta minun mielestäni he kyllä joskus meinaavat unohtaa, että minä ja Peterkin olemme olemassa. Mennäänkö?”

Minä vilkaisen ympärilleni. Asemalaituri on jo melkein tyhjentynyt, eikä vaunujakaan ole enää kuin muutamat odottamassa. Itse asiassa minä en näe ystäviänikään missään. Ehkä he eivät tajunneet, että kaaduin, ja huomasivat poissaoloni vasta vaunuissa. Tosin paljon todennäköisempää kyllä taitaa olla, että he tajusivat mainiosti, huomasivat Jamesin ja lähtivät mahdollisimman nopeasti pois paikalta.

James avaa minulle vaunun oven ja vasta kavutessani sisään tajuan, miten prinssimäisen ärsyttävä se ele on. No, ei voi enää mitään. Hän istuu minua vastapäätä ja tuijottaa ikkunasta thestralia, jota ei todennäköisesti näe. Tai mistä minä sen tietäisin.

”Näetkö sinä sen?”
”Minkä?” hän kysyy.
Voi ei. ”Miten niin minkä?”
”Eihän tuolla ole mitään”, James sanoo ja viittoo ikkunasta ulos. ”Jos metsää ei lasketa. Ja kyllä minä sen näen.”
”Sinä et varmaan ole ikinä lukenut Tylypahkan historiikkia?” minä kysyn.
James virnistää. ”Remus toi kerran sellaisen huoneeseen. Sirius heitti sen ulos ikkunasta. Se oli tietysti tosi tyhmää, koska Remus ei puhunut hänelle viikkoon, ja kaiken lisäksi hänen piti ostaa Remukselle uusittu versio siitä kirjasta, ja se painoi ihan järjettömästi, mutta joka tapauksessa minä en kyllä ole koskaan lukenut sitä.”

Minä avaan suuni, mutta tajuan sitten, ettei minulla ole aavistustakaan, aionko ruveta selittämään hänelle, mitä thestralit ovat, vai ihan vaan haukkua hänet siitä, ettei hän ole ikinä vaivautunut lukemaan niin tärkeää teosta. Ja minä en pidä epävarmuuden tunteesta, joten päätän sitten jättää molemmat tasavertaisesti tekemättä.

”Minulla oli vähän ikävä”, James tokaisee, ja minä kai tuijotan häntä jotenkin epäuskoisesti, koska hänen kaulansa alkaa muuttua punaiseksi, ja hän jatkaa aika nopeasti: ”metsää. Meillä päin ei ole kauheasti metsää. On kiva nähdä puita.”
”Ai”, minä sanon, ja okei, minunkin poskiani kuumottaa.
”Tai siis”, James jatkaa, ”talon takana on kyllä metsä. Mutta puut eivät ole yhtä korkeita.”
”Selvä”, minä sanon. ”Tuota on, ihan kiva palata tänne.”
”Eikö olekin?” James sanoo näyttäen ilahtuneelta. ”Minustakin.”

”Vaikka S.U.P.E.R.-kokeisiin on kyllä vain viisi kuukautta.”
”Et kai sinä vielä opiskele?” James näyttää järkyttyneeltä.
”Miten niin? Minä kyllä yleensä opiskelen muutenkin.”

”Ai niin. Okei. Olitko sinä joulun kotona?”
”Joo”, minä sanon ja yritän muistella, kävinkö jossain muualla, mutta en ihan oikeasti tainnut käydä. Paitsi vaatekaupassa, mutta sitä nyt ei taideta ihan laskea. ”Me taidamme olla muuten perillä.”

James näyttää vähän yllättyneeltä, mutta minä olen oikeassa. Me olemme laskeutuneet Tylypahkan linnan suurien ovien eteen ja minusta tuntuu, että olemme olleet siinä jo useamman sekunnin. Kömmin mahdollisimman nopeasti pystyyn ja melkein huitaisen Jamesia matka-arkullani, kun yritän päästä vaunusta ulos mahdollisimman nopeasti. James väistää yllättävän helpon näköisesti ja laskeutuu sitten perässäni raput alas lumihankeen.

Kävelemme rohkelikkotorniin ja jotenkin ainoa ääni, joka kuuluu, on meidän kenkiemme äänet kivilattiaa vasten. Ja tietysti kaiku, eli toisin sanoen kenkiemme äänet pari sataa kertaa tai sinne päin, en tosiaan ollut kovin hyvä matikassa. Minusta tuntuu, että pitäisi sanoa jotain, mutta en oikein millään keksi, mitä se olisi. Ja haluaisin tietää, oliko Jamesilla oikeasti ikävä niitä puita.

Lisäksi haluaisin tietää, minkä takia minusta tuntuu, että minulla ehkä oikeasti oli ikävä Jamesia. Esimerkiksi silloin, kun vähän ennen uutta vuotta oli täysikuu enkä saanut nukuttua, ja istuin huoneessani miettimässä sitä, kuinka Petunia on alkanut seurustella ja minkä ihmeen takia minun varsin outo siskoni voi onnistua hankkimaan poikaystävän kuukaudessa, kun taas minä en pääse pakkomielteeni yli kuudessa vuodessakaan. Ja ei se nyt minua varsinaisesti häiritse, minusta on ihan mukava olla sinkkuna, mutta jossain vaiheessa olisi ihan kiva rakastua vaikka onnellisesti välillä.

Ja sitten vaan yhtäkkiä rupesin miettimään, mitä James tekee. Se oli tosi omituista, koska minun ajatuksenjuoksussanihan ei ollut mitään logiikkaa. En minä normaalisti ajattele seurustelua ja Jamesia peräkkäin, mutta silloin vain kävi niin, ja sitten minä istuin sängylläni, nojasin ikkunalautaan, tuijotin kuuta ja mietin sitä, miten James olikin loppujen lopuksi ihan kiva ja kuinka kummallista on, että meistä on tullut oikeastaan melkein ystäviä, ja miten on ihan kiva, ettei loma kestä enempää kuin kaksi viikkoa.

