Kirjoittaja Aihe: Lintuseni, K-11, Alice/Lily, femmeromance, drama 2/2  (Luettu 2146 kertaa)

SnowBlind

  • ***
  • Viestejä: 522
  • epäsivistymätön
Title: Lintuseni
Author: SnowBlind
Beta: Vehka, kiitos <3
Genre: Romance, pienoisesti fluffy, drama, femme
Pairing: Alice/Lily, Alice/Frank, Lily/James
Rating: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Summary: Synkkä sota-aika ja odottamattomat raskaaksi tulemiset saavat kaksi Feeniksin killan naista tutustumaan toisiinsa paremmin.
A/N: Tänä talvena sain innostusta muokata vuosi sitten kirjoittamani raakaversiona olevan tarinan kunnon ficiksi asti. Lily/Alice on jo pitkään viehättänyt parituksena ja halusin kirjoittaa tarinan siitä, minkälaisena minä näen heidän suhteensa.  Ficci on kaksiosainen ja se on saanut hugesti inspiraatiota 22-pistepirkon biisistä Birdy.

//kiitos Ancka nopeasta siirrosta. Huomasin just itsekin, että väärälle osastolle lens :---D


Lintuseni


I

Marraskuun kylmyys tunki luihin ja ytimiin syksyisen viiman puhaltaessa vasten kasvoja. Aurinko paistoi kirkkaana pilvien keskeltä, mutta sen säteet eivät enää levittäneet lämpöä ympärilleen. Tien reunalla olevat magnoliapuut olivat jo pudottaneet monenkirjavat lehtensä, joita tuuli kuljetti  eteenpäin pyörittäen niitä vallattomasti ympäriinsä mielensä mukaan. Sora narisi asfaltin pinnalla kävellessäni pitkin jästiasuinalueen katuja.

Ja kaiken keskellä, syksyn lämpimiin väreihin pukeutuneena, minua kohti käveli oma laululintuseni, pieni punarintani. Hymyillen halasimme toisiamme. Hän tuoksui vaniljalle ja aprikoosikekseille muistuttaen minua keväästä. Vuodenajasta, joka oli täynnä sitä iloa, mitä luonnon herääminen saattoi tuottaa.

”Vauvat ovat taas kasvaneet”, hän hymähti ja lähdimme kävelemään käsikynkässä eteenpäin.  Hän piti punaista vahakangastakkiaan auki ja katsoin hänen vatsaansa. Päällepäin ei näkynyt vielä mitään, vaikka sisällä tapahtui suurta ja mullistavaa.

Me molemmat jaoimme saman tunteen sisällämme olevasta ihmeestä.

”Hyvä että pääsit tulemaan”, Lily sanoi vakavana ojentaen minulle puista henkaria hänen eteisessään. Hän kietoi poltetun oranssin värisen kaulahuivinsa ruskean baskerinsa sisään ja asetti ne huolellisesti hattuhyllylle. Naisen katse kiersi lattian kautta seinään ja hiljaa hän sanoi:
”Minua rupesi ahdistamaan täällä niin paljon.”
Katsoin häntä kysyvästi ja hän tarttui minua kädestä kuljettaen minut olohuoneen puolelle, missä hän pysähtyi.
”Täällä on jotain pahaa, minä tunnen sen”, hän sanoi hiljaa niin, että vain minä pystyin kuulemaan hänen sanansa. Hän kuljetti minut olohuoneen läpi keittiöön, katsellen varuillaan ympärilleen ja hiipien mahdollisimman äänettömästi eteenpäin. Hän katsoi sohvan taakse, kurkisti vaatekaappiin ja silmäili keittiön pöydän alustaa jännittyneen oloisena.

Viimeiseksi nousimme portaat ylös yläkertaan. Jäimme tasanteelle seisomaan, edelleen käsikkäin.
”Tuolla se on”, hän kuiskasi korvaani ja osoitti kerroksen perällä olevaa valkoista ovea. ”Siellä minä tunsin sen.”

Kävelimme hitaasti tasanteen toiseen päähän, sen varrella olevia ovia raottaen ja niihin kurkistaen. Hän puristi kättäni rystyset valkoisina ja melkein kuulin hänen sydämensä sykkivän pelosta. Seisoimme hetken oven edessä mahdollisia ääniä kuulostellen, viimein hän tönäisi minua vähän eleeksi oven avaamisesta. Laskin käteni kiiltävän ovenkahvan päälle, väänsin sitä hitaasti alas ja avasin varovasti ovea niin, että siitä pystyi katsomaan huoneeseen.

Mikään ei näyttänyt normaalista poikkeavalta, sälekaihtimet olivat ylhäällä ja ikkunasta tulvi kelmeää valoa kermanvalkoiselle parisängyn päälle levitetylle kirjaillulle päiväpeitolle. Toisessa nurkassa oli muhkea, vaaleanruskea nojatuoli ja samansävyinen jalkarahi, jonka päälle oli jätetty pienet vihreät villasukanalut neulontapuikkoineen ja lankakerineen. En ollut koskaan käynyt Lilyn ja Jamesin makuuhuoneessa ja yllätyin hieman sen siisteydestä ja klassisuudesta.

