Nimi: Äärimmäisellä äärellä, osa 1
Kirjoittaja: MasterSkald
Ikäraja: S
Summary: Outo tyttö, Tohtori ja Tardis. Mitä muuta tarvitaan kunnon seikkailuun?
Genre: angst, adventure
Fandom: Doctor Who
A/N: ottakaa muuten huomioon, että tässä on siis kymppitohtori eli David Tennantin näyttelemä. Se söpöin siis...
. Ja ikäraja tulee nousemaan toisissa osissa, tämä vaan on se tyyntä myrskyn edellä-osa. Nauttikaa!
Äärimmäisellä äärellä
osa 1
Elän normaalia elämää kuin kuka tahansa nuori, eli siis totaalisen tylsää elämää. Tylsässä maailmassa jossa kaikki pitää tehdä sääntöjen mukaan. Pitää opiskella ja saada hyvät arvosanat, jotta saisi hyvän työpaikan ja mitä sitten? Hautautuisi toimistoon pyörittelemään tylsiä papereita? Hankkisi jonkun normaalin perheen, jossa tietysti olisi puolensa, mutta joka lopulta ajaisi minut hulluksi? Ei. Olen melko varma että se ei olisi minua varten. Ei nyt eikä koskaan, jos minä saisin sen päättää. Ja minähän sain.
Loppujen lopuksi se oli yllättävän helppoa. Olin tietysti vakiopaikallani, istuskelin korkealla vanhan kastanjan ryhmyisillä oksilla jonne olin kavunnut haaveilemaan ja tuijottamaan ylläni kaartuvaa avaruutta. Se oli erinomainen paikka ja ainoa, jossa saatoin antaa mieleni lentää ilman mitään estettä. Kävi kuitenkin niin, että joku muukin ajatteli samoin.
Älkää käsittäkö tätä väärin. Minä olen pienestä pitäen lukenut kaikenlaisia kirjoja. Satuja, enimmäkseen, fantasiaa ja scifiä. En ole salaliittoteoreetikko enkä mikään höyrähtänyt huuhaatutkija. Mutta silti minua on aina kiehtonut mahdollisuus siitä, että jossakin tuolla kaukana, keskellä pimeää, tähtien täplittämää tyhjyyttä olisi jotakin jonka ei pitäisi olla siellä. Jotakin elävää ja erilaista. Tai ehkä jotakin sellaista asusti jo tällä samaisella planeetalla meidän ihmisten ulottumattomissa. Puhun nyt tietystikin alieneista, jumalista, haltioista, demoneista, miten ikinä nyt niitä haluatkin kutsua. Puhun kaikesta siitä mitä niin monet kirjailijat ovat vuosikymmenien myötä pyrkineet kertomaan ja pitäneet mielikuvituksensa tuotteena. Enkä nyt puhu niistä lastenkirjoista joissa kaikki oliot ovat kilttejä. Ehkä ne eivät ole, ehkä ovat. Ehkä niitä kammottavampia olentoja ei ole. Mutta minä en välitä siitä. Sillä yksinkertainen totuus on, että minä uskon niihin. Tai en oikeastaan usko, vaan pikemminkin olen päättänyt että se on totta. Haluan että se on totta.
Nyt ehkä käsität minua hiukan paremmin. Ehkä tulet ymmärtämään valintani myöhemmin. Istuin siis siellä korkealla paikallani kuten lähes jokaisena iltana jona ei ollut liian kylmä. Ymmärsin kyllä, että se mitä tein oli vaarallista. Mutta vaara tuppaa aina unohtumaan kun jotakin kiinnostavaa tapahtuu. Ja tällä kertaa niin kävi. Olin kuulevinani alhaalta jonkinlaista ääntä ja pidin sitä kai tavallisesta poikkeavana, sillä minä irrotin katseeni tähdistä ja katsoin alas. Enkä enää katsonut takaisin. Olin nimittäin huomannut pienenpienen kipinän, aluksi luulin jopa että olin vain kuvitellut sen. Mutta kun tuo valo alkoi kasvaa, tajusin etten ollut nähnyt vain satunnaista tulikärpästä iltaretkillään. Valo kävi koko ajan kirkkaammaksi, mutta en silti kääntänyt katsettani, vaikka jokin pieni osa, se järkevä, käskikin minun tehdä niin. Jos tämä oli vastaus rukouksiini, en tosiaankaan aikonut menettää siitä edes yhtä ainutta sekuntia. Tuuli voimistui ja valo alkoi näyttää kiinteämmältä. Äkkiä se oli ohi. Minä räpytin silmiäni, sillä olin yhä häikäistynyt valosta ja minun oli vaikea tajuta mitä juuri sillä hetkellä näin. Naurahdin epäuskoisena. Millainen alieni matkusti ikivanhalla poliisipuhelinkopilla?