Ja tuo kaikki on taas sellainen asia, jota minun ei missään tapauksessa pitäisi ajatella nyt, kun James kuitenkin kävelee vieressäni. Se on ihan liian kummallista, sen ajatteleminen nyt siis. Jameskin on jotenkin omituisen hiljainen, ja sitten me luojan kiitos olemmekin jo rohkelikkotornin luona. Minä menen hänen edellään sisään muotokuva-aukosta, ja mietin, pitäisikö hänelle sanoa jotain vai luikahtaisinko vain omaan makuusaliini miettimään, mikä hitto minua vaivaa. Ja sitten joku on yhtäkkiä kiinni hihassani, eikä minun tarvitsekaan miettiä yhtään enempää.

”Lily!” Hannah puuskahtaa. ”Luojan kiitos, kukaan ei oikein muistanut, mihin sinä olit jäänyt, ja me luulimme, että olit eksynyt tai tippunut junan alle tai jotain – ”
”Rauhoitu”, minä sanon ja tartun Hannahin käsiin. Hän näyttää jotenkin älyttömän hyväntuuliselta ottaen huomioon, että hän väittää juuri pelänneensä minun jääneen junan alle. Ehkä hän on tavannut Thomasin asemalaiturilla tai jotain. ”Minä olen kyllä ihan hengissä.”

”Tiedän”, Hannah sanoo. ”Annelle ja Peterille pitäisi tehdä jotain. He ovat ihan selvästi lätkässä.”
”Missä?” James kysyy otsa rypistyen. Pahus, melkein unohdin, että hän on siinä. Tai ainoastaan melkein, koska hänen kätensä melkein osuu omaani, ja se tuntuu oudolta.
”Lätkässä”, Hannah toistaa. ”Siis ihastuneita. Koukussa. Mennyttä. Jonkun vaan pitäisi saada heidät tajuamaan se.”
”Kai he tajuavat”, minä sanon. ”Anne ainakin – ”
”Niin mutta Anne ei kuitenkaan tee mitään”, Hannah sanoo. ”Sirius työnsi Peterin istumaan meidän kanssamme vaunuun, koska sinä nyt joka tapauksessa olit kadonnut, ja meiltä puuttui yksi ihminen, koska Megan ei löytänyt Owenia. Ja Anne ja Peter nipin napin puhuivat toisilleen. Minä en tajua, missä vaiheessa Annesta on muka tullut ujo!”
”Johtuu varmaan ihastumisesta”, minä sanon. ”Kuule, voisimmeko me mennä ylös? Tämä matka-arkku painaa aika paljon.”
”Anteeksi”, James sanoo ja ottaa matka-arkun minun kädestäni.

Siis mitä ihmettä?

”Ei kun minä voin kyllä kantaa sen”, minä sanon ja otan matka-arkun takaisin. James näyttää vähän hämmentyneeltä, mutta yritän olla katsomatta häntä kasvoihin. ”Meidän pitää varmaan joka tapauksessa mennä nyt. Minun pitää purkaa vaatteeni. Ostin uusia kenkiä.”
”Kenkiä?” Hannah toistaa ja luojan kiitos lähtee raahaamaan minua kohti makuusalia. Yritän teeskennellä anteeksipyytävän ilmeen Jamesille ja se onnistuu itse asiassa aika hyvin, koska James tosiaan näyttää aika hämmentyneeltä, ja minun tekisi varmaan ihan oikeasti mieli pyytää sitä anteeksi, jos minulla ei olisi niin hämmentynyt olo itsellänikin.

Makuusalissa minulla on heti parempi olo lukuun ottamatta Hannahia, joka avaa matka-arkkuni ja ryhtyy etsimään kenkiä. Onneksi niitä on oikeasti siellä, muuten minulla olisi varmaan paljon selittämistä.

”Mikä hitto minua vaivaa?” Annen ääni kysyy.

Käännyn ympäri. Anne istuu sängyllä kädet sylissä ja ulkotakki edelleen päällä. Hänen hupussaan taitaa olla lunta, vaikka se on kyllä jo suurimmalta osin sulanut. Tekisi mieli työntää hänet kylpyhuoneeseen jatkamaan sulamista, mutta toisaaltahan hän kastelee tuolla tavalla vain oman sänkynsä.

Paitsi että hän kyllä istuu Meganin sängyllä. No, Megan ei näytä siltä, että välittäisi ihan kauheasti lukuun ottamatta pyyhkeitä, joita hän parhaillaan asettelee Annen hupun alle.

”Miten niin mikä sinua vaivaa?” Hannah kysyy tarkastellen parhaillaan kävelykenkiä, jotka äiti osti minulle. Ilmeestä päätellen ne ovat vähän pettymys, tai sitten Hannahin ajatukset ovat jossain ihan muualla.
”Minä olin Peterin kanssa samassa vaunussa enkä sanonut hänelle melkein mitään”, Anne sanoo ja muuttuu sitten jotenkin kalpeammaksi. ”Voi hitto. Minä ihan totta tykkään hänestä.”
”Etkös sinä sanonut niin jo ennen joululomaa?” Hannah kysyy ja kääntyy sitten katsomaan Annea näyttäen hänkin aika järkyttyneeltä. ”Pahus, siitähän on yli kaksi viikkoa aikaa. Anne, sinä olet tykännyt hänestä yli kaksi viikkoa!”
”Niinpä”, Anne voihkaisee. ”Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä ihmeen takia Peter?”
”Ei aavistustakaan”, Hannah sanoo ilmeisesti suoraan sydämestä, ja Anne näyttää aika äkäiseltä.

”Sinun pitää vain yrittää jutella hänelle”, Megan sanoo tuijottaen keskittyneesti ikkunaa. ”Kyllä se siitä. Ja teillä on joka tapauksessa ollut ihan hyvä alku, kun kerran olette jo ehtineet sänkyyn.”
”Sängylle”, Anne korjaa, mutta näyttää vähän toiveikkaammalta.
”No niin”, Megan myöntää. ”Hannah, millainen joulu teillä oli?”
”Ihan normaali”, Hannah sanoo. ”Mummo ja Justin olivat kylässä oikeastaan koko joulun ajan. Ruth pudotti vahingossa laukkunsa Thamesiin. Ja yritimme päättää häiden päivämäärää, ja nyt näyttää siltä, että ne pidetään jo ensi syksynä.”