”Mene edeltä”, Lily kuiskasi minulle ja otin pari askelta hänen tullessa tiiviisti perässäni. Katselin ympärilleni ja tunnustelin huonetta kaikkine aisteineni.
”Minusta ei tunnu mitenkään erikoiselta”, sanoin rypistäen kulmiani.
”Ei minustakaan nyt”, Lily vastasi hieman epäröiden, ”mutta aikaisemmin tänään... Olin ihan varma, että täällä oli jotain kamalaa.”
Puristin hänen kättään lohduttavasti.
”Älä huoli, ei täällä mitään ole.”
”Ja tiedätkö mitä? Minulle tuli mieleen se Punurmion ennustus, josta Dumbledore kertoi. Entä jos...?”
”Ei, en usko että he ovat löytäneet kotiasi. Meillä päinkin on ollut ihan rauhallista.”
”Meidän ei olisi pitänyt kävellä sillä tavalla ulkona, Alice, joku olisi voinut nähdä...”
”Rauhoitu nyt”, koetin tyynnytellä järkyttynyttä naista vieressäni. Oli totta, että ulkona kävellessämme olimme ottaneet riskin, eikä se ollut kovin kannattavaa. Minä kuitenkin kaipasin pitkiä kävelyitä ulkona, tuulenvirettä hiuksilla, vaikka aika ei ollutkaan suopea sellaiselle.

Jäin Godrickin Notkolle. James oli poissa, Lily ei tarkentanut missä, mutta illaksi häntä ei oletettu tulevan. Keitimme teetä ja rupattelimme niitä näitä. Katsoimme imelän romanttista nyyhkyleffaa pala muutaman päivän vanhaa kermakakkua toisessa kädessä ja paketti nenäliinoja toisessa. Elokuva oli keskinkertainen, mutta meillä ei ollut paljoa valinnanvaraa. Jamesin elokuvahylly oli täynnä erilaisia jästien toimintaelokuvia, missä suurkaupungit räjähtelivät milloin missäkin ja ihmiset olivat vihollisten armoilla suurta pelastajaa odottaen, ja niitä emme halunneet katsoa.

Ilta hiipi nurkan takaa, aurinko laski jättäen jälkeensä pimeyden, jolle katulamputkaan eivät voineet mitään. Lily rupesi vilkuilemaan ikkunasta ulos ja järsimään paidankaulustaan hermostuneena. Jäin hänelle yöksi, sillä hän ei halunnut jäädä yksin pelkäämään tyhjiä huoneita ja pölyisiä nurkkia. Pikkuhiljaa siirryimme makuuhuoneen puolelle. Sain lainata Lilyn pitkää, keltaista yöpukua. Hänellä oli itsellään samanlainen, mutta violetti ja satiininen. Satuin vilkaisemaan peiliin samaan aikaan, kun hän riisui rintaliivejään. Hänen rintansa olivat pienet ja pyöreät, mahdottoman suloiset. Yllätin itseni ajattelemassa hänen pientä, onnekasta vauvaansa imemässä äidinmaitoaan noista suloisista nänninnyppylöistä.

Valvoin vielä hetken sen jälkeen, kun valot olivat  sammutettu. Mietin, miltä tuntuisi nukahtaa joka ilta tällä tavoin Lilyn viereen, sulkea kätensä hänen ympärilleen ja hengittää hänen appelsiininhajuisen ihovoiteensa tuoksua, mahdollisesti jopa nuolaista hänen voideltua säärtään... Vaivuin vihdoin painostavaan ja levottomaan uneen, kasvottoman ahdistuksen vaaniessa nurkan takana.

Kirkunaa, sätkiviä käsiä ja jalkoja. Säpsähdin rajusti hereille ja nousin pystyasentoon. Katsoin vieressäni istuvaa, myöskin ylös singahtanutta naista.

”Lily?” kysyin unenpöpperöisen hädissäni. ”Mikä sinun on?”
Ikkunasta sisään heijastuva kuunvalo paljasti hänen kauhistuneen ilmeensä ja hikiset kasvonsa. Hän tuijotti lamaantuneena eteenpäin.
”Minä näin hänet”, hän sanoi järkyttyneenä.
”Kenet?”
”Voldemortin.”

Ensimmäistä kertaa hän sanoi Pimeyden Lordin nimen ääneen. Se sai minut hätkähtämään ja tajuamaan, kuinka tosissaan hän oli.

”Hän tuli tänne ja hyökkäsi minun ja vauvan kimppuun. Se oli kamalaa. Hänellä oli mukanaan Meadowsin irtileikattu pää. Hän kysyi, halusinko saman kohtalon, kuin hän.”

Liikahdin vähän lähemmäs häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään.

”Hän uhkasi tappaa vauvan. Hän nauroi mielipuolisesti, irvisti niin tehdessään.”

Kiedoin vasemman käteni hänen ympärilleen.

”Hän sanoi, että hän oli jo saanut Jamesin.”

Koetin vetää häntä vähän lähemmäksi, mutta hän ei liikkunut. Hän istui vain jähmeänä sängyllä ja katsoi eteenpäin.

”Alice, se se oli. Voldemort. Pimeyden Lordi. Hänen läsnäolonsa minä tunsin.”
”Lily... Miten se voisi olla..?”
”Mahdollista? Minä en tiedä. Mutta hän se oli.”
”Oletko varma? Täällä päin ei ole havaittu mitään epäilyttävää, ja on erittäin epätodennäköistä, että...”
”Olen aivan varma”, Lily keskeytti. Hän näytti aaveelta istuessaan siinä, nyt kun hiki oli kuivunut ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Olisin halunnut lohduttaa häntä, sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, mutten osannut. En tiennyt, mitä sanoja käyttää, mitä eleitä. Istuin vain neuvottomana hänen vieressään hänen tuijottaessaan vastapäistä seinää. Tunsin oloni vaivautuneeksi.