Olin alhaalla parissa minuutissa, henkilökohtainen ennätykseni. Ilta oli viileä, olin pukenut päälleni tumman trenssin lähtiessäni. Kiitollisena sen suomasta lämmöstä upotin käteni taskuihin, vaikka osittain värinäni johtui siitä innosta jonka tuo outo alus oli aiheuttanut. Katselin sitä mietteliäänä, erotin sen pinnasta monia naarmuja ja eriskummallista pölyä. Oven aukeamisesta aiheutuva loksahdus hätkähdytti minua ja riemu kupli sisälläni. Vihdoinkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen olin saanut todisteen siitä että olin oikeassa.
Jouduin pettyneenä toteamaan että se joka kopista astui ulos, olikin vain ihminen. Mies oli pukeutunut siistiin liituraitapukuun. Hänellä oli tummanruskeat silmät ja pörröiset ruskeat hiukset. Kasvojen piirteet olivat poikamaiset, mutta ehdottomasti aikuisen. Erittäin komea. Mutta silti vain ihminen. Tai niin minä luulin.
Mies huomasi minut heti, vaikka olin pukeutunut tummiin ja seisoin puun varjossa. Vaikka yöllähän suunnilleen kaikki paikat ovat varjossa. Silti se ei ollut mitenkään tavanomaista, yleensä kukaan ei huomannut minua niin helposti kun seisoin täysin paikoillani. Se oli taas yksi omituinen juttu minussa. Olin todennut sen joskus pienenä leikkiessäni piilosta. Minä osasin seisoa liikkumatta paljon kauemmin kuin kukaan muu. Mies katsoi minua pitkään. Ehkä hän ihmetteli, miksi joku tyttö seisoskeli keskellä yötä syrjäisellä kukkulalla. Ehkä hän mietti mitä voisi tehdä minulle. Jostakin syystä minua ei pelottanut tippaakaan, vaikka järkeni kuiskailikin koko ajan varoituksia raiskauksista ja sun muusta sellaisesta. Se johtui miehen katseesta. Se oli oudon rauhoittava, tuntui kuin uppoaisin hänen lämpimänruskeiden silmiensä syövereihin. Minusta tuntui, että kykenisin näkemään miehen sielun, jos katsoisin tarpeeksi kauas. Sillä hetkellä minä tiesin, ettei tuo mies tekisi minulle mitään. Se ei sopisi häneen.
”Oletko tuijottanut tarpeeksi?” Mies kysyi. Ääni oli kiusoitteleva, varuillaan, ystävällinen. En tiennyt. Saatoin erottaa hyvin kätkettyä hämmästystä hänen kasvoiltaan. ”Eipä sinussa ole paljoa katsomista.” Vastasin sävyttömästi. Se kuulosti lattealta totuudelta, vaikka olikin emävale. Mies tiesi sen ja väläytti leveän virneen. Hän toi mieleeni pikemminkin pojan kuin miehen. ”Mitä sinä teet täällä keskellä yötä?” Mies kysyi, tällä kertaa huolehtivaiseen sävyyn. Se ärsytti minua. ”Kuka sinä olet sellaisia kyselemään? Tämä on vapaa maa, minä voin olla missä haluan mihin aikaan haluan.” Minä sanoin, en aivan kivahtaen. Yllätyin silti kun mies vastasi kysymykseeni. ”Olen Tohtori.” Hän totesi yhä lievästi hymyillen ja käveli lähemmäs. Minä sallin sen, mutten irrottanut tarkkaavaista katsettani hänestä. ”Doctor who?” Minä kysyin englanniksi. Olen aika varma että hän ymmärsi sen. ”Eikö sinulla ole koskaan ollut muuta nimeä?” Miehen hymy hyytyi. Aihe ei tainnut olla mieluisa, ja tajusin ymmärtäväni häntä jollakin tasolla. Minullakin oli haavoja, joita en halunnut muiden kaivelevan. ”Ei sillä ole väliä.” Hän totesi. ”Kukas sinä sitten olet?” Tohtori kysyi muuttuneella äänellä, hymyillen jälleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sallin vinon hymyn levitä huulilleni, vain aavistuksen verran. ”Ei sillä ole väliä.” Minä vastasin ja sain Tohtorin nauramaan.
