Kirjoittaja Aihe: Entä jos en tahdokaan irrottaa | K11 | Remus/Sirius | One-shot  (Luettu 1747 kertaa)

Valpuri

  • ***
  • Viestejä: 75
Nimi: Entä jos en tahdokaan irrottaa
Ikäraja: K11
Kirjoittaja: Crepuscop
Vastuunvapaus: En omista Rowlingin luomaa maailmaa taikka hahmoja, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä. Teksti on kutakuinkin omaani, lukuun ottamatta muutamaa Johanna Kurkelan Maan päällä niin kun taivaassa -biisistä napattua kursiivipätkää.
Genre: Paikoitellen angstahtava ja kliseinen romance-draama-sekamelska
Paritus: Remus/Sirius (+ hyvin pikkuinen James/Lily siellä vilahtaa)
Haasteet: Albumihaaste#4 (Johanna Kurkela - Maan päällä niin kuin taivaassa)

A/N: Katsoin eilen Azkabanin vangin ja muistin kuinka paljon tykkään Remuksesta. Ja Siriuksesta. Ja Remuksesta ja Siriuksesta yhdessä. Lopputulos tässä. En ole kirjoittanut Potterversumista kunnollaan pitkään aikaan, joten toivotaan, ettei mukana ole kamalasti epäkohtia tai OOC-syndroomasta kärsiviä henkilöhahmoja. Kovin tämä on myös hypähtelevä. Toivottavasti tyksitte silti ^^



Entä jos en tahdokaan irrottaa


löysit
kohdan minusta


”Olet rakastunut.”

Sirius ei ole aivan varma mistä se alkaa. Joskus hänen katseensa vaan alkaa seurata Remusta enemmän, ajatukset tuntua hukuttavammilta ja huulet peilata Remuksen hymyä.

”Olet rakastunut”, James sanoo usein ja virnistää, eikä kumpikaan tiedä onko se vitsi vai ei.

Sirius tuhahtaa ja unohtaa ehkä tehdä läksynsä useammin, kopioidakseen ne Remukselta aamuhämärässä.

~*~

löytänyt
kukaan muu


Sirius piti pojille virnuilusta, silmän iskemisestä tytöille. Siitä kuinka moni velho tai noita punastui sen jälkeen. Sirius rakasti jättää jälkiä muiden mieleen, hyvässä ja pahassa.

Ihan aina Sirius ei jaksanut virnuilla tai vinkata silmää, eikä Siriusta jaksanut kiinnostaa, vaikka muiden poskille nousi omenapuna. Silti Sirius saattoi iskeä sormensa kutittamaan Remuksen kylkiä ja miettiä punertivatko posket vain naurunremakan jälkeen.

Ja joskus kun Sirius ja James saavat uuden liian hyvän idean ja varmistavat, että Remus ja Peter ovat varmasti tulossa, Sirius saattaa varmistaa monta kertaa. Pitää huolen, että Remus varmasti muistaa. Ettei Remus vaan unohtaisin.

Minähän olen unohtumaton, enkö olekin? Enkö olekin, Remus?

”Tietysti”, Remus saattaa vastata ja poimia Siriuksen tupahuiviin kiinni jääneen ruskanpunaisen puunlehden irti, ennen kuin katoaa tunnille.

~*~

Missä arka oot

”Taasko?”

Remus ei katso Siriukseen kohauttaessaan olkiaan. Remus istuu oleskeluhuoneen lattialla, nojaa sohvaan, jolla Sirius istuu.

”Äitini on kai herkästi sairastuvaa sorttia.”

Sirius pyöräyttää silmiään. Sirius ei jaksa ymmärtää, miten Remus jaksaa. Jaksaa aina olla niin kiltti ja kadota kesken kouluvuoden sairaan tai luunsa murtaneen vanhempansa avuksi.

”Me voitaisiin tulla mukaan”, Sirius sanoo hetken kuluttua, pää retkahtaen sohvan selkänojalle.

Sirius on kuulevinaan Remuksen sulkakynästä lähtevän rapinan pysähtyvän sydämenlyönnin ajaksi, muttei ole varma.

”Älkää suotta”, Remus vastaa. Sirius ei osaa lukea sitä äänensävyä ja pysyy vaiti.

Remuksen sulkakynä ja pergamentti rapisevat toisiaan vasten vielä varttitunnin, ennen kuin ne lasketaan syrjään. Siinä ajassa Sirius on ehtinyt jo valua sohvalta alas lähelle Remusta ja käydä mieleltään levottomaksi, miettiessään, onko hiljaisuus painostava vai ei.

”Parempi näin”, Remus puhuu äkkiä takkatulen liekeille, ”Ettei teihinkin satu.”

Sirius ei aivan tajua, mitä Remus tarkoittaa, mutta leikkii Remuksen niskahiuksilla harkitun huomaamattomasti.

Kun Remus lopulta jälleen lähtee, Sirius lukee silmistä kaipuun. Siksi Sirius tarraa tahattomasti Remuksen kaavun hihaan, katuu sitä heti kättelyssä, muttei irrota kuitenkaan.