Huoneeseen laskeutuu jotenkin kauhean kohtalokas hiljaisuus. Megan näyttää hyvin rauhalliselta ja Anne hyvin järkyttyneeltä, mutta en tiedä, johtuuko se häistä vai laukusta. Ja minulla ei ole aavistustakaan, miltä minä näytän. Ihan totta, häiden mainitseminen ei edes saanut minua mitenkään erityisesti ahdistumaan tai mitään. Mutta hiljaisuus kyllä vähän ahdistaa.

”Lily, sano jotain”, Megan sanoo sitten. Ilmeisesti hiljaisuus ahdistaa häntäkin.
”Minä olen ihastunut Justiniin”, minä sanon.

Niin että se siitä. Niin kuin vaikka minun aivoistani ja järkevyydestäni tai pikemminkin sen rippeistä. Ja millä tavalla tämä nyt on yhtään hyvä ajoitus? Jos on salannut jotain melkein-parhaalta ystävältään kuusi ja puoli vuotta, eikö edes voisi valita vähemmän ääliömäisen ajan ilmoittaa se?

”Mitä?” Hannah sanoo hyvin tyynellä äänellä.
Megan ja Anne tuijottavat minua suut auki. Tai Annen suu on auki. Meganin suu on kyllä kiinni, mutta hän näyttää niin järkyttyneeltä, että hänen suunsa voisi yhtä hyvin olla auki. Se jotenkin sopisi kuvaan.

”Tuota noin”, minä sanon, ”minä en oikein tiennyt, miten siitä pitäisi kertoa. Kun Ruth on kuitenkin sinun siskosi. Ja minä tuskin edes tiesin Ruthin olemassaolosta siinä vaiheessa, kun alun perin ihastuin Justiniin, joten minä en edes varsinaisesti ihastunut Ruthin poikaystävään. Ja sitten he alkoivat seurustella, enkä minä tietenkään voinut kertoa sinulle, ja tuota, no. Niin se meni.”
”Lilyllä on ollut rankkaa”, Anne sanoo hyvin hataralla äänellä. Hänen silmänsä näyttävät tosi suurilta ja järkyttyneiltä.

”Uskon”, Hannah sanoo näyttäen tosi ällistyneeltä, mutta muuten aika rauhalliselta. Toisin sanoen hän ei näytä siltä, että aikoisi heittää minua omalla kengälläni nätisti päähän. Tai edes heittää minua ulos ikkunasta. Tai irtisanoa vuosikausien ystävyyttä, vaikka minä olen ensinnäkin salannut häneltä aika tärkeän jutun kuusi ja puoli vuotta, ja toisekseen rakastunut hänen siskonsa sulhaseen.

”Tuota noin”, Hannah jatkaa hetken kuluttua, ”aika paska juttu. Ja kai se on tavallaan ihan loogista, ettet sinä kertonut minulle.”
”Niin”, minä sanon. Se tuntuu yllättävän sopivalta sanalta juuri siihen tilanteeseen.
”Voi hitto”, Hannah sanoo. ”Onko se vakavaa?”
”No sinne päin”, minä sanon, ”vaikka enää minä en kyllä ole ihan varma. Ehkä.”
”Voi luoja”, Hannah sanoo. ”Hei, minä olen ihan totta pahoillani, että olen vaahdonnut niistä häistä. Se ei varmaan ollut kovin kivaa.”
”No ei varsinaisesti”, minä myönnän, ”mutta et sinä voinut tietää.”
”No en niin”, Hannah sanoo. ”En todellakaan. Miten ihmeessä sinä edes sait sen salattua? Ja miten ihmeessä kukaan ei ikinä lipsauttanut minulle mitään?”

”Minä kerroin Meganillekin ihan vasta”, minä sanon, ”niin kuin siis joku kuukausi tai pari sitten, en oikein muista enää. Ja en minä varsinaisesti ole mitenkään erityisen paljon tekemisissä Justinin kanssa, joten se oli oikeastaan hyvin helppoa. Salaaminen siis.”
”Merlin”, sanoo Hannah. ”Ja nyt minun pitää salata tämä Ruthilta. Älä huolehdi, kyllä minä pystyn siihen, mutta minun pitää asennoitua… voi luoja… sopiiko, että minä lähden nyt kävelylle?”
”Totta kai”, minä sanon mahdollisimman sivistyneesti.

Hannah kävelee ovesta ulos.

Minä kävelen kylpyhuoneeseen, lukitsen oven ja istun vessanpöntön kannen päälle.

Siis mitä ihmettä minun päässäni oikeasti liikkuu? Voisiko joku vähän selittää? Tai vaihtaa aivoja minun kanssani? Tai vaikka elämää?

Paitsi että kun aivoni vähän rauhoittuvat ja minusta alkaa tuntua, että elämä ehkä kuitenkin jatkuu, kertominen alkaa tuntua melkein hyvältä. Tai sanotaanko vaikka, että kertominen alkaa tuntua siedettävältä. Ja kai siinä on omat hyvät puolensa. Ystävyydelle varmaan tekee ihan hyvää, että Hannah suurin piirtein tietää, minkä takia minä ehkä joskus näytän siltä, että tahtoisin lyödä hänen pikkusiskoaan.

Sitä paitsi tämä ei edes tunnu nyt ihan niin vakavalta. Okei, minä olen rakastunut melkein-parhaan ystäväni pikkusiskon tulevaan aviomieheen ja nyt melkein-paras ystäväni tietää siitä. Mitä sitten? Maailmassa on isompiakin ongelmia, niin kuin esimerkiksi nälänhätä ja itsetuntokriisit ja sellaiset ihmiset, jotka ovat rakastuneita oman siskonsa aviomieheen kaverinsa siskon aviomiehen sijasta. Ja minä voin vaikka vannoa, etten ikinä rakastu Vernoniin.

Enkä minä voi olla ikuisesti rakastunut Justiniin. Se ei vaan yksinkertaisesti käy. Edes minun elämäni ei voi mennä niin.

