title: Isä merimies, äiti enkeli
author: Black rose
genre: one shot, drama, angst.
fandom: Pirates of the Caribbean
raiting: S
summary:"Nuori tummahiuksinen orpopoika resuiset vaatteet yllään istui ikkunalaudalla ja katseli likaisen ikkunalasin takaa ulos hämäryyteen . Kuutamon valo kimmelsi vesilätäköissä kuin pienet kultahippuset. --- Pojan nimi oli William Turner, jota muut orpolapset kutsuivat usein vain Williksi, koska William oli heidän mielestään liian pitkä tai muuten monimutkainen..." Mitä Will Turnerin elämässä on tapahtunut ennen Mustan Helmen kirouksen prologia?
disclaimer: Kaikki, jonka lukija tunnistaa Disneyn Pirates of the Caribbean -leffasarjaksi tai sen muiksi tuotteiksi, on tekijöidensä. Muu on ficin kirjoittajan, joka kirjoittaa tuotoksen omaksi ilokseen ilman taloudellista hyötyä.
A/N: Ficci sai inspiraationsa eräänä myöhäisenä iltana. Mieleen nousi kuva pienestä ja onnettomasta Will Turnerista likaisen ikkunan takana. Voitti Mustan Helmen ficcikilpailun alkusyksystä 2012.
Isä merimies, äiti enkeli
Koko edellisen päivän oli rankkasade piiskannut maata. Iltaa kohti ilma oli kylmentynyt huomattavasti, ja vesisade oli muuttunut ensin pistäväksi tihkuksi ja siitä edelleen märäksi rännäksi. Yön saapuessa kalpea kuutamo oli kuitenkin työntynyt paksujen tummanpuhuvien pilvien takaa ja langettanut kosteaan maahan kultaisen siltansa.
Räntäsade taukosi lopulta, ja paksu harmahtava usva alkoi nousta maasta lyhentäen näkyvyyden lähes minimaaliseksi. Vain kadunkulmissa loistavien katulyhtyjen pyöreähköt valokeilat pilkahtelivat usvan tiheän verhon lävitse.
Lontoon laidalla sijaitseva jykevä kivirakennus seisoi uhkaavan mustana ruosteisen rautaportin takana.
Rautaportin yläpuolella ruostuneessa kyltissä luki jo hieman himmennein koristeellisin kirjaimin:
"Witherspoonin köyhäintalo". Ruosteista rauta-aitaa kehysti villiintynyt tummanpunainen ruusupensas, joka viestitti paikan kultaisesta menneisyydestä.
Pihapiiri oli osittain mukulakivetty, mutta paikoin kiveyksen alta pilkisti muhkurainen, pienten kuoppien peittämä maa, joka rankkasateiden vuoksi oli muuttunut mutaiseksi. Rakennuksen alimmat ikkunat oli rikottu, ja puiset ikkunaluukut retkottivat avoimina ruosteisten saranoidensa varassa. Piha oli kuitenkin täysin autio eikä rakennuksen yhdessäkään pikkuikkunassa näkynyt valon pilkahdusta, lukuun ottamatta erästä, joka sijaitsi lähes ylimmässä kerroksessa.
Nuori tummahiuksinen orpopoika resuiset vaatteet yllään istui ikkunalaudalla ja katseli likaisen ikkunalasin takaa ulos hämäryyteen. Kuutamon valo kimmelsi vesilätäköissä kuin pienet kultahippuset.
Pieni kituvaliekkinen kynttilänpätkä pojan vieressä veteli viimeisiään, sillä ikkunakehikon välistä työntyvä kosteankalsea ulkoilma yritti koko ajan puhaltaa sitä sammuksiin.
Pojan nimi oli William Turner, jota muut orpolapset usein kutsuivat vain Williksi, koska William oli heidän mielestään liian pitkä tai muuten monimutkainen.
Will oli asunut lähes koko pienen ikänsä äitinsä kanssa pienessä mökissä kaupungin laidalla. Hän ei ollut koskaan tavannut isäänsä. Isä William, myös Billiksi kutsuttu, oli näet karannut merille ennen pikku Willin syntymää. Will ei tiennyt muuta kuin sen, että isä oli kunniallinen ja lainkuuliainen merimies kauppalaivastossa.