”Hyvää yötä”, Lily sanoi hetken päästä ja asettui sängylle makaamaan selkä minuun päin. Istuin vielä hetken paikoillani miettien mitä tehdä, kunnes seurasin hänen esimerkkiään. Katselin hänen niskaansa ja hänen punaista tukkapehkoaan. Hivuttauduin lähemmäs, raotin untuvapeittoa ja työnsin käteni sen alta kietoen käteni hänen ympärilleen. Vatsassani kihelmöi jännittävästi ja minun olisi tehnyt mieli rutistaa häntä kovempaa.
”Hyvää yötä, Lily”, kuiskasin ja lisäsin: ”Älä pelkää, minä olen tässä.”

Katselen valokuvia Lilystä ja tajuan, kuinka paljon aikaa on kulunut tuosta hetkestä, jolloin kävelimme käsi kädessä päivien ollessa vielä viattomia. Päivä päivältä alkaa olla vaikeampaa muistella hänen hymyään ja kihertävää nauruaan. Jäljellä on vain valokuvat, joissa naurava nainen tumman miehensä vierellä pitää yllä muistikuvia rakkaastani. Minulla on muutama kuva hänestä: Lily istumassa sohvallamme lasi kädessä, Lily ja James suutelemassa, Lily hyväilemässä isoa vatsaansa, Lily Feeniksin killan yhteiskuvassa. Minulla ei ole kuitenkaan yhtään kuvaa niistä ajoista, jolloin vasta tutustuimme.

Ensimmäistä kertaa tapasin Lilyn silloin, kun hän liittyi kiltaan. Kyllähän olin tiedostanut hänen olemassaolonsa jo aiemmin Tylypahkassa, mutta silloin vasta tajusin kiinnostua hänestä. Se oli se päivä, kun hän ystävineen liittyi Feeniksin Killan jäseneksi. He olivat vielä nuoria, juuri koulun läpäisseitä, eivät vielä edes kahdeksantoistavuotiaita ja heitä katsellessaan minua pelotti ajatella, että minäkin olin aloittanut saman ikäisenä. Siitä tuntui olevan niin kauan.

Silloin Kilta oli kokoontunut meidän luonamme, heidän joukossaan oli ollut myös Lily, James, Sirius, Remus ja Peter. He olivat vannoneet vuorotellen valan siitä, kuinka he taistelisivat pahuutta vastaan, loppuun asti lojaaleina Killalle ja Dumbledorelle, hyvyydelle. Heidän äänensä olivat värisseet ja he olivat näperrelleet hihanhelmojansa kädet jännityksestä hioten. Se oli ollut heidän hetkensä. Muistan Lilyn katseen silloin, kun meidät esiteltiin toisillemme. Tässä olivat Alice ja Frank Longbottom, killan keskeisimmät hahmot ja taistelijat, yhdet taitavimmista jäsenistämme, oltiin sanottu. Kunnioitusta, ihailua heidän suunnaltaan, jo silloin.

”Sinä olet tavannut Voldemortin kahdesti, etkö olekin?” Lily kysyi minulta myöhemmin parin lasillisen jälkeen. Nyökkäsin ja hänen suunsa loksahti auki.
”Minkälaista se oli?” hän jatkoi kiihkeänä. Halusi kuulla kaiken.
”Eipä siinä ennättänyt paljoa miettiä tulevaa”, vastasin ja katsoin hänen silmiinsä. Ne olivat täynnä paloa.

Kolmannella kerrallani kohtasin Pimeyden Lordin hänen kanssaan. Hän oli rinnallani ja yhdessä saimme hänet perääntymään. Pelastimme silloin Marlene McKinnonin hengen, oman henkemme uhalla. Se oli ollut täpärällä. Koko seuraavan päivän Lily oli maannut sängyssä shokinkaltaisessa tilassa seinää tuijottaen ja ruoasta kieltäytyen.

Emme olleet paljoa tekemissä toistemme kanssa muutoin kuin Killan asioissa, joissa suurin osa ajastamme menikin. Lily oli luotettava ja taitava työtoveri, kyvykäs ja varma noita ikäänsä nähden. Kypsä nainen, niin minä häntä näin jälkeenpäin kuvailisin. James, vielä vähän lapsellinen, vaikkakin hurmaava mies, tuntui minusta vähän oudolta sulhasvalinnalta hänelle. Ei sillä, että se olisi minulle edes kuulunut.

Lily ja James eivät riidelleet kovinkaan usein, mutta silloin, kun niin tapahtui, siitä saivat kuulla kaikki. Killan ilmapiiristä huomasi heti, jos heillä oli jotain kärhämää meneillään. Dearborn ja Meadows olivat perillä jokaisesta eripuran vaiheesta, kuka oli sanonut mitä ja kelle, kuka oli tehnyt mitä ja milloin. He spekuloivat usein niin sanotun aviokriisin seuraavia vaiheita. Vauhkomieli taas muisti aina mutista siitä, kuinka rakkauselämää ei pitäisi sotkea Killan asioihin ja että miten järkiasiat pitäisi aina sijoittaa tunnepuolen edelle. Muut koettivat olla, kuin mitään ei olisikaan, mutta huomasivat pian, että riitojen aikoihin kilta meni harmillisesti täysin sekaisin.

Tulin Lilyn kanssa kontaktiin ensi kertaa killan ulkopuolella silloin, kun meidät oltiin juuri todettu raskaiksi, ja olin kertonut asiasta killalle. Lilyllä ei mennyt erityisen hyvin Jamesin kanssa ja äitiys ja sen tuoma valtava vastuu ahdisti häntä. Hän tuli luokseni, koska oli varma, että ymmärtäisin. Olinhan tuleva äiti itsekin. Hän puhui ja puhui. Puhui vielä lisää, purki kaikki elämänsä huolet sen saman illan aikana.