Tytöllä, tai oikeammin nuorella naisella oli kullanruskeat hiukset ja melko lailla tavanomaisen kauniit piirteet. Hän oli pukeutunut tummiin, aivan kuin ei olisi koskaan väreistä kuullutkaan. Tytöllä oli sinivihreät silmät, mutta ne näyttivät suunnilleen yhtä lämpimiltä kuin aava meri jonka saatoin erottaa kaukaa horisontissa. Siinä katseessa oli jotain joka tuntui tunkeutuvan syvälle sieluuni. Ja silti ne näyttivät kuolleen silmiltä. Hänen olemuksessaan oli jotakin outoa, enkä edes minä, Ajan herra, osannut sanoa mitä. Toisin sanoen minun täytyisi ottaa selvää. Ihan niin kuin ennenkin.
”Sinä tulit tänne poliisikopilla.” Outo tyttö totesi. Hänestä ei voinut päätellä mitään, enkä minä ollut tottunut siihen. Samalla virnistin itselleni. Outo? Kuka minä muka olin sanomaan jotakuta oudoksi? Eikö minulla itselläni sykkinyt rinnassani kaksi sydäntä? Enkö minä ollutkin matkannut läpi ajan ja avaruuden? ”Niin tulin. Sen nimi on Tardis, eikä se oikeastaan ole poliisikoppi. Se vain näyttää siltä.” Minä myönsin ja olin näkevinäni jonkin pilkahtavan tytön silmissä. ”Mikä se sitten on? Avaruusalus vai?” Tyttö kysyi puolittain tosissaan. Ja mikäpä siinä, oikeassahan hän oli. ”Jep, vaikkei kyllä ihan tavanomainen. Tällä katsos voidaan mennä minne tahansa mihin tahansa aikaan.” Minä sanoin ehkä hieman rehennellen. ”Älä siinä lesoa.” Tyttö mutisi yhtä ilmeettömästi kuin ennenkin. ”Ihan hyvin ne valot voi toteuttaa parilla taitavalla tehosteella. Ei ole mitään mikä todistaisi että puhut totta.” Se oli haaste, tai niin minä sen ainakin koin. Hymyilin. Jos hän todisteita halusi, niin saamansa pitää.Tohtori kutsui minut sen kopin sisään. Hän avasi oven ja viittoi minua tulemaan lähemmäs. Mutta silti minä epäröin, vaikka olin niin lähellä kaikkea mistä olin aina haaveillut. ”Minua on varoitettu vieraista miehistä ja autoista.” Sanoin. ”Vaikka toisaalta, tuo tuskin on autoa nähnytkään.” Niinpä minä siis tein valintani ja astuin Tardisin ovesta sisään. Sen parempaa valintaa en ole ikinä tehnyt.
Sisältä koppi oli, noh, kuin ilmetty avaruusalus. Mutta se ei todistanut vielä mitään. Oli täysin eri asia, toimisiko Tardis todella. Tohtori taisi nähdä sen ilmeestäni, vaikka toisinaan minä epäilen onko minulla tunteita laisinkaan. Ihan kuin kulkisin koko ajan kylmässä sumussa, pystymättä koskaan ottamaan kunnolla otetta todellisuuteen. Kuin lipuisin pimeissä vesissä päivä kerrallaan, mieli yhtä terävänä ja kylmänä kuin saalistavalla hailla. Tohtorin ääni keskeytti mietteeni. ”Haluaisitko käydä tällä jossakin? Voisin tarjota sinulle matkan. ” Hän ehdotti ja siitä tiesin että hän tosiaan uskoi Tardisiin. Hän ei valehdellut. Mutta siitä huolimatta minä en uskaltanut vielä toivoa mitään. ”Jos tämä kottero toimii.” Yritin saada sen kuulostamaan ylimieliseltä. Minusta se kuulosti vain hyvin hyvin lannistuneelta.