Eikä minun tehnyt mieli hakata ketään, kun Hannah sanoi, että heidän häidensä päivämäärä on kutakuinkin päätetty. Olisin ehkä halunnut vähän lyödä jotain sohvatyynyä tai vastaavaa, mutta se on ihan eri asia kuin vaikka tähtitornista hyppääminen. Minähän pärjään itse asiassa ihan hyvin.

Okei, ehkä minä vaan pesen naamani, hengitän pari kertaa syvään, avaan lukon ovesta ja yritän miettiä, mitä ihmettä sanon Annelle ja Meganille. Tosin jos noista irrallisista keskustelunpätkistä voi päätellä jotain, minusta tuntuu, että he ovat jo vaihtaneet aihetta ja puhuvat Owenin isotädistä, joka on kuulemma luvannut antaa testamentissaan Meganilla ja Owenille koko lammasfarminsa.

*

James ei ole oleskeluhuoneessa. Hitto. Pysähdyn ovensuuhun ja vilkuilen koko huoneen läpi ensin mahdollisimman hienovaraisesti ja huomaamattomasti ja sitten aika lailla vähemmän huomaamattomasti, koska mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Ja James on edelleen poissa, joten ennen pitkää vedän nenäni turvaan ovensuusta ja ehdin kävellä melkein takaisin makuusaliin, ennen kuin pysähdyn, käännyn ympäri ja kävelen oleskeluhuoneen läpi ja ulos käytävälle. Minulla ei ole kovin älykäs olo, mutta eipä ole toisaalta usein muulloinkaan.

Okei, James ei ole oleskeluhuoneessa. Se nyt ei sinällään ole mikään yllätys, koska eihän mikään velvoita häntä istumaan siellä odottamassa, että jospa minulle sattuisi tulemaan yhtäkkiä sellainen olo, että tahtoisin jutella hänen kanssaan. En edes tajua, minkä takia nyt tuntuu siltä, että James on ainoa ihminen, jolle haluan jutella, mutta siltä vaan tuntuu, enkä minä mahda sille mitään. Se varmaan johtuu jostain järkytyksen jälkitunnelmasta, vaikka onkin sinällään ihan järjetöntä. Minun pitäisi kai haluta juuri nyt syödä suklaata ja jutella Annen kanssa ja pohtia, miten Hannahille kertominen vaikuttaa ystävyyteemme ja minun henkilökohtaiseen hyvinvointiini ja ryhmädynamiikkaan ja S.U.P.E.R.-kokeisiin ja niin edelleen, ja siitä huolimatta minä vaan yritän miettiä, missä James voisi olla. Tässä on ihan selvästi kyse shokista.

James saattaa tietysti olla makuusalissa, mutta sille minä en oikein mahda mitään. Sitä paitsi se ei edes ole kovin todennäköistä, koska kukaan heistä ei tietääkseni tykkää erityisemmin viettää aikaa makuusalissa. Sillä on käsittääkseni jotain tekemistä sukkien kanssa, mutta en ihan totta halua tietää enempää. Ja jos James ei ole makuusalissa eikä oleskeluhuoneessa, hän on todennäköisesti aiheuttamassa hankaluuksia jossain, ja silloin on ihan hyvä, etten minä löydä häntä. Tai hyvä minulle, huono ihmiskunnalle.

Tai sitten James saattaa olla pelaamassa huispausta. Se nyt kuitenkin on ihan mahdollista, vaikka ulkona on pakkasta ja maassa on monta kymmentä senttiä lunta. Sitä paitsi olen jotenkin kävellyt jo ulko-ovea kohti, joten ihan yhtä hyvin voin tarpoa vähän matkaa lumessa ja käydä katsomassa, olisiko James huispauskentällä.

No ei ole, mutta kenkäni ovat ainakin täynnä lunta. Tuijotan vähän aikaa lumista huispauskatsomoa ja tyhjää taivasta ja lähden sitten kävelemään takaisin.

”Lily?”
 
Käännyn ympäri. James kävelee lumeen tallautunutta polkua pitkin kädet taskuissa. Hänen hiuksissaan on lunta ja hän näyttää vähän hengästyneeltä, niin kuin olisi joko juossut tai yrittänyt pomppia eteenpäin siinä lumessa.

”Hei”, minä sanon, kun hän alkaa näyttää vähän hämmentyneeltä, ja tajuan, että minun varmaan pitäisi puhua jotain.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyy. Se ei kyllä ole mitenkään epäystävällinen kysymys, mutta kun avaan suuni vastatakseni, rupean ihan oikeasti miettimään, mitä ihmettä minä täällä teen.

”Kävelen”, minä sanon, ”siis kävelin. Tai siis olin kävelyllä. Entä sinä? Eikö täällä ole vähän kylmä?”
”Minulla on takki”, James sanoo ja tajuan, että minulla ei ole. No joo. Ei ihme, että minulla olikin kylmä. ”Kävin Hagridin luona.”

James näyttää siltä, kuin aikoisi sanoa vielä jotain, mutta ei sitten sanokaan, enkä voi varsinaisesti syyttää häntä siitä. Työnnän käteni taskuihini ja yritän lämmitellä niitä siellä, mutta eihän se tietenkään auta. James seisoo hetken aloillaan ja sitten ilmeisesti me molemmat tajuamme, miten tyhmää se loppujen lopuksi on, koska käännymme takaisin kohti linnaa ja lähdemme kävelemään peräkkäin polkua pitkin. No, ainakin sanaton kommunikaatio toimii jotenkin.

”Eikö sinulla ole kylmä?” James kysyy vähän ennen linnan pääovia.
”Ei”, minä sanon vaistomaisesti, ”tai siis on. Tuota noin, onko meidän pakko mennä heti takaisin?”

Olemme ovien luona. Pyörähdän ympäri ja melkein törmään Jamesiin, mutta luojan kiitos hän pysähtyy ajoissa. Hän kyllä näyttää aika hämmentyneeltä. ”Eikö sinulla ollut kylmä?”
”Vähän”, minä sanon. Okei, mitä hemmettiä minä edes ajattelin, kun lähdin etsimään Jamesia? Mitä minä oikeastaan ajattelin sanoa hänelle? Voisin olla nyt kaikessa rauhassa makuusalissa juttelemassa Annen kanssa. No niin, sekään ajatus ei kauheasti houkuttele, mutta ainakin siellä olisi lämmin.