”Tule pian takaisin?” Sirius sanoo, eikä tiedä miksi.

Remus hymähtää, kohottaa kättään niin, että Siriuksen ote valuu pois. Remus pörröttää Siriuksen tummia kiharoita, vaikkei koskaan tee niin, ja hymy näyttää samalta kuin itkua edeltäessä.

ja yksinäinen


~*~


Yhtenä päivänä Rohkelikot voittavat huispauksessa. Rohkelikot ovat voittaneet parina päivänä aiemminkin, mutta kun häviäjän roolin ottavat Luihuiset, kaikki on yht’äkkiä pelkkää juhlaa, eikä kukaan muista tekemättömiä tehtäviä, koulun sääntöjä tai oikeaa suhdetta kermakaljan terästämisessä.

Kun yö liikkuu eteenpäin, pöydälle ilmestyy tuliviskipulloja, lattialle tyhjiä sellaisia. Oleskeluhuoneen nurkat ovat tarpeeksi hämyisiä piilottamaan pariskuntia. Ilmansuunnat vaihtavat paikkaa ja lopulta puhutaan asioita, tehdään asioista, tahdotaan ihmisiä.

Tuliviski puhuu sanoja myös Siriuksen huulilla. Tekee kielenkärjen teräväksi, ajatukset sumeiksi ja Remuksen tuoksusta paljon makeamman. Tai ehkä se ei ole tuliviski, mutta ainakin sitä on helpompi syyttää sitten aamulla.

Et uskalla.

Remus kohottaa toista terävää kulmaansa, silmänurkassa välkähtää ja sormet puristavat ryppyjä Siriuksen paidan kaulukseen, kun suudelma on liian sakea sekoitus kaikkea.

Siriuksen suonissa kohisee. Jotain kihelmöi navan ympärillä, kutisee ihon alla. Se jokin tuntuu kuumana hengenhaukkomisena, kun Remus on kauempana, kalpeat huulet punaisempina kuin yleensä.

Eikä sen kai pitäisi merkitä mitään, mutta se merkitsee silti pikkiriikkisen liikaa.

Näinkö tää tapahtuu?

~*~

teit mulle jotakin


Lopulta se on kai pakko myöntää ääneen.

En pidä siitä kuinka katselet niitä muita.

Eikö se muka merkinnyt mitään?

Ehkä minä olen vain typerä.

Älä viitsi.

Minä haluan sen katseen itselleni.

Minä haluan sinua.

Olen pahoillani.

Kuuntelisit edes!




Haluan sinut.

mitä ennen ei
kukaan muu


~*~


niin
on paljon turhaa


Remus on rauhallisuus, lempeän makea. Vaahteranlehdillä värjätty, hymystä rakennettu. Ainakin Puuskupuhin tyttöjen mielestä. On Remus sitäkin, mutta paljon kaikkea muutakin.

Aina välillä Remus osaa olla myös pyörremyrsky, kitkerä. Yleensä silloin, kun Sirius ottaa tarpeeksi paljon päähän. Mustepullosta jää rikkoutuessaan tahroja seinään ja lattiaan ja Siriuksen kaavun miehustaan.

Silloin tällöin sellaisina päivinä Siriuskaan ei jaksa Remusta. Remus on pelkkiä turhautuneita murahduksia ja Sirius lapsellisia irvistyksiä. Kynsistä jää puolikuita omaan kämmeneen ja kuinka ikinä olenkaan jaksanut sinua.

Kun Remuksen ääni lopulta kohoaa vihasta ja turhautumisesta korvia kiristävän korkeaksi, Sirius harppoo huoneen toiselle puolelle ja suutelee. Se on klisee, mutta toimii joka kerta.

~*~

Pelkkää haluamistako tämä on?
Ei.

~*~


surujaan
kukaan voi puolittaa

Kun Sirius lähtee lopullisesti kotoa hän nauraa taivaalle. Nauraa ja omistaa hetken aikaa koko korttelin, vakuuttaen, ettei mikään tunnu missään.

Jossain vaiheessa, lopulta ja iäisyydeksi Sirius eksyy Remuksen luo. Jossain eteisen ja olohuoneen välillä Sirius nojaa koko elämänsä painolla Remukseen, eikä tiedä enää missä koti on.

”Kyllä tästä selvitään”, Remuksen ääni on siinä hetkessä liian lämmin, liian kiltti, liian varma, mutta siihen on helppo tarttua.

heikot kohtani

Myöhemmin Sirius nojaa vanhaan tapettiin, kuljettaa sormiaan sen koukerokuvioilla. Tyyny lentää ilman halki ja osuu ryppyisen puseron peittämään rintakehään. Eikä Sirius ehdi ihmetellä, kun pala suklaata tukkii suun.

Kynttilänvalo täyttää Remuksen hymyn kontrastilla.