Hän kertoi minulle, ettei aika olisi juuri nyt otollinen vauvalle. Hän ei olisi halunnut vielä asettua, hän olisi halunnut jatkaa taistelua.

Kaksi vuotta hän oli omistautunut lähes täysin pahan kukistamiseen. Hän oli ollut ottamassa lukuisia kuolonsyöjiä kiinni, auttamassa sodan uhreja, levittämässä tietoa killasta, järjestänyt kokouksia. Hän oli tavannut Voldemortin kolme kertaa silmästä silmään. Eikä hän vieläkään halunnut lopettaa.

Minä ja Frank olimme jo vähän aikaa haaveilleet sodan jälkeisestä elämästä oman vauvamme kanssa. Maailmassa, jossa kenenkään meistä ei tarvitsisi enää pelätä Voldemortia. Odottamaton raskaus oli kuitenkin aluksi kova pala purtavaksi. Siitä huolimatta mukauduimme päivien päästä   ajatukseen. Saattoi olla, että kohtalo oli päättänyt lapsemme tulevaksi juuri oikeaan aikaan.

Lilylle raskaus oli paljon suurempi järkytys.

Eräänä iltana ollessamme  seitsemännellä kuukaudella istuin yksin kotona Frankin ollessa viettämässä iltaa killan miehien kanssa.  Lepäsin sohvalla turhautuneena ison vatsani kanssa syöden sokerikuorrutettuja pähkinöitä, kunnes hiljaisen hetkeni rikkoi hätkähdyttävästi äänekäs poksahdus eteisen suunnasta. Kaivoin sauvani salamannopeasti esiin ja pongahdin ylös, kaikki tapahtuen melkein refleksinomaisesti. Selkäni ei kuitenkaan pitänyt nopeasta liikehdinnästä ja kipuaalto pyyhkäisi lävitseni. Samaan aikaan nurkan takaa rupesi kuulumaan karmaisevaa vollotusta. Hiivin lähemmäs sauva kaiken varalta valmiusasennossa ja huojennuin nähdessäni punatukkaisen naisen nojaamassa surkeasti kylpyhuoneen oveen.

”Lily! Voi Lily, minä jo säikähdin. Miksi ihmeessä ilmiinnyt eteiseeni vesiputousta matkien?”
Lily käveli hiljaa luokseni ja kietoi kädet ympärilleni jääden siihen lohduttomana itkien. Talutin hänet sohvalle istumaan ja odotin kärsivällisesti hänen palauttaessaan hitaasti puhekykyänsä.
”Alice, minä... en pysty tähän.”
”Et pysty mihin? Lily?”
Hän ei vastannut hetkeen, nojasi vain päätänsä olkapäätäni vasten paitaani epätoivoisesti räkien.   
”Alice, minä en pysty ottamaan tällaista vastuuta”, hän sanoi vihdoin yhteen hengenvetoon katsellen minua itkuisena, silmät punaisina, huulet turvonneina ja posket punakirjavina. Hänen hengityksensä oli vieläkin katkeilevaa, mutta hän yritti tasata sitä saadakseen kokonaisia lauseita ymmärrettävästi ulos.
”Oikeasti”, hän sanoi huomatessaan minun aloittavan vastalausetta. ”Minä... en ole valmis tähän. En tiedä haluanko tätä. En haluaisi...”
Loput sanoista peittyivät valtaisaan itkutulvaan. Koetin rauhoitella häntä, silitellä hänen selkäänsä ja halata hellästi.
”Alice, minä olen huono äiti!” hän parkaisi.
”Lily...”
”Eivät äidit ajattele tällaisia asioita! Eivät he ikinä toivo lasta syntymättömäksi!”
”Lily, kuuntele.”
 ”Alice, minä en halua tätä!”
”Lily... Odotetaan hetki, että rauhoittuisit. Jutellaan sitten, jooko?” ehdotin ja silitin hänen hiuksiaan ja selkäänsä. Annoin hänen nojata olkapäähäni, puoliksi sylissäni holtittomasti nyyhkien.

Aikaa kului, pitkään hän vain nikotteli ja niisti nenäänsä keittiöstä hakemiini nenäliinoihin. Paketissa niitä mainostettiin erityisen pehmeinä ja sileinä, mutta silti Lilyn nenänalus alkoi punottaa yhä vain enemmän. Olisi tosin voinut olla, etteivät minkään sortin nenäliinat olisi pystyneet pitämään hänen ihonsa ärsyyntymättömänä sellaisen niistämismäärän jälkeen.

”Alice”, hän sanoi rauhoituttuaan. Hänen äänensä oli hauras ja särkyvä, ihmettelin miten se jaksoi matkata korviini asti rikkoutumatta. ”Välillä minä toivon, että en olisi koskaan tullut raskaaksi.”

Hiljaisuus levittäytyi huoneeseen. Se tuntui painavan huonetta kasaan, vaipuvan uhkaavasti päällemme. Hetken verran oli vain pohjatonta vaitonaisuutta.

”Välillä minä toivon, etten olisi koskaan tavannut Jamesia”, hän kuiskasi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli ja minä meinasin pakahtua, vaikken todellakaan olisi saanut.
Puristin häntä tiukemmin itseäni vasten, mikä oli vaikeaa valtavien vatsojemme takia, ja hautasin nenäni hänen hiuksiinsa.
”Lily. Välillä minusta tuntuu siltä, kuin rakastaisin sinua”, totesin hiljaa kuiskaten hänen korvaansa. Hän hymyili vähän ja laski katsettansa.
”Mutta sinullahan on Frank”, hän sanoi hieman huvittuneena.
”Niin on. Mutta minulla on myös sinut”, sanoin rutistaen häntä vielä enemmän. Lily vääntelehti vähän ja kääntyi katsomaan minua puoliksi vakavissaan, puoliksi virnistellen.
”Voiko kahta ihmistä muka rakastaa samaan aikaan?”
”Kyllä ainakin minä voin”, vakuuttelin hymyillen.