Äiti oli kasvattanut pojan yksin, ja jo hyvin nuoresta pitäen Will oli oppinut ottamaan vastuun läheisistään ja tekemisistään. Vaikka isä oli jättänyt heidät kaksin, oli äiti aina puhunut hänestä haikailevaan ja kunnioittavaan sävyyn. Ei koskaan katkerasti tai vihamielisesti.
"Isäsi on erittäin hyväsydäminen ja kunniallinen mies. Muistutat häntä paljon. Kunpa hän vain olisi luonamme." Lähes joka kuukausi oli isältä kuitenkin saapunut kirje milloin mistäkin päin maailman meriä. Mukana oli aina ollut kaksi kirjepaperia. Toinen oli Willille tarkoitettu kuulumisia vilisevä lappunen, toinen taas äidille omistettu erittäin henkilökohtainen kirje, jota hän oli saattanut lukea iltaisin niin monta kertaa, että kirjepaperi oli lopulta kellastunut, rypistynyt ja muuttunut reunoistaan repaleiseksi. Will ei voinut unohtaa äitinsä ilosta pakahtunutta ilmettä ja kimmeltäviä kastanjanruskeita silmiä uuden kirjeen ilmaantuessa postista.
Kirjeiden lisäksi kuoressa saattoi olla joitakin mausteita Intiasta, silkkinauhoja Japanista, korukiviä, simpukankuoria sekä kuihtuneita kukkasia eripuolilta maailmaa. Mukana oli aina myös pieni nahkapussi, joka sisälsi muutamia kimmeltäviä kultakolikoita. Niiden avulla pieni perhe tuli toimeen, vaikka välillä äiti kävikin kaupungissa ja toimi apulaisena sekatavarakaupassa tai ompelimossa.
Eräänä syksynä isä oli kirjeessään luvannut tulla tapaamaan perhettään, kun seuraava rahtilähetys saapuisi Lontooseen. Äiti oli ollut innoissaan ja laskenut päiviä kevääseen. Willkin oli tuntenut jännityksen kipristelevän vatsassaan. Tapaisihan hän kauan kadoksissa olleen isänsä.
Kaikki kuitenkin oli muuttunut talvella, kun äiti sairastui kuumeeseen. Se talvi oli ollut kolein moneen kymmeneen vuoteen. Skotlannin nummille oli satanut hyvin paksu kerros jäätävänkylmää lunta, ja Lontoon halki kiemurteleva Thames-joki oli ollut umpijäässä. Will oli yrittänyt tehdä äitinsä olon mahdollisimman mukavaksi ja tehnyt tunnollisesti kaiken, mitä tämä oli pyytänyt. Kaikesta huolimatta ei ollut kulunut kolmea kuukauttakaan, kun äiti oli kuollut ja Will oli jäänyt yksin.
Vähän sen jälkeen oli saapunut viimeinen kirje. Kirjeessä isä oli ilmaissut tulevansa hieman myöhemmin kuin oli aiemmin sopinut, sanomatta kuitenkaan sen kummempaa syytä. Hän oli myös lähettänyt tavanomaisen rahapussin lisäksi kultaisen medaljongin, jossa komeili syvään kaiverrettu pääkallo. Kirjeessä isä oli myös pyytänyt, että Will pitäisi korusta mahdollisimman hyvää huolta, eikä antaisi sitä kenellekään. Will oli kirjoittanut isälleen ja kertonut suru-uutiset äidistä. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan enää saanut vastausta.
Poika hinkkasi resuisella hihallaan ikkunaa, jolloin lasiin muodostui hämyinen ympyrä. Pieni huokaisu soljui hänen suustaan hiljaisuuteen.
Äidin kuoleman jälkeen kaikki olikin mennyt enemmän tai vähemmän huonosti. Kymmenvuotias Will oli joutunut muutaman mutkan kautta Witherspoonin köyhäintaloon, jossa asusti monen monta resuista lasta, muutama harvahampainen ja reumaa sairastava vanhus sekä muutama köyhä aikuinen, jotka olivat saaneet kuin ihmeen kaupalla suojapaikan köyhäintalosta.