”Minä kerroin Hannahille”, minä sanon.

James räpäyttää silmiään. Hänen silmäripsissään on lumihiutale, joka liikkuu kummallisesti ripsien mukana. Enkä minä edes tajunnut, että täällä sataa lunta. Sormeni tuntuvat kylmiltä taskuissakin, ja takki olisi ollut ihan oikeasti aika hyvä juttu.

Enkä ymmärrä pätkääkään, minkä takia seison ovien edessä lumihangessa Jamesin kanssa ja yritän puhua hänelle henkilökohtaisista asioistani. Eihän se varsinaisesti ole ensimmäinen kerta, mutta tämä on jo melkein suunnitelmallista, ja se taas on pelottavaa. Ja James vain tuijottaa minua eikä sano mitään, vaikka näyttää vähän hämmentyneeltä ja sitten yllättyneeltä ja ehkä jopa pikkuisen huolestuneelta, ja haluaisin ravistella häntä ja saada hänet puhumaan, mutta sormillani on niin kylmä, etten millään voi ottaa niitä pois taskuista.

”Kerroit mistä?” James kysyy lopulta.
Ai. ”Justinista. Siitä että minä pidän Justinista. Se vain lipsahti. Hän sanoi, että he olivat päättäneet häiden päivämäärän joululomalla, ja siitä tuli jotenkin sellainen kauhean dramaattinen hiljaisuus, ja Megan käski minun sanoa jotain, ja sitten minä sanoin pitäväni Justinista.”

James avaa suunsa ja sulkee sen sitten aika suurieleisesti, mutta olen melko varma, että hän ei erikseen yritä näyttää mitenkään dramaattiselta. Sitten hän huokaisee syvään ja hieroo kämmeniään poskiaan vasten niin että hänen koko naamansa näyttää vähän kummalliselta.

”Mitähän minun pitäisi sanoa”, hän sanoo.
”Minun ei olisi pitänyt tulla kertomaan”, minä sanon, ”anteeksi, minä vain jotenkin olen ihan sekaisin. Hannah suhtautui ihan hyvin, paitsi että häipyi huoneesta ja minä lukittauduin vessaan, mutta muuten se meni ihan hyvin, mutta nyt minun ajatukseni ovat jotenkin ihan sekaisin ja minun piti päästä juttelemaan jollekin…”
”Sinä etsit minua?” James kysyy. Nyt hän näyttää paljon yllättyneemmältä kuin äsken. Mikä häntä oikein vaivaa? ”Sinä tulit tänne etsimään minua? Ilman takkia?”
”Sinne päin.” Okei, se kuulostaa aika pahalta, kun hän sanoo sen noin. ”Minä ihan totta kaipasin puheseuraa. Tai jotain. Pitäisikö meidän mennä sisälle?”
”Ihan hyvä idea”, James sanoo, ”sinä näytät nimittäin vähän siniseltä.”

Sisällä on huomattavasti lämpimämpää. Pysähdyn heti ovien sisäpuolelle ja käännyn katsomaan, kuinka James vetää ne perässään kiinni. Sitten hän ravistelee lumet hupustaan lattialle ja kääntyy tuijottamaan minua sen näköisenä, kuin olettaisi minun sanovan jotain.

Paitsi että minä en oikeasti tiedä, mitä pitäisi sanoa. Yritän keksiä jotain järkevää, mutta aivoni käyvät tyhjäkierrolla ja James vain tuijottaa minua, ja se tuijotus alkaa pikkuhiljaa ahdistaa.

”Iltapalaan on vielä pari tuntia”, James sanoo lopulta. ”Mennäänkö istumaan jonnekin?”
”Okei”, minä sanon. ”Minne?”
”Miten olisi keittiö?” James kysyy virnistäen jotenkin puolinaisesti, mutta se on kuitenkin virnistys.

Hetkinen. Keittiö?

”Keittiö?” Minä näytän luultavasti joko tosi epäuskoiselta tai epäluuloiselta tai molempia, koska James naurahtaa kysymykselleni.
”Se paikka, missä laitetaan ruokaa.”
”Älä viitsi”, minä sanon. ”Pääseekö sinne muka noin vain?”
”Helposti”, hän sanoo.
”Onko se sallittua?”
James kohauttaa olkapäitään. ”Ei kai. Aiotko ottaa minulta pisteitä?”
”Saatan ottaakin”, minä sanon.

Paitsi että en kyllä usko sitä itsekään. Viiden minuutin kuluttua olen selittänyt ainakin kolmelle kotitontulle, miten tämä ei todellakaan ole minun tapaistani, ja ne kaikki ovat tuijottaneet minua niin kuin eivät tajuaisi, mitä minä oikein pyydän anteeksi. Sen jälkeen päätin vaan pitää suuni kiinni ja katsella, kuinka James pyysi meille jotain pientä syötävää ja kotitontut toivat korillisen juustopasteijoita, joita ei millään voi kutsua pieniksi. Nyt olen saanut jo puolitoista syötyä. Joko joulun aikana harjoitteleminen auttaa edelleen tai sitten tämä on jotain järkytyksen jälkioireita. Tai ehkä olen vaan luonnonlahjakkuus syömisessä.

”Okei”, James sanoo syötyään pari juustopasteijaa, ”sinä halusit puhua jostain.”
”En minä itse asiassa tiedä”, minä sanon ja yhtäkkiä minulla on taas vähän hankalampi olo. Hemmetti, miten ihmeessä minä onnistun järjestämään itseni tällaisiin tilanteisiin? Ja nyt en edes voi häipyä paikalta väittämällä, että käteni jäätyvät. ”Minä vain jotenkin menin pois tolaltani. Ei minun pitänyt kertoa Hannahille, ja sitten minä vaan yhtäkkiä kerroin, ja halusin jutella jonkun kanssa, tai ainakin saada jotain täysijärkistä seuraa, ja sitten sinä et ollut oleskeluhuoneessa, joten minä lähdin etsimään sinua, ja tuota noin, siinä se kai oli.”