Hän epäröi hetken ja venytti päätään eteenpäin yltääkseen suutelemaan minua hennosti. Vastasin suudelmaan koettaen hillitä itseäni, etten suin päin pelästyttäisi häntä pois. Lily ei kuitenkaan perääntynyt, vaan raotti huuliaan kevyesti ja antoi minun maistaa hänen ylähuultaan vieden itse kielensä suuhuni liikuttaen sitä siellä levottomasti.

Siinä samassa alun haparoivuus oli poissa, etsin sokeana hänen kehoansa käsilläni pitäessäni silmiäni kiinni yhä vain kiihtyvän suudelman huumatessa minua. Koetin vetää häntä päälleni, mutta se oli vaikeaa, koska valtavan kokoiset vatsamme olivat pahasti tiellä. Mikään asento ei tuntunut sopivalta, aina jomman kumman asento oli tukala tai vauvat tiellä. Kiehnäsimme vähän aikaa, kunnes Lily rupesi hihittämään. Ensin hän hihkaisi pikkuisesti suu minun suullani, sitten hän rupesi hihittämään oikein kunnolla, ja viimein nauroi täysin antaumuksella sylissäni. Katselin häntä hämilläni, harmissani hetkemme keskeytyksestä. Käteni oli jo eksynyt vetämään hänen paidanhelmaansa ylöspäin ja se oli jo päässyt suuren kummun yli hyväilemään kahta pienempää mäennyppylää.

”Mitä sinä naurat?” kysyin hieman sekaisin.
”Tässä taas yksi syy sille, miksi en halua olla raskaana”, hän hekotteli. ”Kohtalotovereiden kanssa suutelointi vaikeutuu toden teolla.”

Minusta tuntui pitkään, että Lily piti minua ja häntä lähinnä vitsinä. Meillä molemmillahan oli lapsenalut tulossa hyvää vauhtia. Ja tietenkin aviomiehet, jotka tosin viettivät kaiket päivänsä poissa kotoa.

Minä en kuitenkaan voinut valittaa Frankille siitä, että hän edelleen vietti pitkää päivää Killassa. Minähän olin ollut ennen raskautta aivan samanlainen kuin hän. Nyt en enää voinut kuitenkaan liikkua niissä piireissä melkein yhtään.

Olin vauvan äiti jo ennen sen syntymää ja minun tehtäväni oli pitää siitä huolta niin hyvin kuin vain taisin.
« Viimeksi muokattu: 12.05.2015 18:22:04 kirjoittanut Sansku »
The mind has so many pictures, why can't I sleep with my eyes open?


Avasta kiitos AnnieBlacille <3

SnowBlind

  • ***
  • Viestejä: 522
  • epäsivistymätön
Vs: Lintuseni, K-13
« Vastaus #1 : 20.05.2009 20:26:03 »
A/N: Täältä tulee toinen luku, hieman lyhyempänä kuin ensimmäinen. Birdyn sanat ovat lopussa. Kaikenlaiset kommentit ilahduttavat mieltä :)


II


Ulkona vihmoi  tammikuiseen tapaan räntää taivaan täydeltä ja säälin sydämessäni niitä jästejä, jotka joutuivat tarpomaan hyisessä loskasateessa, Meillä oli kotona lämmintä. Frank oli juuri kokannut meille marinoituja herkkusieniä ja hyvää lihapataa. Olin syönyt kuin hevonen, ja ruoka, jonka oli ollut tarkoitus riittää huomisellekin, meni kaikki nieluuni. Aterian jälkeen joimme vielä lasit maitoa. Laitoimme sen hienoihin laseihin ja kuvittelimme, että se oli valkoviiniä.

”Jos äiti ei saa juoda alkoholia, niin ei juo isäkään”, Frank sanoi ja virnisti.

Ilta oli pikästä aikaa omistettu vain meille kahdelle. Frankin ei ollut ollut pakko käydä killan asioilla koko päivänä. Minä olin levännyt sängyssä  ja ajatellut Lilyä samalla, kun hän oli valmistanut minulle hienoa illallista. Tunsin hieman huonoa omatuntoa siitä, että ajatukseni puikkelehtivat toisessa ihmisessä nyt, kun minulla oli kerrankin mandollisuus olla vain mieheni kanssa, mutta vaimensin tunteeni. Kyllä minulla oli oikeus rakastaa.

Sinä iltana jäivät lemmenleikit välistä. Makasimme vain toistemme vieressä miettien, kuinka ihanaa oli levätä toistemme vieressä kerrankin ilman huolia, kiireitä tai suruja. Siinä elämänvaiheessa hetki oli ainutlaatuinen. Ja tuolloinkin huomasin ajattelevani Lilyä. Mietin, makaisikohan hän sinä hetkenä yksin kotona, peitonsa alla käpertyneenä ilman ketään, johon turvautua myrskyn pauhatessa ulkosalla ja maailman kylväessä kauhuja ympärilleen.