Köyhäintalon kurja harmaa arki oli jokseenkin karu pudotus onnellisesta mökkielämästä. Jokapäiväinen ruoka oli joko kokkareista, kuoriaisia tai matoja vilisevää puuroa tai laihaa, harmahtavaa kauravelliä. Sunnuntaisin pöydässä saattoi myös olla kuivia leivänkannikoita ja nahistuneita nauriita.
Työn sanottiin olevan köyhän ihmisen hyve numero yksi, jonka kautta hänen sieluparallaan olisi suurempi mahdollisuus pelastua. Niinpä työnteko olikin melko suuressa osassa köyhäintalon jokapäiväisessä elämässä. Vaikka kädet olisivat olleet kivuliaiden rakkojen ja hankaumien peitossa rankan työnteon takia, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tai saada rangaistus - kymmenen piiskansivallusta tai päivä ilman ruokaa. Lattioita kuurattiin, vaatteita parsittiin ja pestiin suurissa nokisissa padoissa pihamaalla, polttopuita hakattiin ja vettä kannettiin keskellä takapihaa sijaitsevasta ankeannäköisestä kivikaivosta.
Orpokodin johtaja, herra Rotter, oli köyhäintalon perustaneen vanhan hyväsydämisen, mutta nyt jo edesmenneen neiti Agnes Witherspoonin siskonpoika. Hän oli melko suurikokoinen harteikas mies, joka ei pahemmin välittänyt muusta kuin omasta hyvinvoinnistaan. Miehellä oli jykevät, teräväpiirteiset kasvot ja uhkeat, aina kurtistuneena olleet kulmakarvat, jotka korostivat miehen suurta ja komeaa nenää. Koko miehen ulkomuoto kieli synkkyyttä. Vaikka herra Rotter kävikin harvoin kierroksella köyhien parissa, ja silloinkin puhdas pitsiliina uhkealle nenälleen asetettuna, häntä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti kuin itse jumalhahmoa. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt miehen kasvoilla iloa.
Köyhäintalon muuta henkilökuntaa olivat pyylevä vanha leskirouva Smith, joka huolehti ruuan valmistuksesta ja orpolasten hyvinvoinnista, sekä äkäinen punakkakasvoinen vahtimestari Johnson, joka suorastaan inhosi lapsia. Johnson kantoi aina mukanaan suurta hopeanuppista keppiä, jolla tarpeen tullen näpäytti laiskureita takaraivoon tai kuritti tottelemattomia lapsia. Pirullinen virhe vahtimestarin kasvoilla kieli suuresta hyvänmielentunteesta, kun hän joutui keppiään käyttämään. Ja käyttihän hän sitä - enemmän kuin mielellään.
Orvoille lapsille yritettiin löytää koteja aina mahdollisimman nopeasti. Se oli herra Rotterin syvin päämäärä ja periaate.
"Mitä vähemmän ruokittavia suita sen parempi", hän tapasi aina sanoa leskirouva Smithille, jos tämä tuli kertomaan lapsista kiinnostuneista.
Ei ollut väliä, oliko kyseessä suutari, nuohooja tai jokin muu ammatinharjoittaja, joka haikaili oppipoikaa tai sitten vanha herttainen pariskunta, joka kaipasi joko perillistä omien jälkeläisten kuoltua tai vain seuraa. Tärkeintä oli saada lapset pois köyhäintalosta, sillä herra Rotterilla ei kuitenkaan ollut sydäntä taikka valtuuksia heittää lapsia kadulle. Mainetta ajatellen oli parempi ottaa orpolapsia elätiksi ja välittää heidät sitten oikean hetken tullessa eteenpäin uuteen kotiin.
