Harmaa muotti | S, Neville/Hermione

[flawless]

Name: Harmaa muotti
Rating: S
Pairing: Neville/Hermione
Genre: angst, drama, romance
Beta: ei
Disclaimer: Kaikki Harry Potter -universumin hahmot, paikat ja nimet kuuluvat J.K. Rowlingille. Teksti on tarkoitettu puhtaasti viihteelliseksi, eikä sillä tehdä rahaa.
A/N: Koska tekee niin kovasti mieli kokeilla uusia parituksia, hetin kirjoittaminen inspaa kerrankin ja Neville on paras. Het10-haasteeseen, viimeistä viedään! Ja hui, pitkästä aikaa kirjoitan kaikkitietävällä kertojalla… saa nähdä, mitä siitä tulee.

Harmaa muotti

”Katso tuon noidan kaapua, onpa järkyttävän värinen!” Neville kuuli isoäitinsä kuiskaavan hänelle hieman turhankin äänekkäästi Pyhän Mungon ruuhkaisessa aulassa. Vastahakoisesti poika vilkaisi kirkkaanvihreään kaapuun sonnustautunutta nuorta naista ja ynähti. Hänen kääntäessään nopeasti katseensa takaisin lattiaan ja kiireisinä ohi viliseviin kenkiin, rouva Longbottom sai lisää puhtia ja heitti naista kohti erittäin ylevän ja halveksuvan katseen. Nevillen poskille kohosi punainen sävy taistelusta huolimatta, ja poika saattoi vain toivoa, että nainen oli liian kiireinen huomaamaan ympäristöään. Hän ei kuitenkaan rohjennut tarkistaa asiaa.

Kotona Neville oli huoneeseensa astuttuaan jäänyt jähmettyneenä peilin eteen seisomaan. Hänen teki mieli kääntää katseensa pois, pojan etusormi värisi, mutta hän pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään niin epäonnistuneeksi. Ensimmäinen ajatus, joka oli putkahtanut Nevillen päähän isoäidin sanoista, oli että hän oli tismalleen kuin se silmiäsärkevän kirkas kaapu. Se kaapu loisti erilaisuuttaan, sen kirkas väri kertoi sen olevan joukkoon kuulumaton, yksinäinen omaan maailmaansa eksynyt riepu. Siltä Nevillestäkin tuntui, hän oli erilainen. Hän ei koskaan tulisi sopimaan muiden joukkoon, ei vaikka kuinka yrittikin ponnistellen työntää itseään muiden suosimaan muottiin. Hänen kaikkia jäseniään särki, se muotti ei sopinut hänelle - liian iso, liian pieni, kiristi, puristi, ei sopinut. Mutta kaikista eniten särki sydämeen.

Kun Hermione ilmestyi Nevillen elämään, hetken kaikki oli paremmin kuin hyvin. Hänet kerrankin hyväksyttiin sellaisena kuin hän oli, säikkynä ja pulleaposkisena miehenalkuna, joka onnistui hajottamaan kaiken mihin vilkaisikin. Hän pelkäsi, että hajottaisi kohta Hermionenkin, sen mitä heillä oli, mutta tyttö opetti hänet kääntämään peloilleen posken ja antamaan niiden lyödä. Hetken kirvelyn jälkeen punainen jälki katosi, eikä seuraava lyönti enää sattunutkaan. Neville tunsi itsensä ensimmäistä kertaa vuosiin ehjäksi ja hyväksi, kun hän puristi Hermionen kättä omassaan tarttuen tyttöön kuin hukkuva pelastajaansa.

Hermione opetti Nevillen elämään omana itsenään, vilkaisemaan pimeyden kääntöpuolelle ja tarttumaan sieltä paljastuvaan valonpilkahdukseen. Hermionen kanssa jaetut vuodet olivat Nevillelle kuin suuri laastari, jonka avulla vuosien kaataman suolan auki repimät haavat hänen sisällään parantuivat. Talvella lumi oli kauniin valkoista ja kirkasti kaiken ympärillään, kesällä ruoho kutitteli paljaita varpaita samaan tahtiin kun Nevillen sormi vaelsi Hermionen iholla.

Mutta lopulta, kun Hermione ilmoitti surua silmissään ja kuivunut kyynel huulillaan, että hänen oli mentävä, kaikki haihtui pois. Kun Hermione oli poissa, talvella lumi oli likaisenharmaata ja kesällä ruoho pisteli haavoja Nevillen rikkinäiseen sydämeen.

Vuodet jatkoivat suolansa kaatamista, ja lopulta Neville väsyi itkemään. Hän tulisi aina olemaan kirkkaanvihreä riepu, jonka uskalsivat päälleen vetää vain rohkeimmat - ja lopulta hekin heittivät sen pois.

[Grenade]

Pisti silmään itselleni aivan uudempi paritus, Neville/Hermione, joten oli pakko tulla kyyläämään, millaista jälkeä siitä mahtaisikaan tulla.

Neville oli niin hurjan rohkea viimeisessä Potterissa (toivottavasti en spoilannut mitään...), mutta tässä hän jäi hieman surullisen apeksi velhoksi.