Muistan ajan, jolloin jouduin tasapainottelemaan rakkauteni kanssa kahden ihmisen välillä. Silloin, kun olin Lilyn kanssa, ajattelin sitä, mitä Frank sanoisi, jos tietäisi, ja silloin kun olin Frankin kanssa ajattelin Lilyä ja tunsin sääliä hänen heittelehtivää suhdettaan kohtaan. Huomasin selvästi, miten Lily kadehti minua pienesti. Minullahan oli hyvä, rehellinen mies ja vakaa avioliitto. En viitsinyt tehdä elämästäni Frankin kanssa suurta numeroa Lilyn ollessa läsnä. Hän mietti usein sitä, oliko varmasti tehnyt oikean valinnan mennessään Jamesin kanssa naimisiin ja vatvoi tunteitansa niin miestään kuin vauvaansa kohtaan. Kuunnellessani Lilyn avautumisia ja tarinoita, rupesin toden teolla arvostamaan omaa elämääni. Siinä missä olin ennen valittanut Frankin  poissaoloista, rupesin tuntemaan helpotusta siitä, että minulla oli joku, jota todella rakastin, ja johon luotin. Vaikka en sitä koskaan ääneen sanonutkaan, Lily opetti minulle samalla arvostusta omaa elämääni kohtaan.

Toukokuun vedellessä viimeisiään saimme kuulla uutisen, joka järkytti rivejämme syvästi. Joukko kuolonsyöjiä oli kiduttanut ryhmää jästejä syrjäisellä tiellä sen jästiasuinalueen lähellä, jossa asuimme. Edgar Bones , Marlene McKinnon ja Fabian Prewett olivat olleet kävelemässä meiltä poispäin ja , ääntä kuullessaan, huomanneet tämän pahuuden. Kyseessä oli ollut kuulemma jästiperhe. Äiti ja isä olivat lamautettu liikkumattomaksi samalla, kun kuolonsyöjät olivat kiduttaneet nuoria lapsia ja pakottaneet vanhempien katsovan lapsiensa kärsimystä. Kiltalaiset olivat menneet väliin, ja jonkin aikaa kestäneen taistelun jälkeen kuolonsyöjät olivat kaikkoontuneet paikalta. Kumppanimme olivat langettaneet jästeille muistiloitsun.

Kaiken lisäksi parin päivän päästä Edgar Bones oli tapettu perheineen. Kukaan ei spekuloinut kuolintapaa tai viimeisiä hetkiä ennen tapahtunutta, mutta me kaikki pelkäsimme että hänelle oli käynyt samoin.

”Maailmassa on niin paljon pahuutta”, Lily tokaisi kalmankalpeana kun kuulimme kaikesta.


Kuoleman, odotuksen ja epätoivon ilmapiiri vaikutti minuun vahvasti. Äitinä tunsin kaikki asiat kahta kipeämmin. Tunsin rakkautta Peteriä ja Lilyä kohtaan, ikävöin vapautta, surin kuolleita ja tapettuja, koin sodan kauhut. Kaikki kaksi kertaa voimakkaampana. Ja mitä enemmän erilaiset tunteet paisuivat minussa ja velloivat sisälläni, ne myös murskasivat minua sisältä päin. Ahdistus kasvoi päivä päivältä. Kaiken lisäksi minua vaivasi se, että en voinut tehdä asioille mitään. Ennen olin pystynyt lieventämään tätä kaikkea osallistumalla Killan toimintaan. Nyt en voinut muuta kuin katsoa sivusta kaikkia kauhuja.

Ajattelin aina masennuksen kourissa ollessani, että elin vauvan takia. Muuta tarkoitusta elämälläni ei enää ollut. Frank yritti lohduttaa minua niin hyvin, kuin hän kotona ollessaan taisi, mutta sillä ei ollut paljoa vaikutusta. Hän vietti päivänsä killassa ja minulle jäi aivan liian paljon aikaa murehtia ja surra.

Juttelin usein Lilyn kanssa tunteistani. Meidän molempien laskettu aika oli kesäkuun lopulla. Päivät kuluivat. Jännitimme yhdessä.


Oli vain kohtalon suurta ivaa, että näin me odotimme yhdessä malttamattomana sen lapsen syntymää, joka koitui Lilyn ja Jamesin surmaksi. Ivaa oli myös se, että itse lapsi jäi henkiin muistutuksena tästä kaikesta. Lilyn ja Jamesin kuoleman jälkeen hänestä ruvettiin povaamaan kaikenlaista. Hurjimmat sanoivat, että hän voisi olla se, joka tulisi kukistamaan Voldemortin. Minä en tiennyt, miten tulevaisuudessa tulisi käymään, mutta siitä olin varma, että jos niin tapahtuisi, olisi Lilyllä varmasti näppinsä pelissä asiassa, tavalla tai toisella. Dumbledore puhui rakkaudesta, rakkauden suojasta. Lilyn ja Jamesin rakkauden suojasta.

Ennen kaikkea Lilyn rakkauden suojasta.

Minä olin ainoa, joka tiesi Lilyn raskauden ajan epätoivosta, sillä minulle hän oli jakanut kaiken sen vihan ja syyllisyyden, mitä hän oli tuntenut. Tulin itsekin aina apeaksi kuunnellen ystäväni vaikeuksia, ja sen takia Godrickin notkon tragedia herätti kaikessa hirveydessäkin  minussa myös pientä helpotusta. Harry oli elävä todistus siitä, että Lily todella rakasti poikaansa. Rakasti sanan todellisessa merkityksessään, koko sydämellään, vaikka olikin koko raskausaikansa joutunut kamppailemaan omien tunteidensa kanssa.