En itse asiassa tiedä täysin tarkkaan, miten hän käynnisti Tardisin, mutta yritin siitä huolimatta painaa sen päähäni. Siitä voisi olla hyötyä. Tohtori nosti katseensa.
”Minne mennään?” Hän kysyi minulta siihen ennakkoluulottomaan sävyyn jonka olin jo oppinut yhdistämään häneen.
”Miten olisi….maailmankaikkeuden kaunein paikka?” Minä ehdotin enkä ihan kyennyt salaamaan kaipausta äänessäni. Tohtorin kasvoille hiipi jälleen se sama ilme jonka olin nähnyt aiemminkin.
”Ikävä kyllä se ei ole mahdollista.” Hän sanoi katkerasti. En ymmärtänyt sitä. Mikä oli voinut haavoittaa tuota miestä noin pahasti? Hän käyttäytyi ihan samoin kuin joku vanha soturi.
Oivallus kirkasti mieleni. ”Oliko se sinun kotisi?” Minä arvasin.
Tuijotin tyttöä lamaantuneena. Mistä hän tiesi? Eihän hän ollut kuin joku omituinen ihminen, jonka olin tavannut vain hetki sitten. Ja silti hänen oli onnistunut löytää minun kipeimmät arpeni. En vastannut mitään.
”Oliko se sota joka tuhosi sen?” Tyttö jatkoi, ilmeisesti ymmärtämättä mitä sai aikaan sanoillaan. Hänen katseensa porautui minuun.
”Mitä sinä olet tehnyt?” Ja ensimmäistä kertaa koskaan minä jäin sanattomaksi. Halusin paeta sen katseen ulottuvilta. En voisi ikinä myöntää tätä, mutta sillä hetkellä tyttö pelotti minua.
”Mitä sinä olet tehnyt?” Tuo kysymys vainoaisi minua ikuisesti. Täsmälleen samoja sanoja oli Mestari käyttänyt. Ennen yritystään valloittaa maailma. Ennen kuolemaansa. Ennen kuin minä jäin yksin.Katselin Tohtorin ilmettä. Sitten tajusin virheeni. Miten olin voinut olla niin tunteeton?
”Anteeksi.” Minä kuiskasin kauhuissani. ”Ehkä minun pitäisi mennä.” Käänsin selkäni hänelle ja otin jo askeleen kohti ovea.
”Mitä? Eikö kyyti kelpaa? Siinä tapauksessa sinä olet ensimmäinen.” Närkästynyt ääni sanoi takaani. Käännyin ja katsoin häntä yllättyneenä. Minun olisi tehnyt mieli nauraa, hän näytti ihan loukkaantuneelta pikkupojalta. Miten suloista.
”Hyvä on. Mennään sitten Andromedan galaksiin. Ajan saat valita itse.” Minä sanoin lähes myötätuntoiseen sävyyn. Samalla minä ajattelin. Millaista olisi menettää koko tuntemansa maailma? Menettää koti. Menettää oma kansansa, ehkä koko lajinsa. Katsoin sitä vähää jonka maapallosta enää näin ja jotenkin tiesin, ettei minun tulisi ikävä sitä.
Tardisilla matkustaminen….se oli yllättävän yksinkertaista. Kaikki toimi saumattomasti, enkä minä ainakaan tuntenut matkustavani halki ajan ja avaruuden. Mutta ehkä se ei ollut olennaista. Me emme puhuneet mitään matkan aikana. Toisinaan olin huomaavinani Tohtorin katsovan minua vaivihkaa, mutta en osannut sanoa mitä hän ajatteli. Tardis laskeutui kevyesti, en edes huomannut milloin olimme perillä, ennen kuin Tohtori huomautti siitä.