James hymähtää jotenkin puoliääneen. ”Minä olen siis täysijärkistä seuraa? Tuo oli kai kehu.”
”Joo”, minä sanon. ”Paitsi en kyllä tiedä, minkä takia sanoin sen.”
James hymyilee ja huokaa sitten aika kovaan ääneen. Olen varma, että kotitontut tulevat kohta kysymään, mikä häntä vaivaa, mutta kaikki ovat kai niin kiireisiä, ettei yksikään niistä nyt kerkeä. Tai sitten minä vaan taas ylireagoin.

”Lily”, James sanoo lopulta ja se kuulostaa ahdistavan vakavalta, joten otan kolmannen juustopasteijan ihan varmuuden vuoksi. ”Minä en oikein osaa sanoa tuohon mitään. Tai ylipäänsä koko aiheeseen. Totta kai minä tajuan, että minun kai pitäisi olla tosi myötätuntoinen, ja minä olenkin, ihan totta, mutta jotenkin minä vaan päädyn säälimään eniten itseäni ja… en tiedä.” Hän vetää henkeä ja vilkaisee sitten minua. ”En oikeasti tiedä. Mitä ihmettä minun pitäisi sanoa?”

En minäkään kyllä tiedä. Räpäytän silmiäni ja tuijotan Jamesia, jonka silmät näyttävät aika tummilta keittiön hämärässä valaistuksessa. Jossain joku kattila kolahtaa lattiaan ja tekisi mieli kääntyä katsomaan, mitä tapahtuu, mutta sitten on taas aika hiljaista. Näen, kuinka James nielaisee.

”Älä sano mitään”, minä sanon, ja suuni on ilmeisesti äkkiä hyvin kuiva, koska ääneni kuulostaa karhealta ja minun tekisi mieli yskiä. Ilmiö on vähän sama kuin joskus oppitunneilla, kun on ollut pitkään hiljaa ja sitten viittaa ja yrittää vastata ja suusta ei kuulukaan ääntä.

Paitsi että tämä on paljon hermostuttavampaa. James nyökkää ja näyttää siltä, ettei oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa, enkä minä tiedä, aikooko hän sanoa jotain vai eikö aio, joten en oikein voi tehdä muuta kuin tuijottaa häntä ja odottaa. Ja sitä paitsi hänellä on aika kivat silmät. Ja hänen päänsä on lähellä. Ja sitten yhtäkkiä muistan, että alkusyksystä vahingossa suutelin häntä, ja voi hyvä luoja, tämä tuijottaminen tuntuu nyt kyllä melkein yhtä tiiviiltä.

”Se vaan”, James sanoo ja nielaisee, ”on jotenkin hankalaa. Se Justinista puhuminen. Minä en vaan voi tajuta, miten meillä molemmilla voi olla näin kurja tuuri, kun olisi niin helppoa… tai siis, etkö sinä… voisi…”

”Minun pitää varmaan mennä”, minä sanon. Tuoli kaatuu lattialle, kun yritän päästä jotenkin pois pöydän äärestä, ja se kolahdus kyllä kuuluu koko keittiöön, mutta en minä nyt oikein osaa välittää siitä. Yritän hymyillä Jamesille vähän kuin anteeksipyyntönä, mutta en oikein tiedä, osuuko se hymy häneen, koska en uskalla katsoa sinne päin. Ja sitten olen jo ovella ja silmäkulmastani näen, että James istuu kädet sylissä pöydän ääressä ja tuijottaa minua, mutta ei sano mitään eikä yritä lähteä perääni.

Hannah, Megan ja Anne istuvat oleskeluhuoneessa pelaamassa jotain lautapeliä, jonka Megan on ilmeisesti saanut joululahjaksi. Luulen, että he huomaavat minut, mutta en jää ottamaan siitä selvää, vaan yritän vaan päästä mahdollisimman nopeasti makuusaliin. Tekisi mieli lukita ovi, mutta se olisi kai aika epäreilua, joten menen sitten kylpyhuoneeseen ja lukitsen sen oven. Jo toinen kerta tänään, tästä alkaa tulla tapa.

Peilistä tuijottaa vähän järkyttyneen näköinen tyttö. Silmäni ovat suuremmat kuin normaalisti ja naamani on aika punainen. Toivottavasti se ei ollut ihan noin punainen keittiössä. Tai ehkä se johtuu lämmöstä, tai kylmettymisestä. Hiukseni ovat sotkussa, ja ylipäänsä näytän siltä, etten todellakaan tiedä, mitä ihmettä minun pitäisi nyt tehdä. Ratkaisen ongelman istuutumalla vessanpöntön kannen päälle.

Voi luoja. Merlin. Äiti.

Ja mitä siihen kysymykseen tulee, tai siis siihen, jota James ei sitten oikein koskaan kunnolla kysynytkään: enhän minä voi. En vaan voi.

”Lily?” Annen ääni huhuilee kylpyhuoneen oven takaa vähän varovaisena ja empiväisenä. ”Mitä sinä teet?”
”Yritän hukuttautua lavuaariin”, minä vastaan.
Anne on hetken hiljaa. Sitten hän ihan totta kuulostaa järkyttyneeltä. ”Ei Hannah ole kovin poissa tolaltaan, usko pois. Kyllä se juttu selviää. Eikä hän kerro Rorylle tai kenellekään muullekaan.”
”Ei se ole siitä kiinni”, minä vastaan valkoiselle ovelle. ”Minä juttelin Jamesin kanssa, ja Jameskin on vähän poissa tolaltaan, tai kai lähinnä sen takia, miten tämä voi mennä niin, että hän pitää minusta ja minä pidän ihan väärästä ihmisestä, ja hän kysyi minulta, enkö minä millään voisi, tuota noin, jotain, ja siinä vaiheessa minä vain ryntäsin pois.”

”James haluaa sinun kanssasi sänkyyn?” Anne puuskahtaa. ”Okei, onhan se järkyttävää, mutta älä – ”
”Ei sitä! Siis James kysyi vain, että voisinko minä, ja siinä vaiheessa minä ryntäsin pois. Ei mitään verbejä. Kai hän yritti kysyä, enkö voisi vain pitää hänestä sen sijaan, että olen tällainen ongelma.”
”Ai”, Anne sanoo ja lisää hetken kuluttua: ”Mutta ei sinun nyt sen takia tarvitse hukuttautua. Lily, kuuntele nyt, kaikki kyllä selviää – ”
”En minä oikeasti meinaa hukuttautua”, minä sanon. Ehkä se on hyvä selvittää jo ihan tässä vaiheessa. ”Se oli vitsi.”
”Ai”, Anne sanoo ja kuulostaa jostain syystä vähän pettyneeltä. Tai ehkä hän on vaan hämmentynyt tai minä olen vainoharhainen.