Viikkoa ennen suurta tapahtumaa oli juuri sellainen kesäinen päivä, joka houkutteli, suorastaan vaati, minua lähtemään ulkoilmaan. Avasin ikkunan ajatellen, että voisin sentään yrittää nauttia päivästä menemättä ulos. Halusin kovasti tuntea taas onnea ja iloa, niin pitkään olin elänyt apatiassa.

Katselin kauempana mäellä jalkapalloa pelaavia lapsia. Aurinko paistoi. Jopa tuulenvire, jota olin niin hartaasti kaivannut, hiveli poskiani. Lapset nauroivat. Mietin miten heille tulisi käymään. Miten minun lapselleni tulisi käymään. Mieleeni nousi kidutetut jästit. Pystyin melkein haistamaan ilmassa pahuuden, veren.

Vaikka päivä oli yhtä kaunis, kuin aina ennenkin monien vuosien ajan, en pystynyt enää nauttimaan siitä. Ulkona avautuva maailma näyttäytyi minulle epätoivoisena ja pahana. Aika tuntui kelautuvan mielessäni taaksepäin. Päivät olivat kuluneet monen viikon ajan lähinnä samaa kaavaa, tunnelma oli vain muuttunut synkemmäksi joka päivä. Pian ei olisi enää mitään mistä pitää kiinni. Olin jo nyt menettänyt sen nautinnon, mitä auringon lämpö kasvoilla ja kesäinen tuoksu saattoivat tuottaa.

Olohuoneesta kuului poksahdus.

”Kuka siellä?” kysyin.
”Minä täällä, Lily Evans. Odotan juuri poikaa, jonka nimeksi tulee Harry Potter.”
”Minä olen keittiössä. Nimeni on Alice Longbottom. Odotan juuri poikaa, jonka pitäisi syntyä samalla viikolla kuin sinun. Hänen nimekseen tulee Neville Longbottom.”

Nuo olivat meidän käyntikorttimme, joista tunnistimme toisemme. Tervehdykset kuulostivat koomisilta, mutta minun ei tehnyt mieli nauraa niille. Ne olivat henkivakuutuksemme.

”Neville”, Lily sanoi tullessaan viereeni avonaisen ikkunan eteen. ”Kaunis nimi. Et ole vielä kertonutkaan.”
”Frankin keksimä”, vastasin ja hymyilin. ”Ilmankos se on niin kaunis.”

Seisoessamme siinä vierekkäin alkoi ulkoa kuulua linnun laulua. Emme sanoneet sanaakaan toisillemme, kuuntelimme vain sitä liverrystä joka kuului läheisen puun oksalta. Pian linnun luomiin säveliin liittyi toinenkin. Kuunnellessani viserrystä minusta tuntui siltä, kuin pahat ajatukset alkoivat vetäytyä. Että olin palaamassa takaisin siihen tilaan, missä olin ennen kuin tämä kamala sota alkoi. Laulu palautti mieleeni iloa. Iloa Lilystä, iloa Frankista, iloa vauvasta. Kaikki saasta sai väistyä pienen hetken ajaksi.

Minä mietin sitä päivää, milloin olin kävellyt Lilyä vastaan Godrickin Notkolle. Oli ollut syksy ja kylmä. En muista olivatko linnut laulaneet silloin vai eivät, muistan vain että olin kutsunut Lilyä mielessäni laululintukseksi, omaksi punarinnakseni. Vaikka kaikki muu vetäisikin minua kohti epätoivoa, oli hän sen lintu joka liversi elämässäni. Hän oli täällä pitämässä minua järjissäni. Ja minä olin hänen vierellään auttaen häntä saman asian kanssa. Me tuimme toisiamme kestämään nämä vaikeat ajat.

”Lily”, minä sanoin. Hän katsoi minua ja hymyili.
”Jos me kuolemme, haluan että kuolemme yhtä aikaa.”

Hänen katseensa ei irronnut minusta. Jatkoin.

”Ja vaikka meille kävisi mitä, vaikka meitä kidutettaisiin, vaikka me tulisimme hulluiksi, vaikka mieltä vietäisiin pois kaikki muu, antaisimme toisillemme voimia.”

Lily painoi päänsä olkapäätäni vasten.

”Muistatko, kun ihmettelin sitä miten voit rakastaa kahta ihmistä yhtä aikaa”, hän kysyi.
”Muistan”, vastasin.
”Nyt minä ymmärrän”, hän sanoi.

* * *

Epilogi

Hautakivi näytti kylmältä. Se oli valkoista marmoria ja sen ympärille oli asetettu punaisia liljoja ystäviltä, kiltalaisilta, ihailijoilta. Auringon kylmä valo valaisi hautausmaata ja loi varjoja  hautausmaan ylle.

”Meidän täytyy mennä Alice, Neville alkaa hermostua”, Frank sanoi vieressäni ja puristi kättäni ymmärtävästi. Pieni nyytti vikisi hänen sylissään kasvot punaläikikkäinä.

”Menkää edellä”, sanoin. ”Tulen kohta imettämään häntä.”

Frank halasi minua surullisena.
”Minäkin ikävöin heitä. He olivat ihania ihmisiä.”

Katsoin miestäni kun hän asteli poispäin poikani sylissään. Siirsin katseeni takaisin hautaan.

Pystyin kuulemaan lintujen laulun.