Tytön kasvoissa ei näkynyt minkäänlaista ilmettä. Ihan kuin hän ei uskaltaisi toivoa mitään. Ja minä jos kuka tiedän, että ilman toivoa ei ole elämää.
Olisin mennyt avaaman oven, mutta tyttö ehti ensin. Se olisi voinut olla vaarallista, ellen olisi tarkoituksella valinnut rauhallista planeettaa.Tässä se oli. Hetki joka voisi muuttaa kaiken. Minä painoin kahvan alas ja kävelin ulos silmät kiinni.
Seurasin tyttöä ja olin vastoin tapojani hiljaa. Hän oli sulkenut silmänsä. Ehkä hän pelkäsi olevansa jälleen väärässä, ehkä hän pelkäsi että minä olin valehdellut. Mutta sitä minä en ollut tehnyt, ja jos olen oikeassa, tyttö saisi nyt kaipaamaansa todisteet.Sydämeni takoi yhtä nopeasti kuin kolibrin siivet. Yritin pysyä rauhallisena, yritin pitkittää hetkeä. Mutta sitten minun oli pakko nähdä. Oli sietämätöntä vain seisoa ja odottaa, kun vain avaamalla silmäni voisin joko löytää sen mitä olin etsinyt tai sitten murskata unelmani. En ollut varma, kumpi pelotti minua enemmän. Avasin silmäni. Ja hymyilin.
Tyttö hymyili. Hänen koko olemuksensa muuttui, kylmyys oli kuin poispyyhittyä. Näytti siltä, kuin joku olisi sytyttänyt häneen valon. Tai ei, valo on liian laimea ilmaisu. Oli kuin aurinko olisi syttynyt. Hänen sinivihreät silmänsä säkenöivät ja kimalsivat kuin kaunein meri pilvettömänä päivänä. Hän oli elävämpi kuin koskaan. Ja hän hymyili. Tuona hetkenä minä ymmärsin, ettei hän voinut olla ihminen, ei ainakaan tavallinen. Enkä minä voinut olla rakastumatta häneen. Eli toisin sanoen siitä alkoivat ne ongelmat.Minun teki mieli laulaa, tanssia, juosta. Tehdä mitä tahansa. Olin voittamaton. Olin oikeassa. Olin varmempi ja onnellisempi kuin koskaan. Maailmankaikkeus levittäytyi eteeni suunnattomana taivaankappaleiden täyttämän tyhjyytenä, aivan kuten kotonakin. Mutta se ei ollut samanlainen. Minä tiesin sen sillä sekunnilla kuin avasin silmäni, sillä olen opetellut jokaisen tähden ulkoa. Täällä minua tuijottivat aivan vieraat tähtikuviot. Näin kaukaisuudessa Linnunradan. Eikä se ollut ainoa, galakseja oli useampia kuin olisin osannut kuvitellakaan. Täältä näki erinomaisesti sauvaspiraalin mallisen galaksin. Tunsin silmieni kostuvan. Minusta se oli kaunis.
Planeetta jolla tällä hetkellä olimme, oli nimeltään Cratox, Tohtori kertoi. Se muistutti minusta Maata, paitsi että joukossa oli monia kasveja joita en tuntenut. Kysyin niistä Tohtorilta, mutta hän ei selittänyt. Ehkä hän arveli, etten ymmärtäisi tai sitten minun oli vaarallista tietää. Niin tai näin, hän oli väärässä. ”Miten sinä päädyit Maahan?” Minä kysyin Tohtorilta, kun istuuduimme katselemaan kaunista laaksoa joka avautui edessämme. En ollut laskeuduttuamme uhrannut hänelle ajatustakaan ja nyt tunsin syyllisyyttä siitä. Olisi minun ainakin pitänyt kiittää.
”Minä halusin vaihteeksi rauhallisen retken. Ilman ongelmia.” Kerroin tytölle, jonka nimeä en tiennyt.
”Eikö tämä sitten ole?” Hän kysyi ilkikurisesti hymyillen. Vastasin hymyyn.
”Haluatko nähdä millainen on minulle normaali retki?” Kysyin häneltä haastavasti.
”Haluan.” Hän vastasi. Olisi pitänyt tietää, miten vaarallista sellainen oli.