Vuodet jatkoivat suolansa kaatamista, ja lopulta Neville väsyi itkemään. Hän tulisi aina olemaan kirkkaanvihreä riepu, jonka uskalsivat päälleen vetää vain rohkeimmat - ja lopulta hekin heittivät sen pois.

Mä rakastuin tuohon loppuun. Niin jotenkin ihanan traaginen ja ihastuttavan surullinen.

Tykkäsin tämän kirjoitustyylistä ja sanavalinnoista. Tykkäsin koko tekstistä ja tästä jäi jotenkin haikea olo

[Unohtumaton]

Kommenttikampanjasta iltaa! o/

Nappasin tämän itselleni oikeastaan siksi, että poikkeaisin vähän normaalista lukemistostani ja yrittäisin kokeilla jotain uutta. Neville on hahmona hirmuisen mukava ja huomasin heti tykkääväni siitä seikasta, että hän oli tässä pätkässä hyvin näkyvässä osassa. Nevillen erilaisuus ja joukkoon kuulumattomuus olivat niitä keskeisiä asioita, joita tästä ficistä jäi ensimmäisenä käteen ja jotka ilmenivät sanavalintojen kautta aina uudestaan ja uudestaan. Hermionen ilmestyminen sai tunnelman hetkeksi kirkastumaan aivan kuten Nevillenkin ja lopussa taas värit muuttuivat harmaiksi naisen lähdettyä.

Talvella lumi oli kauniin valkoista ja kirkasti kaiken ympärillään, kesällä ruoho kutitteli paljaita varpaita samaan tahtiin kun Nevillen sormi vaelsi Hermionen iholla.

ja

Kun Hermione oli poissa, talvella lumi oli likaisenharmaata ja kesällä ruoho pisteli haavoja Nevillen rikkinäiseen sydämeen.

Nämä olivat ehdottomasti lemppareitani tässä. Vastakohtia ja luonnon kuvailua. Jotenkin minuun iski ajatus siitä, että elämässä on kauniita asioita, kun vain on tarpeeksi syytä huomata niitä, mutta sitten aivan yhtä helposti niistä tulee rumia ja masentavia, kun kaikki kaatuu. Jälkimmäisessä etenkin tämä ruohon pistelemät haavat sydämeen -kohta oli hieno ja sellainen nimenomaan ajatuksen tasolla toimiva juttu. Vaikka ruoho ei kirjaimellisesti pysty sydäntä haavoittamaan, niin ruoho kuitenkin palauttaa mieliin ne muistot, jotka satuttavat eniten ja näin ruoho tavallaan pystyy haavoittamaan jne... Aloin tätä tosiaan kommenttia kirjoittaessani enemmänkin miettimään ja tykkään kohdasta siis todella paljon. 

Tässähän taisi jäädä lukijan mielikuvituksen varaan se, että mihin Hermione lähti (ja miksi), mutta se myös sopi tähän. Ei ollut tärkeää tietää, minne nainen lähti, sillä paljon tärkeämpää oli se, mitä lähtö teki Nevillelle. Mies tunsi olonsa taas hyljeksityksi ja erilaiseksi. Aivan kuten viimeinen lause antoi ymmärtää. Mikään ei kestä.

Kaiken kaikkiaan haikea ja hyvin toteutettu. Tykkäsin paljon!

[flawless]

Myöhässä, minäkö?

Grenade, ei hätiä, et spoilannut ollenkaan. Neville on mielenkiintoinen hahmo, ja minulla on monenlaisia tekstejä pöytälaatikossani hänestä (on mielenkiintoisen lisäksi nimittäin myös inspiroivakin), ja tässä tekstissä tulkintani oli melko angstinen. Oikeastaan Nevillestä on minulle kaikista helpointa kirjoittaa haikeaa tekstiä, koska hänessä on paljon rahkeita siihen jo kirjoissakin. Kiva kuulla, että pidit tästä haikeudesta huolimatta, kiitos kommentistasi!

Unohtumaton, kommenttisi on taas yksi sellaisista, jotka ovat niin vau-reaktion aiheuttavia, etten oikein tiedä mitä vastaisin. Näin aluksi, kiitos kaikista kehuistasi, ne todella lämmittivät mieltäni. Olen tämän ficin kanssa itse vähän kahden vaiheilla, että pidänkö vai en, joten positiivisen palautteen saaminen tästä tuntuu vielä tavallistakin mukavammalta. Joten kiitos!

Olit poiminut tuolta esille juuri ne kohdat, jotka saavat minut itseni pitämään tästä tekstistä jollain tasolla vähän enemmän kuin ilman niitä. Kiva huomata, että nappasit juuri nuo toisiinsa liittyvät kohdat esille, koska ne ovat minun silmissäni ficin merkityksellisimpiä ja ehkä parhaita kohtia. Niistä kehujen saaminen lämmitti myös oikein erityisen paljon, mukavaa että olet ottanut kommentissasi esille juuri nuo kohdat.

Kiitän kommentistasi oikein paljon, todella kiva kuulla että pidit. Kiitos!