Kovin kommentiton oli tämä teksti, joten saan kunnian olla ensimmäinen! Toivottavasti kelpaa!
Äärimmäisen pelkistetty ja yksinkertainen teksti, mutta silti pidin siitä. Pidin kerrontatavasta, josta on jätetty pois oikeastaan kaikki tunteiden ja ajatusten kuvailu, ja luetellaan vaan mitä tapahtui. Päivä kerrallaan. Ne ovat sitten erikseen ne tunteissapiehtarointitekstit, mutta tähän sopi tämä. Se oli koko se idea, joka teki tästä hyvän. Karun yksinkertainen, mutta silti paljon tunnetta.
Oli myös hyvä, että hahmot ja paikat pysyivät nimettöminä. Tämä oli vain tälläinen "palanen elämää". Ja myös tuo, että kertojahahmo ei koskaan saanut tietää tuosta tytöstä enempää. Silti heidän välilleen ehti muodostua jonkinlainen outo suhde. Tuosta suhteesta juuri kertoo tuo pieni luottamus, jota hänelle osoitetaan, tuo voisitko käydä ruokkimassa kissani, kun olen kuollut? Kuitenkaan se ei estä tyttöä muuttamasta mieltään. Sekin oli hyvä, muuten olisi ollut liian klisee.
Ainoastaan yksi kohta pomppasi silmään, se oli tuo yksinäinen kyynel -kliseen käyttö. Se on niin yleinen jo huumorimielessä, että se ei ehkä sopinut tämän tyyliin. Mutta makuasia.
Minä kyllä pidin tästä, mutta mietin vaan, että kyllä tämä olisi mennyt matalammallakin ikärajalla, kun ei kuolemaa kuitenkaan mainita kuin ohimennen. Ehkä k11 tai k13?
-Iloinen Sipuli