Sitten alan tuntea oloni vähän typeräksi. Tämä on kuitenkin jo toinen kerta tänään, kun minä istun vessanpöntön päällä lukitun oven takana ja siis en ole tekemässä mitään, mihin oikeasti tarvittaisiin vessanpönttöä. Nousen seisomaan, tarkastan peilistä, näytänkö suurin piirtein ihmiseltä (no en näytä, mutta sille ei kai mahda mitään) ja avaan oven.

Anne halaa minua saman tien. Mietin, pitäisikö häntä vielä muistuttaa siitä, että minähän en nyt todellakaan aio tehdä itsemurhaa, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole niin tarpeellista.

”Ainahan sinä voisit kokeilla”, Anne mutisee tukkaani.
”Mitä?”
”Ainahan sinä voisit kokeilla”, Anne toistaa. ”Siis Jamesia. Jamesin kanssa seurustelemista. Tai ylipäänsä jotain. Minusta jotenkin tuntuu, että sinä saattaisit tykätä hänestä, jos vaan antaisit hänelle mahdollisuuden.”
”Minä juttelen hänelle enemmän kuin kenellekään muulle, jos teitä ei lasketa”, minä puolustaudun. ”Eikö se nyt periaatteessa ole mahdollisuuden antamista?”

Anne vetäytyy vähän kauemmas ja avaa suunsa ilmeisesti sanoakseen, että ei todellakaan, mutta näyttää sitten ajattelevan asiaa ja huokaisee ääneen. ”Okei, onhan se tavallaan. Ja ehkä sinä et vaan ole sellainen ihminen, joka juoksentelee suutelemassa ihmisiä. Paitsi Jamesia silloin kerran. Ja Justinia, mutta silloinhan sinä olit periaatteessa Ruth.”
”Kiitos muistutuksesta.”
”Sori. Mennäänkö takaisin oleskeluhuoneeseen? Megan selitti Hannahille parhaillaan jostain pojasta, jota hänen teki mieli heittää vaatekaapilla. Sinä varmaan pitäisit siitä jutusta.”
”Minä olen tainnut kuulla sen”, minä arvelen. ”Mennään vaan.”

Jostain syystä Anne pitää minun kädestäni kiinni alas asti. Se tuntuu jollakin tavalla melkein lohduttavalta, ja sitten jopa ehkä tarvitsen sitä, kun tajuan, että James ja Remus istuvat oleskeluhuoneen yhdessä nurkassa ja juttelevat jostain niin vaimealla äänellä, että sitä ei millään kuule. Ainakin Annen käsi on hyvä ihan sen takia, että sen ote on aika luja, ja jos sitä ei olisi, minä saattaisin olla jo puolivälissä takaisin kylpyhuoneeseen lukkojen taakse. Mutta koska Anne pitää minusta kiinni, se ei ole yksinkertaisesti mahdollista, ja niin minä istun sohvalle Meganin ja Hannahin väliin ja kysyn reippaasti, että mistä vaatekaapista olikaan puhe.

Sitten Hannah alkaa kertoa minulle, millaisia kenkiä hänellä olikaan kotona vaatekaapissaan. Okei, se oli siis selkeästi väärä kysymys.
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Renttu

  • Hooked
  • ***
  • Viestejä: 463
  • ©Haava
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #109 : 27.06.2009 22:48:03 »
Oih, jatkoa! Pikkuveli katsoi vähän oudosti kun hypähdin ja kiljaisin tässä koneen ääressä kun huomasin tämän.  Kerrassaan herkullista.

Aww, James ja Jamesin hämmennykset. :) Melkein jo odotin tuossa ulkona tapahtuvassa kohdassa että James tarjoaa Lilylle jotain lapasia tai jotain, mutta sitten tajusin fluffy-minäni kiirehtivän liian pitkälle asioissa. :D Kunpa se Lily joskus päättäisi antaa Jamesille sen mahdollisuuden...

Rakentava hyppäsi laiturinnokasta eikä koskaan palannut pintaan, mutta taasen kiitos tästä ja jatkoa odotellen.

~renttu  

Headstrong, today I feel headstrong.

banneri by raitis

Pour

  • sidekick
  • ***
  • Viestejä: 203
  • En rupea arvailemaan
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #110 : 27.06.2009 23:55:50 »
Yay, jatkoa <3
Tykkäsin kovasti tuosta kohdasta, jossa James yritti kantaa Lilyn matka-arkkua. Se oli suloinen ja herttainen, ja Lily onnistui hätäilyllään häätämään suurimman osan fluffymaisuudesta pois. : > Tykkään myös noista muiden suhteista, etenkin Anne/Peter kiehtoo nyt tavattomasti. Ja jotenkin tuo taustalla hiljaa kytevä Sirius/Remus sopii tarinaan loistavasti.
Ihanaa. Tykkäilen niin paljon.  On hyvä ettei Lily yhtäkkiä vain tajua olevansa kiinnostunut Jamesista, vaan asia vaatii vähän enemmän esteitä tielleen.

Purr kiittelee n___n
Muutatko kanssani smialiin?
Toujours purrrrr
Combining History and Hetalia can actually be good.

Rins

  • Tribuutti
  • ***
  • Viestejä: 1 920
  • Team Peeta
    • The pieces of my heart
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #111 : 28.06.2009 11:32:39 »
Ihanaa ihanaa :) Jatkoo pitkästä aikaa <3
Kiva luku :)
Rakentavaa ei nyt selvästi irtoo :D



Joitakin unelmia ei ole tarkoitettu toteutuviksi.

Bannerin tehnyt Lady Dynamite

pihlajanmarja

  • Cool, jee jee
  • ***
  • Viestejä: 1 708
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #112 : 28.06.2009 13:59:42 »
Aww. Tuo keittiökohtaus oli ihana, vaikka sitä lukiessa teki mieli huutaa "Suutele nyt sitä, Lily, senkin hölmö!"