Will olisi saanut monen muun lapsen tavoin uuden kodin. Noin puoli vuotta sitten kaksi herttaista valkohapsista vanhusta oli eräänä päivänä tullut kiertelemään köyhäintalossa ja katsellut orpolapsia. He olivat iskeneet silmänsä yksitoistavuotiaaseen, tummatukkaiseen nuoreen poikaan ja ihastuneet tähän oikopäätä. Pikku-Willista vanhukset olivat olleet mukavanoloisia, mutta silti tieto kiinnostuksesta ei ollut hänelle mieleen. Pojan mielipidettä ei tietenkään ollut kuunneltu, ja niinpä asiakirjat oli allekirjoitettu herra Rotterin työhuoneessa, ja päivästä, jona vanhukset tulisivat noutamaan pojan, oli sovittu.
Kun kyseinen päivä oli koittanut, oli Will piiloutunut köyhäintalon ullakolle. Vaikka vanhukset olisivat olleet kuinka huolehtivaisia ja rakastavia, ja elinolot olisivat taatusti muuttuneet mukavimmiksi, oli Will tehnyt päätöksensä - hän ei muuttaisi heidän luokseen. Vaikka hän olikin sillä hetkellä orpo, oli hänellä silti perhe. Isä oli merimies ja äiti enkeli. Sen Will oli sanonut puolustuksekseen kyyhöttäessään vihasta punehtuneen herra Rotterin työhuoneessa seuraavana päivänä, kun oli jäänyt kiinni piiloutumisestaan, ja pettyneet vanhukset olivat lähteneet lannistuneina kotiinsa. Herra Rotterin silmät olivat salamoineet ja hänellä oli ollut koko ajan täysi työ hillitä itsensä. Hän oli sihahtanut pojalle hampaittensa välistä, että tämän pitäisi unohtaa tuollainen naurettavuus. Jos oli orpo, niin oli orpo.
Yleensä lasten kuritus oli aina jätetty vahtimestarin tehtäväksi, mutta sillä kertaa herra Rotter oli ollut niin vimmoissaan, että oli halunnut säästää sen ilon itselleen. Hän oli lyönyt poikaa kepillä muutaman kerran selkään, jonka jälkeen oli huutanut karvaita kyyneliään nieleskelevälle pojalle, ettei hänen kanssaan tulisi enää pelleillä. Pojan olisi hyvä hyväksyä nöyränä hänelle tarjottu koti, eikä olla niin itsekäs. Mitä vähemmän ruokittavia suita talossa oli, sen parempi.
Pieni kynttilä sammui yllättäen havahduttaen Willin mietteistään. Painostava pimeys lankesi hänen ylleen nopeasti. Poika katsahti taakseen hämärään huoneeseen. Hiljainen tuhina ja metallisänkyjen vaimea narahtelu viestitti muiden lasten nukkuvan sikeästi sängyissään. Will huokaisi vaimeasti, pujotti kaulaansa nyrkissään piilossa olleen kullanhohtoisen medaljongin ja avasi sitten varovaisesti ikkunan.
Se tosin oli aluksi hieman jumissa, mutta aukeni sitten lopulta hiljaisen narinan säestämänä. Kolean kostea yöilma työntyi sisälle huoneeseen. Hetkeäkään epäröimättä Will heitti ikkunasta ulos vaaleista liinavaatteista yhteen sidotun köyden ja kapusi notkeasti alas.
Poika juoksi vesilätäköiden laikuttaman mukulakivisen pihan poikki rautaportissa olevan juuri pienen pojan mentävän aukon luo, ja pysähtyi sitten vielä viimeisen kerran katsomaan taakseen. Suuri rakennus seisoi mustana ja uhkaavana paikallaan usvan leikitellessä sen ankealla pihamaalla.
"Minulla on jo oma perhe. Isäni vain sattuu olemaan merimies ja äitini enkeli. En tarvitse ketään muuta", poika sanoi hiljaa ja nosti leukansa uhmakkaana pystyyn.
"Te ette ehkä ymmärrä sitä, mutta näin on. Saatte nähdä, että tulen vielä löytämään isäni."
Will pakotti itsensä kääntämään selkänsä rakennukselle ja katosi yön pimeyteen. Hän tuskin osasi aavistaakaan millaisia seikkailuita hänen valitsemansa polku toisi vielä mukanaan.
B.R