”Kyllä kaikesta selvitään.”

ehjäksi

hengissä


Kun kynttilät sammuvat huone täyttyy pimeydestä, ja hymy on helpompi tuntea kuin nähdä. Siriuksen selkä on vasten toista seinää, Remuksen kädet molemmin puolin päätään. Sirius ei vastaa suudelmiin ja tekee sen tahallaan, kiusallaan. Mutta Remus tietää sen, ja tuntuu tietävän kaikki Siriuksen heikkoudet. Sirius vihaa ja rakastaa sitä yhtä aikaa.

”Entä jos minä pyydän?”

 Remuksen ääni on kuiskaus. Niskahiukset pystyyn nostavat kuiskaus. Sormet pyyhkäiset tumman suortuvan Siriuksen silmien edestä, valuvat alas leukapieliin ja Sirius nielaisee.

Oikein kiltisti?

Remuksen ilmeessä on jotain samaa kuin joskus Rohkelikkojen makuusalissa, kun kaikki muut ovat päivällisellä. Myös Remuksen huokaukset ovat samanlaisia kuin silloin joskus – tukahtuneita, vaikkei niiden tässä hetkessä tarvitsisi olla.

Eikä se ole viimeinen kerta, kun menneeseen jää kiinni.

~*~

”Olette melkein yhtä hyvä pari kuin minä ja Evans.”
”Oliko tuo haaste, Sarvihaara?”

Remus ei vaivaannu puhumaan, mutta hengittää aurinkoa. Lily pudistaa päätään ja leikkii närkästynyttä.

Kevät tuo paremmin esiin Lilyn pisamat ja Jamesin typerät ideat ja huolettomuuden.

James kaatuu Siriuksen toimesta järveen ja vetää parhaan ystävän mukanaan. Remuksen ja Lilyn on pakko mennä ja pelastaa ne, vaikkei pakko ole kuin kuolla.


~*~


hajoaa


Remuksen silmien alla on tummat, vähän siniseen vivahtavat, juonteet. Remus istuu ikkunalaudalla Siriuksen kanssa, jalat kietoutuneena toisiinsa. Remuksella on villasukat – liian lämpimät ja pehmeät tähän kaikkeen. Remuksen pää nojaa nuhruiseen ikkunaan, eikä silmien väristä saa selvää.

Siriuksen silmissä ei ole katsetta. Parransänki on pistelevä, huulista on kadonnut väri ja ikkunanraoista tuulee sisään.

Sota on ulkona ja sisällä, mutta eniten mielessä ja rikki revityssä sydämessä.

Remuksen pää retkahtaa ja likaisten otsahiuksien takana valuu vettä.

Sirius sulkee silmänsä ja vajoaa alas kipumytyksi.

Näinkö tää nyt tapahtuu?


~*~

Maailma on musta.
Silmäluomien takana säröilee, aortassa värisee. Kynsien alla on tuhkaa.

Suudelma painuu hiusten sekaan, sormenpäistä jää jäljet niskaan.

Tässä maailmassa, jossa yhä useampi lakkaa hengittämästä yksi kerrallaan. On haukottava henkeä toista vasten.

Eikä kumpikaan enää uskalla irrottaa.

maan päällä
taivaassa

« Viimeksi muokattu: 05.04.2015 18:56:59 kirjoittanut Crepuscop »

irojuttu

  • ***
  • Viestejä: 6
  • don't break character
Apua, miten paljon mä tykkäsin tästä.

Hypähtelevä on ihan okei, enkä havainnut sen suurempia merkkejä minkään asteisista OOC-syndroomista. Tykkään hirmusti sun kuvailusta ja siitä, että sitä ei ole liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että hahmot tuntuvat uskottavilta ja ovat ihan omija itsejään. Itsejään ei ihan varmasti ole mikään sana, mutta joo.

Biisin sanat on ihanan osuvasti tuolla väleissä. En oikeasti osaa mitenkään järkevästi kuvailla, miten paljon tykkäsin tuosta näinkö tää tapahtuu -kohdan toistosta. Siis, ihan oikeasti. Tekee melkein kipeää lukea tuota loppupään pätkää, kun näinkö tää nyt tapahtuu heittää heti takaisin tuonne lähemmäs alkua, missä oli kokonaisuudessaan vielä vähän hymyilyttävämmät tunnelmat.

Lainaus
Jossain vaiheessa, lopulta ja iäisyydeksi Sirius eksyy Remuksen luo. Jossain eteisen ja olohuoneen välillä Sirius nojaa koko elämänsä painolla Remukseen, eikä tiedä enää missä koti on.

”Kyllä tästä selvitään”, Remuksen ääni on siinä hetkessä liian lämmin, liian kiltti, liian varma, mutta siihen on helppo tarttua.

Ihana. Pisti vähän itkettämään. Sori mun semisti sekava kommentti, tää on tätä menoa kohta pitempi koko ficciä. Kiitos tästä, oli ilo lukea.


Valpuri

  • ***
  • Viestejä: 75
irojuttu: (kamalan myöhässä tulen taas vastaukseni kanssa, wääh). Hei, hui, miten kiva kommentti :o Ei siun kommentti sekava ollu, dontworry, mutta tuntuu, etten itse osaa muuta kuin hymyillä typerästi, kun sanat ihan hukassa. Mutta oikeasti, kiitos niin paljon c:♥