Here comes my darling
saying hello you
hey why you look so worried
what's so wrong with you
I felt something evil
lying in my room
it makes me really scared
don't you feel it too

I know, it don't really matter
does it really matter?
if we go insane, my darling
Do we always stick together
does it really matter
if we go insane, my darling

You said you saw shooting
on a market square
since when you have been dull
to see blood in everywhere
This time man was your uncle
you wonder what went wrong
he always looked so harmless
walking on his own

I know, it don't really matter
does it really matter?
if we go insane, my darling
Do we always stick together
does it really matter
if we go insane, my darling

Here comes my darling
saying hello you
hey why you look so worried
what's so wrong with you
I felt something evil
lying in my room
it makes me really scared
don't you feel it too

22-pistepirkko: Birdy
« Viimeksi muokattu: 21.05.2009 22:29:11 kirjoittanut SnowBlind »
The mind has so many pictures, why can't I sleep with my eyes open?


Avasta kiitos AnnieBlacille <3

Grppi

  • ***
  • Viestejä: 24
  • blue satin sashes
Vs: Lintuseni, K-13
« Vastaus #2 : 21.05.2009 18:29:24 »
Oho, wau. Menin ihan sanattomaksi.
Kuitenkin, hieno ficci minun mielestäni. En ole oikein mikään femme-ficcien ystävä, mutta tässä se todella toimi. Wautsi wau.

Ja tähän loppuikin jo mun rakentavat kommenttini, anteeksi.  ;D

Lainaus
”Muistatko, kun ihmettelin sitä miten voit kahta ihmistä yhtä aikaa”, hän kysyi.

Tuosta yhdestä kohdasta taitaa puuttua sana? Siis varmaankin se 'rakastaa'?

Melanie

  • ***
  • Viestejä: 262
Vs: Lintuseni, K-13
« Vastaus #3 : 11.06.2010 18:30:41 »
Luin tämän ficin ensimmäisen kerran ehkä joskus vuosi sitten, mutta tajusin vasta nyt palata kommentoimaan sitä. Minun on yleensä aika vaikea syventyä kunnolla pitkänpitkiin ficceihin ja tämä oli mielestäni sellainen, vaikka kahdessa osassa olikin. Yhteen pötköön luettuna jotain olisi saattanut ehkä mennä ohi, mutta kahtia jaettuna tämä oli oikein sujuvaa luettavaa kaikesta huolimatta.

Mutta niin. Kirjoitat hyvin ja tämä teksti on hieno kuvaus pelosta ja niistä synkemmistä ajoista. Itse en ainakaan ole lukenut kovin monia kyseiseen ajanjaksoon sijoittuvia ficcejä Alicen näkökulmasta ja Longbottomien suku onkin ollut minulle vähän etäinen, joten ficci vaikutti omasta mielestäni jollain tapaa uudelta ja raikkaalta, se on varmaan huomaamattani luonut ison osan mielikuvieni Alicesta. Esimerkiksi Alicen isosiskomaisuus on ihana piirre, ajattelen hänet juuri sellaiseksi, vähän huolehtivaiseksi ja Lilyä suojelevaksi, joka taas vaikutti välillä aika pikkutyttömäiseltä, melkein kuin aikuisten maailmaan vahingossa eksyneeltä lapselta. Ei ole vaikea kuvitella näitä kahta ystävyksiksi, olet kirjoittanut heistä kuin vastaparit toisilleen. Tykkään muuten siitä, että Frank ja James pysyttelevät visusti taka-alalla eivätkä sotkeudu ficin tapahtumiin kuin sivuhenkilöinä, pääpaino pysyy Lilyssä ja Alicessa.

Lainaus
Aterian jälkeen joimme vielä lasit maitoa. Laitoimme sen hienoihin laseihin ja kuvittelimme, että se oli valkoviiniä.

”Jos äiti ei saa juoda alkoholia, niin ei juo isäkään”, Frank sanoi ja virnisti.

Tuo kohta oli melkein pakko lainata, sillä se sai minut hymyilemään hyvin typerästi. ^^ Se on jotenkin tosi suloinen, mielikuvitusvalkoviiniä hienoissa laseissa ja kodikas tunnelma, kertoo hyvin minkälaista arki Longbottomeilla on, kun Frank sattuu olemaan kotona ja kaikki on hyvin. Sellaista kivan leppoisaa ja lempeää.

Lopetuksesta vielä. Tykkään sen vähäeleisyydestä ja siitä, ettei Alicen ajatuksia kerrottu samalla tavalla kuin ficin aikaisemmissa vaiheissa. Minulla ei oikeastaan ole enää mitään järkevää sanottavaa, mutta toivottavasti kävi ilmi että tämä on hieno hieno ficci ja että pidin tästä. Ja Birdy on tosi söpö laulu!
somewhere between a wound and a jewel

kaino

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Lintuseni, K-13
« Vastaus #4 : 18.06.2010 22:14:38 »
tykkäsin  :)
Pidin tavastasi kuvata Lilyn ristiriitaisia tunteita lasta ja Jamesta kohtaan. Lilyn raskauden ajan epävarmuus oli hyvä veto! Yleensä Lilyn ja Jameksen liitosta saa ehkä jopa ylionnellisen kuvan. Lilyn ahdistus toi aika piristävää särmää!
No joo, en nyt saa mitään rakentavaa palautetta aikaa. Mutta tykkäsin!

Lauranood

  • Unelmien metsästäjä
  • ***
  • Viestejä: 363
  • Melankolisia sanoja ja unelmia
Vs: Lintuseni, K-13
« Vastaus #5 : 18.06.2010 22:45:33 »
Ihana, tekis kovasti mieli itkee ja kylä sitä nyyhkytystä kuuluu ja kyynelet kirvelee silmäkulmissa.
Todella kauniisti kirjoitettu ja kuvailtu. Rakstin tätä. Todella kaunis. Muuta en osaa sanoa

~nyyhkyttävä Lauranood
Syyt muuttuvat, mutta määränpää pysyy samana

Lauranoodin Salainen laatikko