Odotin että Lily näkisi Justinin. Koska kohtahan sen on pakko tajuta, ettei se ole enää ihastunut siihen.

Säälittää James. :(

Kiva että Lily kerto Hannahille.

Mitä vielä? Jotain vielä piti sanoa. Haluaisin lainata kaikki hauskat kohdat mutten nyt vaan jaksa. ;D

Kiva että jatkoit! :)
I've got blisters on my fingers!

Layra

  • Hämykeiju
  • ***
  • Viestejä: 187
  • I'm not easily impressed. Wow, a blue car!
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #113 : 28.06.2009 18:58:39 »
Ihana<3 keittiökohtaus oli söpö <3 jatkoo : )
ava by aiju ♥

13072011 ♥

I'd catch a grenade for ya
Throw my hand on a blade for ya
I'd jump in front of a train for ya
You know I'd do anything for ya.

Winthrop

  • Vieras
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #114 : 28.06.2009 20:10:22 »
Ah, mulla kirjottaminen on oikeastaan ollut liiankin paljon mielessä, mutta kun sitä tekstiä ei vaan synny. Ärsyttää. Kaikki vyöryy päälle. Ex-besta yrittää korjata välejä. Ulkona ukostaa. Perheen koiralla on mahatauti (jee, yrjöjä kun on kiva siivota..-.-) Ketuttaa.

Mutta joo. Tykkäsin tästä luvusta (Taas, kappasta, kukaan ei arvannut.).

Lainaus
Joskus en vaan voi tajuta, missä se maailman oikeudenmukaisuus oikein on, jos sitä kerran on olemassa. Minkä takia jotkut pojat (ja Ruth ja Hannah) saavat energiankulutuksen, joka selviäisi vaikka aidon kokoisesta piparkakkulinnasta, ja minä en saa mitään, paitsi erittäin hyvän ruokahalun?

Ah, tuo on niiiiiin totta. Mun isosisko voi syödä suunnilleen mitä vain, ja silti sen vatsa ei reagoi ulospäin millään lailla. Epäreilua.

Mä satuin huomaamaan, että sulla on tapana käyttää paljon lyhyitä lauseita. Siis sellaisia muutaman sanan tappilauseita (mistä mä repäsin ton sanan?) Tykkään niistä kuitenkin ihan hirveästi. :D

Amanecer

  • ***
  • Viestejä: 392
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #115 : 28.06.2009 20:37:28 »
Käy niin paljon Jamesia sääliksi. Raukka on niin hukassa, eikä tiedä, mitä tekisi. :(

Ihanaa, että sait uuden luvun laitettua. Olenkin odottanut tätä jo kovasti. Miksikö? Sujuvaa, kirjoitusvirheetöntä ja ihanasti kirjoitettua tekstiä, ja ihailtavan pituiset luvut. Monikaan ei jaksa keskittyä niin paljon, että mitään näin pitkää jaksaisi kirjoittaa (puhun nyt kyllä varmaan suurimmaksi osaksi itsestäni). :)

Jatkoa sitten vain mahdollisimman pian. Olen kärsimätön, mitä tällaisiin asioihin tulee. :D

- Amanecer
Onni on kuin lasi: kun se on kirkkaimmilleen hiottu, se särkyy.

eFFy

  • ***
  • Viestejä: 90
  • ;o
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #116 : 29.06.2009 00:40:23 »
Ihanaa, että on tullu jatkoa.
Lilyllä sitä riittää mietittävää ja olin jo melkein unohtanut sen järjen juoksun, mutta nyt se taas palautui mieleen. Lily ajattelee kaiken niin monimutkaisesti ja joskus tekisi mieli ravistella sitä, vaikka kyse onkin tarinasta.
HMM, james oli suloinen ja minuu vähän säälittää se, et James joutuu aina pettymään. Mutta täss tarinassa on se kiva puoli, että kaikki etenee sopivassa tahdissa, ettei tuu kiirehdittyä. Toivottavasti Lilyllä ja Jamesillä alkaa kohta tapahtua, jos Lily sais nyt noi sen ajatukset selviks. Vaikka se ei taida olla mahdollista, mutta silti:)
JJuu, eli kiitos paljon tästä luvusta ja jatkoa tottakai haluaisin.
Effy: I got it. Freddie and JJ got it. That termite over there got it. But you’re not going to get it. Got it?
Cook: No, I'm confused.

elzz.

  • ***
  • Viestejä: 93
  • Pidä Musta Kii. Älä Päästä Koskaan...
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #117 : 30.06.2009 11:40:08 »
*hymyilee onnellisena*
Johtuu se sitten hauskasta kiroitustyylistäsi tai hyvistä hahmoistasi, mutta lukiessani tekstiäsi tulen aina hyvälle tuulelle ^^
Eli kiitos taas tästä päivänpiristyksestä ja odottelenpa seuraavaa... ^^
~I don't need no fakes around me~
~All I want is you to be with me~
~Here I am~

*emmu*

  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #118 : 30.06.2009 19:54:58 »
Awwwww
iihana!! Kirjoitat tosi upeesti..
Yritän kirjoittaa pitkää ja rakentavaa kommenttia, mutta ei se taida oikein onnistua.
Haluan vain sanoa, että ihana tarina  :-*
« Viimeksi muokattu: 01.07.2009 17:26:20 kirjoittanut *emmu* »

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Eikä siinä vielä kaikki! JATKO 27.6
« Vastaus #119 : 30.06.2009 20:50:04 »
Voisin kompata emmua, tällaista jaksaisi varsin hyvin lukea myös kirjana.

Mutta ihanaa, että uutta tekstiä tuli taas. Minä niin tykkään tästä, Jamesin ja Lilyn sotkuja on hauskaa ja mielenkiintoista seurata. Edelleen ajatukset toimivat todella hyvin ja Lily toimii hyvin ja tätä lukee erittäin antoisasti ja kaikkea. Tykkään, enkä tällä hetkellä osaa sanoa juurikaan muuta. Tulee hyvälle mielelle, kiitän.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman